Ruumis on rukouksen maja

Teologi Lauri Maaralan haastattelu

Sana-lehti 16 /2013

toimittaja Janne Villa

>täältä<

"Jotkut ajattelevat uskon ja hengellisyyden kuuluvan ihmisen vain sielun alueelle, johonkin lihallisesta ruumiista erilliseen henkiseen ulottuvuuteen. Kuinka ruumis voisi olla liittymättä spiritualiteettiin! Kaikki se, mitä me koemme Jumalasta, tapahtuu tässä kehossa. Ei meillä ole muutakaan Jumalan kohtaamisen paikkaa.

Rukouksessa voimme tulla tietoiseksi Jumalan syvästä läsnäolosta ihan kaikessa. Hänen Henkensä puhuu meissä. Rukoilija voi avautua sille rukoukselle, joka on jo meneillään - koko luomakunnan huokaukselle. Jumala toivoo, että avaisin sydämeni ovet ja huomaisin hänen olevan siellä.

Meissä on Jumalan kokoinen aukko, jota mikään muu ei pysty täyttämään. Yritämme täyttää sitä aukkoa ja tarvettamme milloin milläkin, kunnes jossain vaiheessa elämää huomaamme, ettei kukaan toinen ihminen, guru tai tavara voi tarjota vastausta."

(Lauri Maarala / Janne Villa)

"Lauri Maarla pyrkii olemaan tietoinen ruumiillisuutensa yhteydestä Jumalan todellisuuteen, jotta hän osaisi olla hetkessä aidosti läsnä. Heti herätessään hän haluaa havahtua ja tulla tietoiseksi uudesta päivästä, jonka Jumala on antanut lahjaksi eikä hukattavaksi.

En ryntää ensimmäiseksi avaamaan Hesaria, vaan koetan tehdä jotain, joka avaa minut valppaaksi ja läsnä olevaksi juuri tälle päivälle. Asetun aloilleni, kenties avaan ikkunan ja hengitän raikasta ilmaa. Saatan aloittaa päivän myös aamuvenyttelyllä, johon liitän rukousta tai psalminjakeen.

Hengittäessäni annan virrata itsestäni ulos kaiken ahdistuksen, levottomuuden ja huolen. Sisään hengittäessäni ajattelen, että Pyhä Henki hengittää minussa rauhaa ja anteeksiantoa ja rukoilee minussa. "Isä, tässä olen!"

(Lauri Maarala / Janne Villa)

"Ruumis on herkin instrumenttimme. Se on kivun, kärsimyksen ja pahan helpoin saalis. Jokainen kantaa kehossaan kokemuksia, joiden ehdoilla täytyy edetä. Elämänhistoriamme ja -tarinamme on kirjoitettu ruumiiseemme; ilot, surut, loukkauksen ja väkivallanteot.

Kehomme aistimustan kautta me ajattelemme, uskomme, luotamme, haavoitumme ja haltioidumme. Kaikki, mitä ruumiillamme teemme, on jo rukousta, kun kaikessa siinä käännymme Jumalan puoleen. Olipa se sitten vaikka hiljaista huokausta tai kätten tekoja.

Kun rukoilen, rukoilen sellaisena kuin olen, mitä ruumiissani tunnen, mitä sielussani ikävöin, mitä hengessäni huokaan. En erota niitä toisistaan, otan mukaani kaiken. Ruumiissani olen yhteydessä kaikkeen siihen, mitä olen tehnyt, mitä ennen on ollut, kaikkiin teihin, joita olen kulkenut, kaikkiin elämänvalintoihin. Siellä on kaikki, mitä tahdon ja eniten toivon. Siinä kohtaan etsintäni, epäilyni ja totuudenjanoni.

Siellä jossakin syvällä sisimmässäni, toisilta piilossa, on salattu huone, jossa Jumala minut kohtaa ja jossa saan olla niin alaston ja paljas kuin ikinä voin. Missä muualla Jumala voisi minut kohdata kuin siinä tilassa, jonka hän itse on sisälleni luonut? Siellä muistan, mistä olen tullut, kenestä lähtöisin, kuka minua kaikessa odottaa ja mihin lähettää. Siellä pyydän, että minustakin löytyisi rukouksen maja ja Hengen asuinsija."

(Lauri Maarala / Janne Villa)

"Luonnossa kävellessä voi avautua Jumalan hiljaiselle äänelle. Kävelyn aikana voit hidastaa hetkeksi askeltesi rytmiä ja rukoilla mielessäsi sinulle tuttua rukousta. Voit toistaa kävelysi ja hengityksesi luontaisessa rytmissä jotain psalminjaetta.

Myös Jeesus-rukous sopii hyvin kävelyrukoukseksi. Voit rukoilla hiljaa mielessäsi hengittäessäsi sisään "Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika" ja uloshengittäessäsi "Armahda minua syntistä". Vie jonkin aikaa. että oppii tekemään tuon lyhyen rukouksen omien askelten ja oman hengityksen rytmissä, mutta pian se alkaa sujua. Vähän enemmän vie aikaa, että rukous alkaa toistua kuin itsestään ja laskeutuu syvemmälle mieleen.

Voit myös kuvitella, että Jeesus on kävelyllä kanssasi. Mitä tahtoisit sanoa hänelle? Ehkä pysähdyt kuuntelemaan, mitä asiaa hänellä on sinulle. Kun eroatte, mistä kiität häntä? Mitä haluat painaa mieleesi ja ottaa matkaoppaaksi?"

(Lauri Maarala / Janne Villa)

Saat levätä

Anna-Maija Raittila:

"Niin kevyt on rakkaus -

ikkunoita luottavaiseen elämään"

Toimittanut Maaria Pätsi

(Kirjapaja 2012)

"Näyttää siltä, että paras sanoma, mikä ihmisiä nykyään koskettaa, on tämä: Sinun on lupa olla väsynyt. Sinun ei tarvitse jaksaa. Ainoa tehtäväsi on levätä. Ja usein ei mitään muuta tarvitsekaan sanoa. Luoja varjelkoon minua jatkamasta, että sitten jaksat taas, kun olet riittävästi levännyt! Ja jos käytämme sanaa tehtävä, se johtuu vain siitä, ettei väsynyt ihminen pysty reagoimaan muuten kuin suoritusten puitteissa. Hän tarvitsee käskyn lauetakseen.

Minulla on oppimestarina kissa, joka vyörähtelee vuoroin selälleen ja mahalleen, venyttelee pehmeänä raajojaan ja yhtäkkiä simahtaa uneen."

(Anna-Maija Raittila)

"Kuiskaan vielä nytkin, että saa. Saa tehdä tilaa väsymykselle, antaa tilaa päiväunille, riittävän pitkälle aamu-unelle, saa vaikka yhteisellä päätöksellä mennä jonain iltana varhain nukkumaan. Työpaikkallekin saa järjestää hämäriä siimeksiä, katveita yksinolloon, lempeitä pieluksi vaikka yhdelle kerrallaan.

Aika ajoin on hyvä aivan sananmukaisesti mennä "erämaahan": lepoon, johon mitkään arkitehtävien paineet eivät ulotu. Ja hiljaisuudessa pitäisi saada olla niin kauan, että se todella pääsee sisälle asti: että elämänilo omassa levollisessa rytmissään alkaa taas kummuta sisältäni. Että alan taas nähdä tehtäväni oikeissa suhteissaan, omien lahjojeni ja voimieni mittaisina. Että on taas helppo hyväksyä omat rajoituksetkin: sen paikan ääriviivat, johon juuri minut on kutsuttu tekemään työtä."

(Anna-Maija Raittila)

"Hiljaisuuden ensimmäinen lahja on, että siinä levätään.

Kuulosteva hiljaisuus voi vähä vähältä muuttua perusasenteeksi. Alamme viihtyä matalalla, ja tällainen suojaton, huomaamaton oleskelu vetää meitä omalla painollaan yksityisyydestä yhteyteen. Se ei ole sulautumista massaan, vaan herkistymistä kaikelle häviävänkin pienelle, mitä ympärillä on.

Polulla on pysähdyttävä. Keskellä arjen monenlaisia tilanteita on välillä aivan kuin kyyristyttävä yksin oloon, korva omaa sydäntä vasten. Hiljaisuus ei näet tule ulkopuolelta. Se odottaa sisällämme. Se odottaa, että avaisimme sille tilaa ja päästäisimme sen valaisemaan koko sitä maailmaan, jossa parhaillaan elämme.

Meidän ei tarvitse väsyttää itseämme jahtaamalla elämyksiä ja kuluttamalla niitä. Jumalan yltäkylläisyys laskeutuu köyhille ja tarvitseville."

(Anna-Maija Raittila)

Levollista Joulua!

Koko ruumis rukoilee

Janne Villa: 

Lauri Maaralan haastattelu

Vantaan Lauri-verkkolehdessä

7.6.2012

(löytyy >täältä<)

"Jotkut ajattelevat uskon kuuluvan vain sielun alueelle, lihallisesta ruumiista erilliseen hengelliseen ulottuvuuteen.

- Kuinka ruumiillisuus voisi olla liittymättä spiritualiteettiin! Kaikki se, mitä me koemme Jumalasta, tapahtuu kehossa. Ei meillä ole mitään muutakaan Jumalan kokemisen paikkaa, kommentoi kirkkoherra Lauri Maarala.

Käveleminen, syöminen tai lasten kanssa leikkiminen voivat olla rukousta ja meditaatiota, tietoista läsnäoloa.

- Rukouksessa voimme tulla tietoisiksi Jumalan syvästä läsnäolosta ihan kaikessa. Hänen Henkensä puhuu meissä. Rukoilija voi avautua sille rukoukselle, joka on jo meneillään - koko luomakunnan huokaukselle. Jumala toivoo, että avaisin sydämeni ovet ja huomaisin hänen olevan siellä."

(Janne Villa)

"Lauri Maaralalle on tärkeää opetella olemaan aidosti läsnä hetkessä. Heti herätessään hän haluaa havahtua ja tulla tietoiseksi uudesta päivästä, jonka Jumala on antanut lahjaksi eikä hukattavaksi.

- En ryntää ensimmäiseksi avamaan Hesaria, vaan koetan tehdä jotakin, joka avaa minut valppaaksi. Asetun aloilleni, kenties avaan ikkunan ja hengitän raikasta ilmaa. Saatan aloittaa päivän myös aamuvenyttelyllä, johon liitän rukousta ja psalminjakeen.

- Hengittäessäni annan virrata itsestäni ulos kaiken ahdistuksen, levottomuuden ja huolen. Sisään hengittäessäni ajattelen, että Pyhä Henki hengittää minussa rauhaa ja anteeksiantoa ja rukoilee minussa: "Isä, tässä olen!"

(Janne Villa)

"Ruumis on herkkä ja haavoittuva instrumentti. Jokainen kantaa kehossaan kokemuksia, joiden ehdoilla täytyy edetä. Elämänhistoriamme ja -tarinamme on kirjoitettu ruumiiseemme: ilot, surut, loukkaukset ja väkivallanteot.

Ruumis, on se millainen tahansa, on Jumalan lahja, Lauri Maarala painottaa. Ei ole yhdentekevää, kuinka kohtelemme sielumme temppeliä. Jos otamme vakavasti sielumme pyhyyden, otamme tosissamme myös toisten ihmisten pyhäkön. Siihen ei saa suhtautua väkivaltaisesti, sillä kaikki luotu on pyhää.

- Luomakuntakin on osa Jumalan ruumista. Me olemme osa Jumalan pyhää kosmosta, ja siitä syviä seurauksia. Emme voi tuhlata luonnonvaroja tällä vauhdilla.

- Emme voi mennä sen taakse, että jokin kaikkivaltias olento pelastaisi meidät tuholta, jonka itse olemme saaneet aikaan. Meille on annettu tehtäväksi pitää huolta luomakunnasta."

(Janne Villa)

"Rukoillessaan ja retriiteissä Lauri Maarala lukee erityisesti psalmeja, joissa ei epäröidä puhua Jumalasta vahvoin ruumiillisin kuvin.

- Psalmit ovat huutoa ja huokausta korkeimman instanssin puoleen. Niissä kuuluu lihaa ja verta olevan ihmisen keskustelu Jumalan kanssa. Ruumiissaan ihminen rukoilee ja taistelee Jumalansa kanssa.

- Kun luemme psalmeja uudelleen ja uudelleen, harjoitamme herkkyyttämme Jumalan edessä, sitä, että avaudumme hänen läsnäololleen ja tunnemme sen.

- En ajattele ilmaa, kun hengitän. Samalla tavalla Jumala on läsnä psalmeissa ja maailmassa, vaikken näe häntä: "Sieluni janoaa sinua, ruumiini ikävöi sinua kuin karu ja kuivunut maa."

(Janne Villa)

Viesti sanoin kuvaamattomasta

David Steindl-Rast:

"Kuunteleva sydän-

kontemplatiivinen elämä"

(Edita Prima Oy 2012)

"Miten puhuttelevia nämä äänet ovatkaan: tulen ritinä avoimessa takassa, sateen ropina katolla, lehtimetsää huojuttava tuulen havina. Kaikki äänet voivat kuitenkin puhutella omalla tavallaan, jos vain annamme niille mahdollisuuden. Jokainen ääni on viesti sanoin kuvaamattomasta. Ihmisen on opittava kuuntelemaan tuota viestiä ja samalla ymmärrettävä, että koska kysymyksessä on sanoinkuvaamattoman ääni, sitä ei myöskään pitäisi vangita sanoihin.Viestissä meitä puhuttelee Sana, joka on niin ehtymätön, että se ilmentää itseään aina uudella tavalla. Myös rakkaus tekee niin. Jokainen ihmiselle lahjoitetun äänen viesti on rakkauden viesti: se on ainutkertainen, selittämätön ja hyvin henkilökohtainen."

(David Steindl-Rast)

"Myös hiljaisuuteen sisältyy viesti - havainto, joka on vamasti monelle tuttu. Oman kokemukseni mukaan musiikin päättymistä seuraava hiljaisuus ylittää joskus kaiken sitä edeltäneen. Kun viimenenkin kaiku kirkon holvissa on sammanut, hiljaisuuden hetki täyttää tilan. Eikä tuo hiljaisuus ole ainoastaan puhuttelevaa, se myös kuuntelee. Sillä huippuhetkellä, kun olemme kuin yhtenä korvana, hiljaisuus kuuleekin yhtäkkiä meidän hiljaisuutemme. Tämä kohtaaminen kestää yhden merkittävän hetken. Sen jälkeen kirkon käytävillä alkaakin jo kuulua kenkien kopinaa.

Jokaiseen läsnäolon hetkeen sisältyy viesti, mutta liian helposti tuo viesti menee meiltä ohi, koska emme ole hetkessä läsnä. Toki monesti on myös paikallaan laittaa radio päälle ja rentoutua, mutta yhtä usein myös ikkunanpieliin osuvat sadepisarat voisivat olla sopivaa rentoutumismusiikkia. Silmämme turtuvat helposti ylenmääräiseen visuaaliseen tarjontaan, ja samoin myös korville on tarjolle suuri kirjo ärsykkeitä. Miksi siis omaehtoisesti vielä pahentaa tätä tilannetta? Kun vähitellen vapaudumme oman olemisemme ja ympäristömme hallitsemisesta ja kontrolloimisen tarpeesta, kun sallimme myös yllätyksille mahdollisuuden, olemme ottaneet askeleen kiitollisuuden tiellä. Kiitollinen kuunteleminen avaa tuolloin jokaisen äänen ytimessä pohjattoman hiljaisuuden ja tuon hiljaisuuden ytimessä rakkauden viestin."

(David Steindl-Rast)

"Tie kohti tarkoituksen täyttämää elämää käy kiitollisuuden kautta. Yksinkertaisen kiitollisuuden voima on valtava, koska sillä on suora yhteys vilpittömyyteen, kunnioitukseen ja viisauteen. Koska se on vilpitöntä, vilpillisen maailman syvät epäluulot eivät vahingoita sitä. Vilpitön kiitollisuus ottaa kaiken vastaan lahjana. Kunnioituksella se tunnistaa kaikkien lahjojen jumalallisen alkuperän, ja ylistäen se näkee kaiken olevan armoa. Kiitollisuus johdattaa siis ihmisen saamansa lahjan ymmärtämiseen ja tuon lahjan alkuperän yhteyteen. Armo ja sen ylistäminen koskettavat ihmistä silloin hyvin läheltä.

"Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu", laulaa psalmin kirjoittaja. "Hän vie minut vihreille niityille." (Psa 23:1-2) Mieleeni kohoaa tällä kohtaa kaunis sana, "silmänruoka". Vihreä tekee hyvää silmille ja myös sydämelle. Paul Gerhardt laulaa laulussaan näin:

Lähde ulos, sydämeni, etsi iloa
tässä rakkaassa kesässä

Jumalasi lahjoissa;

katsele puutarhan koreutta

ja katso miten ne koristavat

myös sinua ja minua.

Puut täydessä lehdessä,

maaperä suojaa aarteensa

vihreillä vaatteilla.....

Tule ulos! Katsele! Näe! Meille on valmistettu juhla-ateria. Mikä muu voisi riemastuttaa juhlan isäntää enemmän kuin vieraiden kokema ilo. Mikä onkaan aidompaa vieraiden osoittamaa kiitollisuutta kuin heidän sydämellinen ilonsa. Me aikuiset pidättäydymme usein tällaisen ilon osoittamisessa, mutta lapsilta se tapahtuu luonnostaan. Taivaallinen hääateria muistuttaakin varmasti enemmän lastenkutsuja kuin juhlaillallista."

(David Steindl-Rast)

Keinutuolitodellisuus

Tommy Hellsten:

"Ajan takaa -

kauemmas katsomisen taidosta"

(Kirjapaja 2011)

"Kun kalenterin pakkaa täysin täyteen, elämässä on liikaa asioita. Ja kun ihmisellä on elämässä liikaa asioita, hän ei itse enää mahdu mukaan. Ihminen tulee ajetuksi ulos omasta elämästään. Silloin hän ei enää itse johda asioita, vaan asiat johtavat häntä.

Tämä on minulle itsellenikin varsin tuttua. Kun aikoinaan asiat ajoivat minut ulos omasta elämästäni, kysyin itseltäni: "Mitä tarvitsen nyt, jotta tasapaino palautuisi?" Ymmärsin, että vastapainoksi kaikelle liialle tarvitsen tyhjää, sitä, että asioita ei ole lainkaan. Eikä yksikään hetki ole etukäteen varattu jonkin tietyn toimen suorittamiseen. Silloin kaikki aika on jälleen minun."

(Tommy Hellsten)

"Hakeuduin saaristoon pieneen mökkiin, vetäydyin yksinäisyyteen. Ensi töikseni istuuduin keinutuoliin ja kiikuin hiljaa, tunnista toiseen. Kun lopulta kaipasin vaihtelua, käänsin tuolin toiseen suuntaan ja jatkoin keinumista. Sitten menin ulos, vaeltelin rannoilla ja valokuvasin, tunnista ja päivästä toiseen. Jo viikko toimettomana, ilman että kukaan vaatii mitään, tekee ihmeitä. Kun palasin takaisin työni pariin, minusta tuntui kuin joku olisi käynyt vaivihkaa piirtämässä minulle ääriviivat. Sijaitsin itsessäni ja minulla oli vahva olo.

Mutta ei riitä, että silloin tällöin vetäytyy pois kaikesta. Jotain tuosta keinutuolitodellisuudesta täytyy saada siirrettyä arkeen. Jos aika on pakattu liian täyteen, se täytyy voida tehdä huokoisemmaksi. Ajan täytyy saada hengittää. Tekemisten välillä täytyy olla tyhjää tilaa. Emme ole koneita. Jokaisen tehtävän jälkeen tarvitsemme aikaa palautumiseen. Palautuminen on juuri sitä, että astumme takaisin itsemme keskukseen, omaan elämäämme. Kun täytämme kalenteriamme tuosta keskuksesta käsin, ymmärrämme, että sielun pitää mahtua mukaan."

(Tommy Hellsten)

"Sielu kaikkoaa sieltä, missä sille ei ole tilaa. Sielu rakastaa tyhjyyttä, hitautta, väljyyttä ja yksinkertaisuutta. Sielu on varsin viisas, mutta jos ihmisellä ei ole aikaa kuunnella sitä, seurauksena on sieluton elämän. Se johtaa liialliseen suorittamiseen ja elämän tyhjänpäiväistymiseen.

Kiireessä elävä ihminen kadottaa hitautensa. Hitaus, kuten levollisuus, on kiehtova sana. Molemmat pitävät sisällään suuria salaisuuksia. Levollinen ihminen arvostaa hitautta. Hitauteen kuuluu kyky olla läsnä. Sielu rakastaa hitautta. Sielulla ei koskaan voi olla kiire, sillä ei ole erityisesti menossa mihinkään. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sielu on jo perillä. Perillä tässä hetkessä.

(Tommy Hellsten)

 

"Mikä paradoksaalisinta, hidas ja levollinen ihminen on aina myös tehokas. Usein ajatellaan, että levollisuus on laiskuuttaa tai saamattomuutta. Se ei pidä paikkaansa, vaan on tämän tehokkuutta palvovan ajan luoma harha. Levollinen ihminen tekee vähemmän, mutta saa enemmän aikaan. Miksi?

Siksi, että hän tekee kaiken intensiivisestä läsnäolosta käsin. Hän tekee kaiken fokusoidummin. Hänelle ei ole tärkeää tehdä paljon asioita, vaan oikeita asioita. Levollinen ihminen on persoonana läsnä siinä mitä hän tekee ja se, mitä hän tekee, saa hänen persoonansa sävyn. Hänen tekemisensä on luovaa ja innovatiivista.

Ja mikä ihmeellisintä, vaikka hän on tehokas, hän ei kuluta itseään. Todellinen tehokkuus syntyy siis itse asiassa levollisuudesta ja hitaudesta. Sielu kiittää hitaudesta luovuudella."

(Tommy Hellsten)

Lupa hellittää

Owe Wikström:

Pyhyyden kaipuu

(Kirjapaja 2003)

"Tänään monet meistä hermostuvat ja stressaantuvat siksi, että aika ei taaskaan tahdo riittää.

Omatuntomme kolkuttaa liian monista asioista, meitä revitään joka suuntaan ja me kadotamme vähitellen kyvyn olla läsnä tavallisessa arkipäivässä.

Hiljaisuudesta ja sisäisestä elämästä on tullut harvinaista herkkua.

Ihmisen on opeteltava olemaan läsnä siinä tilanteessa, jossa hän elää.

Carpe diem, tartu hetkeen, keskity koko olemuksellasi siihen mitä teet.

Vaaditaan aktiivista ja tietoista opettelua, jotta osaisimme elää tulevan (sen, mitä pelkäämme) ja menneen (sen, mitä kaipaamme) välillä.

Hengelliset isät ja äidit muistuttavat, että ihmisen on tehtävä aktiivinen ratkaisu elämänsä muuttamiseksi.

Kristillisin termein sanottuna tarvitaan kääntymys.

Meidän on valittava pois monia toimintoja, jotka ovat sekä hyviä että tärkeitä, sillä sisäistä levottomuuttamme on hiljennettävä.

Meidän on raivattava vapaata tilaa ajattelulle ja miettimiselle.

Tuossa tilassa meidän on annettava itsellemme lupa hellittää, lakata hallitsemasta kaikkea ja antaa vain minuuttien kulkea ohi - ilman huonoa omaatuntoa.

Kun on maannut muutaman päivän tai viikon sairaalassa, monet ovat valmiit toteamaan: "Olen nähnyt paljon vaivaa tarpeettomien asioiden takia."

Ennen kuin elämä muistuttaa meitä omasta hauraudestaan liian kovakouraisesti, meidän on silloin tällöin syytä pysähtyä ja tehdä sisimmässämme eräänlainen suunnantarkistus.

Eilinen on mennyt, huomisesta en tiedä, mutta tänään auttaa Herra."

(Owe Wikström)

Ohitse kiitävä hetki

"Ei annettu helppoa tietä

ei kirkasta maisemaa.

Annettiin rosoinen polku,

mykkä ja routainen maa.

Annettiin lyhyet kesät,

pitkä ja pimeä syys.

Annettiin kelmeä valo,

iltojen yksinäisyys.

Tahtoisin kanssasi jakaa

sen mikä meillä on :

viimojen viiltävän vilun,

laskevan auringon.

Tarttuisin käteesi hiljaa,

lämpösi tuntisin

ohitse kiitävän hetken,

lämpimän sekunnin."

(Anna-Mari Kaskinen)

 

Carpe diem

Piispa Eero Huovinen:
Puhe 29.8.09
(puhe kokonaisuudessaan >täältä<)

"Herääminen ja hereillä olo eivät ole vain hengellisiä asioita, vaan ne kuuluvat olennaisena osana kaikkeen inhimilliseen elämään. Välinpitämättömyyden, tyhjänpäiväisyyden ja kyllästyneisyyden kulttuurin tilalle tarvitsemme valveilla olemisen, valppauden ja merkityksiin uskomisen asenteita.

Vanha iskulause neuvoo: carpe diem, tartu hetkeen.

Hengellinen herääminen ja herätys eivät saisi olla vain joidenkin herätyskristittyjen erityisomaisuutta. Herääminen on olennainen osa kristillistä uskoa. Kun oman uskomme piirissä ajattelemme herätystä, silloin on kysyttävä, mistä meidän tulee herätä."

(Eero Huovinen)

"Ajattelen nyt vain kolmea heräämisen piirrettä.

Ensinnäkin meidän tulee herätä itsekkyydestä ja omahyväisyydestä. Vanhat kristityt puhuivat paljon siitä, että ihmisen tulee herätä synnin unesta. Unessa olevalla ihmisellä on epärealistinen ja haaveellinen kuva todellisuudesta ja omasta minästä. Ihmisen synnin perusolemus on itsekkyys ja itseriittoisuus.

Ensimmäisen lankeemuksen ydin ei ehkä ollutkaan tottelemattomuus, vaan se, että ihminen halusi tulla Jumalan veroiseksi, tietää kuin Jumala, hallita elämää ja itseään. Minäkeskeisyys, niin inhimillinen kuin hengellinen minäkeskeisyys, merkitsee sitä, että ihminen kääntyy pois oikean Jumalan luota ja haluaa olla itse oma jumalansa. Uskotaan, että järjellä ja tiedolla ihminen voi tavoittaa maailmanselityksen, joka kattaa kaiken.

Maallinen ja hengellinen perussynti, itsekkyys, saa aikaan sen, että ihminen unohtaa sekä lähimmäisen että Jumalan. Tästä unohtamisen ja välipitämättömyyden unesta meitä kaikkia kutsutaan heräämään. Synnin unesta herääminen merkitsee kääntymistä pois minäkeskeisyydestä kohti lähimmäistä ja Jumalaa.

Hengellinen hereillä olo on syvimmältään sitä, että me kuuntelemme Jumalaa, olemme kasvokkain hänen kanssaan ja elämme hänen seurassaan."

(Eero Huovinen)

"Se, joka rukoilee herätystä, on tietoinen siitä, että herääminen ei ole ihmisen omissa käsissä, vaan sitä on pyydettävä joltakin toiselta, nimittäin Jumalalta. Rukoilija tietää, ettei hän itse kykene herättämään itseään, vaan hänen on pyydettävä: Herätä sinä, Jumala, minut.

Vanha Elsa Holmstenin virsi sanoo saman asian vielä johdonmukaisemmin: “Purjeisiini tuulta anna, mua kanna meren yli mailleni. Pidä, Jeesus, itse perää, Herra, herää! Muuten hukkuu haahteni.” (VK 307:3)

Viime kädessä heräämisessä onkin kysymys siitä, että Jumala herää herättämään meidät."

(Eero Huovinen)

Pyhäpäivä

Wildfrid Stinissen:

"Tänään on Herran päivä"

(Karas-Sana 1995)

"On olemassa pyhyyttä, joka on tavoitettavissa tässä hetkessä. Tämä pyhyys on sitä, että annat Jumalalle sen mitä sinulla on. Se on ehkä hyvin vähän, ehkä lähes olematonta, mutta tämä "lähes olematon" ilahduttaa Jumalaa. Se voi muodostua ajatuksesta, jonka päivän mittaan suuntaat Jumalalle tai epäonnistuneista yrityksistä omistaa joka päivä hetki hiljaiselle rukoukselle tai auttavasta kädestä, jonka ojennat jollekulle, lämpimästä hymystä, joka annetaan ruuhkabussissa, tai jostakin sinänsä vähäisestä asiasta, josta luovut jonkun toisen hyväksi. Jos et voi tehdä enempää, Jumala ei myöskään odota sinulta enempää. Hän odottaa sinulta ainoastaan, että joka hetki annat hänelle sen vähän, mikä sinulla on. Hän ilahtuu siitä."

(Wildfrid Stinissen)