Talveen riisutaan

"En tahdo sitä myöntää,

vaan totta se on niin;

jo syksy teitä työntää 

maan ääriin kaukaisiin.

On kirkunanne poissa.

Jo nauru vaimenee.

Ei rantaruovikoissa

nyt kukaa pesää tee.

Näin lintua ja puuta

jo talveen riisutaan.

Näin kaipaan huhtikuuta,

kun jälleen kohdataan."

(Anna-Mari Kaskinen)

Kiireettömyyden kulttuuri

Owe Wikström:
"Häikäisevä Pimeys"

(Kirjaneliö 1995)

 "Useimmat ihmiset ovat kadottaneet hiljentymisen kyvyn. Kiireettömyys ja yksinkertainen viihtyminen ovat kohta kokonaan kadonneet. Levottomuus ja hosuminen täyttävät työn ja vapaa-ajan.

Kristillinen usko ei voi kasvaa kovin syväksi ennen  kuin ihminen oppii pysähtymään ja olemaan hiljaa. Joutilaisuus on välttämätöntä raivatessa sisäistä tilaa kiireettömyydelle.

Joillakin ihmisillä on huono omatunto, jos he makailevat jouten, katselevat pilviä tai antavat puolikkaan päivän kulua hyvien ystävien seurassa.

He luulevat, että syvään rukouselämään tai vahvaan luottamukseen Kristusta kohtaan ja hänen seuraamiseensa ei voi liittää joutilaisuutta, viihtymistä tai laiskottelua." (OW)

"Hengellisessä elämässä tärkeää on läsnäolon tunne, kokemus siitä, että tekee juuri sitä mitä on tekemässä, eikä alituisesti ole menossa jonnekin muualle.

Muutaman minuutin ajan päivässä, ehkä puoli tuntia viikossa voi harjoitella olemaan läsnä ja vastaanottavaisessa mielentilanssa. 

Kirkon historiassa näitä minuutteja on nimitetty hartaushetkiksi.

Minä kutsun niitä kiireettömyyden kulttuuriksi."

(Owe Wikström)

"Sieluni,
miksi olet niin levoton?
Odota Jumalaa!"
(Psa 43:5)

Puiden latvoissa hiljaisuus

"Vuorten yllä

äänetön.

Puiden latvoissa

hiljaisuus.

Metsän linnut

vaiti.

Pian

sinä."

(Bo Carpelan)

Hiljaisuuden kasvupohja

Anna-Maija Raittila:

"Niin kevyt on rakkaus 

- ikkunoita luottavaiseen elämään"

(Kirjapaja 2012)

"Onkohan niin, että moni pakenee hiljaisuutta kiireeseen tai meteliin siksi, että hiljaisuudessa ei voi paeta mitään?

Sinä itse olet oman hiljaisuutesi asunto. Sinä itse olet sen kasvupohja, ja nyt haluat varjella tätä hentoa kasvua, kuin hauraana tuoksuvaa tainta.

Anna aikaa hiljentymiselle. Ja hiljentyessä annan elävän, Kristukselta tulevan sanan kohota kuuluviin itsessäsi. Muuta se heti teoksi.

Kuulosteleva hiljaisuus voi vähä vähältä muuttua perusasenteeksi. Alamme viihtyä matalalla, ja tällainen suojaton, huomaamaton oleskelu vetää meitä omalla painollaan yksityisyydestä yhteyteen. Se ei ole sulautumista massaan, vaan mielen herkitymistä kaikelle häviävänkin pienelle, mitä ympärillä on.

Haluan olla mukana kantamassa hiljaisuutta, jossa sana on kätkössä ja odottaa täyttymistään. Hiljaa kuulostellen haluan olla virittämässä ilmapiiriä, jossa murros saa kasvutilaa. Murtumiselle, muuttumiselle, pyydän sydämessäni tilaa. Tule, Pyhä Henki Luoja!"

(Anna-Maija Raittila)

Sielun harjoituksia

Jesuiitta Hans Zollerin

 > haastattelu <

Kirkko ja kaupunki-lehdessä

16.9.2013
 toimittaja Tommi Sarlin

"Haluaisitko kohdata Jumalan ja tuntea Kristuksen paremmin?

Haluaisitko seurata Kristusta ja rakastaa häntä enemmän?

Näihin päämääriin voi pyrkiä ignatiaanisissa hengellisissä harjoituksissa, joihin Suomessa voi perehtyä muun muassa ohjatuissa kahdeksaa päivää kestävissä retriiteissä. Harjoitukset saivat alkunsa Ignatius Loyolan (1491-1556) kääntymyksestä. Hän halusi auttaa myös muita tuntemaan Kristuksen paremmin.

Ignatius kutsui jesuiittoja retriittiin, jossa osallistujat eli vaeltajat vetäytyvät hiljaisuuteen 30 päiväksi. Kuukausi jakautuu neljään noin viikon mittaiseen jaksoon, joiden aikan vaeltajat pureutuvat oman hengellisen tiensä eri puoliin."

(Tommi Sarlin)

"Jesuiitta Hans Zollner on teologi ja psykoterapeutti, joka on perehtynyt terapian hengellisyyden keskinäiseen suhteeseen.

- Ignatiaaniset harjoitukset eivät avaudu lukemalla. Ne edellyttävät vetäytymistä retriittiin ja keskusteluja retriitinohjaajan kanssa. Hengellinen matka on vuoropuhelua Jumalan ja ihmisen välillä.Ohjaaja tuo vuorovaikutukseen kolmannen osapuolen, joka voi arvioida prosessia kirkon tietämyksen näkökulmasta.

Retriitit alkavat Zollnerin mukaan usein nautinnollisissa tunnelmissa. Vaeltaja kokee saavansa vihdoinkin levätä ja nukkua kunnolla. Mikään ei vaivaa.

- Kun ihminen pääsee lähemmäksi sydäntään, hän kohtaa oman haavoittuneisuutensa. Hän huomaa myös, kuinka on haavoittanut toisia.

Edetessään syvemmälle itseensä vaeltaja voi joutua kriisiin. Hän huomaa, ettei olekaan aidosti oma itsensä muille ihmisille ja Jumalalle. Moni ei halua kohdata tätä havaintoa ollenkaan, vaan peittää sen esimerkiksi äärimmäisyyksiin menevillä harrastuksilla. Tyhjyyden synnyttämä ahdistus halutaan kieltää.

- Kun arkirumba hellittää, vaeltaja saattaa huomata, ettei tiedä kuka hän sisimmässään on. Tämä voi olla masentava kokemus."

(Tommi Sarlin)

"Pakeneminen näkyy esimerkiksi siinä, kuinka paljon ihmiset käyttävät aikaa oman kehonsa parantamiseen. Olemme keskimäärin tyytymättömiä itseemme ja pyrimme täydellisyyteen. Usein näiden pyrkimysten takaa paljastuu heikko sisin.

- Kirkon yksi tehtävä voisi olla auttaa ihmisiä tutkimaan omia puolustusmekanismejaan ja näkemään itsensä haavoittuvina.

- Kirkon sanoma on, että kaikki päättyy kuitenkin hyvin. Retriitin hiljaisuudessa vaeltaja huomaa, että on olemassa joku, joka kohtaa hänet hänen yksinäisyydessään. Jumala haluaa sanoa, että hän tuntee meidät perin pohjin. Näin vaeltaja kokee tässä eräänlaisen puhdistautumisen."

(Tommi Sarlin)

"Harjoitukset päättyvät, kun vaeltaja palaa normaaliin elämäänsä. Hän palaa Jumalan luomaan maailmaan, jossa hänellä on oma kutsumuksensa. Jumala työskentelee maailmassa jatkuvasti ja haluaa, että vaeltaja elää elämänsä täydesti. Kaikkea voi tutkia avoimin mielin.

On vain koetettava löytää Jumala maailmasta. Kristus katsoi maailmaa rakastavin silmin. Hän ei tuominnut, vaan katsoi sitä rajoittamattomalla myötätunnolla.

Jeesus oli Hans Zollnerin mukaan riittävän itsevarma siihen, että hän uskalsi kohdata maailman avoimesti. Hän luotti itseensä niin paljon, että uskalsi antaa itsensä kokonaan muiden käyttöön.

Mitä enemmän annamme itsemme toisten käyttöön sitä enemmän saamme myös itsellemme. Meidän ei tarvitse kuitenkaan leikkiä Jumalaa, vaan vain etsiä häntä.

- Teologisesta näkökulmasta maailma on jo pelastettu. Meidän ei tarvitse sitä itse tehdä."

(Tommi Sarlin)

Lisäinfoa retriiteistä
  täältä ja täältä

Tie johtaa autiomaahan

Peter Halldorf:

"Koskematon maa -

nykyajan pyhiinvaeltajan matka juurilleen"

(Karas-Sana 1995)

"Me sekä kaipaamme että kaihdamme. Hiljaisuutta, vaikenemista, yksinäisyyttä. Taukoa, joka saattaa lähettää meidät löytöretkelle sielun tuntemattoman maiseman valtaville, laajoille alueille. 

Mutta mitä me oikeastaan pelkäämme? Jos olisi totta, että vähintään puolet todellisuudesta on näkymätöntä, järjelle käsittämätöntä ja vaikutusmahdollisuuksiemme ulkopuolella, täytyisi sen merkitä sitä, että ainakin puolet elämän tarkoituksesta jää meiltä löytämättä niin kauan kuin uskottelemme, ettei sitä olekaan. Vai saako itsemme todellisen kohtaamisen pelko meidät kavahtamaan sisään päin suuntautuvaa etsimistä?

Ajatella, jos näkisimme, että ihmisessä on syvyyksiä, joita yksikään kuolema maailmassa ei voi mitätöidä? Että itse ikuisuus odottaa kypsymistään omassa sydämessämme. Se voisi äkkiä merkitä, että meidän tehokkaan aikamme tärkeinpiä hetkiä ovat "hyödyttömät" tauot, jolloin suljemme vastaanottimemme tauottomia virikkeitä tarjoavan ympäristön lähetyksiltä ja hapuilemme kättä, jonka kosketuksesta olemme syntyneet. Tauot, jotka voivat täyttyä sellaisista elämyksistä, että meidät on huudahdettava: Minä uskon!"

(Peter Halldorf)

"Mutta mistä Jumala on löydettävissä? Mihin suuntaan käännymme, kun olemme maistaneet kaikkia ruokalajeja poppsykologioiden, terapioiden, vapaudenaatteiden, musiikkielämysten, ideologioiden, kulutuksen ja yhteiskuntakokeilujen notkuvasta voilepäpöydästä - emmekä vieläkään ole syvimmältämme kylläisiä?

Ehkä nyt on tullut aika työntää lapio syvemmälle ja etsiä monituhatvuotisen hengellisen historian juuria; kuunnella sisäisen elämän tienraivaajia. Näitä, joille Jumala oli suuri ja arvokas elinikäinen projekti. Ja jotka oppivat, että matkalla pyhään ei ole oikoteitä. Uudessa uskon ajassa heistä voi tulla tärkeimpiä tiennäyttäjiämme.

Nämä hengen pioneerit sekä kiehtovat että kauhistuttavat. He tarjoavat kaiken - ja vaativat kaiken. He viiltävät meidät irti siitä harhakuvitelmasta, että sisäisen elämän voisi sulloa yhtenä lisätoimintona elämän jo entuudestaan täyteen ohjelmaan. Mutta sitten he tarjoavat myös äärettömän paljon enemmän kuin ne hetkelliset sykähdykset, joita meille jakelee trenditietoiseksi elämyspajaksi muuttunut kirkko. He kehottavat kääntymiseen, joka voi lahjoittaa meille tämän päivän mitat ylittävän elämänhallinnan, sisäisen kasvun ja uskon."

(Peter Halldorf)

"Jos me luterilaisina ja vapaiden suuntien kristittyinä aloitamme siitä kohdasta, jossa seisomme, mutta kaivamme hieman totuttua syvemmälle, löydämme pian pinnan alta meidän ja sekä katolisten että ordotoksikirkon kristittyjen yhteisiä juuria. Hieman pinnan alapuolella juuremme ovat kietoutuneet yhteen. Täällä on siis hengellinen perintö, jonka voimme löytää ja josta voimme olla ylpeitä ja jonka voimme ennen kaikkea antaa rikastaa itseämme ja korjata suuntaamme etsiessämme syvempää elämää. Löydämme ihmisiä, joiden kopioita emme voi olla, koska heidän elämänsä ei ole toistettavissa, mutta joilta voimme saada ajatuksia, tukea ja rohkeutta elää eläämme yhtä antautuneesti ja aidosti tässä ajassa kuin he elivät oaa elämäänsä omassa ajassaan."

(Peter Haldorf)

"Heitä on ollut aina. Ihmisiä, jotka ovat rutiinin raiteista irrottautuen, ympäristön vihreää valoa odottamatta, lähteneet kaipuksen ajamina kulkemaan kohti Jumalaa. Näitä, jotka radikaalia vaihtoehtoa etsiessään ovat uhmanneet muotteja ja perinteitä ja jotka juuri siksi, että he eivät ole antaneet periksi, ovat löytäneet sen aidon helmen, jonka vuoksi he ovat kaiken uhranneet. He kaipasivat elämää, jonka Jumala on kokonaan vallannut ja heidän tiensä johti autiomaahan.

Autiomaahan, pois ihmisvilinästä, maailman hälyn ja vaatimusten ulottumattomiin, sinne ihmiset ovat aina menneet. On menty, jotta löytyisi tie tyhjyydestä tarkoitukseen, laidalta keskukseen. On menty janoisina etsimään lähdettä; levottomina ja harhailevina etsimään lepoa. Ja siellä, kaikkien rikkipuhuttujen sanojen kuulumattomissa, on pyhässä hiljaisuudessa löytynyt Sana. Sana, joka puhdistaa ja muuttaa. Kahden hänen kanssaan. joka pitää avaruutta kämmenellään, on löytynyt ainoa todella todellinen todellisuus."

(Peter Halldorf)

"Kain meni autiomaahan synteineen löytääkseen anteeksiannon, jos mahdollista. Jaakob meni sinne taistelemaan Jumalan kanssa ja löytämään oikean identiteettinsä; Kuka minä oikeastaan olen? Sinne meni Mooses työstämään pettymyksiään ja saamaan takaisin uskoaan siihe, jonka hän kuitenkin aavisti Jumalan tahdoksi. Erämaahan menivät Elia ja Jeremia ja monet muut profeetat. Sinne meni Johannes Kastaja, ja hänestä tuli tienraivaaja. Ja sinne meni heistä kaikista suurin: Ihmisen Poika.

Kuitenkin on kysyttävä itseltään, miten autiomaa, kaikista paikoista, voisi olla sopiva paikka sille, joka kaipaa syvempää, rikkaampaa ja todempaa elämää? Vastaus on ehkä yksinkertaisempi kuin luulemme.

Autiomaassa saamme sen, jonka maailma meiltä ryöstää. Saamme aikaa ajatella. Aikaa kuunnella. Aikaa rukoilla. Aikaa kasvaa. "

(Peter Halldorf)

Saat levätä

Anna-Maija Raittila:

"Niin kevyt on rakkaus -

ikkunoita luottavaiseen elämään"

Toimittanut Maaria Pätsi

(Kirjapaja 2012)

"Näyttää siltä, että paras sanoma, mikä ihmisiä nykyään koskettaa, on tämä: Sinun on lupa olla väsynyt. Sinun ei tarvitse jaksaa. Ainoa tehtäväsi on levätä. Ja usein ei mitään muuta tarvitsekaan sanoa. Luoja varjelkoon minua jatkamasta, että sitten jaksat taas, kun olet riittävästi levännyt! Ja jos käytämme sanaa tehtävä, se johtuu vain siitä, ettei väsynyt ihminen pysty reagoimaan muuten kuin suoritusten puitteissa. Hän tarvitsee käskyn lauetakseen.

Minulla on oppimestarina kissa, joka vyörähtelee vuoroin selälleen ja mahalleen, venyttelee pehmeänä raajojaan ja yhtäkkiä simahtaa uneen."

(Anna-Maija Raittila)

"Kuiskaan vielä nytkin, että saa. Saa tehdä tilaa väsymykselle, antaa tilaa päiväunille, riittävän pitkälle aamu-unelle, saa vaikka yhteisellä päätöksellä mennä jonain iltana varhain nukkumaan. Työpaikkallekin saa järjestää hämäriä siimeksiä, katveita yksinolloon, lempeitä pieluksi vaikka yhdelle kerrallaan.

Aika ajoin on hyvä aivan sananmukaisesti mennä "erämaahan": lepoon, johon mitkään arkitehtävien paineet eivät ulotu. Ja hiljaisuudessa pitäisi saada olla niin kauan, että se todella pääsee sisälle asti: että elämänilo omassa levollisessa rytmissään alkaa taas kummuta sisältäni. Että alan taas nähdä tehtäväni oikeissa suhteissaan, omien lahjojeni ja voimieni mittaisina. Että on taas helppo hyväksyä omat rajoituksetkin: sen paikan ääriviivat, johon juuri minut on kutsuttu tekemään työtä."

(Anna-Maija Raittila)

"Hiljaisuuden ensimmäinen lahja on, että siinä levätään.

Kuulosteva hiljaisuus voi vähä vähältä muuttua perusasenteeksi. Alamme viihtyä matalalla, ja tällainen suojaton, huomaamaton oleskelu vetää meitä omalla painollaan yksityisyydestä yhteyteen. Se ei ole sulautumista massaan, vaan herkistymistä kaikelle häviävänkin pienelle, mitä ympärillä on.

Polulla on pysähdyttävä. Keskellä arjen monenlaisia tilanteita on välillä aivan kuin kyyristyttävä yksin oloon, korva omaa sydäntä vasten. Hiljaisuus ei näet tule ulkopuolelta. Se odottaa sisällämme. Se odottaa, että avaisimme sille tilaa ja päästäisimme sen valaisemaan koko sitä maailmaan, jossa parhaillaan elämme.

Meidän ei tarvitse väsyttää itseämme jahtaamalla elämyksiä ja kuluttamalla niitä. Jumalan yltäkylläisyys laskeutuu köyhille ja tarvitseville."

(Anna-Maija Raittila)

Levollista Joulua!

Rukous on yhteyttä

Surozin metropoliitta Anthony:

"Elävä rukous"

(Suomen Lähetysseura 1974)

"Rukous merkitsee minulle yhteyttä. Siksi esipuheena tälle rukousta käsittelevälle kirjalle haluaisin ilmaista varmuuteni sellaisen Jumalan todellisuudesta, jonka kanssa voi syntyä yhteys. Sitten pyytäisin lukijaa suhtautumaan Jumalaan kuin lähimmäiseen, persoonaan, ja pitämään tätä yhteyttä samanlaisena kuin suhdetta veljeen tai ystävään. Tämä on mielestäni olennaista.

Tiedämme ihmissuhteista, että rakkaus ja ystävyys on syviä silloin, kun voimme olla hiljaa jonkun kanssa. Jos siis haluamme palvella Jumalaa, meidän täytyy ennen kaikkea oppia tuntemaan itsemme onnellisiksi ollessamme hiljaa yhdessä hänen kanssaan. Tämä on helpompaa kuin aluksi saattaisimme luulla; tarvitaan vähän aikaa, luottamusta ja rohkeutta aloittaa.

Kerran Ars'in kirkkoherra kysyi vanhalta talonpojalta, miksi tämä istui monta tuntia kirkossa, näköjään edes rukoilematta. Talonpoika vastasi: "Minä katson Jumalaa, hän katsoo minua, ja me olemme onnellisia yhdessä."

(Surozin metropoliitta Anthony)

"Kun aamulla heräät, aivan ensiksi kiitä Jumalaa siitä, vaikka et olisikaan erityisen onnellinen alkavasta päivästä. "Tämä on se päivä, jonka Herra teki, iloitkaamme ja riemuitkaamme siitä." Tämän jälkeen anna itsellesi aikaa tajuta, mitä sanot, ja tarkoita todella sitä, syvästi vakuuttuneena eikä vain pinnallisen iloisesti. Nouse sitten, peseydy, siistiydy, tee mitä sinun pitääkin tehdä ja tule sitten jälleen Jumalan eteen. Tule Jumalan eteen vakuuttuneena kahdesta asiasta. Ensimmäinen niistä on, että olet Jumalan oma, ja toinen että tämä päivä on myös Jumalan oma. Se on ehdottoman uusi ja tuore. Sitä ei ole milloinkaan ennen ollut olemassa.

(Surozin metropoliitta Anthony)

"Feofan erakko sanoo: "Tietoisuus Jumalasta on sinussa yhtä selvä kuin hammassärky." Kun jollakin särkee hammasta, sitä ei voi ollenkaan unohtaa. Voi puhua, lukea, siivota, laulaa, tehdä mitä tahansa, mutta hammasta särkee jatkuvasti, eikä sitä voi paeta. Feofan sanoo, että samalla tavalla meidän pitää oppia tuntemaan kipu sydämessämme. En tarkoita sydäntä ruumiin elimenä vaan sisintämme. Tarkoitan sellaista kipua, joka on epätoivoista Jumalan kaipuuta, tunnetta, että olemme yksin emmekä tiedä, missä Jumala on, kun olemme menettäneet otteen rukoukseen.

Kun rukous on kuiva, meidän tulisi luopumisen sijaan osoittaa suurenpaa uskoa ja yhä jatkaa. Meidän tulisi sanoa Jumalalle: "Olen lopen uupunut, en voi todella rukoilla, ota, Herra, vastaan tämä yksitoikkoinen ääni ja rukouksen sanat ja auta minua." Pyhä Henki on aina läsnä siellä, missä on rukousta. Juuri Pyhä Henki tulee sopivaksi katsomassaan ajassa täyttämään uskollisen ja kärsivällisen rukouksen uuden elämän merkityksellä ja syvyydellä. Kun seisomme Jumalan edessä näinä lannistuksen hetkinä, meidän pitää rukoilla vakaumuksesta, jos emme voi rukoilla tunteesta, uskosta, jonka tiedämme omistavamme; älyllisesti, jos emme voi rukoilla palavalla sydämellä.

Tunne Jumalan poissaolosta voi olla hänen tahtonsa tulos; hän saattaa haluta meidän kaipaavan itseään ja oppivan, kuinka kallisarvoinen hänen läsnäolonsa on, panemalla meidät kokemuksesta tietämään, mitä täydellinen yksinäisyys tarkoittaa. Mutta usein kokemuksemme Jumalan poissaolosta aiheutuu siitä tosiasiasta, ettemme ole antaneet itsellemme tilaisuutta tiedostaa hänen läsnäoloaan."


(Surozin metropoliitta Anthony)

Rukoushuokauksia

Wilfrid Stinissen:

"Rukoushuokauksia"

(Kirjapaja 2012)

"Rukous on vuoropuhelua Jumalan kanssa" - Klemens Aleksandrialainen kirjoitti näin jo 100-luvulla, ja olen sitä mieltä, että kaikista yrityksistä määritellä rukouksen olemusta hänen yrityksensä on paras.

Jumala ja ihminen keskustelevat rukouksessa keskenään. Olennaista rukouksessa on "vuoropuhelun" luonne. Silloin kun rukous tuntuu epätyydyttävältä ja ikävältä syynä voi olla se, että vuoropuhelusta on tullut yksinpuhelua. Puhumme mutta emme kuuntele.

Jumala puhuu monin eri tavoin ja lausuu erilaisia asioita. Hän ei ilmaise itseään vaikeaselkoisesti tai epämääräisesti vaan erittäin konkreettisesti inhimillisellä kielellä.

Jumala lausuu sanansa sinulle henkilökohtaisesti syntymäsi hetkellä. Ensimmäinen vastauksesi on tiedostamaton. Kun Jumala sanoo: "Herää elämään!" sinä vastaat hänelle syntymällä ihmiseksi.

Sitten vähitellen, sitä mukaa kuin kypsyt ihmisenä, voit vastata Jumala tietoisesti. Vastaat Jumalan luovaan sanaan vapaaehtoisesti ja iloiten, ottamalla vastaan olemassaolosi ja kiittämällä siitä. Jumala kutsuu sinua, kuten hän kutsui Samuelia, ja sinä vastaat riemuiten: "Puhu, palvelijasi kuulee." (1Samuelin kirja 3:10)

(Wilfrid Stinissen)

"Uudessa testamentissa kuulemme Jeesuksen puhuvan meille, ei vain salaperäisten herätteiden ja virikkeiden avulla, vaan ihmillisin sanoin, joita emme voi ymmärtää väärin. Näemme kuinka Jeesus kuuntelee, kun ihmiset puhuvat hänelle. Uudesta testamentista löydämme sanat, jotka Jeesus puhuu Isälleen, ja voimme yhtyä niihin: voimme yhdessä Jeesuksen kanssa puhua Isälle.

Meidän ei tule valittaa, että emme kuule Jumalan puhutta tai että emme tiedä, mitä meidän pitää sanoa hänelle. Jumala itse panee sanat suuhumme. Nämä Raamatun sanat ovat erityisen latautuneita. Ne ovat joko Jeesuksen itsensä lausumia tai kun on kysymys ihmisten puheesta Jeesukselle, ne on kirjattu muistiin Pyhän Hengen innoittamina. Ne ulottuvat ikuisuuteen. Ne ovat Raamatussa, jotta käyttäisimme niitä. Meidän ei tarvitse löytää uusia sanoja eikä ajatella uusia ajatuksia.

Pöytä on katettu ja ruoka tarjolla. Ottakaa ja syökää! Sinun ei tule vain lukea ja kuulla Jumalan sanaa, vaan sinun tulee nauttia se, syödä se. Kun syömme, syötyä tulee myös sulattaa. Samoin sinun tulee antaa itsellesi tilaisuus sulattaa Jumalan sana. Et ehkä pysty sulattamaan Raamatun sanaa heti yhdellä kertaa, mutta voit toistaa sitä rukoushetkien aikana ja päivän kuluessa voit täyttää vapaat hetkesi mietiskelyllä."

(Wilfrid Stinissen)

"Pureskelemalla Jumalan sanaa kasvat lakkaamattomaan rukoukseen. Meitä kehoitetaan pureskelemaan ruokamme huolellisesti. Tiedämme, että ruoka maistuu paremmalta, kun suomme itsellemme aikaa sen syömiseen. Sama pätee Raamatun sanaan: mitä enemmän sitä "märehdimme", sitä herkullisemmalta se maistuu. Märehtimisen ansiosta alat "alat nähdä ja maistaa Herran hyvyyttä" (Psalmi 34:9) Avautuessasi Sanalle otat vastaan Kristuksen.

Jos sinulla on luottavainen suhde Jumalan saan, voit kuunnella myös hänen hiljaisuuttaan. Raamatun rukoussana johdattaa hyvin helposti kontemplaatioon, sisäiseen katseluun. Sanat vievät sinut hiljaisuuden valtamereen. Jumala on suurempi kuin inhimilliset sanat pystyvät ilmaisemaan. Hiljaisuudessa sanat voivat vajota Jumalan äärettömyyteen."

(Wilfrid Stinissen)

Koko ruumis rukoilee

Janne Villa: 

Lauri Maaralan haastattelu

Vantaan Lauri-verkkolehdessä

7.6.2012

(löytyy >täältä<)

"Jotkut ajattelevat uskon kuuluvan vain sielun alueelle, lihallisesta ruumiista erilliseen hengelliseen ulottuvuuteen.

- Kuinka ruumiillisuus voisi olla liittymättä spiritualiteettiin! Kaikki se, mitä me koemme Jumalasta, tapahtuu kehossa. Ei meillä ole mitään muutakaan Jumalan kokemisen paikkaa, kommentoi kirkkoherra Lauri Maarala.

Käveleminen, syöminen tai lasten kanssa leikkiminen voivat olla rukousta ja meditaatiota, tietoista läsnäoloa.

- Rukouksessa voimme tulla tietoisiksi Jumalan syvästä läsnäolosta ihan kaikessa. Hänen Henkensä puhuu meissä. Rukoilija voi avautua sille rukoukselle, joka on jo meneillään - koko luomakunnan huokaukselle. Jumala toivoo, että avaisin sydämeni ovet ja huomaisin hänen olevan siellä."

(Janne Villa)

"Lauri Maaralalle on tärkeää opetella olemaan aidosti läsnä hetkessä. Heti herätessään hän haluaa havahtua ja tulla tietoiseksi uudesta päivästä, jonka Jumala on antanut lahjaksi eikä hukattavaksi.

- En ryntää ensimmäiseksi avamaan Hesaria, vaan koetan tehdä jotakin, joka avaa minut valppaaksi. Asetun aloilleni, kenties avaan ikkunan ja hengitän raikasta ilmaa. Saatan aloittaa päivän myös aamuvenyttelyllä, johon liitän rukousta ja psalminjakeen.

- Hengittäessäni annan virrata itsestäni ulos kaiken ahdistuksen, levottomuuden ja huolen. Sisään hengittäessäni ajattelen, että Pyhä Henki hengittää minussa rauhaa ja anteeksiantoa ja rukoilee minussa: "Isä, tässä olen!"

(Janne Villa)

"Ruumis on herkkä ja haavoittuva instrumentti. Jokainen kantaa kehossaan kokemuksia, joiden ehdoilla täytyy edetä. Elämänhistoriamme ja -tarinamme on kirjoitettu ruumiiseemme: ilot, surut, loukkaukset ja väkivallanteot.

Ruumis, on se millainen tahansa, on Jumalan lahja, Lauri Maarala painottaa. Ei ole yhdentekevää, kuinka kohtelemme sielumme temppeliä. Jos otamme vakavasti sielumme pyhyyden, otamme tosissamme myös toisten ihmisten pyhäkön. Siihen ei saa suhtautua väkivaltaisesti, sillä kaikki luotu on pyhää.

- Luomakuntakin on osa Jumalan ruumista. Me olemme osa Jumalan pyhää kosmosta, ja siitä syviä seurauksia. Emme voi tuhlata luonnonvaroja tällä vauhdilla.

- Emme voi mennä sen taakse, että jokin kaikkivaltias olento pelastaisi meidät tuholta, jonka itse olemme saaneet aikaan. Meille on annettu tehtäväksi pitää huolta luomakunnasta."

(Janne Villa)

"Rukoillessaan ja retriiteissä Lauri Maarala lukee erityisesti psalmeja, joissa ei epäröidä puhua Jumalasta vahvoin ruumiillisin kuvin.

- Psalmit ovat huutoa ja huokausta korkeimman instanssin puoleen. Niissä kuuluu lihaa ja verta olevan ihmisen keskustelu Jumalan kanssa. Ruumiissaan ihminen rukoilee ja taistelee Jumalansa kanssa.

- Kun luemme psalmeja uudelleen ja uudelleen, harjoitamme herkkyyttämme Jumalan edessä, sitä, että avaudumme hänen läsnäololleen ja tunnemme sen.

- En ajattele ilmaa, kun hengitän. Samalla tavalla Jumala on läsnä psalmeissa ja maailmassa, vaikken näe häntä: "Sieluni janoaa sinua, ruumiini ikävöi sinua kuin karu ja kuivunut maa."

(Janne Villa)

Elää rakkaudessa

Tommy Hellsten - Christer Åberg:

"Matkalle pääsee jos pysähtyy"

(Kirjapaja)

"Minä pelkään sinua. Pelkään sairastumista, pelkään yksinäisyyttä. Pelkään, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat ja puhuvat, pelkään etteivät rahat riitä, pelkään tulevaisuutta, sitä etteivät asiat järjestykään. Minä pelkään pimeyttä ja korkeita paikkoja, pelkään itsevarmoja ihmisiä, minä pelkään kuolemaa. Minä pelkään elämää.

Pelko on elämän pahin vihollinen. Silti kaikki näyttävät pelkäävän. Kaikki paitsi lapset, joita rakastetaan, ja ne, jotka uskaltavat olla lapsia aikuisinakin. Mikä on heidän salaisuutensa?

Salaisuus on siinä, että he luottavat. He luottavat siihen, että he ovat aina kannettuja. He luottavat siihen, ettivät he ole koskaan yksin. He elävät rakkaudessa. Rakkaus on ainoa voima, joka kykenee voittamaan pelon. Rakkauden salaisuus on nimeltään yhteys. Missä ei ole yhteyttä, siellä on pelkoa."

(Tommy Hellsten)

"Ilon juuret kaivautuvat syvälle huolettomuuteen. Huolettomuus on vakuuttuneisuutta siitä, että elämässä kaikki on hyvin. Voi olla kuin taivaan lintu ja visertää pyhän huolettomuuden laulua päivästä toiseen.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaiken on mentävä niin kuin minä itse olen kaavaillut, tai ettei meillä saisi olla vaikeuksia. Juuri vaikeudet ja vastoinkäymiset pyrkivät johtamaan meitä iloon osoittamalla, että me olemme itsessämme voimattomia. Ne pyrkivät murtamaan meissä esiin tunnon omasta heikkoudestamme. Ei voi löytää huolettomuutta niin kauan kuin uskoo vain itseensä. Ei meihin ole uskomista, tiedämme sen itsekin, ja siksi tarvitsemme jotain suurempaa. Kun sen löydämme, olemme turvassa, jota emme ole itse rakentaneet. Vain silloin voimme olla huolettomia ja vasta silloin voimme visertää."

(Tommy Hellsten)

"Rukous muuttuu rukoilijan ymmärtäessä, että kaikki hänelle on jo annettu. Kun tajuaa, että minulla on jo kaikki mitä syvyydessäni kaipaan, pyytäminen käy tarpeettomaksi. Rukoukseen tulee kuuntelemisen asenne. Alan kuunnella, mitä minussa on toteutumassa. Alan myös kuunnella, mikä minussa mahdollisesti asettuu tämän hyvän toteutumisen esteeksi. Tähän en tarvitse sanoja, vaan hiljaisuutta.

Rukoilijaa alkaa kiehtoa kaikki sellainen, mikä herkistää korvat kuuntelemiselle. Ei voi kuulla, jos ei ensin hiljene.Ei voi kuulla, jos ympärillä on jatkuva virikkeiden tulva. Ei voi kuulla, jos sisimmässään on vakuuttunut siitä, että Jumala on vastahakoinen antaja, jota täytyy monin tavoin vakuuttaa, maanitella, jopa manipuoloida. Mitä syvemmin tajuaa jo olevansa rakastettu, sitä enemmän rukoukseen tulee levollisuutta ponnistelun sijaan."

(Tommy Hellsten)

Viesti sanoin kuvaamattomasta

David Steindl-Rast:

"Kuunteleva sydän-

kontemplatiivinen elämä"

(Edita Prima Oy 2012)

"Miten puhuttelevia nämä äänet ovatkaan: tulen ritinä avoimessa takassa, sateen ropina katolla, lehtimetsää huojuttava tuulen havina. Kaikki äänet voivat kuitenkin puhutella omalla tavallaan, jos vain annamme niille mahdollisuuden. Jokainen ääni on viesti sanoin kuvaamattomasta. Ihmisen on opittava kuuntelemaan tuota viestiä ja samalla ymmärrettävä, että koska kysymyksessä on sanoinkuvaamattoman ääni, sitä ei myöskään pitäisi vangita sanoihin.Viestissä meitä puhuttelee Sana, joka on niin ehtymätön, että se ilmentää itseään aina uudella tavalla. Myös rakkaus tekee niin. Jokainen ihmiselle lahjoitetun äänen viesti on rakkauden viesti: se on ainutkertainen, selittämätön ja hyvin henkilökohtainen."

(David Steindl-Rast)

"Myös hiljaisuuteen sisältyy viesti - havainto, joka on vamasti monelle tuttu. Oman kokemukseni mukaan musiikin päättymistä seuraava hiljaisuus ylittää joskus kaiken sitä edeltäneen. Kun viimenenkin kaiku kirkon holvissa on sammanut, hiljaisuuden hetki täyttää tilan. Eikä tuo hiljaisuus ole ainoastaan puhuttelevaa, se myös kuuntelee. Sillä huippuhetkellä, kun olemme kuin yhtenä korvana, hiljaisuus kuuleekin yhtäkkiä meidän hiljaisuutemme. Tämä kohtaaminen kestää yhden merkittävän hetken. Sen jälkeen kirkon käytävillä alkaakin jo kuulua kenkien kopinaa.

Jokaiseen läsnäolon hetkeen sisältyy viesti, mutta liian helposti tuo viesti menee meiltä ohi, koska emme ole hetkessä läsnä. Toki monesti on myös paikallaan laittaa radio päälle ja rentoutua, mutta yhtä usein myös ikkunanpieliin osuvat sadepisarat voisivat olla sopivaa rentoutumismusiikkia. Silmämme turtuvat helposti ylenmääräiseen visuaaliseen tarjontaan, ja samoin myös korville on tarjolle suuri kirjo ärsykkeitä. Miksi siis omaehtoisesti vielä pahentaa tätä tilannetta? Kun vähitellen vapaudumme oman olemisemme ja ympäristömme hallitsemisesta ja kontrolloimisen tarpeesta, kun sallimme myös yllätyksille mahdollisuuden, olemme ottaneet askeleen kiitollisuuden tiellä. Kiitollinen kuunteleminen avaa tuolloin jokaisen äänen ytimessä pohjattoman hiljaisuuden ja tuon hiljaisuuden ytimessä rakkauden viestin."

(David Steindl-Rast)

"Tie kohti tarkoituksen täyttämää elämää käy kiitollisuuden kautta. Yksinkertaisen kiitollisuuden voima on valtava, koska sillä on suora yhteys vilpittömyyteen, kunnioitukseen ja viisauteen. Koska se on vilpitöntä, vilpillisen maailman syvät epäluulot eivät vahingoita sitä. Vilpitön kiitollisuus ottaa kaiken vastaan lahjana. Kunnioituksella se tunnistaa kaikkien lahjojen jumalallisen alkuperän, ja ylistäen se näkee kaiken olevan armoa. Kiitollisuus johdattaa siis ihmisen saamansa lahjan ymmärtämiseen ja tuon lahjan alkuperän yhteyteen. Armo ja sen ylistäminen koskettavat ihmistä silloin hyvin läheltä.

"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu", laulaa psalmin kirjoittaja. "Hän vie minut vihreille niityille." (Psa 23:1-2) Mieleeni kohoaa tällä kohtaa kaunis sana, "silmänruoka". Vihreä tekee hyvää silmille ja myös sydämelle. Paul Gerhardt laulaa laulussaan näin:

Lähde ulos, sydämeni, etsi iloa
tässä rakkaassa kesässä

Jumalasi lahjoissa;

katsele puutarhan koreutta

ja katso miten ne koristavat

myös sinua ja minua.

Puut täydessä lehdessä,

maaperä suojaa aarteensa

vihreillä vaatteilla.....

Tule ulos! Katsele! Näe! Meille on valmistettu juhla-ateria. Mikä muu voisi riemastuttaa juhlan isäntää enemmän kuin vieraiden kokema ilo. Mikä onkaan aidompaa vieraiden osoittamaa kiitollisuutta kuin heidän sydämellinen ilonsa. Me aikuiset pidättäydymme usein tällaisen ilon osoittamisessa, mutta lapsilta se tapahtuu luonnostaan. Taivaallinen hääateria muistuttaakin varmasti enemmän lastenkutsuja kuin juhlaillallista."

(David Steindl-Rast)

Kuunnella sydämellä

David Steindl-Rast:

"Kuunteleva sydän -

 kontemplatiivinen elämä"

(Edita Prima Oy 2012)

"Sydämellä kuunteleminen on tämän kirjan ydinsanoma, sillä se avaa ihmiselle hengellisen elämän salaisuudet. Tämä kuuntelemisen laji on myös benediktiinisen luostarisäännön selkäranka. Pyhän Benedictuksen sääntö alkaa sanalla "kuuntele" (lat. ausculta), ja tästä ensimmäisestä sydämellä kuuntelemisen eleestä koko  benedinktiininen Sääntö kasvaa kuin auringonkukka siemenestään.

Kuuntelemisen käsitteen ymmärtämiseksi perustavaa on tämä: kaikki mikä on, on saanut syntynsä Jumalan luovan Sanan kautta. Koko historia on dialogia Jumalan kanssa ja tätä dialogia Hän käy ihmisten sydämissä. Raamattu todistaa selkein sanoin, että Jumala on yksi ja tuonpuoleinen. Läpi koko raamatullisen kirjallisuuden kulkee ihmeellinen sisäinen tieto siitä, että me olemme Jumalan puhuttelussa. Tuonpuoleinen Jumala puhuu luonnossa ja historiassa ja ihmissydän on kutsuttu itseään ilmaisevan Jumalan puhutteluun; eikä vain puhutteluun vaan myös vastaamaan häneen puheeseensa."

(David Steindl-Rast)

"Onnellisuus ei perustu onnentunteeseen vaan sydämestä kumpuavaan sisäiseen rauhaan. Kun pysähdymme kuuntelemaan koko sielullamme voimme löytää sisäisen rauhan jopa keskellä sysimustaa pimeyttä, tuskaa ja kärsimystä. Raamatullinen traditio osoittaa tien vakuuttamalla, että olemme Jumalan puhuttelussa silloinkin, kun tunnemme vajonneemme synkimpään kuiluun.

Sydämen kautta muodostuu yhteys elämän lähteeseen, Jumalaan, joka  poreilee sydämessämme. Voidaksemme kuunnella sydämellä meidän täytyy yhä uudelleen palata sinne, samalla kun tarkkaamme sydämellä ympäröivää todellisuutta. Sydämellä kuuntelemalla löydämme tarkoituksen, sillä aivan kuten silmä havaitsee valon ja korva äänen, vastaavalla tavalla sydän on elin, jolla tunnistamme elämän merkityksiä."

(David Steindl-Rast)

"Päivittäistä kuulemisen ja vastaanottamisen harjoitusta kutsutaan kuuliaisuudeksi. Kuuliaisuuden käsite on näin paljon laajempi kuin tottelevaisuus. Laajimmassa mielessä kuuliaisuus tarkoittaa sydämen virittämistä kuulemaan, millainen kutsu jokaiseen moninaiseen ja monikerroksiseen tilanteeseen kätkeytyy.

Elämänmuoto, jossa ihminen asettuu kuuliaisesti vuorovaikutukseen Jumalan sanan kanssa, on Raamatun mukaan elämistä Jumalan sanasta. Se tarkoittaa itsenä ravitsemista sanalla samalla tavoin kuin ihminen tyydyttää fyysiset tarpeensa syömällä ja juomalla. Ihminen voi tunnistaa Jumalan sanan jokaisessa ihmisessä, asiassa ja kokemuksessa. Jokainen hetki päivästä kätkee sisäänsä tämän tehtävän ja harjoituksen; se on kutsu, joka kantaa ihmistä hetkestä toiseen."

(David Steindl-Rast)

"Ymmärys kasvaa, kun ihminen kasvotusten hänelle annetun todellisuuden kanssa. Elämä ollessaan todellakin annettua, on samalla myös lahjaa. Ja koska se on lahjaa, on se myös otettava kiitollisuudella vastaan. Aito kiitollisuus ei kuitenkaan pysähdy lahjaan, vaan ulottaa luottavaisesti katseensa lahjan antajaan. Usko on sydämen luottamusta kaikkien lahjojen antajaan. Tie sydämen rauhaan avautuu, kun oppii kiittämään silloinkin, kun antajan hyvyydet eivät ole ilmeisiä. Sillä onnellisuus ei tee meistä kiitollisia, vaan kiitollisuus tekee meistä onnellisia.

Ihminen on silloin kadottanut elämänsä päämäärän, kun hän ei enää erota sitä, mitä haluaa siitä mitä todella tarvitsee. Luopuessamme huomaamme tarvitsevamme yhä vähemmän, ja mitä vähemmän meillä on, sitä helpommaksi tulee sen arvostaminen mitä meillä jo on.

Hiljaisuus luo tällaiselle irti päästämiselle suotuisat olosuhteet. Hiljaisuus luo esineiden, ihmisten ja tapahtumien ympärille tilaa ja kutsuu niiden ainutlaatuisuuden esiin. Hiljaisuus tarjoaa meille mahdollisuuden tarkastella niitä yksitellen ja kiitollisin mielin."

(David Steindl-Rast)