Hiljaista elämää

Hiljaista elämää

16. heinäkuuta 2010

Lue maleksien



Yksi  monista itselleni merkityksellisistä kirjoista, joiden seuraan säännöllisesti palaan, 
on Owe Wikströmin "Häikäisevä pimeys - näkökulmia hengelliseen ohjaukseen".
Luin kirjan ensimmäisen kerran kaksitoista vuotta sitten v-98 ja olin vaikutettu siitä, että löysin sanoitusta ja ymmärrystä omille kokemuksilleni hengellisen elämän eri vaiheista.

Yhä edelleen tämä kirja on minulle  kuin kuivumaton kaivo, josta nousee virkistävää vettä.

Owe Wikström puhuu kirjassaan maleksien lukemisesta. Hän kehoittaa palaamaan aiemmin luettuihin kirjoihin ja seurustelemaan sellaisten tekstien kanssa, jotka ovat joskus olleet puhuttelevia.

Maleksien lukijat alleviivat kirjojaan ja kirjoittelevat huomautuksia sivujen reunoille ja palaavat silmäilemään merkintöjään. He hyppivät samanaikaisesti selaillen kirjasta toiseen kaunokirjallisuudesta filosofiaan tai historiasta teologisiin pohdintoihin.

Hyvää kirjaa lukiessa saattaa Wikströmin mukaan tapahtua niin, että kirja putoaa syliin ja lukijan oma ajattelu vaeltaa eteenpäin tekstin avaamilla teillä. 

Lukiessaankin voi siis edetä hitaasti kuljeskellen ja viipyillä puhuttelevien ajatusten tai mielikuvien äärellä.

Mietiskelevälle ja syventävälle pohdiskelulle täytyy antaa aikaa. Se vaatii oman henkisen kosketuspintansa.

Wikström toteaa, että tarvitaan ilmavaa almanakkaa ja aikapoimuja, levähtelyhuokosia, joissa voi pysähtyä pukemaan ajatuksensa sanoiksi tai peilaamaan niitä ystävän kanssa keskustellen.

Jos lukee hätäisesti ahmien tai suorituskeskeisesti kiirehtien, voi käydä kuten Niilo Rauhala runossaan toteaa:

" Ajoit nopeaa ohitustietä.
  Niin jäi elämä löytymättä."

6. heinäkuuta 2010

Levähdystauolla


Hiljaista elämää on ollut  kaksi kuukautta levähdystauolla.

Hämmästyin, kun kävin tänään katsomassa kävijätapahtumia ja laskuri kertoo, että blogissani on tauosta huolimatta vierailtu päivittäin.

Kiitos teille sekä uusille että tänne uudelleen palaaville lukijoille. Tuntuu  hyvältä huomata, että hiljainen elämä kiinnostaa teitä.

Alan pikkuhiljaa herätellä hiljaista elämää  levähdystauolta, enkä vielä oikein tiedä, millainen tie eteemme avautuu.Toivon, että hiljainen elämä pysyy pienenä polkuna avarien maisemien äärellä.

Haluan edelleen verkottaa lukijoita hyviin kirjoihin, mutta jatkossa siten, että tekijäoikeudelliset seikat tulevat tarkemmin huomioiduksi eli lainattavan tekstin pituus suhteessa kirjan kokoon.

Hiljainen elämä muuttuu myös aiempaa vuorovaikutteisemmaksi siten, että voit halutessasi kommentoida tekstejäni ja olet tervetullut myös lukijaksi.

10. toukokuuta 2010

Uusia versoja


Hiljaista elämää-blogi vetäytyy hetkeksi viettämään hiljaista elämää ja miettimään tämän blogin tulevaisuutta.

Blogin tarkoituksena on ollut jakaa omia kirjalöytöjä ja verkottaa lukijoita hyviin hengellisiin kirjoihin, mutta eräs kustantaja on nyt antanut huomautuksen, että tekijäoikeudellisista syistä blogi ei voi jatkossa käyttää näin pitkiä lainauksia kirjoista ilman kirjoittajan / kustantajan lupaa.

Lainatun tekstin pituus tulee suhteuttaa kirjan kokoon, eli pienestä kirjasta voi lainata vain lyhyitä kappaleita.
En ole tiennyt, että kirjoja koskeva tekijänoikeuslaki on näin tiukka

Pahoittelen eräille kirjoittajille aiheuttamaani mielipahaa. Lainaukset teidän kirjastanne on toivomuksenne mukaisesti poistettu tästä blogista.

Tällaiselle  kirjablogille on ollut tilausta, sillä kolmen olemassaolokuukautensa aikana Hiljaista elämää-blogia on käynyt lukemassa 870 yksittäistä lukijaa yhteensä noin 4800 kertaa.

Lämmin kiitos teille!

Jäädään odottelemaan uusien versojen puhkeamista.

"Sinun läsnäolosi lempeä valkeus, Jumala,
on minulle kasvurauha."
(Anna-Maija Raittila)

4. toukokuuta 2010

Jumala yllättää yhä


Jukka Paarma: "Ihmisen huuto"
(Kirjapaja 2009)

"Jumala on salattu Jumala.

Mielestäni juuri sellaiseen Jumalaan me voimme panna toivomme. Jumala, jonka ajatuksia ja tekoja emme jo etukäteen tiedä. Jumala on toisenlainen.

Jos joku luulee tietävänsä, mitä Jumala ajattelee missäkin tilanteessa, miten hän toimii, miten vastaa rukouksiin, hän opettaa väärin.

Aika monet kristityt hyvin helposti asettavat Jumalan itse tekemiinsä kaavoihin, joiden mukaan he määrittelevät, mitä Jumala tekee ja mitä Jumala voi tehdä.

Sellainen Jumala on kuitenkin liian pieni, ihmisten mittojen mukaan tehty Jumala. Jeesuksen Kristuksen Isä, Raamatun Jumala on paljon suurempi. 

Jumala yllättää yhä.

Tyrvään Pyhän Olavin kirkon etuseinällä on Osmo Rauhalan kuva Jumalan luomistyön eräästä vaiheesta. Kuvassa on kolmion ääriviivat, ja niiden sisälle on maalattu valkoinen kyyhkynen.

Kolmio on ollut vanhastaan eräs Jumalan kolminaisuuden symboli; Isä, Poika ja Pyhä Henki. Se on eräs ihmisen määritelmä Jumalan kolmiyhteisestä olemuksesta. Kyyhkynen on puolestaan Pyhän Hengen symboli.

Rauhala on maalannut kyyhkysen kolmion sisälle. Sen toinen siipi ulottuu kuitenkin kolmion yhden sivun ulkopuolelle. Pyhä Henki rikkoo kolmion, ihmisten määritelmän Jumalasta. Henki toimii vapaammin, ylittää rajat ja yllättää.

Näin Jumala toimii. Hän on enemmän kuin ihmisten piirtämät rajat ja määritelmät. 

Jumala yllättää.

Tähän perustuu kristillinen toivo. Ihmisten mittaiseen Jumalaan luottaessamme emme koskaan yllättyisi, Taivaalliseen Isään luottaessamme elämään tulee monia yllätyksiä.

Toivo on siinä, että Jumala yllättää. 

Se Jumala, joka sanoo: "Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella." (Jes 55:8-9)

(Jukka Paarma)

1. toukokuuta 2010

Armo on kirkon suurin aarre



Jukka Paarma: "Ihmisen huuto"
(Kirjapaja 2009)

"Kirkossamme rippi on kytketty jumalanpalveluksen yhteyteen seurakunnan yhteisenä synnintunnustuksena ja siihen liittyvänä synninpäästönä.

Monien on kuitenkin vaikea siinä kokea synninpäästö omakohtaisena, ja niinpä monelle meistä ehtollispöydässä sanotut sanat "sinun puolestasi annettu ja sinun puolestasi vuodatettu" merkitsevät vielä vahvemmin henkilökohtaista synninpäästön julistusta.

Sille ihmiselle, joka tietää ja tuntee tehneensä väärin ja joka kantaa siitä syyttävää omaatuntoa, anteeksisaamisen kokemus voi olla mullistava.

Taakat häviävät harteilta ja sisimmästä, suljettu ovi aukeaa, vapaus koittaa. 

Synninpäästössä ei ole kysymys syyttömäksi julistamisesta. Siinä syyllinen pysyy syyllisenä, mutta sellaisena hänet armahdetaan, rangaistusta ei langeteta, entinen pyyhitään pois, syyllisen kuolemanrangaistus peruutetaan.

Kaikki alkaa alusta, puhtaalta pöydältä. Uuden alkamisen mahdollisuus vapauttaa ja voimistaa.

Armon kokemuksen löytäneen Martti Lutherin ohje oli ripittäytyä säännöllisesti.

Syntinsä voi tunnustaa Jumalalle omassa rukouksessakin. Jos itse ei jaksa uskoa siinä syntejään anteeksi, on hyvä kääntyä ripissä papin tai jonkun muun kristityn puoleen.

Armo, syyllisyydestä vapautuminen onkin oikeastaan kirkon suurin aarre.

Kirkko on sellainen vapautusliike, jonka tehtävä on olla välineenä ihmisten vapauttamiselle heitä sitovista syyllisyyden, lakihenkisyyden ja lainomaisten omien ponnistelujen aiheuttamista riittämättömyyden kahleista.

Pitkän kokemuksen perusteella voin vakuuttaa, että papin ja piispankin virassa hienoin tehtävä on julistaa syntien anteeksiantamus syyllisyytensä kanssa kipuilevalle ja ahdistetulle ihmiselle ja siunata häntä."

(Jukka Paarma)

29. huhtikuuta 2010

Armollinen Jumala


Jukka Paarma: "Ihmisen huuto"
(Kirjapaja 2009)

"Miten löytäisin armollisen Jumalan?

Martti Lutheria ei tämä kysymys jättänyt rauhaan. Oikeastaan koko hänen elämänuransa ohjautui vastauksen etsimisestä tähän kysymykseen.

Löytääkseen etsimänsä, hän päätti omistautua Jumalan palvelemiseen luostarissa. Hän rukoili, tutki Raamattua, harjoitti askeesia kaikkein ankarimmalla tavalla. Turhaan.

Lutheria vaivasi syyllisyys, syvä synnintunto. Kun hän rehellisesti tutki elämäänsä ja omaa itseään, hän ei päässyt irti epätoivosta. Jos päällepäin ei näkynytkään moitittavia tekoja, omien motiivien tutkiminen paljasti itsekkyyden.

Monille on hyvin tuttua, kuinka Luther lopulta löysi etsimänsä, armollisen Jumalan. Hänellä oli viisas sielunhoitaja, joka opasti.

Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun jakeet 16 ja 17 todistivat Lutherille, ettei ihminen kestä Jumalan edessä oman hurskautensa perusteella, vaan yksin armosta, jonka hän saa uskomalla Jeesukseen Kristukseen.

Syyllisyydestä vapautti vain syntien anteeksiantamus. Sen kokeminen vapautti Lutherin myös lakihenkisestä kristillisyydestä, moralismista ja oman itsen tarkkailusta.

Se vapautti hänet näkemään elämän hyvät ja onnelliset puolet ja sen lahjat.

Hän oppi nauttimaan elämän iloista."

(Jukka Paarma)

22. huhtikuuta 2010

Arjen ulottumattomiin



Anna-Maija Raittila: "Kumarrun ilon lähteelle"

""Aika ajoin on hyvä aivan sananmukaisesti mennä "erämaahan", lepoon, johon mitkään arkitehtävien paineet eivät ulotu.

Ja hiljaisuudessa pitäisi saada olla niin kauan että se todella pääsee sisälle asti; että elämänilo omassa levollisessa rytmissään alkaa taas kummuta sisältäni.

Että alan taas nähdä tehtäväni oikeissa suhteissaan, omien lahjojeni ja voimieni mittaisina. Että on taas helppo hyväksyä omat rajoituksenikin; sen paikan ääriviivat, johon juuri minut on kutsuttu tekemään työtä.

Ja kun palaa arkeen, tekee mieli jotenkin raivata hiljaisuudelle tilaa keskellä niitä paineita, jotka siellä odottavat. Aluksi siihen tarvitaan itsekuria, että tulisi tavaksi joka päivä "kävellä hiljaa lähteelle".

Mutta kun sen tavan on saanut, kulkee hiljaisuuden erämaa sisällämme mitä teemmekin, minne joudummekin; kevyt hengähdys vain, sanaton rukous vain - ja uupuneita hartioitamme koskettaa Ilon siipi."

(Anna-Maija Raittila)

16. huhtikuuta 2010

Kantaako tie?


Matleena Pinola:
 "Luottamuksen kultalanka"
(Suomen Lähetysseura 2002)

"Niihin aikoihin, kun minut vihittiin papiksi, koin tärkeäksi ajatella kutsumusta tienä, joka kantaa. Kutsumus kannattelee ja sen varassa voi kulkea turvallisesti. Vaalin sisimmässäni ajatusta kutsumuksen kehdosta, jossa saan levätä Jumalan varassa.

Jonkin ajan kuluttua jouduin kysymään, kantaako tie todella. Minussa todettiin rintasyöpä (v.1996) ja edessä olivat leikkaus ja raskaat hoidot.

Viikko leikkauksen jälkeen kirjoitin päiväkirjaani: "Joka ilta on yhtä vaikeaa kohdata tämä oma rujous. Eihän tällaista Jumalan luomistyön tuhoamista saisi tapahtua! En pysty hyväksymään tätä tuntematta vihaa. En vain tiedä, mihin osoittaisin tunteeni. Jumala kyllä pystyy ottamaan vastaan vihani ja suruni, mutta...."

Pitkän sairaloman aikana olin syrjässä työstä, sivuraiteella, matkalla eri junassa kuin muut. Sydän sykki edelleen, mutta kipupisteet tulivat esiin ajatellessani itseäni naisena ja jaksamistani työyhteisössä.

Luin psalmeja ja sain niistä päivittäin lohdutusta ja rohkaisua sairauteni kriisipolulla.

Olen hiljalleen kohdannut nämä kivut ja opetellut elämään varjostavan epävarmuuden kanssa. Onneksi lähelläni on ollut ihmisiä, joille olen saanut purkaa vihaani, suruani ja epävarmuuttani. Olen mielestäni päässyt eteenpäin ja koen kulkevani samassa junassa kuin toiset.

Luottamus ja kutsumus liittyvät nyt entistä tiukemmin yhteen. Epävarmuuden ja luottamuksen raja on häilyvä enkä halua kieltää sitä, että molemmat tunteet tulevat aina olemaan osa elämääni."

(Matleena Pinola)

15. huhtikuuta 2010

Rukouksen koti

Matleena Pinola:
"Luottamuksen kultalanka"
(Lähetysseura 2002)

"Psalmien rukouslauluissa soi elämän monivivahteinen sinfonia. Niissä purkautuvat sielun syvyyksistä ihmisen huudot, upeana ylistyksenä tai maahan painetun, loppuun väsyneen ihmisen valituksina. Psalmirukoukset rohkaisevat meitä elämään tässä kivun ja ilon, pimeyden ja toivon, ihmisen syntisyyden ja Jumalan pyhyyden välisessä jännitteessä.

Rukouslauluissa soi yksityisen ihmisen ja yhteisön elämän sävel. Niitä on käytetty läpi vuosisatojen sekä yksityisessä hartaudenharjoituksessa että yhteisöllisessä jumalanpalveluksessa. Psalmirukouksen olivat myös Jeesuksen rukouksia. Käyttäessään vanhoja rukoustekstejä hän asettui Isän eteen yhtenä meistä.

Sisimmässäni on Jumalan kohtaamisen paikka, jota voin nimittää vaikkapa rukouksen kodiksi tai rukousalttariksi. Rukouksen kodin alttarilla Jumala kumartuu puoleeni ja on läsnä minulle.

Millaisessa rukouksen kodissa viihdyn parhaiten? Olenko kotonani seurakunnan yhteisessä rukouksessa? Tuntuuko minusta luontevalta rukoilla yhtessä toisten kanssa, tuoda rukousalttarille myös lähimmäisen taakat? Vai ovatko sanani vähentyneet, huokaukset lisääntyneet ja hiljainen rukous saanut enemmän tilaa?

Mitä kuulen hiljaisuudessa? Kuulenko ehkä oman itkuni? Pääsenkö suruni lähteille? Nostaako hiljaisuus esiin syvälle haudatun ikävän Jumalan luo? Hiljaisuudessa voi kuulla myös toisen ihmisen huudon. Kuuntelenko? Kuulenko?

Missä ovat elämäni lähteet silloin, kun kuljen pimeässä? Mistä löydän avun silloin, kun voimat ovat vähissä?

(Matleena Pinola)

Jumala, minun Jumalani. sinua minua odotan.
Sieluni janoaa sinua,
ruumiini ikävöi sinua
ja uupuu autiomaassa ilman vettä.
(Psa 63:2)



12. huhtikuuta 2010

Kutsumuksen kehto


Matleena Pinola:
"Luottamuksen kultalanka"
(Lähetysseura 2002)

"Jeesus tunsi ihmisten odotukset. Miten helppo hänen olisi ollutkaan valita tie, jota kansan suosio olisi reunustanut. Mutta hän valitsi toisen tien. Hän vetäytyi vuorelle, valitsi hiljaisuuden, rukouksen.
Ehkä Jeesuksen piti yhä uudestaan ja uudestaan kuunnella Isänsä ääntä ja varmistua siitä, mikä oli hänen todellinen identiteettinsä ja kutsumuksensa. Hiljaisten hetkien jälkeen hän saattoi taas kohdata ihmisten odotukset ja monenlaisen hädän.

Kosketus omaan kutsumukseen on vaarassa kadota, ellen pysähdy kaikessa rauhassa miettimään sitä aika ajoin. Kuka minä olen? Mikä on minun syvin olemukseni, identiteettini? Mikä on kutsumukseni ja tehtäväni juuri tässä elämäni vaiheessa?

Oman kutsumuksen kyseleminen ei kuulu vain elämänkaaremme alkuvaiheisiin. Kutsumus kasvaa ja voi muuttuakin, se voi laajeta uusin suuntiin. Se voi myös pelkistyä ja yksinkertaistua.

Jossain elämäni vaiheessa maistelin mielessäni sanoja "kutsumuksen kehto". Ajattelen, että kutsumuksen kehto on sisimmässäni, siinä, missä olen ilman sanoja ja selityksiä, ilman rooleja ja työtehtäviä, yksin, vain Jumalani edessä.

Etsin hiljaisuutta, jossa voin kuunnella Jumalan ääntä ja oman sisimpäni ääntä. Joskus tällaisena ohikiitävän lyhyenä hiljaisena hetkenä voin tavoittaa kiitollisen, jollakin tavalla hartaan ja pyhän tunteen. Tunteen siitä, että Jumala on kutsunut minut nimeltä. Minulla on oma kutsumukseni, jota ei ole kenelläkään toisella. Tällä kutsumuksella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ovatko tehtäväni suuria tai pieniä, tärkeitä tai vähäisiä.

Syvällä sisimmässäni on lepotila, jossa ei tarvitse suorittaa eikä ponnistella. Siinä on kehto, joka rauhoittaa ja ruokkii kutsumusta. Tarvitsen tällaista sydämen hoitoa voidakseni elää omaa arkipäivääni. Voisiko tästä kutsumuksen kehdosta, itsensä ja Jumalan kohtaamisen tilasta, löytyä voimia myös siihen hiljaisuuteen, joka vain laskeutuu elämän ylle? Elämäntilanteissa, joissa on elettävä ikään kuin sivussa arkisesta menosta, elämän erämaassa, yksin.

Jeesus on edellä kulkija tässäkin. Ei ole olemassa niin elotonta erämaata, hylättyä sivuraidetta tai ehdotonta yksinäisyyttä, jossa Jumala ei olisi läsnä."

(Matleena Pinola)

10. huhtikuuta 2010

Erämaa kaupungissa


Matleena Pinola:
"Luottamuksen kultalanka"
(Lähetysseura 2002)

"Löysin kirjan, jonka nimi on "Erämaa kaupungissa". Kirjoittaja on italialainen Carlo Carretto, kymmenen vuotta Saharan erämaassa elänyt munkki ja Spellon rukous-ja mietiskelykeskuksen perustaja. Löysin kirjasta apua oman arkeni pohdintoihin.

En voi mennä erämaahan. En voi paeta oman elämäni arkea, johon kuuluu suuri perhe ja kokopäiväinen työ. Joskus ehkä voisin vetäytyä joksikin aikaa yksinäisyyteen, osallistua esimerkiksi hiljaisuuden retriittin.

Mutta entä se arjen todellisuus, joka alkaa joka ikisenä tavallisena arkiaamuna? Tuntuu vaikealta hiljentyä tavallisen arjen keskellä ja kuitenkin sitä kaipaan. Mitä tietä minun on kuljettava? Erämaa kaupungissa. Olisiko se mahdollista?

Olisiko minun mahdollista luoda oman kiireisen, monenlaisten paineiden ja kysymysten täyttämän arkeni keskellä erämaa, hiljentymispaikka, jossa voin kokea Jumalan läsnäolon, jossa voin rukoilla, saada hengellistä hoitoa ja ravintoa elämääni? Onko tässä arkipäivän usein puristavassa ahtaudessa mahdollista kokea erämaan avaruutta, tilaa hengittää? Tässä ja nyt?

Caretto vastaa näihin kysymyksiin kirjallaan, jonka ydinajatus on: Voit löytää erämaan, rukoushiljaisuuden, missä tahansa, myös kaupungissa. Erämaa ei tarkoita ihmisten poissaoloa, vaan Jumalan läsnäoloa. On luotava erämaa omaan elämään. Siihen tarvitaan vain rakkautta, uudenlaista sydämen asennetta elämään. Sitä, että näen suuren perheeni Jumalan lahjana, joka tarvitsee minua ja jota minä tarvitsen. Myös sitä, että en vierasta sitä elämää, jonka keskellä nyt elän.

Olen Jumalan hoidossa uupuneenakin, rikkinäisenä, repaleisena. Yhteys Jumalaa on mahdollista kaikkialla, missä tahansa elän ja liikun. Se ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan. Jumala kohtaa meidät oman arkemme keskellä, juuri niissä olosuhteissa, joissa elämme. Voimme luoda siihen oman erämaamme, hiljaisen tilan, jossa olemme vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa.

Jumala synnyttää myös halun hoitaa tätä tilaa niin, että se alkaa kukkia. Rukous, Jumalan sana, ehtoollinen, seurakuntayhteys ovat välineitä, joiden avulla voimme hoitaa erämaatamme. Ne ovat jokaisen ulottuvilla.

Ilman niitä me kuihdumme."

(Matleena Pinola)

9. huhtikuuta 2010

Hiljaisuudessa

 
Matleena Pinola:
"Luottamuksen kultalanka"
(Lähetysseura 2002)

"Hengelliseen matkaamme kuluu vaiheita, jolloin Jumala vaikenee ja on hiljaa. Emme tunne hänen johtadatustaan ja läsnäoloaan. On hämärää ja epäselvää, kysymyksiä, joihin ei saa vastauksia.
Tai ympärillä on hälyä, jonka keskeltä emme erota Jumalan ääntä.

Jeesus ei ristillä saanut vastausta tuskalliseen huutoonsa: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?"

Riittäisikö tämä myös minulle? Miksi minun pitäisi saada vastaukset kaikkiin elämän käsittämättömiin asioihin? On suurta salatun Jumalan viisautta ja armoa, että hän vaientaa kysymyksemme ja panee odottamaan, olemaan hiljaa.

Hiljaisuudessa voi kasvaa luottamus siihen, että Jumala on mukana elämän erämaassa, sivuraiteella, pimeinä päivinä. Ei meille ole annettu muuta tietä kuljettavaksi. Hiljaisuutta ei tarvitse pelätä."

(Matleena Pinola)

7. huhtikuuta 2010

Kylvä runsaasti


Juha Vähäsarja: "Joka päivä Jumalan kämmenellä"

" Muistakaa tämä: joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää." (2 Kor 9:6)

"Jos kylvää vihaa, saa osakseen vihaa.
Jos kyvää pelkoa, joutuu itse pelkäämään.
Jos kylvää epärehellisyyttä, joutuu itse sen kohteeksi.
Jos kylvää epäluottamusta, saa osakseen kunniattomuuden.

Kylväjän pelto on kylvön kaltainen. Mitä enemmän kylvetään rikkaruohoja ja valhevehnää, sitä varmemmin sato on väärä ja piloilla.

Jos kylvät rakkautta, saat osaksesi enemmän
kuin koskaan pystyt antamaan.
Jos luotat, sinuun luotetaan.
Jos jaat uskosi, tulee läheisesi siunatuksi.
Jos huolehdit muista, saat itse suojan.
Jos otat luoksesi hylätyn, tulet itsekin löydetyksi.

Omastaan luopuvan sato on satakertainen ja hänen peltonsa saa kukoistaa vuodesta toiseen.

Mitä enemmän kylvetään hyvää siementä, sitä siunatumpi sato ja rikkaampi pellon omistaja."

(Juha Vähäsarja)

6. huhtikuuta 2010

Vehnänjyvän tielle


Wifrid Stinissen:"Tänään on Herran päivä"

""Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon." (Joh 15:13)

"Tämä on avainlause, se on kuin evankeliumin tiivistelmä. Näitä sanoja pidetään usein yleispätevänä lakina. Sen, joka tahtoo tuottaa hedelmää, on myös oltava valmis kuolemaan. Sellainen, joka ajattelee vain itseään, jää vain yhdeksi jyväksi.

Mutta Jeesuksen sanat vehnänjyvästä ovat kuitenkin paljon enenmmän kuin pelkkä yleispätevä laki.
Jeesus puhuu näissä sanoissa itsestään. Hän on tosi vehnänjyvä, joka kuolemallaan tuottaa runsaan sadon.

Jeesus ei sano: jos olisitte hiukan anteliaampia ja uhrivalmiimpia, kantaisitte enemmän hedelmää ja etenisitte nopeammin omalla tiellänne. Ei, hän pyytää ettemme lainkaan huolehtisi omasta tiestämme, vaan sen sijaan lähtisimme päättäväisesti hänen tielleen.

Evankeliumissa ei ole kysymys siitä, millä tavoin saisimme itsemme hiukan paremmiksi. Siinä on kysymys siitä, että pysyttelemme tiiviisti Jeesuksessa kiinni.

Kuolemme hänen kuolemaansa elääksemme hänen elämäänsä."

(Wilfrid Stinissen)


"Herra.
Sinä pyydät minuakin
vehnänjyvän teille.
"Joka tahtoo tallentaa
elämänsä itsellään,
kadottaa sen...."
Tässä olen.
Kylvä minut.
Sirottele minut.
Opeta minulle
oikeaa elämäni säilyttämistä.
Yhteisen elämäni enentämistä toisille.
Ei katkeraa raadantaa.
Ei sulkeutumista.
Vaan siemenesi hajoamista
sinun tahtosi tavalla."

(Anna-Maija Raittila)

2. huhtikuuta 2010

Pitkäperjantai-iltana


"Sinä auringon pimetessä
yksin ristille hyljätty Jeesus,
huudan sinua oman pimeyteni pohjalta!
Ota haltuusi minussa myllertävät
vieraat voimat,
paina rintaasi vasten
nämä kylmyyden voimat,
keräile syliisi
minun hajalle peloteltu henkeni,
tämä vihan valtaan suostunut sydän!"
(Anna-Maija Raittila)


Pitkäperjantai-iltana 2.4.2010 meren äärellä

28. maaliskuuta 2010

Kärsivä Kristus

Anna-Maija Raittila: "Hiljaisuuden kirja"

"Hän kasvoi Herran edessä kuin vähäinen verso, kuin vesa kuivasta maasta... Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois.... Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme." (Jes 53)

"Hän tuli keskelle erämaatamme, kasvamaan yhdessä meidän kanssamme kituliaasti kuin juuri kuivasta maasta.

Me katselimme häntä kuin olentoa, joka ei osaa elää normaalia elämää.

Katselimme häntä kuin epäonnistunutta kansalaista, joka ei parane, johon ei kannata satsata, joka olisi parasta eristää toisten yhteydestä, että toiset menestyisivät ja Jumala voisi näitä toisia siunata.

Jeesus, kärsivä Herran palvelija, ei yrittänyt toteuttaa itseään eikä antaa näyttöjä.

Me katsoimme häneen kuin omaan epäonnistumiseemme.

Hän kantoi meidän itsekeskeisyytemme, sen, että katsomme itseemme emmekä Jumalaan.

(Anna-Maija Raittila)

26. maaliskuuta 2010

Miten sielusi voi?








Pauliina Kainulainen: "Missä sielu lepää"

" Ihmisen sisin olemus on pitkään haluttu selittää muulla tavoin kuin viittaamalla sieluun. Maailmankaikkeus nähdään sieluttomana ja koneen kaltaisena.  Jotkut ajattelevat, että taju tuonpuolleisuudestakin on vain aivokemiaa. Mihin siinä sielulle on käyttöä?

Olemmeko sairastuneet siksi, että emme ymmärrä sielun ja sielussa asuvan hengen merkitystä?

Ilmastonmuutos ja muut isot ympäristöongelmat eivät ole ympäristön ongelma. Ne ovat ihmisen ongelma.
Ilmastonmuutos on oire perustavanlaatuisesta moraalisesta ja hengellisestä häiriötilasta. Kun ihmisen henki ja sielu voivat huonosti, se säteilee myös hänen ympäristöönsä.

Ihmisen sisimmässä on pohjaton kaipaus, mutta kun hänen sielunsa on häiriintynyt, hän ei kykene näkemään, mikä voisi tyynnyttää janon. Hän arvelee, että  ostamalla ja kuluttamalla löytyvät tyydytys ja onni.

Mutta pohjattoman kaipauksen voi täyttää vain pohjaton elämänvoimanlähde, Jumala.

Tarvitsemme siis sielunhoitoa sekä yksittäiset ihmiset että koko yhteiskuntamme. On aika arvostaa sielua. Sielussa asuu yhteys elämänvoiman lähteeseen. Sieluun juurtuu toivo paremmasta tulevaisuudesta.

Mikä tervehdyttää sielua?

Sielua hoitaa yhteys luontoon ja vuodenaikojen kiertoon. Sielu elää kauneudesta. Ihmisessä kauneinta on hänen armahtavaisuutensa. Ihmisten välisen kohtaamisen hetkessä on kauneutta ja pyhyyttä, joka tekee hyvää sielulle.

Sieluaan voi lepuuttaa myös jumalanpalveluksessa, vaikkei siellä kaikkea ymmärtäisikään.

Sielua hoitaa hitauden kulttuuri. Se on vastarintaa tehokkuuskulttuurille.  

Koetan keksiä yhden asian, jonka voin jättää tekemättä tänään. Ja toisen, jonka voin tehdä hitaasti ja rauhassa.

(Pauliina Kainulainen)

25. maaliskuuta 2010

Jumalan valoa


"Kaiken läpi loistat.
Herra, valollasi kosketa nyt kasvojani.
Kukka seisoo hiljaa, lehdet liikahtavat,
auringossa aukevat.
Hoida näin, sinuun päin,
totuudellisuuteen,
yksinkertaisuuteen."

(Anna-Maija Raittila, virsi 194:5)


23. maaliskuuta 2010

Tunnustan syntini





"Herra, minä tunnustan sinun totuutesi valossa,
että olen tehnyt syntiä ajatuksin ja sanoin,
teoin ja laiminlyönnein.

Minun tulisi rakasta sinua,
Jumalani ja Vapahtajani, yli kaiken,
mutta olen rakastanut itseäni enemmän kuin sinua.

Sinä olet antanut minulle lähimmäisen,
että rakastaisin häntä niin kuin itseäni.
Olen kuitenkin ollut itsekäs
ja käteni on ollut hidas auttamaan.

Sen tähden käyn eteesi
ja tunnustan syntini ja syyllisyyteni.

Tuomitse minut, Jumala,
mutta älä hylkää minua.

Minulla ei ole muuta pakopaikkaa
kuin sinun sanomaton laupeutesi."


"Sillä niin kuin taivas on korkea maan yllä,
niin Herran armo on suuri niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meidän syntimme."
(Psa 103:11-12)


"Kun Jumala antaa meille synnit anteeksi, niitä ei enää muistella. Niihin ei enää palata. Koska taivas ei ole maassa eikä itä lännessä, ei niitä syntejäkään ole enää olemassa.

Jumalan anteeksiantamus Kristuksessa on muuta kuin ihmisen haparoiva yritys osoittaa armahtavaa mieltä.
Jumalan ei tarvitse enää muistella anteeksiannettuja syntejä. Hänellä on varaa antaa synnit anteeksi yhä uudestaan, peittää synnit armon mereen ja antaa uusi alku.

Jeesuksen kuolema ristillä riittää Isälle.
Riittäähän se siis sinullekin.

Usko rohkeasti itsellesi nämä sanat: Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän on siirtänyt sinun syntisi."

(Juha Vähäsarja: "Joka päivä Jumalan kämmenellä")


22. maaliskuuta 2010

Rukoushuokauksia


Heikki Kotila: "Pieni rukouskirja"

"Lyhyet rukoushuokaukset ovat rukouksen muoto, jonka jo varhaiset erämaaisät omaksuivat.

He oppivat, että lyhyiden psalmijakeiden tai rukouslauseiden toistaminen on tehokas tapa kiinnittää mieli rukoukseen.

Rukoushuokauksia voi toistaa myös arkisen työn keskellä. Tavoitteena on sisäinen hiljaisuus ja Jumalan läsnäolossa lepääminen.

Jumala, ole minulle syntiselle armollinen (Luuk 18:13)

Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä! (Jeesuksen rukous, vrt Mark 10:47-48, Matt 15:22, Matt 20:30)

Herra, sinuun minä turvaan. Älä milloinkaan hylkää minua. (Psa 31:2)

Herra, anna meille vahvempi usko. (Luuk 17:5)

Minun Herrani ja Jumalani! (Joh 20:28)

(Heikki Kotila)

21. maaliskuuta 2010

Marian päivänä


Anna-Maija Raittila: "Kuuntelen kanssasi, Maria"

"Koetan kuunnella kanssasi, Maria-äiti, kun seisot ristin juurella ja katsot lapsesi kuolemaa. Miekka on lävistänyt sydämesi!

Mutta yhä sinussa lepattaa valveilla ensimmäinen vastauksesi Jumalalle: "Tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan." 

Tuota lupauksen sanaa tahdon seurata kanssasi - Isän uutta luovaa sanaa oman aikani murrosten keskellä. Haluan olla mukana kantamassa hiljaisuutta, jossa sana on kätkössä ja odottaa täyttymistään. 

Hiljaa kuulostellen haluan olla virittämässä ilmapiiriä, jossa murros saa kasvutilaa. Murtumiselle, muuttumiselle pyydän sydämessäni tilaa.
Tule, Pyhä Henki Luoja!

Ja ajattelen kaikkia niitä äitejä, jotka halki historian ovat asettuneet kuulolle oman aikansa ihmisten puolesta. Rukoushiljaisuus on tehnyt heidät avoimiksi. Ja avoimmuus on tehnyt heidät rohkeiksi erottamaan uutta siinä, mitä he ovat kuunnellessaan havainneet.

Tuohon uuteen he ovat luottaneet koko sydämensä energiat ja koko olemassaolonsa he ovat avanneet kasvukamaraksi Pyhän Hengen kylvölle.

Näiden äitien nöyryys voi rohkaista meitäkin, kun me omasta ajasta etsimme ylösnousemuksen merkkjä sitoutuaksemme elävään Jumalaan.

Kuuntelemme kanssasi, Maria. Sinäkään et pystynyt hallitsemaan sitä mitä sinussa ja ympärilläsi tapahtui. Mutta sinä kuuntelit ja kätkit kaiken sydämeesi.

Ja mitä ikinä Jumala loi, kaikelle vastasit kyllä."

(Anna-Maija Raittila)

20. maaliskuuta 2010

Viivy Jumalan seurassa






Sheila Cassidy: "Pyhiivaeltajan rukous"

"Rukous on viipymistä Jumalan seurassa" (Klemens Aleksandrialainen)

"Vanhan katekismuksen määritelmän mukaan rukous on mielen ja sydämen ylentämistä Jumalan puoleen. Tämä määritelmä on erittäin hyvä kahdessa mielessä.

Ensinnäkin rukous on tahdon asia; me päätämme suunnata tai ylentää sydämemme ja ajatuksemme Jumalaan. Rukous ei synny noin vain, kun olemme sopivassa mielentilassa, vaan se on meidän tietoista kääntymistämme Jumalan puoleen, jota emme voi nähdä.

Toinen tärkeä seikka on se, että rukous ei koske vain järkeämme vaan myös sydäntämme. Rukous ei ole sitä, että ajattelemme Jumalaa - se on sitä, että olemme yhteydessä häneen, puhumme hänelle ja kuuntelemme häntä.

Jos ajattelemme, että rukous on yhteyttä Jumalan kanssa, meidän kannattaa miettiä, millä tavoin pidämme yhteyttä toisiin ihmisiin. Silloin huomaamme, että kyseessä on kaksisuuntainen toiminta.

Ihmiset viestivät keskenään puhumalla, kuuntelemalla, kirjoittamalla, lukemalla, koskettamalla, ilmein, elein, musiikin ja muiden taidemuotojen välityksellä, tekemällä työtä ja olemalla yhdessä hiljaa.

Yhteytemme Jumalaan toimii samantapaisin keinoin kuin ihmisten välinen yhteydenpito.

Suurin osa rukousta on sitä, että puhumme Jumalalle, joskus omin sanoin, joskus toisen laatiman rukouksen avulla. Ja niin kuin mihin tahansa viestintään,  rukoukseen kuuluu myös kuunteleminen.

Kun puhumme Jumalan "kuuntelemisesta", tarkoitamme sisimmän olemuksemme virittämistä "kuulemaan" Jumalan sanaa. Jumalan sanalla en tarkoita vain Raamatun tekstiä, vaan kaikkea sitä, minkä välityksellä Jumala on ilmoittanut itsensä ihmisille.

Jumala puhuu meille Raamatussa, elämämme tapahtumien välityksellä, kohtaamiemme ihmisten, historian, luonnon - kaiken mahdollisen välityksellä. 

Meidän on opittava kuulemaan hänen äänensä sielumme hiljaisuudessa ja arkisen elämämme tavallisissa tapahtumissa. Meidän on opittava kuuntelemaan eri tavoin ja eri tilanteissa: niin hiljaisuudessa kuin melunkin keskellä.

Ehkä monet ihmiset eivät osaa rukoilla siksi, että he eivät osaa enää kuunnella. Meidän on opittava uudestaan hiljaa olemisen taito ja sen myötä kuuntelemisen taito."
(Sheila Cassidy)





18. maaliskuuta 2010

Tyhjin käsin


Piispa Eero Huovinen: "Avoin taivas"

"Jumalan edessä ihminen ajattelee kuin luonnostaan, että hänen kuuluu ja pitää tehdä, jotta kulkisi oikeaa tietä. Velvollisuudet ja suorituspaineet tulevat ensimmäisinä mieleen. Jumalalle tekee mieli näyttää ja tehdä parhaansa.

Jeesuksen seuraamisen tie ei kuitenkaan ole tekemisen eikä näyttämisen tie. 

Päinvastoin: Jeesuksen tie on luopumisen ja tyhjentymisen tie, Jumalan edessä ei esitellä suorituksia eikä näytetä taitoja. Jeesuksen seuraamisen tie on itsensä kieltämisen tie ja itsensä kadottamisen tie. Tällä tiellä ihminen ei anna mitään.

Jeesuksen ja Jumalan edessä ei tehdä, vaan ollaan.

Vanhat kristityt ovat sanoneet, että usko on kuin tyhjä käsi. Jumalan luokse mennään tyhjin käsin. Jumalan luokse mentäessä ei katsota peiliin, vaan Jumalaa silmiin.

Mennä tyhjin käsin Jumalan luo - se ei ole ihmiselle helppo asia. Itse asiassa tyhjin käsin oleminen on yksi kaikkein vaikeimpia asioita. Ihminen haluaa aina olla jotakin, näyttää ja osoittaa. Pelkkä oleminen on itsensä kieltämistä ja oman minän kadottamista. Ihmisen tulee luottaa yksin Jumalan armoon.

Jeesuksen seuraamisen tie ei ole Jumalan ja ihmisen yhteistyön tie, vaan se on yksinomaisesti armon tie. Ihminen ei tee mitään, Jumala tekee kaiken. Jumala tekee, ihminen kiittää.

(Eero Huovinen)

16. maaliskuuta 2010

Hengellinen lukeminen

Peter Halldorf:
"Näin avautuu paasto"

"Lukemalla hengellistä kirjallisuutta saamme paaston aikana osan elämän leivästä.

Lukeminen on kuuntelevaa lukua, erityisesti Raamatun sanan. Mitä sanottavaa Jumalalla minulle on?

Hengellinen kirjallisuus ei siis pyri lisäämään tietoa, vaan muuttamaan sydäntä. Tämä lukemisen laji on rukouksen sukulainen ja muuttuu usein - huomaamatta - rukoukseksi.

Harjoitteleminen rukoilemaa Raamatun sanoin yksi varmimmista keinoista ystävystyä Raamatun kanssa. Emme silloin lue löytääksemme perusteita uskollemme vaan siksi, mitä lukeminen tekee meille.

Sopiva paastoajan tavoite voi olla kokonaisen raamatunkirjan lukeminen läpi hitaasti ja järjestyksessä.

Toinen tapa voi olla Raamatun lukeminen jonkilaisen raamatunlukusuunnitelman mukaisesti. Se auttaa minua kääntämään korvani mielekkäällä tavalla Jumalan puoleen paaston aikana.

Lukemistoa on hyvä täydentää yhdellä (yksi riittää) muulla hengellisellä kirjalla, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, mutta johon sinulle ei ole ollut aikaa.

Lue hitaasti, lyhyitä katkelmia kerrallaan, niin että sanat voivat syöpyä sydämeesi."

(Peter Halldorf)

15. maaliskuuta 2010

Paastoa rukoillen


 
Peter Halldorf:
"Näin avautuu paasto"
(Päivä 2006)
"Paaston aikana luovumme jostakin hyvästä saadaksemme jotakin vielä parempaa. Harjoittelemme tietynasteista pidättyvyyttä suhteessa puhumiseen ja ruokaan voidaksemme kiinnittää enemmän huomiota siihen, mikä herättää kaipuun Jumalan ja hänen lahjojensa puoleen.

Siksi paastonaika ei tarkoita vain sitä, että vähennämme tiettyjä asioita, vaan pikemminkin sitä, että innokkaammin käytämme hyväksemme niitä konkreettisia apuneuvoja, jotka tuovat sieluumme kauneutta. Näihin "työkaluihin" kuuluu ennen kaikkea rukous.

Paastonaika haastaa meitä elvyttämään rukoukset, jotka ovat elämässämme nukahtaneet; pitämään yllä päivittäistä rukousrytmiä, pidentämään hiljaisia hetkiä ja osallistumaan säännöllisemmin seurakunnan rukoushetkiin ja jumalanpalveluksiin. Tässäkin on kuitenkin vältettävä liiallista kunnianhimoa. Opettelemme rukoilemaan, joten meidän täytyy tyytyä siihen, että "käymme koulua". 

Harjoitteluun kuuluu, että olemme paikalla. Se on rukouksen suurin salaisuus. Meidän ei koskaan tarvitse huutaa Jumalaa luoksemme eikä suostutella häntä rukouksillamme. Näkymätön on aina läsnä. Meille läsnäolo aiheuttaa vaikeuksia. Ajatukset eivät tahdo asettua harharetkiltään.

Paastokaudet kutsuvat meitä etsiytymään siihen häiriöttömään paikkaan, missa opimme tavaamaan sanat: "Maailmassa olemme vain Jumala ja minä."

Ainoastaan Jumala on elämässämme ehdoton välttämättömyys, sanoo Simone Weil.

Ainoastaan hänessä sielumme löytää rauhan, syvimmän oikeutuksensa, opettaa Psalmien kirja. 

Paastomme on hyvin konkreettinen tapa myöntää tämä oivallus."

(Peter Hallforf)

14. maaliskuuta 2010

Optimistisen profeetan ajatuksia




 Eero Huovinen:
"Avoin taivas"
(WSOY 2008)

"Vanhan testamentin profeetta Jeremia antaa synkän tilannearvion omasta ajastaan:

"Palatkaa takaisin, te luopuneet lapset!" sanoo Herra. "Minä otan teidät jälleen omikseni. Minä kokoan teidät kaikki ja tuon Siioniin - vaikka teitä olisi vain yksi joka kaupungissa ja kaksi joka kansan keskellä. Minä annan teille mieleni mukaiset paimenet, ja he johtavat teitä viisaasti ja taitavasti." (Jer 3:14-15.)

Onko meillä aihetta näin pessimistiseen arvioon oman aikamme ja oman kirkkomme tilasta?

Ainakin julkisuudessa väitetään, että tyytymättömyys kirkon tilaan tuntuu kasvavan.

Kriisitilanteessa ihmisellä on kiusaus reagoida kahdella eri tavalla, joko masentua tai syyttää muita.

Jos asiat eivät mene toivotulla tavalla, apeus ja alakuloisuus voivat olla lähellä.

Taitaa olla yleistymässä tapa, että syy kirkon huonosta tilasta siirretään niihin kirkon jäseniin ja piireihin, jotka ajattelevat toisella tavalla kuin minä tai me.

Kiusaus tehdä parannusta naapurin synneistä on koko ajan läsnä.

Miten usein itse kukin lankeamme ajattelemaan, että asiat olisivat paremmalla tolalla, jos vain muut ja nuo toiset parantaisivat tapansa ja noudattaisivat sitä, mitä minä pidän oikeana.

Avoin ja kriittinen keskustelu on sekä tarpeen että välttämätöntä. Miten osaisimme antaa keskinäiselle vuoropuhelulle riittävän ison ja toisia kunnioittavan tilan?

Miten osaisimme muistaa sen, että kun puhumme toisista ihmisistä ja kristityistä, puhumme yhden ja saman Kristus-ruumiin jäsenistä, siis aivan kuin oman ruumiimme jäsenistä?

Ehkä tarvitsisimme kirkossakin vähän enemmän tahtoa pysyä yhdessä, vähän enemmän taitoa kuunnella toisiamme, vähän enemmän sen muistamista, mikä meille lopulta on yhteistä, vähän enemmän sen ajattelemista, mitä varten me kirkkona lopulta olemme olemassa.

"Sellainen ihminen, joka rakastaa enemmän unelmaansa kirkosta kuin sitä kirkkoa, jonka keskellä hän elää, voi tuhota molemmat - vaikka hänen persoonalliset tarkoituksensa olisivat kuinka kunnialliset, vakavat ja uhrautuvat tahansa."
(Dietrich Bonhoeffer)


Merkillistä profeetta Jeremian sanoissa on se syvä optimismi, jolla hän huonosti toimineelle kansalle puhuu.

Jeremian optimismi perustuu siihen, että hän tietää, millainen Jumala hänen kansallaan on.

Pessimistin ja optimistin todellinen ero on siinä, mihin he katsovat. 

Pessimisti katsoo ihmisiin ja siihen kaikkeen outoon, mitä me olemme saaneet aikaiseksi.

Optimisti kääntää katseensa Jumalaan ja siihen hyvään, mitä hän on saanut ja saa aikaiseksi.

Ehkäpä kirkollakin voi olla toivoa, varsinkin jos maltamme kuunnella optimistisen profeetan lupauksia."

(Eero Huovinen)

12. maaliskuuta 2010

Avain yhteyteen






David Bordonin kirjasta "Paavalin rukoukset"

"Jumala, jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat, antakoon teidän olla keskenänne yksimielisiä Kristuksen Jeesuksen tahdon mukaisesti. Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät." (Room 15:5,7)

"Kristuksen ruumis eli seurakunta toimii kuin suuri kone, jossa jokaisella osalla on oma tehtävänsä. Kun kukin jäsen toimii kutsumuksensa mukaisesti, koko ruumis voi rakentua rakkaudessa.

Monet ovat kadottaneet tämän käsityksen yhteydestä ja yhteentoimivuudesta pyrkiessään asettamaan itsensä tai oman ryhmänsä muiden yläpuolelle.

Avain yhteyteen ei ole se, että olisimme vähemmän eri mieltä asioista tai edes enemmän samaa mieltä, vaan se, että kukin meistä tietää, kuka hän on Kristuksessa ja käyttäytyy sen mukaisesti.

Mitä enemmän Jeesuksen kaltaisia olemme, sitä vahvempi yhteys meillä on keskenämme.

Ei meistä tarvitse tulla toistemme kopioita, saman muotin mukaisesti puhuvia ja käyttäytyviä.

Sen sijaan meidän on vaellettava aidossa yhteydessä niin, että kukin Kristuksen ruumiin jäsen toimii mahdollisimman tehokkaasti pään eli Kristuksen ohjaamana.

Erimielisyydet ovat luultavasti suurin syy siihen, miksi Kristuksen ruumis eli seurakunta ei ole niin tehokas kuin Jumala haluaisi sen olevan. Erimielisyys saa alkunsa itsekkyydestä, mutta yksimielisyys alkaa etsimällä Jeesuksen Kristuksen tahtoa elämässämme.

Yhdessä elämisen salaisuus on siinä, että me ajattelemme toistemme parasta ja vaellamme kärsivällisyydessä."

(David Bordon)






Silmuja


"Kaikki lähtee silmusta.
Ilman silmua, joka kerran on puhjennut,
ei puuta olisi lainkaan.
Ilman näitä tuhansia silmuja, jotka niin hellinä
puhkeavat kovien oksien kainalosta,
mikään ei jatkuisi.

Silmu ei pane vastaan edes sormellenne,
kuka tahansa voi kynnellään saada silmun irti puusta;
silmun, joka varttuneena olisi reiden paksuinen;
sillä on helpompaa, sanoo Jumala,
murskata raunioiksi kuin laskea perustaa,
ja helpompi on surmata kuin synnyttää;
ja helpompi antaa kuolema kuin antaa elämä.

Kaikki elämä syntyy hellyydestä.
Hento silmu on tehty syntymää varten
ja sen tehtävänä on synnyttää."

(Charles Péguy)

11. maaliskuuta 2010

Jumalan kohtaaminen


Marjaana Kanervan ja Pertti Revon kirjasta:
"Arjen hiljainen hetki"

"Jumalan kohtaaminen voi tapahtua missä ja milloin vain - Hänen löytämiseensä ei ole valmista kaavaa.

Elämän syvissä tunnoissa, rakkauden ja kiitollisuuden täyttämänä, voi riemullisesti kokea Jumalan täydellistä rakkautta.

Paradoksaalista kyllä, myös pimeyden ympäröimänä, tyhjyyden keskellä voi tajuta ja tuntea Jumalan olemassaolon, jollei muuna niin kaipuuna ja Hänen läsnäolonsa ikävänä.

Jumalan kokemisessa ei välttämättä tarvitse tapahtua mitään epätavallista. Jumala löytää meidät. Hän elää ja toimii meissä, koskettaa meitä, on lähellä.

On helppo unohtaa, että Jumala on läsnä tavallisessa elämässä. Kristus syntyi tavallisen elämän keskelle. Hän on lähellä oman elämämme arjessa.

Jos haluat nähdä Jumalan, katso lähimmäisesi kasvoja.

Jos haluat kuulla Häntä, kuuntele lapsen itkua, 
ihmiselämää, tuulen kohinaa.

Jos haluat tuntea Hänet, ojenna kätesi 
ja pidä kiinni jostakin ihmisestä.

Hiljennä, tunne ja aisti, kuinka lähellä Hän on sinua."

(Marjaana Kanerva ja Pertti Repo)

Sisin raollaan

"Jumalani, 
anna sisimpäni olla edes raollaan,
kun sinä hetkestä hetkeen
lähetätä minulle
ikuisuutesi pisaran.
Anna minun aueta,
kun Henkesi lehauttaa minulle
lohdutuksen,
väläyttää tehtäviini rohkaisun.
Tule perille minuun,
sinä ylistyksen Henki!"

(Anna-Maija Raittila)




9. maaliskuuta 2010

Tasapainoilua



Anna-Maija Raittila: "Hiljaisuuden kirja"

"Mitä mahtavat olla Jumalan silmissä ne "omat työt", joiden tekemiseen ei tahdo olla aikaa ainakaan keski-ikään ehtineellä, perheen tai työyhteisön moninaiseen vastuuseen sidotulla ihmisellä?
Teenkö väärin itseäni kohtaan, kun päästän aikani ja voimani kulumaan lukemattomissa juoksevissa, yhteisissä tehtävissä?

Ja toisinpäin: teenkö väärin yhteisiä ponnisteluja kohtaan, jos livahdan sen piiristä kuin lomalle, jollekin ikioman ilmaisutapani tai leponi saarekkeelle?

Omien ja yhteisten tehtävien jännite tuo usein mieleeni Martan ja Marian. 

Aistin usein omissa hartioissani Martan pidätetyn nääntymyksen, omassa keuhkoputkessani köhii hänen ilmoille pääsemätön kysymyksensä: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä että...?"

Ja jo tämä aistimus, Martan ristiriidan tiedostaminen saa minut huomaamaan: minussahan ovat ne molemmat, minussa elää sekä Martta että Maria.

Mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan, että "vain yksi on tarpeen"? 

Mikä on tarpeellista? Onko se sitä mikä jää jäljelle sisimpääni aamujen hiljaisuuden kuuntelusta, kun kiireisten tehtävien lista lyhynee ja usein hajoaa käsistäni kokonaan?

Herra Jeesus, sinä elinvoimani ainoa lähde.
Ota pois jännitys Martan ja Marian välillä minussa.
Pidä minut koossa syvän rakkautesi läsnäololla.
Aseta tyyneen tasapainoon
aktiivinen ja passiivinen puoleni.
Kiinnitä sinuun, sinun kaunetesi
katselemiseen Maria minussa.
Aseta Martan alttius minussa yhä uudestaan
oman hyvän tahtosi suuntaan."

(Anna-Maija Raittila)

7. maaliskuuta 2010

Hiljainen puhuttelu



Owe Wikströmin kirjasta "Pyhyyden kaipuu"

"Ei hiljaisuus ole pelkkää äänen puuttumista eikä yksinkertaista lepoa. Päinvastoin, vähitellen nousee pintaan vaimea, mutta tuntuva levottomuus. Aluksi ajattelemme, miten ihanaa onkaan levätä, saada kerrankin aikaa ajatella omaa itseä, kuunnella hiljaisuutta.

Mutta varsin pian tulevat myös mustat ajatukset ja kohtaamme sisällämme jäytävän levottomuuden.

Pitkä hiljaisuuden jakso tuo pintaan asioita, joita alituisesti painamme pinnan alle; kuolemanpelkomme, syvän yksinäisyyden tunteemme kiireisen elämän keskellä, tiedon siitä, että kaikki ihana on ohimenevää, että kaikki on lainaa. Tämä hiljaisuuden puhe tekee kipeää.

Mutta sittenkin se on Augustinuksen mukaan merkki siitä, että syvällä sydämessämme joku kolkuttaa.Se, minkä koemme kaipauksena, on muistutus siitä, että olemme kotoisin jostakin aivan muualta.
"Jumalan edessä mieleni hiljenee."

Syvässä hiljaisuudessa kuulemme hiljaisen puhuttelun. Juuri nämä vaivoin kuuluvat muistutukset menevät meiltä ohi, jollemme laske sanomalehteä kädestämme, sulje kirjaa, sammuta televisiota.Tarvitsemme tiedotusvälinepaastoa, pidättäytymistä kaikesta maailman melusta.

Tässä hiljaisuudessa me näemme Jumalan käden, aluksi pelkkänä kaipauksen kohteena, mutta vähitellen se alkaa hahmottua selvästi. Kaipauksen kokeminen ja sille avautuminen on taivaan taivaan portti.

Hengellinen neuvo on yksinkertainen: sulje televisio, sulje puhelin ja istu hetki aivan hiljaa.

Hiljaisuudessa on lepo, mutta siellä on myös levottomuus, salaperäinen jano. Sen tunteminen on ensimmäinen askel takaisin sekä itsesi että Jumalan luokse.

Muistamme jälleen Augustinuksen rukouksen: "Muista, Herra, että janoni sinun puoleesi on sinun omaa työtäsi."

Tämä on tarpeellista hiljaisuutta."

(Owe Wikström)

6. maaliskuuta 2010

Läpinäkyvää elämää


Anna-Maija Raittila: "Hiljaisuuden kirja"

"Paaston tarkoitus ei ole niukentaa elämää, vaan pelkistää sitä yksinkertaisemmaksi, läpinäkyväksi.

Suuren paaston "seitsemän vapaata viikkoa" pitkin kevättalvea voivat totuuttaa meitä tarkkaamaan jatkuvasti asenteitamme: löysyys ja lörpöttely ei enää viihdytä meitä, aamiaispöydän hyvää hiljaisuutta ei tee mieli enää rikkoa päivittelemällä maailman pahuutta tai puhumalla ihmisistä pahaa.

Mieli kevenee, aistit puhdistuvat. Se, mitä syömme, maistuu paremmalta, lähenevän kevään tuoksut ja värit, ihan hennot vivahteetkin virkistävät.

Erityisesti toivon paaston aikoina, että sisäiset aistini herkityisivät. Pyydän, että Jumalan Henki hidastaisi askeliani, jarruttaisi tarmoani, koskettaisi minua niinä silmänräpäyksinä, joina olen murentamaisillani jonkun lähelleni sattuneen hauraan olennon. 

Että erottaisin milloin on vain kuunneltava, jätettävä asiallinen tarkastelukulma, päästettävä vahvat argumentit raukenemaan.

Niin, eikö usein juuri näissä yllättäin annetuissa kivun kohtaamisissa opita sitä, miten "järki laskeutuu sydämen tasolle" ?

Noin keveän hiljaisuuden hetkinä meissä itsessämmekin tapahtuu jotain. Jos emme sammuta ja mykistä toista, omassakin sydämessä jokin liikahtaa. Odotus terästyy, kuulostamme sitä mikä on vasta tulossa.

Pyhä Henki, Leuto Henki, anna minulle rohkeutta antautua hellyytesi valtaan. 

Luo elämääni rakoja, hetken lehahduksen pituisia. Riittävän pitkiä, että Sinun ikuisuutesi ehtisi lentää hiljaisuutena sisälle minuun."

(Anna-Maija Raittila)

5. maaliskuuta 2010

Levähtelyhuokosia


Anna-Maija Raittila: "Hiljaisuuden kirja"

"Aamunhiljaisuus. Päivä edessäni on vielä tyhjä valkoinen lehti.

Sytytän kynttilän. Kukan terälehdet hehkuvat läpikuultavina.

Psalmit ovat edessäni auki. "Herra, minun Jumalani, sinä olet tehnyt suuria tekoja, sinä ajattelet meidän parastamme...." (Psa 40:6)

Tämä on yksinkertaista kumartumista lähteelle, ilon ja rauhan silmäkkeelle, josta siemaisen hiljaisuutta puolen tunnin verran ja samalla saan päivääni voiman ja suunnan.

En edes yritä lähestyä aamun sanaa järjelläni, en hallita sitä millään tavalla. Annan tiedostavan mieleni aivan kuin valua hiljalleen alaspäin, kohti sydämen pohjaa. Näin asetun aloilleni sanan alle.

Ja on kuin sisältäni alkaisi kohota jotakin, palata ylös päin, herättämään tahtoani. Päivän "valkea lehti" saa otsikon, hakematta ja ponnistelematta alkaa hahmottua arvojärjestys, edessä olevien tehtävien tärkeysjärjestys.

Aamu sanan lähteellä tuo päiväni rytmiin väljyyttä ja samalla rytmiä. Tahti hidastuu, se on totta. Minulta katoaa halu tehdä suunnitelmia, joiden ehdottomasti pitäisi toteutua.

Päivään aukeilee ennalta arvaamattomia rakoja, levähtelyhuokosia."

(Anna-Maija Raittila)

3. maaliskuuta 2010

Pyhä haikeus



Owe Wikströmin kirjasta "Pyhyyden kaipuu"

"Elämällä on kaihoisa pohjasävy, joka toisinaan puhkeaa kukkaan. Sen voi tulkita yleiseksi nostalgiaksi, menneiden aikojen haikailuksi.

Kirkko puhuu siitä, miten tämä ulkoinen haikeus kertoo toisesta, paljon syvemmästä surusta. Se voi vallata meidät elämän kaikkein hienoimpina, meitä syvimmin koskettavina hetkinä. Ehkä silloin, kun kuulemme lasten laulavan "Jo joutui armas aika",  kurkkuamme kuristaa ja pyhät kyyneleet pyrkivät silmiin.

Ulkoinen haikeus - aika kuluu nopeasti, lapset varttuvat, - avaa meissä väylän vielä syvemmälle alakuloisuudelle. Silloin tällöin tämä alakuloisuus on hyvinkin selvä. Koemme sanomatonta kodittomuuden tunnetta, pohjatonta levottomuutta elämän kiitäessä ohi. Mistä tämä johtuu?

Pyhä perinne sanoo, että ihmisellä on ollut alkukotinsa, mutta hän on kadottanut sekä tiedon että muiston siitä. Hän harhailee ympäriinsä eikä voi luopua toivosta, että olisi olemassa jotankin muuta, oikea koti, luja pohja, joka kestäisi ajan kuluessa ja olemassaolon hauraudessa.

Pyhän haikeuden kääntöpuoli on pyhä ilo. Se vakuuttaa meille, että kaikki ei ole ohimenevää, valoa ei sammuteta hiljalleen köyhtyvän elämämme yltä eikä kaikki lopulta katoa; on olemassa luottamus ja vuorenvarma toivo sen luona, jota sanomme Jumalaksi.

Tämä Tutkimaton Toinen ei ole tyytynyt jättämään meitä haikeutemme ja aavistelujemme varaan, vaan on ilmoittanut meille itsensä ikuisuuden ja salaisen ilon lähteenä - me kohtaamme hänet Kristuksessa. Kodittomuuden kääntöpuolella on koti, haikeuteen sisältyy väkevä, mutta hiljainen ilo.

"Taas niityt vihannoivat ja laiho laaksossa. Puut metsän huminoivat taas lehtiverhossa. Se meille muistuttaapi hyvyyttäs Jumala, ihmeitäs julistaapi se vuosi vuodelta." 

Pyhä haikeus riipaisevan kauniissa kesäniityssä. Samalla se antaa esimakua kuihtumattomasta elämästä silloinkin, kun niityt eivät vihannoi."

(Owe Wikström)

1. maaliskuuta 2010

Ristin muotoinen elämä


Sheila Cassidyn kirjasta "Pyhiinvaeltajan rukous"

"Ajattelen usein, että elämämme muistuttaa ristiä.

Pystypuu kuvaa ihmisen suhdetta Jumalaan, ihmisen vastausta käskyistä ensimmäiseen ja suurimpaan: "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi." Pystypuu muodostaa siis rukouselämämme.

Vaakapuu kuvaa ihmisen suhdetta muihin ihmisiin, hänen vastaustaan toiseen käskyyn, joka on ensimmäisen vertainen:
"Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi."

Kenties vaikeinta kristitylle on selvittää, miten nämä hänen elämänsä ulottuvuudet olisivat keskenään tasapainossa. 

Eräässä mielessä emme voikaan ratkaista tätä ongelmaa, sillä mitä enemmän rukoilemme, sitä enemmmän rukousta huomaamme tarvitsevamme ja mitä enemmän annamme itsestämme toisille, 
sitä selvemmin näemme, että meidän tehtävämme on palvella.

Minua itseäni on auttanut ristinpuun rakenteen ajatteleminen.

Jos ristin pystypuu on hento, ei vaakapuukaan voi olla kovin paksu. Jos lisäämme vaakapuun painoa, toisin sanoen jos yritämme kannattaa heikon rukouselämän varassa yhä raskaampaa huolenpidon ja vastuun taakkaa, ristimme pysyy pystyssä jonkin aikaa, mutta ennen pitkään kuorma käy liian raskaaksi ja risti kaatuu.

Näin ajattelen käyvän monille sellaisille ihmisille, jotka jonkin aikaa tekevät suuria tekoja, mutta uupuvat lopulta, koska toimivat oman voimansa varassa.

Mutta jos ristimme pystypuu on vahva eli jos rukouksella on elämässämme vankkumaton ja luja sija, huomaamme, että pystymme kannattamaan paksua ja raskasta vaakapuuta. Toisin sanoen jaksamme kantaa joka päivä veljemme ja sisaremme kivun ja kärsimyksen.

Tuota kuormaa emme silloin kanna itse vaan Jumala tekee sen."

(Sheila Cassidy)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...