Kristuksen seuraajat

Peter Halldorf:

"Koskematon maa -

nykyajan pyhiinvaeltajan matka juurilleen"

(Karas-Sana 1995)

"Jumala, ihmisen ja koko luomakunnan korvaamaton Sinä, on se, jossa kaikki yhtyy: keskus ja kehä, päämäärä ja tarkoitus, Jumala ja ihminen, minä ja Sinä. Tämän oppi ymmärtämään ja tätä opetti yksi 1400-luvun suurista kristityista ajattelijoista, Nicolaus Cusanus. Tältä mieheltä voi paljon oppia se, joka etsii historian vesisuonia. Cusanus syntyi vuonna 1401 Saksassa ja aloitti koulunkäyntinsä "yhteisen elämän veljien" ylläpitämässä koulussa. Veljistö oli luostarimainen herätysliike, jonka piiristä syntyi myöhäiskeskiajan vaikutusvaltaisin kirkonsisäinen uudistusliike "devotio moderna". Koulun kuuluisin oppilas oli ollut 1300-luvun Tuomas Kempiläinen, jonka kirja "Kristuksen seuraamisesta" tiivistää devotio moderna-liikkeen sanoman: kristityn elämä, jossa henkilökohtainen antautuminen ja rakkaus Jeesukseen on keskipiste. Turhaan kutsumme itseämme kristityiksi, ellemme ole Kristuksen seuraajia. Tässä hengessä kasvatettiin Nicolaus Cusanus.

Custanus eli siinä Euroopan levottomuuden ja uudelleen orientoitumisen ajassa, jossa keskiaika taittui renesanssiksi. Tunnusomaista 1300- ja 1400- luvuille oli poliittinen ja hengellinen hajoaminen. Yhteiskunnat muuttuivat ja Euroopan sekularisoitumiseen johtanut kehitys alkoi. Humanismi astuu Euroopan näyttämölle ja unelma uudesta ja itsenäisemmästä ihmisestä saa ravintoa. Suvaitsevaisuus ja laajakatseisuus tulisivat holhouksen ja uskonnollisen hirmuvallan tilalle. Tälla aikakaudella käynnistyy se vapautumisprosessi, joka sekä hyvässä että pahassa murtautui lopullisesti esiin valistuksen ajassa 1700-luvulla: se kurssimuutos jumalallisesta inhimilliseen, jonka tuloksena Jumala tuli tarpeettomaksi ja Jumalan tehtävän viimeisenä auktoriteettinä otti suuruus nimeltä ihminen itse."

(Peter Halldorf)

"Kirkko ei hätätilastaan huolimatta osoittanut mitään muutoshakuisuuden merkkejä. Kirkollinen elämä oli harhaista ja kalkkiutunutta, ja Nicolaus Cusanus kuului niihin, jotka kärsivät tästä. Hänellä oli näky uudesta kirkosta ja seurakuntien hengellisen elämän uudistumisesta, ja siitä tuli hänen suuri elämäntehtävänsä. Strategia lähti siitä, että uudistustyön tuli tapahduttava sisältäpäin, jotta se voisi johtaa pysyviin muutoksiin. Uudistuksen oli lähdettävä ylhäältä, valtapyramidin huipulta, ja alettava itse paavista. Hänen ehdotuksensa ei kuitenkaan herättänyt vastakaikua kaikissa kirkon johdon leireissä, mikä tuskin ihmetyttää. Ei ole mitenkään uutta, että muutoskitka on vallanpitäjien keskuudessa suurin. Kirkon hengettömät johtajat eivät kyenneet tunnistamaan, että kaikki kirkkoon raahattu roju olisi karsittava ja että papistolle, joka moraaliohjauksen puutteessa suureksi osaksi eli kuin paatunut huijarijoukko, olisi tehtävä jotain. Tämän kyvyttömyyden seurauksena oli, että Eurooppa vääjäämättä kypsyi sille mullistavalle hengelliselle vallankumoukselle, jonka sotapäällikkönä oli Luther ja joka seurasi 1500-luvulla."

(Peter Halldorf)

"Mutta myös 1400-luvun turmeltuneessa kirkossa oli koko ajan ihmisiä, jotka säilyttivät syvän ja aidon jumalanpelon. Ja jotka eivät koskaan lakanneet toivomasta muutosta; ei kapinan ja taistelun vaan sisäisen uudistumisen avulla. Kätkössä he elivät ahkeraa elämää, he huokasivat Jumalan puoleen ja rukoilivat kärsivällisesti sen kirkon puolesta, jonka tila tuotti heille suurta tuskaa. Nicolaus Cusanus oli tämän joukon eturintamassa. Hän oli harvoja, jotka sisältä päin arvostelivat monia kirkkoon kotiutuneita kasvannaisia. Anekauppa, kaikenkarvaiset taikauskoiset käsitykset, virkojen myyminen ja monet muut pahat tavat rehoittivat kuin rikkaruohot kunnianhimoisten pikkupaavien keskuudessa, jotka saattoivat turvautua mitä häpeällisimpiin menetelmiin toteuttaakseen unelmansa pullistua sammakosta häräksi. Cusanus teki määrätietoista kitkemistyötään tässä puutarhassa. Hän saarnasi parannusta ja kääntymista ja kehotti ihmisiä etsimään Jumalaa rukouksessa ja antautumisessa.

Oppinut Cusanus ei ollut vain teoreetikko ja peloton ja itsenäinen ajattelija, joka renesanssin hengessä räjäytteli kivettyneitä ajatusratoja. Hän oli mies, joka rakasti Jumalaa. Rukouksen ja antaumuksen esikuva, valmis itse tekemään käytännössä sen, mihin toisia kehotti. Oman roolinsa hän näki julistajana, hän tahtoi olla evankeliumin tulkki. Evankeliumi on suhde ja Cusanuksen mielestä syvien suhteiden jännittävyys on siinä, että niissä riittää aina tutkittavaa. Siksi hänestä tuli yksi tien ihmisistä. Tässä hän seuraa 1300-luvun suuren mystikon jälkiä, kirkollisen sensuurin vainoaman Mestari Eckartin, miehen, jonka "jatkuvan vaelluksen maailmankuvasta" Cusanuksella oli rohkeutta ammentaa inspiraatiota."

(Peter Halldorf)

"Kiusaus hamuilla nimilappuja, liimata ihmisiin ja ryhmiin etiketit, lisääntyy epävarmuuden ja kriisin aikoina. Meidän Herramme laidunmaillakin on kaikkina aikoina käytetty nimilappuja ja kannettu kylttejä. Fundamentalisti vai universalisti? Konservatiivi vai liberaali? Evankelikaali vai radikaali? Herätyshenkinen vai liberaaliteologi? Etiketit ovat siunaukseksi lääkepurkeille, mutta ihmisiin liimattuna kirous. Ne toimivat kontrollimenetelmänä. Sulkea sisään ja sulkea ulos. Kuuluuko hän heihin vai meihin? Koodisanoina, joita emme ole koskaan sisäistäneet, ne tuudittavat meidät uskomaan, että olemme oikealla hyllyllä. Ja että toiset eivät ole.

Joskus tapaamme ihmisiä, jotka eivät kotiudu yksinkertaisiin aitauksiin. Kiistelemme siitä, mitä nimityksiä heihin olisi liimattava, mutta emme onnistu pääsemään yksimielisyyteen. Heitä ei kerta kaikkiaan voi sijoittaa aitojen taakse eikä ahtaisiin häkkeihin. Kenties siksi, että he ovat sekä että eikä joko tai. He liikkuvat poikittain, eivät sovi käypiin malleihin, heille on mahdotonta panna suitsia suuhun. Mestari Eckart oli tällainen, samoin Nikolaus Cusanus.

Cusanus viipyi Jumalan olemuksessa, hänen suuruudessaan ja vertaamattomuudessaan. Ihmisen päämäärä oli hänen mielestään päästä Jumalan luokse, olevaisen perustaan, ainoaan todelliseen todellisuuteen. Jumalan suuruus ja korkeus merkitsee, että mitä enemmän häntä etsimme ja opimme tuntemaan, sitä selvemmin ymmärrämme, miten vähän hänestä tiedämme. Cusanus tiivistää tämän paradoksin lempi-ilmaukseensa docta ignorantia, joka tarkoittaa suunnilleen "valistunut tietämättömyys", "oppinut oppimattomuus". Sillä hän haluaa sanoa, että todella oppineita ovat ne, jotka ovat ymmärtäneet tietämättömyytensä.

Kun luulemme, että hallitsemme totuuden, petämme itsemme ja paljastamme vain oman tietämättömyytemme ja ylpeytemme. Meidän osamme on elää jännitteessä ymmärtämämme ja ei vielä ymmärtämämme välissä. Se, mitä emme ymmärrä, ei tarvitse johtaa hellitämiseen. Se voi päinvastoin johtaa vielä suurempaan luottamukseen. Missä tietomme törmää omaan rajaansa, siellä Jumalan Henki voi valaista meidät niin, että aavistamme enemmän leveydestä ja pituudesta ja korkeudesta ja syvyydestä. Tässä 1400-luvun Cusanus on saman perinteen lapsia kuin 400-luvun Augustinut, joka määritteli kristinuskon olemuksen sanoilla "etsiä löytääkseen ja löytää jatkaakseen etsimistä".

(Peter Hallforf)

Uskon askeleita

Mirja Sinkkonen: Uskon askeleita

kirjassa "Uskon, epäilen"

(toim. Tertti Lappalainen, WSOY 2004)

"Raamatussa sanotaan, että usko on lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan, mikä ei vielä näy. Tässä valossa oma uskonelämäni on ollut vuoristorataa luottamuksen ja epäluottamuksen välillä. Jumala on kuitenkin aina jäänyt henkiin, ollut jossakin, vaikka en olisi kokenutkaan saavani yhteyttä häneen.

Keski-ikäisenä voin nyt huomata, että uskon kasvu on myötäillyt muuta persoonallisuuteni kasvua ja muotoutunut elämänkokemuksen kautta varmaksi ja rauhalliseksi peruskallioksi, turvaksi. Vaan miten monta vuotta minulta onkaan mennyt sen tajuamiseen, ettei uskon vastakohta aina ole epäusko, vaan epäluottamus tai vielä useammin pelko." (Mirja Sinkkonen)

"Kirjat ovat olleet opettajiani monissa vaikeissa tilanteissa, kun olen ollut umpisolmussa itseni kanssa tai ristiriidassa toisten uskovien kanssa. Se, että uskaltaa olla oma itsensä, on hengellisenkin kamppailun perusasioita. Pitää uskaltaa olla oma itsensä siinä hengellisessä yhteisössä, jossa elää. Olisi paljon helpompaa olla ulkoapäin ohjautuva, kauko-ohjattu kristitty, joka omaksuu yhteisön tavat ja elää niiden mukaan, miettimättä. Olen halunnut rakentaa henkilökohtaista suhdetta Jumalaan enkä tyytyä yhteisiin mielipiteisiin ja näkemyksiin. Tästä on luonnollisesti seurannut pulmia.

Seurakunnassa me rakennumme yhteisestä uskosta ja yhteisestä rukouksesta. Itsetuntomme vahvistuu tästäkin yhteydestä. Minä yhdessä muiden kanssa olen enemmän kuin minä yksin. Olen mukana, sisäpuolella, enkä yksin ja ulkopuolella. Yhteyttähän me viime kädessä aina kaipaamme. Yhteys edellyttää kuitenkin jonkinlaista samuutta ja sitoutumista, samanlaista ajattelua, usein jopa samanlaista pukeutumista. Näihin muotteihin en ole aina kokenut mahtuvani.

Kun käännämme katseen rehellisesti itseemme, löydämme sen itsetunnon osan, jota voimme kutsua vaikka likatunkioksi. Tämän itsetunnon alueen kanssa jokainen meistä joutuu rämpimään. Lattiatason itsetunto ei lepää sen enempää suorituksisa kuin ryhmätunteessakaan. Siellä alhaalla on pelkkää kurjuutta, riittämättömyyttä ja surkeutta.

Vaan sielläkään et ole yksin. Paholainen on mielellään rinnallasi ja oikein valaisee kurjuuttasi; tuollaisenako sinä muka kelpaisit Kristukselle! Paholainen näyttää meille riittämättömyytemme ja peittää Jumalan kasvot. Hän on myös taitava naamioimaan äänensä Jumalan ääneksi ja me uskomme häntä.  Luulemme Paholaisen puhetta Jumalan puheeksi ja alamme suorittaa armahdusta monin eri tavoin. Pahimmassa tapauksessa tällaiseen kamppailuun mene koko elämä, sillä suorittamalla ei riittämättömyytemme malja koskaan täyty." (Mirja Sinkkonen)

"Aikuisiän luottamus on sitä, ettei oma riittämättömyys enää pelota. Oma mahtavuuden pöhö on laskeutunut ja on uskallusta olla omankokoinen ja keskeneräinen matkallaolija. Kasvussani toiset ihmiset ovat olleet suurena apuna. Tai oikeastaan koko elämä, elämänkokemus ja monet tarpeelliset virheet. Kun armahtaa itseään, vaatii muiltakin vähemmän.

Terapia-asiakkaani ovat opettaneet minulle ihmisten erilaisuutta. Terapiatyössä näkee sen, miten hengellinen rakentuu psyykkisen päälle. Vanhoihin leileihin ei voi laskea uutta viiniä. Elämänkokemus ja psyykkinen kasvu muokkaavat aina myös hengellisyyttämme raittiinpaan suuntaan. Siinä missä nuori on ehdoton ja mustavalkoinen, aikuinen näkee eri näkökulmia ja vaihtoehtoja. Aikuinen kykenee toimimaan joustavammin unohtamatta kuitenkaan sitä, että Jumalan laki aina suojelee elämää.

Ahdistuneena tai masentuneena kuva itsestä, toisesta ja Jumalasta vääristyy ja hukkuu toivottomuuteen. Masennus vie elämästä ilon ja antaa tilalle tyhjyyttä. Kun tunne-elämä masennuksen takia latistuu, latistuu yleensä myös hengellisyys. Silloin ei pysty kokemaan yhteyttä, ei lämpöä, ei turvallisuutta. Kun ei enää pysty kokemaan sitä, mikä tukee uskoa, katoaa tavallisesti myös luottamus. Jumala on muita varten ja vaikka hän on joskus minullekin ollut rakas, en nyt pysty häntä rakastamaan tai uskomaan hänen rakkauteensa.

Tässä taistelussa ei auta, vaikka korostamme, että Sana on tunteita tärkeämpi. Kyvyttömyys kokea on helvetti, jossa valkoinen muuttuu mustaksi ja jossa meitä piinaavat kaiken muun ikävän lisäksi valtavat itsesyytökset ja riittämättömyys. Ollaan siellä lattianraossa. Masennukseen liittyvä ahdistuneisuus tekee levottomaksi. Ei ole hyvä olla missään, on vaikea keskittyä, joskus jopa hengittäminen tuntuu työläältä. Moni on kokenut, miten hirvittävää masennuksen hengellinen pimeys voi olla. " (Mirja Sinkkonen)

"Toipuminen on eheytymistä, jossa opimme tervettä itseluottamusta, uutta luottamusta toisiin ihmisiin ja luottavaista suhdetta Jumalaan, lapseutta, joka uskaltaa olla avuton ja ottaa hyvää vastaan. Psyykkisen kasvun tie on pitkä, koko elämän mittainen. Kasvamme erillisyyteen, omaksi itseksemme ja vähitellen vapaudumme mielen vankilasta, siitä jossa aikuiset ovat isoja, mahtavia ja hallitsevia.

Aikuisuus on tervettä itsenäisyyttä, jossa entisestä voi ottaa arvokkaan ja jättää muun taakseen, antaa anteeksi ja ymmärtää. Aikuisuus on vastuullisuutta itsestä ja niistä, jotka on haltuumme uskottu, työstä, perheestä ja yhteisöstä. Tässä kaikessa tarvitsemme Taivaan Isän suojelusta, lohdutusta ja johdatusta. Mutta miten voin luottaa siihen, että se mitä tahdon, on Jumalan mielen mukaista tahtomista?

Raamattu lupaa, että hän itse on meissä ja vaikuttaa meissä tahtomista, jotta hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi. Jos ja kun näin on, voin olla Jumalan työtoveri, voin olla yhteydessä häneen ja elää lähellä rakkautta. Tämä rakkaus käy yli ymmärrykseni, sillä se toimii silloinkin, kun en sitä huomaa, en ymmärrä tai en pysty sitä kokemaan. Mikään ei siis lopulta voi erottaa minua Jumalan rakkaudesta." (Mirja Sinkkonen)

"Onneksi usko ja luja luottamus eivät nekään ole viime kädessä ihmesen tekoa, vaan ne annetaan levottomalle sielulle lahjana. Niitä oppii myös etsimään levähdyspaikaksi yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta. Ilman rauhaa on paha olla. Rauhaa on etsittävä ja iän myötä olen alkanut etsiä sitä yhä tietoisemmin. Minä tahdon, käännä kasvosi Herra!

Ja hän katsoo lempeästi minua, silloinkin ja erityisesti silloin, kun en tunnekokemukeni kanssa yllä samalle, itseäni armahtavalle tasolle. Ihme tapahtuu, löytyy rauha ja turvallisuus, löytyy lepo ja lupa olla olemassa omana itsenäni. Itse yrittämättä, itse suorittamatta. Se on armoa."

(Mirja Sinkkonen)

Millainen kieli, sellainen sydän

Emerituspiispa Eero Huovisen

saarnasta 11.9-11

(saarna löytyy >täältä <)

 "Jeesus sanoi: "Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan."

Kolmesta kielen synnistä meitä varoitetaan, turhista, ilkeistä ja tyhmistä puheista, siis turhuudesta, ilkeydestä ja tyhmyydestä. Raamatun kirjoittajat olivat varmoja, että juuri näistä oli varoitettava. Entä me tänään? Olemmeko me sivistyneempiä vai osuvatko arvostelun piikit myös meihin?"
(EH)

"Ensin varoitus turhista puheista. Jokaisesta turhasta sanasta on tehtävä tili. Aiemmin sanottiin, että puhuminen on hopeaa, mutta vaikeneminen kultaa. Tänään suun aukaisemiselle ja viestien kirjoittamiselle tuntuu olevan vain vähän pidäkkeitä. Kieli ja harkinta kulkevat eri suuntiin. Itseilmaisun arvo on noussut tähtiin, mutta itsekritiikin taso on pudonnut ojaan.

Raamatun toinen varoitus koskee myrkyllisiä eli ilkeitä puheita. "Kieli… on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä." Osuuko tähän päivään? Miten kevyesti kohteliaisuussäännökset unohtuvatkaan ja miten helposti eri tavalla ajattelevien kunnioittaminen katoaakaan? Kummallista on, että toisten solvaamista ja herjaamista jopa ihaillaan ja tietoisesti tavoitellaan. Käynnissä on kova kilpailu siitä, kuka osaa iskeä ivallisimmin ja nälviä pisteliäimmin."
(EH)

"Tapasin eilen Helsingin kauppatorilla erään ystävän, joka väitti, että pahin ympäristörikos ovat myrkylliset sanat. Ne turmelevat ilmapiirin ja yhteiselämän.

Ilkeydellä herkuttelun tauti leviää myös kirkossa. Uskovaisten suusta lähtee piikkejä ja lyöntejä, joissa ei ole kyse vain kriittisistä kysymyksistä tai toisella tavalla uskovien haastamisesta, vaan silkasta ilkeilystä ja hätäisestä tuomitsemisesta. Kyllä uskonasioista saa olla eri mieltä ja pitääkin olla, mutta vinoileminen ja solvaaminen eivät sovi kristitylle.

Kun siis avaan suuni tai painan tietokoneeni lähetysnappia, minun tulee ensin kysyä itseltäni: onko minun kieleni hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä?"
(EH)

"Avain kielen kiusauksiin on Jeesuksen sanoissa: ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.”   Kaikkien puheiden arviointiperuste on yksinkertainen: millainen kieli, sellainen sydän. Kielenkäyttö vain ilmaisee sen, millaisia olemme sisimmältämme. Jos sorrun kielen synteihin, takana on sydämeni vaurio.

Joka puhuu turhia ja tarpeettomia, kertoo oman sydämensä tyhjyydestä. Elämän juoni ja tarkoitus hukassa. Turhan höpöttäjä on kuin aallon laineilla kelluva lastu, joka menee sinne, minne virta vie. Turhuus kertoo siitä, että olen hetken vanki, levoton ja harhaileva. Tällainenko on minun sydämeni?

Joka puhuu ilkeitä, sanoo usein enemmän omasta sydämestään kuin hänestä, jolle myrkylliset puheet on osoitettu.

Se joka tuntee vastuunsa ja rajansa ja tietää elämänsä perustan, joutuu kuin pakosta ajattelemaan, mitä puhuu ja kirjoittaa. Lähimmäiselle on oltava hyvä, koska Jumala on ollut meille hyvä, ja Jumalaa on kiitettävä, koska hän on ollut ja on hyvä."

"Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu."

(Eero Huovinen)

Vielä on toivoa

 Eero Huovinen:
"Avoin taivas"
(WSOY 2008)

"Vanhan testamentin profeetta Jeremia antaa synkän tilannearvion omasta ajastaan:

"Palatkaa takaisin, te luopuneet lapset!" sanoo Herra. "Minä otan teidät jälleen omikseni. Minä kokoan teidät kaikki ja tuon Siioniin - vaikka teitä olisi vain yksi joka kaupungissa ja kaksi joka kansan keskellä. Minä annan teille mieleni mukaiset paimenet, ja he johtavat teitä viisaasti ja taitavasti." (Jer 3:14-15.)

Onko meillä aihetta näin pessimistiseen arvioon oman aikamme ja oman kirkkomme tilasta?

Ainakin julkisuudessa väitetään, että tyytymättömyys kirkon tilaan tuntuu kasvavan.

Kriisitilanteessa ihmisellä on kiusaus reagoida kahdella eri tavalla, joko masentua tai syyttää muita.

Jos asiat eivät mene toivotulla tavalla, apeus ja alakuloisuus voivat olla lähellä.

Taitaa olla yleistymässä tapa, että syy kirkon huonosta tilasta siirretään niihin kirkon jäseniin ja piireihin, jotka ajattelevat toisella tavalla kuin minä tai me.

Kiusaus tehdä parannusta naapurin synneistä on koko ajan läsnä.

Miten usein itse kukin lankeamme ajattelemaan, että asiat olisivat paremmalla tolalla, jos vain muut ja nuo toiset parantaisivat tapansa ja noudattaisivat sitä, mitä minä pidän oikeana." (EH)

"Avoin ja kriittinen keskustelu on sekä tarpeen että välttämätöntä. Miten osaisimme antaa keskinäiselle vuoropuhelulle riittävän ison ja toisia kunnioittavan tilan?

Miten osaisimme muistaa sen, että kun puhumme toisista ihmisistä ja kristityistä, puhumme yhden ja saman Kristus-ruumiin jäsenistä, siis aivan kuin oman ruumiimme jäsenistä?

Ehkä tarvitsisimme kirkossakin vähän enemmän tahtoa pysyä yhdessä, vähän enemmän taitoa kuunnella toisiamme, vähän enemmän sen muistamista, mikä meille lopulta on yhteistä, vähän enemmän sen ajattelemista, mitä varten me kirkkona lopulta olemme olemassa." (EH)

"Merkillistä profeetta Jeremian sanoissa on se syvä optimismi, jolla hän huonosti toimineelle kansalle puhuu.

Jeremian optimismi perustuu siihen, että hän tietää, millainen Jumala hänen kansallaan on.

Pessimistin ja optimistin todellinen ero on siinä, mihin he katsovat. 

Pessimisti katsoo ihmisiin ja siihen kaikkeen outoon, mitä me olemme saaneet aikaiseksi.

Optimisti kääntää katseensa Jumalaan ja siihen hyvään, mitä hän on saanut ja saa aikaiseksi.

Ehkäpä kirkollakin voi olla toivoa, varsinkin jos maltamme kuunnella optimistisen profeetan lupauksia."
 

(Eero Huovinen)

"Minun ajatukseni ovat rauhan
eivätkä tuhon ajatuksia:
minä annan teille
tulevaisuuden ja toivon."
(Jer 29:11)

Ilman rakkautta ei ole paastoa

 

Munkki Serafim:

"Tie ylösnousemukseen

- Suuren paaston ja pääsiäisen

sanoma"

(Kirjapaja 2006)

"Jumalallinen elämä on rakkautta. Ilman rakkautta ei ole paastoakaan. Tämä on ollut kirkon usko alusta alkaen. Riivaajatkin kykenevät olemaan syömättä ja juomatta, mutta rakkautta ne kammoavat ja nöyryyttä pakenevat.

 

 

Jos vertaamme suurta paastoa teatteriin, niin ruumiin paasto muodostaa pelkät kulissit näytelmälle, jonka käsikirjoituksena on rakkaus, ohjaajana nöyryys ja pääosan esittäjänä rukous. Basileios Suuri joutui toteamaan eräälle seurakuntalaiselleen: "Sinä et syö lihaa, mutta nielet veljesi elävältä."

(Munkki Serafim)

"Jos paastoaja halveksii lähimmäistään ja pitää itseään arvokkaampana, hänen paastonsa edustaa juuri sellaista uskonnollisuutta, jota vastaan Jeesus puhui koko julkisen toimintansa ajan.

Paastoreseptien tarkkailun sijasta onkin huolehdittava ennen muuta siitä, että korvat paastoavat pahantahtoisten juorujen kuuntelemisesta, suu niiden levittämisestä, silmät himoja ruokkivien asioiden katselemisesta, jalat väärään suuntaan vievistä askelista.

Se, mitä minä olen, ei ole irrotettavissa siitä, miten minä olen suhteessa toisiin.

Miksi näin syvimmiltään on? Eikö uskonto voisi olla vain jonkinlainen mietiskelytekniikka yksilön valaisemiseksi ilman että siihen sisältyisi sosiaalista vastuuta?

Josef Ratzinger, nykyinen paavi Benedictus XVI on todennut: "Jos olisi vain Jumala ja joukko yksilöitä, kristinusko olisi tarpeeton." Jumala ja yksilö voivat näet olla suhteessa keskenään, eikä siihen sinänsä tarvita uskontoa.

Kristinuskon tarvitaan eräästä toisesta syystä, jonka Ratzinger muotoilee kärkevästi: "Sellaista asiaa kuin ´pelkkä yksilö´ ei ole olemassakaan."

(Munkki Serafim)

"Kristinusko ei ole vain yksilön ja Jumalan välisen suhteen abstraktio. Kirkko ei ole vain joukko jumalasuhteella varustettuja irrallisia yksilöitä. Kristinusko on yhteisöllisyyttä, elämää kirkkoyhteisössä. Tämä ei tarkoita vain ihmisten tapaamista ja sosiaalista vuorovaikutusta, vaan elämä itsessään on yhteistä.

Kirkon keskustelukerhot ja kahvihetket eivät luo yhteyttä kristittyjen välille vaan ainoastaan realisoivat sen yhteyden, joka Jumalan perheessä on jo olemassa.Tuon yhteyden syvin ulottuvuus muodostuu sakramentaalisessa elämässä, erityisesti pyhässä ehtoollisessa, joka yhdistää meidät Kristukseen ja Kristuksessa toisiimme.

Hengellinen elämä itsessään ylittää yksilön. Hengellinen elämä on yhteistä elämää, joka virtaa syvällä sisällämme. Kirkko on monessakin mielessä paljon enemmän kuin jäsentensä summa. Kristittynä oleminen on yhteisössä olemista, ja tämä yhteisö ylittää ajan ja paikan rajat. Kirkko on kaikkien kaikkialla olevien, menneiden ja nykyisten kilvoittelijoiden avointa yhteenkuuluvuutta ja salaista yhteyttä.

Siksi kirkko on mystisesti Kristuksen ruumis."

(Munkki Serafim)

"Ilman rakkautta ei voi olla uskontoakaan. Kristinusko on syvimmiltään rakkautta, ja rakkautta ei voi olla yksin. Rakkautta ei voi myöskään rajata, sillä rakkauden olemukseen ei kuulu poissulkeminen, ja siksi hengellisen rakkauden  yhteys ei voi jäädä pelkästään yksilön ja Jumalan väliseksi.

Jumala tahtoo meidän olevan itsenäisiä, mutta ei erillisiä. Kristuksen rakkaus on alentuvaa ja kärsivää rakkautta maailman uudistumiseksi. Hän tuli maailmaan ollakseen olemassa toisia varten, ja niin myös kristittynä oleminen merkitsee olemista toisia varten. Tämä kaikki on sitä sanomaa, jonka kirkko tahtoo jakaa ennen yhteisen suuren paastomme alkamista."

(Munkki Serafim)

Pyhyyden ja korkeuden kaipuu

Peter Halldorf:

Pyhän tuoksu

(Kirjapaja 2007)

"Kirjassa toisensa jälkeen olen palannut siihen, mistä on tullut minun elämäni etsintä.

Kaipuuseen korkeutta ja pyhyyttä kohtaan.

Olen ottanut lukijani mukaan matkalle, joka on johtanut kauas autiomaihin ja syvälle historiaan.

Jotkut seuraani lyöttäytyneet ovat todistaneet kotiinpaluun ja johonkin kuulumisen kokemuksesta, joka on samanlainen kuin minun kokemukseni.

Uskosta laajemmalla horisontilla.

Jakamattoman kirkon uskosta on tullut minulle laajojen rajojen maa.

Kirkon ensimmäiseltä vuosituhannelta, ajalta ennen idän ja lännen välirikkoa vuonna 1054, löydämme yhteisen uskomme perinnön.

Perustan, jolla tulevaisuuden kristillinen ykseys aikanaan lepää.

Yritystemme elää todeksi Kristuksen seuraamista omassa elämässämme ja yhteisönä on välttämättä perustuttava kauan sitten koetellulle kokemukselle.

Näin siksi, jotta emme jauhautuisi tomuksi siinä syvältä repivässä kriisissä, jossa länsimainen sivilisaatiomme ja sen mukana läntinen kristikunta on tällä hetkellä vasta ensiaskeleissaan.

Voi olla, että tilanteemme on tänään yhtä uhanalainen kuin pimeinä aikoina, jolloin luostarielämän uudistus pelasti evankeliumin tuleville sukupolville."

(Peter Halldorf)

Kirkon ruumis ja sydän

Heikki Kotila / Maarit Hytösen

toimittamassa kirjassa:

Minä Uskon? - Jumala-usko 2010-luvulla

(Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisu 110)

"Luterilaisen tunnustuksen mukaan kirkkoon kuuluu jäseniä sekä laajassa että suppeassa mielessä.

Kirkkoisä Augustinut puhuu kirkosta, jossa on kahdenlaisia jäseniä. Toiset kuuluvat siihen sydämeltään, toiset ruumiillisesti.

Kirkon jäsenten pyhyys ei ole ihmisten arvioitavissa vaan päinvastoin kätkettyä.

Kirkko ja seurakunta perustuvat Jumalan työhön ihmisten keskellä, Jumalan sanan ja Kristuksen asettamien sakramenttien vaikutukseen.

Toisaalta seurakunta on näin Jumalan toiminnan kohde, toisaalta seurakunta elää ja kasvaa jäsenissään."

(Heikki Kotila)

"Viime vuosina on puhuttu paljon hengellisyydestä ja spirituaalisuudesta.

Tämä keskustelu heijastaa yleistä epätietoisuutta siitä, mitä kristillinen usko oikein merkitsee.

Tradition tuntemus on heikentynyt ja perinteiset uskonnolliset symbolit ovat menettäneet voimansa kristillisen todellisuuskäsityksen ilmaisijoina.

Owe Wikström toteaa kirjassaan "Häikäisevä pimeys", että jopa kirkoista on katoamassa tieto erityisestä kristillisestä tiestä ja sen kulkemisesta.

Wikström katsoo, että kirkko surkastuu pelkäksi uskonnolliseksi organisaatioksi, joka pitää hallussaan mielenkiintoista uskonnollista ja kulttuurista perintöä, ellei se kykene tavoittamaan kristillisen uskon ytimessä olevaa hengellisyyttä.

Wilfrid Stinissen liittyy tähän Wiktrömin huoleen ja jatkaa, että tämä on suuri vaara, joka uhkaa kirkkoa: "Sekä kirkon oma elämä että sen säteilyvoima maailmassa ovat sen varassa, onko sen jäsenillä henkilökohtaista hengellistä elämää."

Vahvinkin kansankirkkoajattelu joutuu myöntämään, että jonkun on oltava selvillä siitä, mistä kirkossa oikein on kysymys.

Toimitusten varaan strategiansa rakentava ja palveluita tuottava kirkko voi olla olemassa ainoastaan, mikäli sillä on ydin, joka on kosketuksessa uskon hengelliseen sisältöön.

Siksi myös avaran kansankirkon on varjeltava hengellistä ydintään, joka lopulta tekee avaruudenkin mahdolliseksi."

(Heikki Kotila)

"Kirkko on elävä ruumis eikä yhteensidottu kuivien oksien risukimppu. 

Sitä ei pidä koossa mikään ulkopuolinen panta tai rautavanne, vaan sisäinen usko Kristukseen." 

Piispa Matti Revon vastaus, kun Kotimaa- nettilehdessä 7.1.09 kysyttiin: "Mikä pitää kirkon koossa tulevaisuudessa?

Meidän maailmamme

Eero Huovinen:

"Sydämen puhetta"

(WSOY 1997)

"En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta." 

(Joh 17:15)

"Elämä tässä maailmassa ei ole helppoa. 

Kaikki yhteiselämän muodot ovat vaikeita. Avioliitto miltein mahdoton elämänmuoto, yksinolo ehkä vielä vaikeampi. Lasten kasvatus lähes ylivoimainen tehtävä. Ansiotyö on aamusta iltaan yhtä hikeä ja vaivaa. 

Kukapa meistä ei tämän rasituksen ja vaivan keskellä haluaisi paeta, painaa päänsä tyynyyn ja nukkumalla unohtaa maailman murheet.

Mutta Kristuksen rukous torjuu halumme paeta maailmasta. Kristuksen sana on selvä: teidän tulee pysyä tässä maailmassa, te ette saa eristäytyä, te ette saa vetäytyä.

Tämä maailma ei ole tarkoitettu minun maailmakseni, vaan meidän maailmaksemme. Tämä maailma on rakkauden harjoittamisen paikka, lähimmäisyyden paikka. 

Jumala ei salli meidän irtautua maailmasta, koska hän tietää lähimmäisten tarvitsevan meitä. Jumala osoittaa meille paikkamme, hän käskee meidän pysyä alallamme, hän ohjaa meidät rakkauden vaivaan, rakkauden työhön, rakkauden tekoihin." (EH)

"Kun Kristus haluaa meidän pysyvän maailmassa ja samalla varjeltuvan pahalta, hän tarkoittaa, ettei maailmaa ja pahaa pidä samaistaa. Maailma on Jumalan luoma ja sellaisenaan Jumalan hyvän tahdon ilmaus. 

Paha taas on se voima ja valta, joka vastustaa Jumalaa ja tuhoaa hänen hyviä tekojaan. Pahaa ei voida rajoittaa vain yhteen ainoaan paikkaan. 

Me kyllä mielellämme antaisimme pahalle selvän nimen, jolla se helposti voitaisiin tunnistaa ja myös tuomita. Ihmisen alituisiin heikkouksiin kuuluu sijoittaa paha itsensä ulkopuolelle, yleensä omiin vastustajiin.

Yhteiselämämme turmelevempia erehdyksiä on, että me niin mieluusti mustaamme toisen teot ja valkaisemme omat puuhamme. 

Mutta jos rohkenemme olla rehellisiä ja jos olemme valmiit katsomaan avoimesti itseämme peilistä, meidän on pakko myöntää, että paha asuu yhtä lailla meidän sisällämme kuin meidän ulkopuolellamme.

Kristus ei rukoile, että hänen seuraajillaan olisi lujuutta vastustaa pahaa ja sen houkutuksia. Kristuksen rukous ei pane mitään toivoa ihmisen taitoon torjua pahaa.

Kristus kääntää toivon aivan muualle, Kristuksen rukouksen kohde on hänen Isänsä. Hän pyytää, että Jumala varjelisi ihmisen pahalta." (EH)

"Armo ei ole sitä, että Jumala vahvistaisi meidän hyviä päätöksiämme. Armo ei ole sitä, että Jumala syventäisi meidän uskonnollista hurskauttamme. 

Armo on sitä, että Jumala alkaa rukoilla. Armo on sitä, että Jumala yksin varjelee elämämme pahan vallasta. Tämän armon edessä me käännämme katseemme pois omasta itsestämme kohti Jumalaa. 

Oikeassa uskonnossa ei olekaan kysymys meidän hurskaudestamme, vaan Jumalan  hyvyydestä.

Jumalan hyvyys on kuin aurinko, joka vastustamattomasti jakaa valoa ja lämpöä ympärilleen. 

Jumalan hyvyys valaisee ja poistaa pimeyden, se lämmittää ja antaa elämälle uuden voiman. Jumalan hyvyys sytyttää sydämemme, aukaisee korvamme ja avaa kätemme kohti muita ihmisiä."

(Eero Huovinen)

Jumalan läheisyydessä viipyily

Piispa Irja Askola:
katkelma saarnasta

piispanvihkimysjumalanpalveluksessa

12.9-10

( löytyy >täältä<)

"Jään miettimään, että jos Jumala tietää sen, mitä me nyt tarvitsemme, olisiko viisasta viipyillä Jumalan läheisyydessä, kuulostella Hänen läsnäolossaan, mikä nyt on tarpeen ja mistä nyt on puutetta.

Viipyillessäni Jumalan läheisyydessä aavistelen, että tarvitsemme nyt ainakin kolmea asiaa: 

Kaipuu armoon ja armolliseen Jumalaan on käsin kosketeltavasti aistittavissa. 

Tulostavoitteiden, yt-neuvottelujen, uhkaavien tilastojen ja kohtuuttomilta tuntuvien valintojen keskellä on tarve kuulla se, että joku on armollinen. 

Rajoituksitta ja pienintäkään ehtoa asettamatta. 

Riittämättömyyden tuskassa – kun kellekään ei ehdi antaa parastaan eikä kaikkea jaksa edes silloin kuin tahtoisi – juuri silloin on hyvä kuulla, että Jumala ei vaadi, ei edes kysele. 

Kun on kadottanut sellaista, minkä menettämiseen ei ollut varautunut ja kun ei jaksa ymmärtää, ponnistella tai suunnitella, silloinkin jää jäljelle armo. 

Sanoitta ja selityksettä. Se vain on. 

Avara armo.

Kaikille ja kaikenlaisille." 

(Irja Askola)

"Toiseksi tunnistan kaipuun luottamukseen. 

Pilkkakirveiden ja myrkkynuolien teroittamisen ja niistä suojautumisen sijasta me tarvitsemme luottamusta.

Me tarvitsemme luottamusta kirkossa, lähisuhteissamme ja yhteiskunnassa. 

Erimielisyys ei meitä tuhoa. 

Tuhon tie alkaa siitä, jos emme löydä puhevälejä toinen toistemme kanssa, myös heidän kanssaan, jotka ovat erilaisia – mielipiteiltään, taustaltaan, elämäntavaltaan. 

Jeesuksen radikaali tapa luottaa ihmisiin ja tarjota kaikille avoin valtakirja yhteistyöhön, antaa näkökulmaa yhteiselämäämme. 

Aavistelen, että luottamuksen lisääminen on kirkkomme ja yhteiskuntamme keskeisin haaste: pelokas käpertyy, tarttuu kirveeseen ja lyö kovaa. 

Sen sijaan luottamuksen ilmapiiriin kutsuttu ei kavahda keskeneräisiä asioita eikä itselleen outoja ilmiöitä, vaan muistaa luottamuksen, joka Jumalalla on luotuihinsa ja siksi meillä toinen toiseemme. 

Luottamuksen ilmapiirissä löytyy tila ihmisille, armolle ja oikeudenmukaisuudelle.

Kolmanneksi Jumalan läheisyydessä avautuu kutsu kohtuuteen. 

Monet nuoret haastavat elämäntapaamme ja toimintakulttuuriamme, myös kirkossa. 

Kohtuullinen elämäntapa ja omastaan jakaminen ovat kaikkien uskontojen yhteinen rikkaus. 

Oman aikamme uskon testi on se, miten vakavasti ja konkreettisesti otamme tämän vastuumme arjestamme."

(Irja Askola)

"Rakkaat ihmiset, Jumalan läheisyydessä viipyily, Hänen läsnäololleen avautuminen, on riski. 

Alkaa ehkä nähdä herkemmin, mitä oikeasti itse kaipaa ja tarvitsee. 

Siihen havahtuessaan huomaa myös vierellään kulkevan, uskaltautuu kysymään.

Kannattaa viipyillä, katsella ja olla kuulolla: Jumalalla ja Hänen luomillaan ihmisillä on paljon kerrottavaa."

( Piispa Irja Askola)

Optimistisen profeetan ajatuksia

 Eero Huovinen:
"Avoin taivas"
(WSOY 2008)

"Vanhan testamentin profeetta Jeremia antaa synkän tilannearvion omasta ajastaan:

"Palatkaa takaisin, te luopuneet lapset!" sanoo Herra. "Minä otan teidät jälleen omikseni. Minä kokoan teidät kaikki ja tuon Siioniin - vaikka teitä olisi vain yksi joka kaupungissa ja kaksi joka kansan keskellä. Minä annan teille mieleni mukaiset paimenet, ja he johtavat teitä viisaasti ja taitavasti." (Jer 3:14-15.)

Onko meillä aihetta näin pessimistiseen arvioon oman aikamme ja oman kirkkomme tilasta?

Ainakin julkisuudessa väitetään, että tyytymättömyys kirkon tilaan tuntuu kasvavan.

Kriisitilanteessa ihmisellä on kiusaus reagoida kahdella eri tavalla, joko masentua tai syyttää muita.

Jos asiat eivät mene toivotulla tavalla, apeus ja alakuloisuus voivat olla lähellä.

Taitaa olla yleistymässä tapa, että syy kirkon huonosta tilasta siirretään niihin kirkon jäseniin ja piireihin, jotka ajattelevat toisella tavalla kuin minä tai me.

Kiusaus tehdä parannusta naapurin synneistä on koko ajan läsnä.

Miten usein itse kukin lankeamme ajattelemaan, että asiat olisivat paremmalla tolalla, jos vain muut ja nuo toiset parantaisivat tapansa ja noudattaisivat sitä, mitä minä pidän oikeana.

Avoin ja kriittinen keskustelu on sekä tarpeen että välttämätöntä. Miten osaisimme antaa keskinäiselle vuoropuhelulle riittävän ison ja toisia kunnioittavan tilan?

Miten osaisimme muistaa sen, että kun puhumme toisista ihmisistä ja kristityistä, puhumme yhden ja saman Kristus-ruumiin jäsenistä, siis aivan kuin oman ruumiimme jäsenistä?

Ehkä tarvitsisimme kirkossakin vähän enemmän tahtoa pysyä yhdessä, vähän enemmän taitoa kuunnella toisiamme, vähän enemmän sen muistamista, mikä meille lopulta on yhteistä, vähän enemmän sen ajattelemista, mitä varten me kirkkona lopulta olemme olemassa.

"Sellainen ihminen, joka rakastaa enemmän unelmaansa kirkosta kuin sitä kirkkoa, jonka keskellä hän elää, voi tuhota molemmat - vaikka hänen persoonalliset tarkoituksensa olisivat kuinka kunnialliset, vakavat ja uhrautuvat tahansa."
(Dietrich Bonhoeffer)

Merkillistä profeetta Jeremian sanoissa on se syvä optimismi, jolla hän huonosti toimineelle kansalle puhuu.

Jeremian optimismi perustuu siihen, että hän tietää, millainen Jumala hänen kansallaan on.

Pessimistin ja optimistin todellinen ero on siinä, mihin he katsovat. 

Pessimisti katsoo ihmisiin ja siihen kaikkeen outoon, mitä me olemme saaneet aikaiseksi.

Optimisti kääntää katseensa Jumalaan ja siihen hyvään, mitä hän on saanut ja saa aikaiseksi.

Ehkäpä kirkollakin voi olla toivoa, varsinkin jos maltamme kuunnella optimistisen profeetan lupauksia."

(Eero Huovinen)

Avain yhteyteen

David Bordonin kirjasta "Paavalin rukoukset"

"Jumala, jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat, antakoon teidän olla keskenänne yksimielisiä Kristuksen Jeesuksen tahdon mukaisesti. Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät." (Room 15:5,7)

"Kristuksen ruumis eli seurakunta toimii kuin suuri kone, jossa jokaisella osalla on oma tehtävänsä. Kun kukin jäsen toimii kutsumuksensa mukaisesti, koko ruumis voi rakentua rakkaudessa.

Monet ovat kadottaneet tämän käsityksen yhteydestä ja yhteentoimivuudesta pyrkiessään asettamaan itsensä tai oman ryhmänsä muiden yläpuolelle.

Avain yhteyteen ei ole se, että olisimme vähemmän eri mieltä asioista tai edes enemmän samaa mieltä, vaan se, että kukin meistä tietää, kuka hän on Kristuksessa ja käyttäytyy sen mukaisesti.

Mitä enemmän Jeesuksen kaltaisia olemme, sitä vahvempi yhteys meillä on keskenämme.

Ei meistä tarvitse tulla toistemme kopioita, saman muotin mukaisesti puhuvia ja käyttäytyviä.

Sen sijaan meidän on vaellettava aidossa yhteydessä niin, että kukin Kristuksen ruumiin jäsen toimii mahdollisimman tehokkaasti pään eli Kristuksen ohjaamana.

Erimielisyydet ovat luultavasti suurin syy siihen, miksi Kristuksen ruumis eli seurakunta ei ole niin tehokas kuin Jumala haluaisi sen olevan. Erimielisyys saa alkunsa itsekkyydestä, mutta yksimielisyys alkaa etsimällä Jeesuksen Kristuksen tahtoa elämässämme.

Yhdessä elämisen salaisuus on siinä, että me ajattelemme toistemme parasta ja vaellamme kärsivällisyydessä."

(David Bordon)