Isä itse rakastaa teitä

Wilfrid Stinissen:

"Tämä on Herran päivä"

(Karas-Sana 1995)

"Olisi hyödyllistä harjoitusta yrittää tiivistää Kristuksen ilosanoma yhteen lauseeseen. Sellaiset asiat, jotka on ymmärtänyt, osaa tavallisesti sanoa vähin sanoin. Jos tarvitsemme paljon sanoja jonkin asian selittämiseksi, se on usein merkki siitä, ettemme ole kunnolla käsittäneet asian ydintä.

Jos siis pitäisi ilmaista evankeliumi lyhyesti, jotkut ehkä sanoisivat, että siinä on kysymys kääntymksestä, toiset sanoisivat sen tärkeimmäksi sanomaksi, että meidän on rakastettava toisiamme. Monet muutkin vaihtoehdot ovat mahdollisia. Itse ehdottaisin koko evankeliumin tiivistymäksi näitä Jeesuksen sanoja: "Isä itse rakastaa teitä." (Joh. 16:27)

(Wilfrid Stinissen)

"Jos tiedät, että Isä rakastaa sinua, jos tiedät sen koko olemuksellasi, silloin sydämesi on löytänyt kotinsa. Silloin evankeliumissa ei ole kysymys siitä, että sinun on tehtävä sitä tai tätä. Silloin kysymys on vain siitä, että luotamme hänen rakkauteensa ja otamme sen vastaan.

Jos tiedät että sinua rakastetaan, silloin sinulla ei voi myöskään olla mitään todellisia huolia. "Älkää siis murehtiko", Jessus sanoo. "Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä." (Matt. 6:31-32)

Murehtiminen merkitsee luottamuksen puutetta. On tärkeää tehdä ero murehtimisen ja aiheellisen huolenpidon välillä, jota sinun on harjoitettava omista ja toisten asioista. Murehtiminen, kouristuksenomaisen levottomuuden muodossa, on täysin järjetöntä, jos tiedät, että Isäsi huolehtii sinusta ja hoitaa kaikki tarpeesi. Elämäsi voi täyttyä järkkymättömällä rauhalla sen takia, että hän rakastaaa sinua enemmän kuin sinä voit rakastaa itseäsi."

(Wilfrid Stinissen)

Itkusta pitkään iloon

Eero Huovinen:

"Pitkä ilo -

Joulun evankeliumi"

(WSOY 2002)

"Yhä uudelleen häkellyn siitä, miten rikas tämä jouluevankeliumi on. Joskus tuntuu, että siinä on sanottu kaikki, mikä kristillisessä uskossa on tärkeää. Lukkaan sanat eivät milloinkaan tunnu loppuun kalutulta. Usein löydän samasta kohdasta uusia vivahteita, rikkauksia, joiden ohi olen aiemmin kulkenut. Jouluevankeliumi on pitkä ilo.

Vanhemmat varoittivat lapsiaan: itku pitkästä ilosta. Jouluevankeliumin sanoma on toinen: pitkä ilo pitkien itkujen keskelle. Joulu osoittaa ja lahjoittaa ilon. Se ei tosin aina poista ihmisen itkua, mutta tuo surujen sekaan oikean ilon.

Joulun ilo on pitkä silläkin tavalla, että sen vaikutus ulottuu iankaikkisuuteen asti. Itkujen keskellä on vaikea luottaa ilon kestävyyteen. Käsityskykymme vajavuus ja uskomme heikkous eivät kuitenkaan estä Jumalaa toteuttamasta joulun pitkää iloa. Koko maallisen elämämme ajan joulun ilo on vain alkavaa iloa. Keskeytymätön ja lopullinen ilo on todellisuutta vasta sitten, kun pääsemme Jumalan luo taivaaseen."

(Eero Huovinen)

"Moni arvelee, ettei tarvitse Jumalan kanssa mitään paikkoja eikä rakennuksia, saati laitoksia. Metsä on minun kirkkoni. Luonnossa kohtaan Jumalan. Sydän riittää.

Uskon kuitenkin, että oikea usko sitoutuu paikkaan ja aikaan. Ei ole kristinuskoa ilman paikkaa eikä Betlehemiä. Pelkkä sydämen joulu on liian hataralla pohjalla. Tarvitaan kaksi joulua, ensin Betlehemin joulu ja sitten sydämen joulu, tässä järjestyksessä.

Ilman historiallista pohjaa joulusta tulee omien mielentilojemme heijastuma tai toiveuni. Jos vietämme vain oman sydämemme joulun ilman Betlehemiä, silloin joulu on omien elämystemme ja toiveittemme varassa oleva juhla. Itse keksittyä joulua voi toki kehittää kulloistekin tarpeitten mukaan, mutta juuret puuttuvat.

Jos meillä on vain sydämen joulu, joulu menettää aidon aiheensa. Se kadottaa sekä historiallisen että jumalallisen alkuperänsä. Ihmisen oman sydämen joulu tuo iloa vain sen verran kuin itse itsellemme kykenemme antamaan. Joulu, jonka teemme omaan sydämmeemme, on keinotekoinen joulu. Onhan se jotakin - mutta entä pitkän päälle?

Kristinusko ei ole vain menneisyyden tapahtumien rekisteröimistä, ei pelkkää haaveellista vanhojen asioiden muistelemista. Betlehemin joulu ei saa jäädä Betlehemiin, vaan sen on tultava meidän omaksi jouluksemme. Kristus syntyy kaksi kertaa, ensin Betlehemissä, sitten meidän sydämeemme. Kerran hän syntyi pienenä lapsena Marian ja Joosefin perheeseen. Sydämen joulussa hän syntyy uudelleen sisimpäämme. Jeesus-lapsi syntyy seimeen, mutta ei jää heinien keskelle.

Jos minulla on nämä kaksi joulua, ensin Betlehemin joulua ja sitten sydämen joulu, minulla on kaikki, mitä tarvitsen."

(Eero Huovinen)

"Niin kuin paimenet eivät osanneet ennakoida tai valmistella enkelin tuloa, niin on Jumalakin aina yllätys. Kristinusko ei ole logiikkaa eikä päättelyä, vaan inhimillisten mittapuiden mukaan satunnainen ilmiö. Filosofiassa käytetään sanaa kontingentti kuvaamaan tapahtumaa, jonka toteutumista ei voida arvata, ei olettaa eikä järkiperäisesti päätellä. Jotain ainutkertaista vain tapahtuu. Jeesuksen syntymä oli kontingentti tapahtuma, yhtäkkiä toteutunut ihme.

Yhtäkkiset taphtumat tulevat meidän ulkopuoleltamme. Teologit puhuvat, että Jumala tulee ihmisen luokse ab extra, ulkopuolelta. Jumala ei ole ihmisen luonnollisen uskonnollisuuden tuote, vaan itsessään riippumaton Todellisuus. Me ihmisen emme ole Jumalan luojia, vaan ainoastaan hänen vastaanottajiaan.

Jumalaa ei siis ennakoida eikä tilata. Hän antaa armonsa silloin kun haluaa. Kipeää tekee, kun hän ei vastaa silloin, kun eniten häntä tarvitsisimme. Jumalan, enkelin, ihmeen ja armon luonteeseen kuuluu yllätyksellisyys ja ennakoimattomuus.

Joulu on joulun sanoman kohteeksi joutumista. Me emme valmistautumisellamme saa aikaan Jumalan tulemista luoksemme. Voimme korkeintaan vähän odottaa, rukoille ja pelätä. Joulu alkaa siitä, että Jumala tulee ja puhuu meille. Joulu on sanan ja Sanan eli  Kristuksen juhla. Joulu ei ole sitä, että ihminen keksii sanoja joulusta, vaan joulu on sitä, että Jumala sanoo meille."

(Eero Huovinen)

"Joulu tulee tavallisten ihmisten luokse. Jeesus ei syntynyt Jerusalemissa, eikä hänen syntymäänsä ilmoitettu ensin ruhtinaille. Jumala ei etsi sellaisia, jotka olisivat ulkonaisesti edustavia tai uskonnollisesti sopivia. Joulu tulee itsensä tavanomaisiksi tuntevien ihmisten luo. Jos siis tunnet itsesi harmaaksi ja juhlattomaksi, voit olettaa, että joulu ja Jumala ovat kiinnostuneita tulemaan luoksesi.

Joulu tulee nääntyneiden ja uupuneiden luo. Jumala tulee niiden luo, joiden voimat ovat loppuneet kesken. Joulu ja Jumala tulevat niiden luo, jotka fyysisesti, henkisesti tai hengellisesti ovat palaneet karrelle. "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon."(Matt. 11:28)

Joulu ei ole vain tasokasta tunnelmaa ilman sisältöä. Joulu ei ole vain omiin muistoihin kohdistunutta kaihomielisyyttä. Joulu on pysähtymistä miettimään sitä, mitä kerran Betlehemissä tapahtui ja mitä siitä meille on sanottu. Jouluna katse kääntyy Kristuksen syntymään ja niihin sanoihin, joita kerran lausuttiin. Marian tavoin voimme keskittyä siihen, mikä on tapahtunut ennen meitä. Minun uskoni perustuu siihen, että Jumala on jo ennen minua tehnyt uskomisen mahdolliseksi. Kristus on valmistanut juhlan.

Joulun voima on siinä, ettei sitä tarvitse keksiä uudelleen. Ei ole pakko luoda uusia juhlimisen aiheita, koska juhla on jo olemassa. Vuosisatoja ennen minua on tapahtunut se, minkä vuoksi minäkin voin juhlia."

(Eero Huovinen)

Adventti on joulun johdanto

Juhani Rekola:

"Ilo pimeydessä"

(Kirjapaja 2013)

"Adventin odotus on kaksiosaista. Se edeltää joulun aikaa. Samalla se on valmistusta tapahtumiin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Jeesus saapuu viimeisen kerran Jerusalemiin. Kaupunki kiehuu odotusta ja toiveita, näkyjä ja unia. Jerusalemin adventti on punainen, kuten myös adventin väri on punainen, sinipunainen. Adventtiaika on sekä joulun että kärsimyshistorian johdanto. Se on täynnä iloa ja katumusta. 

Välttämätöntä on, että tämä punainen odotus saa selvän muodon ja suuntautuu tarkaan kohteeseen. Toivo ja toiveet saattavat ilmetä unina ja näkyinä. Hyvä on erottaa ne toisistaan. Unet ovat kokonaan meistä. Ne ovat samaa kudetta kuin mekin. Unet eivät merkitse mitään. Jos ne näyttävät sitä tekevän, onkin jo kysymys näyistä. Näyt ovat tietysti myös osittain meistä, koska me näemme ne. Ne kuitenkin myös annetaan meille. Ne kertovat edessä olevasta ja tulevasta.

Näyt toteutuvat suurina armoituksen hetkinä. Suuria ja kirkkaita näkyjä on vain harvoille annettu. Monet kuitenkin näkevät näkyjä olematta niistä itse tietoisia. Heidän näkynsä ovat punotut arkeen, tuttuun ja tavanomaiseen. Armoitus on jatkuvaa, ja siksi ei näkijä ole siitä kenties lainkaan tietoinen."

(Juhani Rekola)

"Näky on todistamassa, että meidän ulkopuolellamme on jotain, joka heijastuu meistä kuin kuvastimesta, vaikka särkyneenäkin. Se vakuuttaa, että täällä maan päällä ja tässä elämässä ei mikään ole lopullista ja valmista. Kaikki viittaa yli itsensä. Tätä tarkoittaa sana symboli, josta myös joulun yhteydessä paljon puhutaan. Kreikankielinen sana merkitseee yhteenasettamista, yhteenheittoa. Siinä oli alun perin kysymys merkistä, jonka avulla tunnettiin toinen toisensa. Raha ehkä murrettiin kahteen osaan. Eroavat ystävät saivat nämä osat. Jos toinen sitten lähetti vieraansa ystävänsä luo, hän antoi hänelle oman rahanosansa. Jos osat sitten sopivat yhteen, oli se merkki siitä, että kaikki oli kuiten olla piti. Symbolissa on kysymys sekä murtunneesta että täydennyksestä. Se ei esitä, edusta toista. Se on jo itse todellinen. Epätäydellisenä se kuitenkin julistaa täydellisen olemassaoloa ja tulevaa yhtymistä.

Jeesuksen syntymää edeltävät monet symbolit, ihmeelliset enteet, merkit, vertaukset. Niitä on paljon Vanhassa testamentissa. Paratiisissa tapahtuva käärmeen kiroaminen on lupaus sen ihmisen tulemisesta, joka on kerran murtava pimeyden ja synnin mahdin. Jeesuksen syntymän vertauksia ovat Moosekselle palavassa pensaassa ilmestyvä Jumala, Aaronin viheriöitsevä sauva, Iisain kannosta puhkeava virpi. Pimeydessä vaeltava kansa saa nähdä valkeuden. Beetlehem on se paikka, jossa Hallitsija syntyy. Meidän on vain muistettava, että nämä kaikki ovat ennustuksia meistä katsoen. Me näemme yhteen liitetyn rahan, ja silloin ymmärrämme, että se murtunut puolisko, jota kerran katselimme, oli kertomassa tästä myöhemmin toteutuneesta yhteenasettamisesta."

(Juhani Rekola)

"Elämme maailmassa, jossa kaikki on vertausta, symbolia, epätäydellistä ja viittaamassa kohti täydellistä. Odotamme murtuneen äärellä sitä, mikä on kerran oleva kokonaista. Odottaminen merkitsee kieltäytymistä hyväksymästä nykyhetkeä, sen ehtoja, tämän hetken tilannetta, kuolevaisuuttamme. Emme kuitenkaan jaa elämää odotukseen ja täyttymykseen. Jo odottaminen on toiveen kohteen ennakoimista. Odottaminen, tulevaisuus, antaa värin nykyhetkelle. Mitä enemmän se on mukana, sitä selvempänä näemme nykyhetken. Siksi emme koskaa täysin käsitä nykyisyyttä, koska emme tunne koko tulevaisuutta. Tulevalle on kuitenkin rakennettava.

Elämämme jännitys on sanomaton: siinä ovat nykyhetki ja tulevaisuus punoutuneet yhteen. Toisaalta elämä on ihmeellinen, koska se on ainutkertainen mahdollisuus. Toisaalta siinä on paljon sellaista, joka varjostaa kaiken ihmeellisyyttä. Mikään ei ole täydellistä, ja kuitenkin kaikki epätäydellinen on viittaamassa kohti täydellisyyttä. Kaikki on symbolia. Ilman toivoa näemme vain murtuneen. Toivo saa näkemään, että murtunut on lupaus korjaamisesta."

(Juhani Rekola)

"Ilosta tahtoo tämä kirja jouluevankeliumin mukaan kertoa - ilosta pimeydessä ja kuoleman varjon maassa vaeltavalle kansalle. Siinä ovat mukana molemmat aiheet: niin pimeä kuin valkeneva. Sanoma on tarkoitettu juuri meille eikä vain kaikelle kansalle, josta ehkä suljemme itsemme pois. Angelus Silesius kirjoittaa: "Vaikka Kristus syntyisi tuhat kertaa Beetlehemissä, mutta ei sinun sydämessäsi, niin iäksi olet kadotettu!"

Näin toistuu yhäti joulun ihme. Beetlehem on kaikkialla."

(Juhani Rekola)

Muuttolinnut

       

Jakaranda-kuoro:

 "Muuttolintu"

(san Anna-Mari Kaskinen, 

säv Pekka Simojoki)

Kiirastorstain kevät

"Olen kulkenut talven läpi

ilahtumatta mistään

kuin puu, joka omalla paikallaan

on kantanut kaamoksen taakkaa.

Nyt on kiirastorstain kevät,

ruskeat oksat janoavat valoa;

tästä on hyvä lähteä liikkeelle,

rakkaus on syttynyt uudelleen.

Huominen on tarkoitettu kohtaamispaikaksi,

ristin alla huulet janoavat

lohdutuksen lähdevettä."

(Niilo Rauhala)

Anna aikaa hiljentymiselle

Anna-Maija Raittila:

"Niin kevyt on rakkaus -

ikkunoita luottavaiseen elämään"

Toimittanut Maaria Pätsi

(Kirjapaja 2012)

"Rukouselämä on hetkestä hetkeen yhä uudestaan tätä samaa: kohtaamista Jumalan kanssa. Minä multa saan täyttyä hänen rakkautensa vedestä.

Rukoushengityksemme on levon ja työn vuorottelua, uneen antautumisen ja uuteen päivään heräämisen vuorottelua. Tämä rytmi on kuin ihmeellinen puutarha, jossa eletään kesää, syksyä, talvea ja kevättä.

Rukous on lepäämistä Jumalan omissa lupauksissa. Sitä lepoa ei tarvitse häiritä edes pyynnöillä.

Anna aikaa hiljentymiselle. Ja hiljentyessäsi anna elävän, Kristukselta tulevan sanan kohota kuuluviin itsessäsi. Muuta se heti teoksi."

(Anna-Maija Raittila)

"Sinä itse olet oman hiljaisuutesi asunto. Sinä olet sen kasvupohja, ja nyt sinä haluat varjella tätä hentoa kasvua, kuin hauraana tuoksuvaa tainta.


Haluan olla mukana kantamassa hiljaisuutta, jossa sana on kätkössä ja odottaa täyttymistään. Hiljaa kuulostellen haluan olla virittämässä ilmapiiriä, jossa murros saa kasvutilaa. Murtumiselle, muuttumiselle, pyydän sydämessäni tilaa. Tule, Pyhä Henki Luoja!


Että voisi noudattaa Jumalan tahtoa, sitä on etsittävä joka askelella uudestaan. Se hukkuu käsistämme, se kiiruhtaa koko ajan edellämme, siksi sydämen on koko ajan oltava sulaa vahaa, katumuksen kyynelten pehmittämä.


Meidät on ikään kuin kylvetty maahan, mutta jos emme malta pysytellä paikoillamme riittävän kauan, ei kasvua tapahdu. On uskallettava jäädä paikalleen, luotettava siihen, että maa kätkee itseensä kaiken vitaalisuuden.


Kypsymisellä on selvä suunta. Mutta eteneminen, itse kypsyminen, on hidasta. Siihen tarvitaan myös routa ja pakkanen, kuivumisen ajat. Pitkät passiiviset vaiheet, joissa Jumalan oma Henki (Puolustaja, Pyhä Henki!) luo meihin väljyyttä, murentelee kaunoja, katkoo pelkojen kiinnikkeitä. Vie meitä hiljaa, niin hiljaa, kohti sovintoa."


(Anna-Maija Raittila)

"Meidän sydämemme aukevat vain sisältäpäin, ja miten pelokkaasti, epäröiden se tapahtuu! Kristus tietää, miten hauraita me olemme, miten vähästä säikähdämme. Siksi pieni rakokin riittää, pienessäkin liekissä hän on läsnä kokonaan. Hänen Pyhä Henkensä on lohduttaja, rohkaisija, kotiin saakka kantaja.


On kysymys antautumisesta. Antautumisesta hyvän Paimenen hoivaan, Jeesuksen rakastettavaksi. "Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen." Ei siksi, että hakisin rautaisannokseni ja syökyisin uusin voimin taistelemaan. Vaan siksi, että olen väsynyt. Että heittäisin taistelutamineeni pois.


Elämässäni on ollut johdonmukainen linja.
Kaikki tulee pelkistetymmäksi.
Jumalan rakkauden kaikkeen yltävä läsnäolo tulee todelliseksi,
myös ajatus siitä, mitä ei voi ymmärtää.
Kaikki aukeaa ajallaan, voi kulkea levollisesti."


(Anna-Maija Raittila)

Elämän arvaamattomuus

Piispa Seppo Häkkisen 

kirjoitus Kirkonkello-verkkoviestissä

31.8.2012

>täältä<

"Heinäkuun lopulla perheeni on palaamassa hääjuhlasta Pärnusta Tallinnaan. Kaksikerroksinen bussi on lähes täynnä sulhasen sukulaisia ja morsiusparin ystäviä. Tie on kapea ja mutkainen. Yhtäkkiä linja-autoamme vastaan tulee henkilöauto. Bussinkuljettaja ajaa aivan tien reunaan, joka pettää painavan auton alla. Linja-auto kaatuu kyljelleen ojaan, me ihmiset sen sisällä rojahdamme toistemme päälle, myös irtonaisia tavaroita tulee päällemme.

Pian selviää,ettei kukaan ole loukkaantunut auton alakerrassa. Pääsemme kipuamaan ylös bussin kyljelle kuljettajan ikkunan kautta ja sieltä maahan. Mutta miten on käynyt yläkerran matkustajien?

Huoli pienten lastenlastemme ja lasten kohtalosta kouraisee syvältä. Onneksi pian saan pikku-Danielin syliini, sitten Joonan ja Hillan, Alina tuleekin jo isänsä sylissä. Osa lapsistamme on lasinsirujen kuoruttamia ja pikkuhaavoilla, mutta kenellekään ei ole käynyt sen pahemmin. Järkytys sen sijaan on suuri ja lasten rauhoittuminen kestää aikansa.

Vasta vähitellen tajusimme, kuinka lähellä oli ollut suuronnettomuus. Kaikki ainekset siihen olivat olemassa. Mielessä pyöri ajatuksia siitä, miten perheellemme olisi saattanut käydä, olimmehan yhtä tytärtä ja vävyä lukuun ottamatta kaikki samassa bussissa. Nyt meillä oli varjelusta matkassa."

(Seppo Häkkinen)

"Elämä on loppujen lopuksi arvaamaton. Hetkessä kaikki voi olla toisin. Elämää ei voi pohjimmiltaan hallita, vaikka me usein niin kuvittelemme. Onnettomuus, sairaus, läheisen menetys, odottomattomat vaikeudet yllättävät.

Vastoinkäymisten ja onnettomuuksien kohdatessa elämänarvot pelkistyvät. Silloin paljastuu se, mikä on tärkeintä. Useinmiten juuri tavallisesta tulee tärkeää ja arvokasta: läheisistä ihmisistä, kodista, terveydestä, arjen rutiineista; siitä mitä yleensä ei ymmärrä arvostaa sen arkisuuden vuoksi.

Elämän yllätyksellisyyden keskellä tulee myös ilmi, kuka tai mikä on Jumalamme. Kirkkomme Katekismus väittää: "Jokainen etsii jotakin, johon voi kiinnittää toivonsa. Luulemme, että raha, valta tai kunnia suojaavat meitä. Rakennamme elämämme itsemme ja omien tekojemme varaan. Se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän Jumalamme."

Jokaisen ihmisen kiusaus on ottaa oma elämä hallintaana, ole itse itselleen jumala. Mutta riittääkö oma minä kaiken mitaksi? Riittävätkö omatekoiset jumalat? Katekismus jatkaa: "Omat jumalamme ovat kuitenkin toiveidemme ja unelmiemme heijastuksia. Ne eivät voi antaa, mitä lupaavat."

Ihminen ei ole ja elä vain omassa varassaan. Vastoinkäymisten kohdatessa ja elämän arvaamattomuuden keskellä Jumala kantaa."

(Seppo Häkkinen)

Elää rakkaudessa

Tommy Hellsten - Christer Åberg:

"Matkalle pääsee jos pysähtyy"

(Kirjapaja)

"Minä pelkään sinua. Pelkään sairastumista, pelkään yksinäisyyttä. Pelkään, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat ja puhuvat, pelkään etteivät rahat riitä, pelkään tulevaisuutta, sitä etteivät asiat järjestykään. Minä pelkään pimeyttä ja korkeita paikkoja, pelkään itsevarmoja ihmisiä, minä pelkään kuolemaa. Minä pelkään elämää.

Pelko on elämän pahin vihollinen. Silti kaikki näyttävät pelkäävän. Kaikki paitsi lapset, joita rakastetaan, ja ne, jotka uskaltavat olla lapsia aikuisinakin. Mikä on heidän salaisuutensa?

Salaisuus on siinä, että he luottavat. He luottavat siihen, että he ovat aina kannettuja. He luottavat siihen, ettivät he ole koskaan yksin. He elävät rakkaudessa. Rakkaus on ainoa voima, joka kykenee voittamaan pelon. Rakkauden salaisuus on nimeltään yhteys. Missä ei ole yhteyttä, siellä on pelkoa."

(Tommy Hellsten)

"Ilon juuret kaivautuvat syvälle huolettomuuteen. Huolettomuus on vakuuttuneisuutta siitä, että elämässä kaikki on hyvin. Voi olla kuin taivaan lintu ja visertää pyhän huolettomuuden laulua päivästä toiseen.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaiken on mentävä niin kuin minä itse olen kaavaillut, tai ettei meillä saisi olla vaikeuksia. Juuri vaikeudet ja vastoinkäymiset pyrkivät johtamaan meitä iloon osoittamalla, että me olemme itsessämme voimattomia. Ne pyrkivät murtamaan meissä esiin tunnon omasta heikkoudestamme. Ei voi löytää huolettomuutta niin kauan kuin uskoo vain itseensä. Ei meihin ole uskomista, tiedämme sen itsekin, ja siksi tarvitsemme jotain suurempaa. Kun sen löydämme, olemme turvassa, jota emme ole itse rakentaneet. Vain silloin voimme olla huolettomia ja vasta silloin voimme visertää."

(Tommy Hellsten)

"Rukous muuttuu rukoilijan ymmärtäessä, että kaikki hänelle on jo annettu. Kun tajuaa, että minulla on jo kaikki mitä syvyydessäni kaipaan, pyytäminen käy tarpeettomaksi. Rukoukseen tulee kuuntelemisen asenne. Alan kuunnella, mitä minussa on toteutumassa. Alan myös kuunnella, mikä minussa mahdollisesti asettuu tämän hyvän toteutumisen esteeksi. Tähän en tarvitse sanoja, vaan hiljaisuutta.

Rukoilijaa alkaa kiehtoa kaikki sellainen, mikä herkistää korvat kuuntelemiselle. Ei voi kuulla, jos ei ensin hiljene.Ei voi kuulla, jos ympärillä on jatkuva virikkeiden tulva. Ei voi kuulla, jos sisimmässään on vakuuttunut siitä, että Jumala on vastahakoinen antaja, jota täytyy monin tavoin vakuuttaa, maanitella, jopa manipuoloida. Mitä syvemmin tajuaa jo olevansa rakastettu, sitä enemmän rukoukseen tulee levollisuutta ponnistelun sijaan."

(Tommy Hellsten)

Pyhän kosketus

Raili Gothóni:

"Kosketuksia 

arjessa, hoidossa ja pyhässä"

(Kirjapaja 2012)

"Pyhä koetaan samanaikaisesti sekä mahtavana että jonain täysin toisenlaisena kuin järjellinen ja arkipäivän tietoisuus ja todellisuus. Pyhä auttaa samaan aavistuksen siitä, että olemassa myös loogisuutta syvempi taso. Pyhää ei voida määrittää, sillä se on ja pysyy salaisuutena. Odottamattomuus, ennakoimattomuus ja yllätyksellisyys sisältyvät Pyhään, ja siten se ohjaa aina johonkin uuteen.

Pyhän kosketus on läsnäoloa, kokonaisvaltaista olemista ja lämpöä. Pyhän kosketusta ei voi vaatia, ei hallita eikä rajoittaa. Se on kaiken ansaitsemisen ja palkitsemisen ulkopuolella. Antautuminen ja luottaminen sekä siihen kuuluva vastaanottaminen voivat olla vaikeita kulttuurissa, jossa korostuvat tehokkuus ja suorittaminen.

Ihmisen päämääräksi voitaisiin määritellä lepo Jumalassa. "Tulkaa minun luokseni, kaikki työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon." (Matt. 11:28) Sanat lausui Jeesus, joka välillä etsiytyi yksinäisyyteen. Sanat lausuu Jeesus, joka on ristillä riippuva runneltu, lähes alaston mies. Onko juuri siinä Jumalan todellisuus käsittämättömyydessään totta ja elämän makuista. Ehkä juuri tilanteissa, joissa ihminen kokee olevansa runneltu ja alaston, hän parhaiten kuulee tämän kutsun, koska tarvitsee lepoa. Älyn tikapuut eivät yllä taivaaseen; tarvitaan toivoa ja uskoa siihen, että Jumala on."

(Raili Gothóni)

"Pyhän kosketuksessa ihmisen ei tarvitse ponnistella ja pyrkiä johonkin. Se on pikemminkin suorittavasta ja kouristuksenomaisesti kiinnipitävästä otteesta irrottautumista ja luovuttamista. Pyhä koskettaa, kun emme yritä liikaa vaan pysymme Jumalan levossa. Levossa voimme saada uudet silmät ja asenteen elämään. Suloinen toimettomuus - dolce far niente - on tila, jossa pyhä koskettaa ja jossa on mahdollista nähdä ja kokea pyhyyden näkymätön maailma. Pyhän kosketus ja pyhälle tilan antaminen on koko ihmisen antautumista toimettomuuden tilaan, jossa ei ole suorittamista ja tarkkailua. Se on vapaata rentoutumista ja lepäämistä. Silloin kuunnellaan ja katsellaan Jumalaa.

Usko voi toimia tienä eheytymiselle, sillä hengellisen elämän tärkeä juonne on sen kyky koskettaa syviä mielen kerroksia ja jäsentää mielen maailmaa. Pyhällä on kosketuskohta ihmisen mieleen silloin, kun hän kohtaa Jumalan eikä hänellä ole vain tietoa ja erilaisia käsityksiä Jumalasta. Uskon syntyminen ja kasvaminen on Jumalan teko. Siihen, miten usko ilmenee toimintana, vaikuttaa ihmisen oma kokemustausta ja hänen intentionsa."

(Raili Gothòni)

"Pyhän kokemus voi avata sillan tai väylän Jumalan olemassaolon oivaltamiseen ja lisätä halua ymmärtää ja kokea entistä syvemmin jotain tuonpuoleisesta. Tällainen elämys avaa tietä oman itsen ja mielen maailman välillä. Kokemus on subjektiivinen, vaikka se jaettaisiin yhteisössä. Jos hengellisyydeltä odotetaan ja vaaditaan ekspressiivistä vaikuttavuutta tai sosiaalista tunnustuksellisuutta ja kapeaa yhtenäisyyttä, erotellaan uskonnollisuus ja pyhän toiminta omaan ja muiden uskonnollisuuteen, oikeaan ja väärään, miellyttävään ja torjuttavaan. Tällainen tarkkailu ja karsinoiden tekeminen eivät anna tilaa Jumalan toiminnalle. Toisten tarkkailu estää oman asettumisen ja oman keskeneräisyyden hyväksymisen.

Pyhän kosketus edellyttää sisäisen huoneen, tilan, jossa ihmisellä on mahdollisuus ihmetellä ja antaa Jumalalle tilaa rukouksessa ja hiljaisuudessa. Ihmettely ja ihastelu sisältävät sen, että jokin koskettaa, liikuttaa ja kutsuu. Kommunikaatiota ei voi olla ilman toista osapuolta. Dialogisessa vuorovaikutuksessa jotain tehdään yhteiseksi ja jaetaan. Pyhän kokemuksessa Jumala on läsnä ja jakaa siunausta ihmisten kanssa."

(Raili Gothóni)

"Jumalan ja elämän mielekkyyden löytää kokemuksen kautta. Tito Collianderin sanoin: "Sinun on avattava ikkuna päästääksesi sisään raitista ilmaa; sinun on mentävä ulos auringonpaisteeseen, jotta ihosi ruskettuisi. Uskoa et saa muulla tavalla; emme milloinkaan pääse päämäärään vain jäämällä mukavasti istuskelemaan ja odottamaan."

Jumalan vaikutuskanavana ja voiman lähteenä on rukous ja hiljaisuus. Hiljaisuus merkitsee avaraa huonetta. Hiljaisuudelta voi kysyä itseään, ja odotus palkitaan. Siinä syntyy rukousta. Ei se, että kuulee itsensä puhuvan, ole rukousta, vaan se on rukousta, että tulee hiljaiseksi, on vaiti ja odottaa, kunnes kuulee Jumalan puhuvan."

(Raili Gothóni)

Jumala luo uutta

 

"Älkää enää menneitä muistelko,

älkää muinaisia miettikö!

Katso: minä luon uutta.

Nyt se puhkeaa esiin -

ettekö huomaa?"

(Jes 42:18-19)

Raskas lepo

Tommi Sarlin:

"Isä on kotona -

kirjoituksia arjesta ja pyhästä"

(Kirjapaja 2010)

"Vanhurskauden hedelmänä on oleva rauha. Siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kestää iäti." (Jes 32:17)

"Hiljaisuus hoitaa ihmistä. Hiljaisuudessa saa vain olla. Hiljaisuudessa saa levähtää, ja levähtänyt ihminen palaa arkeen uudistuneena. Jesajakin puhuu rauhasta, josta kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, jota kestää iäti.

Hiljaisuudesta puhutaan usein vain myönteiseen sävyyn, mutta se on vain osaksi totta. Lepo voi olla myös raskasta."

(Tommi Sarlin)

"Kun asetun kuuntelemaan itseäni, sisäiset ärsykkeet nousevat pintaan. Sisälläni alkaa vuoropuhelu, joka yllättää minut. Kun monet puuhat ovat hellittäneet ja arjen asiat ovat hetkeksi syrjässä, joudun tekemisiin itseni kanssa, mikä on osin ahdistavaa.

Vaiennetut ja syrjään työnnetyt tuskat voivat nousta mieleen, minkä muistaa kauan jälkeenpäinkin. Uhkakuvat kalvavat: mitä kaikkea voikaan sattua! Elämänihän on hauras! Tunnen niin voimakasta ja selittämätöntä tyhjyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta, että pelottaa. Huomaan, että olen tullut tehneeksi vääriä asioita.

Tätäköhän Jeesus tarkoitti sanoessaan, ettei hän tuonut rauhaa vaan miekan?"

(Tommi Sarlin)

"Hiljaisuudessa löytyy myös luottamus. Hiljainen yksinäisyys ei olekaan ainoastaan pelottavaa, vaan se voi olla turvan lähde. Sisältä tuntuu kumpuavan outoa voimaa, jonka lähde tuntuu selittämättömältä. On kuin kymmenet kynttilät syttyisivät ja lämmittäisivät. Oma persoona vankistuu ja tahto terästyy. Onhan tässä selvitty pahimmastakin.

Näin käy toteen Jesajan ennustus, kun hän sanoo: "Minun kansani saa asua rauhan niityillä, turvallisissa asuinpaikoissa, huolettomilla leposijoilla."

(Tommi Sarlin)

Huoneeni hiljaisuudessa

Tommi Sarlin:

"Isä on kotona -

kirjoituksia arjesta ja pyhästä"

(Kirjapaja 2010)

"Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn.

Jumalani, sinun apuusi minä luotan."

(Psa 25:1-2)

"Illan tullen vedän huoneeni oven kiinni. Sytytän kynttilän. Lepattava valo alkaa heijastella painokuvaikonin pinnasta. Asetan puisten rukousjakkaran takapuoleni alle ja suoristan selkäni. Lasken kädet syliini. Henkäisen muutaman kerran sisään ja ulos. Avaan kirjan ja luen psalmista:

Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn. Jumalani, sinun apuusi minä luotan.

En vetäydy huoneeseeni vain saadakseni olla hetken rauhassa. En käy rukoilemaan, jotta stressiin herkästi reagoiva sydämeni rauhoittuisi. En pysähdy, jotta verenpaineeni tasaantuisi.

Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn. Jumalani, sinun apuusi minä luotan."

(Tommi Sarlin)

"En vetäydy huoneeseeni rauhoittaakseni poukkoilevaa mieltäni. En hiljenny saadakseni selvää päässäni kulkevasta ajatusten virrasta. En istu jakkarallani siksi, että pääsisin perille tiedostamattomastani.

Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn. Jumalani, sinun apuusi minä luotan.

Rukoilen, koska minua kalvaa tunne voimieni hiipumisesta. Uskoni kaikkialle minua seuraavaan hyvään onneen on karissut. On tunnustettava, etten ole niin vahva kuin olen kuvitellut.

Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn. Jumalani, sinun apuusi minä luotan.

Liitäkööt muut riippuliitimillä tai kiipeilkööt vuorilla. Tämä olkoon minun hullutukseni: uskon, että huoneeni hiljaisuudessa ovat läsnä ilo ja rakkaus, vaikken sitä itse aina huomaa."

(Tommi Sarlin)

Rukouksessa on toivo

Marjaana Kanerva:

"Kasvojesi valoon-

mietteitä ja rukouksia vuoden varrelle"

(Kirjapaja 2009)

"Jossakin vaiheessa kävi niin, että elämäni perusta tuntui horjuvan samaan aikaan monilla tärkeillä alueilla. Terveyden, talouden ja ihmissuhteiden rakoillessa yhtäaikaisesti aloin liukua sielun hämärään, jota oli vaikea pitää loitolla. Vaikka olin tiennyt, että vastoinkäymiset voivat kohdata kenet hyvänsä, en oikeastaan ollut uskonut, että niin voisi tapahtua minullekin.

Ongelmat olivat senlaatuisia, että luonteelleni ominainen hihojen kääriminen ja asoiden reilaan paneminen ei tullut kysymykseenkään. Täytyi suostua ottamaan vastaan mitä tuleman piti. Piti nöyrtyä avuttomuuteen ja voimattomuuteen. Epävarmuuteen, kipuun ja pelkoon. Ja odottamiseen."

(Marjaana Kanerva)



"Oli vaikea löytää apua ahdistukseen, hankala syödä ja mahdoton nukkua. En halunnut puhua asioistani niiden ollessa akuutteja. Niinpä kohensin ryhtiä töihin mennessäni ja onnittelin itseäni selvitessäni työpäivästä murenematta.

En tuolloin saanut tukea jumalanpalveluksistakaan, koska en kyennyt menemään kirkkoon itsemättä valtoimenaan. Sama tapahtui, kun yritin kuunnella lohdutuksekseni musiikkia - elämäni yhtä suurta intohimia. Se, mitä minulle jäi, oli kuitenkinn rukous.

Rukous suorastaan pulppusi minusta. Käännyin Jumalan puoleen ensimmäiseksi aamulla,viimeiseksi illalla. Kävellessäni ja kotiaskareita tehdessäni rukoilin. Yöllä valvoessa rukoilin. Rukoilin omin sanoin ja valmiin rukouksin, rukoilin hiljaa ja ääneen. Luultavasti ymmärsin paremmin kuin milloinkaan ennen, mikä sisältö on kristittyjen perusrukouksella "Herra, armahda".

(Marjaana Kanerva)

"Oma rukoukseni auttoi minua pitkään. Ehkä voi jopa sanoa, että se piti minua koossa. Kun tuntui, että en oikein jaksa hengittää, koin, että Jumala hengitti rukouksessa minussa. Joskus sain levähtää, joskus tunsin ihmeellistä lohtua kaikkien vaikeuksienkin keskellä.

Mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että oli vaiheita, jolloin olin antaa periksi. Tuntui, että kaikki, rukoukseni mukaan lukien, on turhaa - elämä onkin vain suurta vahingoniloista farssia ja minä itse siinä suurimman pellen roolissa.

Vaikeimpina aikoina lähelläni oli kuitenkin ihmisiä, jotka rukoilivat puolestani. Jotkust heistä myös kertoivat sen minulle. Kuulin, että minut oli kannettu laajemminkin esirukouksen piiriin. Tieto siitä merkitsi minulle tavattoman paljon.

Niin kuin usein elämässä, vähitellen hämärä alkoi väistyä. Jostakin virtasi hitaasti ja melkein huomaamattomasti uutta voimaa."

(Marjaana Kanerva)





"Rukous on aina ollut minulle tärkeää, mutta nykyisin se on entistäkin tärkeämpää. Se on rakasta sen vuoksi, mitä se on minulle antanut; miten se on kantanut ja lohduttanut minua, avannut uusia näköaloja ja muistuttanut siitä, mikä viime kädessä on merkityksellistä.

Rukous on arvokasta myös, koska se on osoittanut minulle, kuinka Jumalan rakkaus tavoittaa minut puolestani rukoilevien ja minulle hyvää tahtovien ihmisten kautta. Tiedän ja tunnen, kuinka rukouksessa saan jättäytyä Jumalan käsivarsille. Saan levätä hänessä, eheytyä ja uudistua hänessä ja hengittää hänessä. Joka päivä minuun virtailee hiljaa uutta uskoa, toivoa ja rakkautta."

(Marjaana Kanerva)

"Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala,

sinua kannattavat ikuiset käsivarret."

(5Moos 33:27)

Äänettömyys Jumalan edessä

Peter Halldorf:

"Koskematon maa -

nykyajan pyhiinvaeltajan matka juurilleen"

(Karas-Sana 1993)

"Hiljaisuus ja äänettömyys Jumalan kasvojen edessä on välttämätöntä, elimmepä missä rukoustraditiossa tahansa. Se on "rukouksen äiti", sisäisen elämän pohjapiirros. Se auttaa minua huomaamaan, että kaiken rukouksen perusta on lepo eikä taistelu. Hiljaisuudessa meille selviää, että todellinen rukous on se tila, missä ihmisen suorituspaine on pienimmillään. Sen pohjalle voi sitten rakentaa niiden rukousten avulla, joita toiset ovat rukoilleet tai joita itse spontaanisti muotoilemme.

Tai voimme vain olla vaiti, äänettömyydessä, tietäen, että se on yhtä suuressa määrin rukousta kuin rukouksen pukeminen tietoisesti sanoiksi. Rukous ei ala vasta silloin, kun avaamme suumme. Meidän ei tarvitse äänekkäillä rukouksillamme manata Jumalaa luoksemme; rukous on sitä, että pysymme sen Jumalan lähellä ja ulottuvilla, joka on aina elämässämme läsnä. Vasta silloin, kun molemmat ovat tavattavissa, todellinen ja syvempi kohtaaminen voi tapahtua."

(Peter Halldorf)

"Päivittäinen henkilökohtainen hartaus on luultavasti se alue, jolla nykypäivän kristinuskon kriisi on pahimmillaan. Tämä koskee paljolti myös niitä, joiden tulisi olla hengellisiä oppaita: pappeja ja saarnaajia. Almanakkamme ovat niin täynnä, että kätketty elämä Jumalassa saa jatkuvasti pokkuroida virallisille tehtävillemme; tämä näkyy ehkä siitäkin tosiasiasta, että meidän kristittyjen johtajien on paljon helpompi lähteä kursseille ja konferensseihin kuin retriitteihin tai kokouksiin, joissa kaikki muu saa väistyä ja seurustelu Jumalan kanssa tulla pääsiasiaksi.

Ja tässä - ei meidän saarnoissamme eikä uskonkappaleissamme - paljastuu todellinen näkemyksemme julkisen ja salaisen suhteesta. Luostarielämä rakentuu yksinkertaisen, mutta tästä päivästä täysin kadonneen ymmärryksen varaan: mitä enemmän suuntaudumme Jumalaan, sitä enemmän vaikutamme tähän maailmaan. Kirkon ajatuminen yhteiskunnan reuna-alueelle ei luultavasti johdu ideoiden tai ohjelmien puutteesta. Syytä on pikemminkin etsittävä hengellisen voiman puutteesta."

(Peter Halldorf)

"Miten sitten voisimme auttaa henkilökohtaiseen hartauselämäänsä pettyneitä kristittyjä? Kaikki epäonnistumisethan saavat meidät lukkiutumaan heti, kun asia tulee puheeksi. Muistutus siitä, että minun "pitäisi", huonontaa vain entuudestaankin kiusaantunutta omatuntoa. Niskaamme alkaa hengittää eräänlainen yhdestoista käsky: "Sinun on pidettävä henkilökohtainen hartaus joka päivä....." Ja vaarana on, että luomme lisää malleja ja kaavoja, joiden seurauksena on vain oikosulku.

Hiljaisesta rukouksesta voi tulla tie sellaisen jumalayhteyden uuteen löytämiseen, johon ei liity suorituspaineita, vaatimuksia tai odotuksia. Oleellista ei ole menetelmä, oleellista on löytää hiljaiselle rukoukselle tilaa.

Se voi tapahtua lukemattomin eri tavoin. Aikaisin aamulla, joskus päivän mittaan tai myöhään illalla. Kävelyllä, keittiön pöydän ääressä tai kotona paikassa, jonka erotan "rukousnurkkaukseksi". Kun Jeesus kehottaa meitä menemään sisälle huoneeseen rukoilemaan, hän käyttää kuvakieltä. "Huone" on kuva häiriöttömästä paikasta, jossa voin olla elämässäni aina läsnäolevan Jumalan tavattavissa."

(Peter Halldorf)

"Olemme kaikki ihmisinä erilaisia. Kaikki eivät elä samanlaisissa olosuhteissa. Kuljemme erilaisten vaiheiden ja ajanjaksojen läpi elämässämme. Lujuus ei tarkoita lukkiutumista tiettyyn muottiin, jonka emme voi kuvitellakaan muuttuvan. Elämän vaiheiden vaihtelu vaatii avoimuutta ja joustavuutta.

Löydä se henkilökohtaisen hartauden muoto, joka sopii juuri sinulle, ja yritä sitten pitää siitä kiinni niin pitkään kuin mahdollista. Aloita yksinkertaisesti, ei liian kunnianhimosesti eikä suurimuotoisesti. On paljon parempi harjaantua uskollisuuteen ja luotettavuuteen vähässä kuin laatia rukous-ja raamatunlukuohjelmia, jotka ensimmäisen innostuksen kuoltua tuntuvat vain kuristavan hengellistä elämääni kurkusta."

(Peter Halldorf)

"Menen sisälle huoneeseeni

ja suljen oven.

Vain minä ja sinä, Jumala,

ja hiljaisuus.

Maan ja taivaan

sydämenlyönnit

painautuvat toisiinsa."

(Niilo Rauhala)