Talveen riisutaan

"En tahdo sitä myöntää,

vaan totta se on niin;

jo syksy teitä työntää 

maan ääriin kaukaisiin.

On kirkunanne poissa.

Jo nauru vaimenee.

Ei rantaruovikoissa

nyt kukaa pesää tee.

Näin lintua ja puuta

jo talveen riisutaan.

Näin kaipaan huhtikuuta,

kun jälleen kohdataan."

(Anna-Mari Kaskinen)

Adventti on joulun johdanto

Juhani Rekola:

"Ilo pimeydessä"

(Kirjapaja 2013)

"Adventin odotus on kaksiosaista. Se edeltää joulun aikaa. Samalla se on valmistusta tapahtumiin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Jeesus saapuu viimeisen kerran Jerusalemiin. Kaupunki kiehuu odotusta ja toiveita, näkyjä ja unia. Jerusalemin adventti on punainen, kuten myös adventin väri on punainen, sinipunainen. Adventtiaika on sekä joulun että kärsimyshistorian johdanto. Se on täynnä iloa ja katumusta. 

Välttämätöntä on, että tämä punainen odotus saa selvän muodon ja suuntautuu tarkaan kohteeseen. Toivo ja toiveet saattavat ilmetä unina ja näkyinä. Hyvä on erottaa ne toisistaan. Unet ovat kokonaan meistä. Ne ovat samaa kudetta kuin mekin. Unet eivät merkitse mitään. Jos ne näyttävät sitä tekevän, onkin jo kysymys näyistä. Näyt ovat tietysti myös osittain meistä, koska me näemme ne. Ne kuitenkin myös annetaan meille. Ne kertovat edessä olevasta ja tulevasta.

Näyt toteutuvat suurina armoituksen hetkinä. Suuria ja kirkkaita näkyjä on vain harvoille annettu. Monet kuitenkin näkevät näkyjä olematta niistä itse tietoisia. Heidän näkynsä ovat punotut arkeen, tuttuun ja tavanomaiseen. Armoitus on jatkuvaa, ja siksi ei näkijä ole siitä kenties lainkaan tietoinen."

(Juhani Rekola)

"Näky on todistamassa, että meidän ulkopuolellamme on jotain, joka heijastuu meistä kuin kuvastimesta, vaikka särkyneenäkin. Se vakuuttaa, että täällä maan päällä ja tässä elämässä ei mikään ole lopullista ja valmista. Kaikki viittaa yli itsensä. Tätä tarkoittaa sana symboli, josta myös joulun yhteydessä paljon puhutaan. Kreikankielinen sana merkitseee yhteenasettamista, yhteenheittoa. Siinä oli alun perin kysymys merkistä, jonka avulla tunnettiin toinen toisensa. Raha ehkä murrettiin kahteen osaan. Eroavat ystävät saivat nämä osat. Jos toinen sitten lähetti vieraansa ystävänsä luo, hän antoi hänelle oman rahanosansa. Jos osat sitten sopivat yhteen, oli se merkki siitä, että kaikki oli kuiten olla piti. Symbolissa on kysymys sekä murtunneesta että täydennyksestä. Se ei esitä, edusta toista. Se on jo itse todellinen. Epätäydellisenä se kuitenkin julistaa täydellisen olemassaoloa ja tulevaa yhtymistä.

Jeesuksen syntymää edeltävät monet symbolit, ihmeelliset enteet, merkit, vertaukset. Niitä on paljon Vanhassa testamentissa. Paratiisissa tapahtuva käärmeen kiroaminen on lupaus sen ihmisen tulemisesta, joka on kerran murtava pimeyden ja synnin mahdin. Jeesuksen syntymän vertauksia ovat Moosekselle palavassa pensaassa ilmestyvä Jumala, Aaronin viheriöitsevä sauva, Iisain kannosta puhkeava virpi. Pimeydessä vaeltava kansa saa nähdä valkeuden. Beetlehem on se paikka, jossa Hallitsija syntyy. Meidän on vain muistettava, että nämä kaikki ovat ennustuksia meistä katsoen. Me näemme yhteen liitetyn rahan, ja silloin ymmärrämme, että se murtunut puolisko, jota kerran katselimme, oli kertomassa tästä myöhemmin toteutuneesta yhteenasettamisesta."

(Juhani Rekola)

"Elämme maailmassa, jossa kaikki on vertausta, symbolia, epätäydellistä ja viittaamassa kohti täydellistä. Odotamme murtuneen äärellä sitä, mikä on kerran oleva kokonaista. Odottaminen merkitsee kieltäytymistä hyväksymästä nykyhetkeä, sen ehtoja, tämän hetken tilannetta, kuolevaisuuttamme. Emme kuitenkaan jaa elämää odotukseen ja täyttymykseen. Jo odottaminen on toiveen kohteen ennakoimista. Odottaminen, tulevaisuus, antaa värin nykyhetkelle. Mitä enemmän se on mukana, sitä selvempänä näemme nykyhetken. Siksi emme koskaa täysin käsitä nykyisyyttä, koska emme tunne koko tulevaisuutta. Tulevalle on kuitenkin rakennettava.

Elämämme jännitys on sanomaton: siinä ovat nykyhetki ja tulevaisuus punoutuneet yhteen. Toisaalta elämä on ihmeellinen, koska se on ainutkertainen mahdollisuus. Toisaalta siinä on paljon sellaista, joka varjostaa kaiken ihmeellisyyttä. Mikään ei ole täydellistä, ja kuitenkin kaikki epätäydellinen on viittaamassa kohti täydellisyyttä. Kaikki on symbolia. Ilman toivoa näemme vain murtuneen. Toivo saa näkemään, että murtunut on lupaus korjaamisesta."

(Juhani Rekola)

"Ilosta tahtoo tämä kirja jouluevankeliumin mukaan kertoa - ilosta pimeydessä ja kuoleman varjon maassa vaeltavalle kansalle. Siinä ovat mukana molemmat aiheet: niin pimeä kuin valkeneva. Sanoma on tarkoitettu juuri meille eikä vain kaikelle kansalle, josta ehkä suljemme itsemme pois. Angelus Silesius kirjoittaa: "Vaikka Kristus syntyisi tuhat kertaa Beetlehemissä, mutta ei sinun sydämessäsi, niin iäksi olet kadotettu!"

Näin toistuu yhäti joulun ihme. Beetlehem on kaikkialla."

(Juhani Rekola)

Sydämen syksy

Anna-Mari Kaskinen:

Sydämen vuodenajat

(Kirjapaja 2009)

"Päivät pimenevät. Luonto on leimahtanut loistoonsa ja hiipuu lepoon.

On aika hiljentyä, kääntyä sisäänpäin, sytyttää kynttilä ja kohdata sydämen syksy.

On aika palata kesän yksinäisiltä retkiltä ja etsiytyä toisten kulkijoiden yhteyteen, jakaa eväät ja niukkuus.

On aika antaa tilaa kaihertavalle ikävälle, joka ei vielä ole saanut edes nimeä.

On aika katsoa, miten Jumala tekee työtään salatulla, väistämättömällä tavallaan luonnon kiertokulussa, ihmisen elämänkaaressa, arkipäivän hienonhienoissa säkeissä.

On aika hakeutua sammumattoman valon äärelle, lämmitettäväksi, valaistavaksi, karaistavaksi."

(Anna-Mari Kaskinen)

Ruumis on rukouksen maja

Teologi Lauri Maaralan haastattelu

Sana-lehti 16 /2013

toimittaja Janne Villa

>täältä<

"Jotkut ajattelevat uskon ja hengellisyyden kuuluvan ihmisen vain sielun alueelle, johonkin lihallisesta ruumiista erilliseen henkiseen ulottuvuuteen. Kuinka ruumis voisi olla liittymättä spiritualiteettiin! Kaikki se, mitä me koemme Jumalasta, tapahtuu tässä kehossa. Ei meillä ole muutakaan Jumalan kohtaamisen paikkaa.

Rukouksessa voimme tulla tietoiseksi Jumalan syvästä läsnäolosta ihan kaikessa. Hänen Henkensä puhuu meissä. Rukoilija voi avautua sille rukoukselle, joka on jo meneillään - koko luomakunnan huokaukselle. Jumala toivoo, että avaisin sydämeni ovet ja huomaisin hänen olevan siellä.

Meissä on Jumalan kokoinen aukko, jota mikään muu ei pysty täyttämään. Yritämme täyttää sitä aukkoa ja tarvettamme milloin milläkin, kunnes jossain vaiheessa elämää huomaamme, ettei kukaan toinen ihminen, guru tai tavara voi tarjota vastausta."

(Lauri Maarala / Janne Villa)

"Lauri Maarla pyrkii olemaan tietoinen ruumiillisuutensa yhteydestä Jumalan todellisuuteen, jotta hän osaisi olla hetkessä aidosti läsnä. Heti herätessään hän haluaa havahtua ja tulla tietoiseksi uudesta päivästä, jonka Jumala on antanut lahjaksi eikä hukattavaksi.

En ryntää ensimmäiseksi avaamaan Hesaria, vaan koetan tehdä jotain, joka avaa minut valppaaksi ja läsnä olevaksi juuri tälle päivälle. Asetun aloilleni, kenties avaan ikkunan ja hengitän raikasta ilmaa. Saatan aloittaa päivän myös aamuvenyttelyllä, johon liitän rukousta tai psalminjakeen.

Hengittäessäni annan virrata itsestäni ulos kaiken ahdistuksen, levottomuuden ja huolen. Sisään hengittäessäni ajattelen, että Pyhä Henki hengittää minussa rauhaa ja anteeksiantoa ja rukoilee minussa. "Isä, tässä olen!"

(Lauri Maarala / Janne Villa)

"Ruumis on herkin instrumenttimme. Se on kivun, kärsimyksen ja pahan helpoin saalis. Jokainen kantaa kehossaan kokemuksia, joiden ehdoilla täytyy edetä. Elämänhistoriamme ja -tarinamme on kirjoitettu ruumiiseemme; ilot, surut, loukkauksen ja väkivallanteot.

Kehomme aistimustan kautta me ajattelemme, uskomme, luotamme, haavoitumme ja haltioidumme. Kaikki, mitä ruumiillamme teemme, on jo rukousta, kun kaikessa siinä käännymme Jumalan puoleen. Olipa se sitten vaikka hiljaista huokausta tai kätten tekoja.

Kun rukoilen, rukoilen sellaisena kuin olen, mitä ruumiissani tunnen, mitä sielussani ikävöin, mitä hengessäni huokaan. En erota niitä toisistaan, otan mukaani kaiken. Ruumiissani olen yhteydessä kaikkeen siihen, mitä olen tehnyt, mitä ennen on ollut, kaikkiin teihin, joita olen kulkenut, kaikkiin elämänvalintoihin. Siellä on kaikki, mitä tahdon ja eniten toivon. Siinä kohtaan etsintäni, epäilyni ja totuudenjanoni.

Siellä jossakin syvällä sisimmässäni, toisilta piilossa, on salattu huone, jossa Jumala minut kohtaa ja jossa saan olla niin alaston ja paljas kuin ikinä voin. Missä muualla Jumala voisi minut kohdata kuin siinä tilassa, jonka hän itse on sisälleni luonut? Siellä muistan, mistä olen tullut, kenestä lähtöisin, kuka minua kaikessa odottaa ja mihin lähettää. Siellä pyydän, että minustakin löytyisi rukouksen maja ja Hengen asuinsija."

(Lauri Maarala / Janne Villa)

"Luonnossa kävellessä voi avautua Jumalan hiljaiselle äänelle. Kävelyn aikana voit hidastaa hetkeksi askeltesi rytmiä ja rukoilla mielessäsi sinulle tuttua rukousta. Voit toistaa kävelysi ja hengityksesi luontaisessa rytmissä jotain psalminjaetta.

Myös Jeesus-rukous sopii hyvin kävelyrukoukseksi. Voit rukoilla hiljaa mielessäsi hengittäessäsi sisään "Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika" ja uloshengittäessäsi "Armahda minua syntistä". Vie jonkin aikaa. että oppii tekemään tuon lyhyen rukouksen omien askelten ja oman hengityksen rytmissä, mutta pian se alkaa sujua. Vähän enemmän vie aikaa, että rukous alkaa toistua kuin itsestään ja laskeutuu syvemmälle mieleen.

Voit myös kuvitella, että Jeesus on kävelyllä kanssasi. Mitä tahtoisit sanoa hänelle? Ehkä pysähdyt kuuntelemaan, mitä asiaa hänellä on sinulle. Kun eroatte, mistä kiität häntä? Mitä haluat painaa mieleesi ja ottaa matkaoppaaksi?"

(Lauri Maarala / Janne Villa)

Tie johtaa autiomaahan

Peter Halldorf:

"Koskematon maa -

nykyajan pyhiinvaeltajan matka juurilleen"

(Karas-Sana 1995)

"Me sekä kaipaamme että kaihdamme. Hiljaisuutta, vaikenemista, yksinäisyyttä. Taukoa, joka saattaa lähettää meidät löytöretkelle sielun tuntemattoman maiseman valtaville, laajoille alueille. 

Mutta mitä me oikeastaan pelkäämme? Jos olisi totta, että vähintään puolet todellisuudesta on näkymätöntä, järjelle käsittämätöntä ja vaikutusmahdollisuuksiemme ulkopuolella, täytyisi sen merkitä sitä, että ainakin puolet elämän tarkoituksesta jää meiltä löytämättä niin kauan kuin uskottelemme, ettei sitä olekaan. Vai saako itsemme todellisen kohtaamisen pelko meidät kavahtamaan sisään päin suuntautuvaa etsimistä?

Ajatella, jos näkisimme, että ihmisessä on syvyyksiä, joita yksikään kuolema maailmassa ei voi mitätöidä? Että itse ikuisuus odottaa kypsymistään omassa sydämessämme. Se voisi äkkiä merkitä, että meidän tehokkaan aikamme tärkeinpiä hetkiä ovat "hyödyttömät" tauot, jolloin suljemme vastaanottimemme tauottomia virikkeitä tarjoavan ympäristön lähetyksiltä ja hapuilemme kättä, jonka kosketuksesta olemme syntyneet. Tauot, jotka voivat täyttyä sellaisista elämyksistä, että meidät on huudahdettava: Minä uskon!"

(Peter Halldorf)

"Mutta mistä Jumala on löydettävissä? Mihin suuntaan käännymme, kun olemme maistaneet kaikkia ruokalajeja poppsykologioiden, terapioiden, vapaudenaatteiden, musiikkielämysten, ideologioiden, kulutuksen ja yhteiskuntakokeilujen notkuvasta voilepäpöydästä - emmekä vieläkään ole syvimmältämme kylläisiä?

Ehkä nyt on tullut aika työntää lapio syvemmälle ja etsiä monituhatvuotisen hengellisen historian juuria; kuunnella sisäisen elämän tienraivaajia. Näitä, joille Jumala oli suuri ja arvokas elinikäinen projekti. Ja jotka oppivat, että matkalla pyhään ei ole oikoteitä. Uudessa uskon ajassa heistä voi tulla tärkeimpiä tiennäyttäjiämme.

Nämä hengen pioneerit sekä kiehtovat että kauhistuttavat. He tarjoavat kaiken - ja vaativat kaiken. He viiltävät meidät irti siitä harhakuvitelmasta, että sisäisen elämän voisi sulloa yhtenä lisätoimintona elämän jo entuudestaan täyteen ohjelmaan. Mutta sitten he tarjoavat myös äärettömän paljon enemmän kuin ne hetkelliset sykähdykset, joita meille jakelee trenditietoiseksi elämyspajaksi muuttunut kirkko. He kehottavat kääntymiseen, joka voi lahjoittaa meille tämän päivän mitat ylittävän elämänhallinnan, sisäisen kasvun ja uskon."

(Peter Halldorf)

"Jos me luterilaisina ja vapaiden suuntien kristittyinä aloitamme siitä kohdasta, jossa seisomme, mutta kaivamme hieman totuttua syvemmälle, löydämme pian pinnan alta meidän ja sekä katolisten että ordotoksikirkon kristittyjen yhteisiä juuria. Hieman pinnan alapuolella juuremme ovat kietoutuneet yhteen. Täällä on siis hengellinen perintö, jonka voimme löytää ja josta voimme olla ylpeitä ja jonka voimme ennen kaikkea antaa rikastaa itseämme ja korjata suuntaamme etsiessämme syvempää elämää. Löydämme ihmisiä, joiden kopioita emme voi olla, koska heidän elämänsä ei ole toistettavissa, mutta joilta voimme saada ajatuksia, tukea ja rohkeutta elää eläämme yhtä antautuneesti ja aidosti tässä ajassa kuin he elivät oaa elämäänsä omassa ajassaan."

(Peter Haldorf)

"Heitä on ollut aina. Ihmisiä, jotka ovat rutiinin raiteista irrottautuen, ympäristön vihreää valoa odottamatta, lähteneet kaipuksen ajamina kulkemaan kohti Jumalaa. Näitä, jotka radikaalia vaihtoehtoa etsiessään ovat uhmanneet muotteja ja perinteitä ja jotka juuri siksi, että he eivät ole antaneet periksi, ovat löytäneet sen aidon helmen, jonka vuoksi he ovat kaiken uhranneet. He kaipasivat elämää, jonka Jumala on kokonaan vallannut ja heidän tiensä johti autiomaahan.

Autiomaahan, pois ihmisvilinästä, maailman hälyn ja vaatimusten ulottumattomiin, sinne ihmiset ovat aina menneet. On menty, jotta löytyisi tie tyhjyydestä tarkoitukseen, laidalta keskukseen. On menty janoisina etsimään lähdettä; levottomina ja harhailevina etsimään lepoa. Ja siellä, kaikkien rikkipuhuttujen sanojen kuulumattomissa, on pyhässä hiljaisuudessa löytynyt Sana. Sana, joka puhdistaa ja muuttaa. Kahden hänen kanssaan. joka pitää avaruutta kämmenellään, on löytynyt ainoa todella todellinen todellisuus."

(Peter Halldorf)

"Kain meni autiomaahan synteineen löytääkseen anteeksiannon, jos mahdollista. Jaakob meni sinne taistelemaan Jumalan kanssa ja löytämään oikean identiteettinsä; Kuka minä oikeastaan olen? Sinne meni Mooses työstämään pettymyksiään ja saamaan takaisin uskoaan siihe, jonka hän kuitenkin aavisti Jumalan tahdoksi. Erämaahan menivät Elia ja Jeremia ja monet muut profeetat. Sinne meni Johannes Kastaja, ja hänestä tuli tienraivaaja. Ja sinne meni heistä kaikista suurin: Ihmisen Poika.

Kuitenkin on kysyttävä itseltään, miten autiomaa, kaikista paikoista, voisi olla sopiva paikka sille, joka kaipaa syvempää, rikkaampaa ja todempaa elämää? Vastaus on ehkä yksinkertaisempi kuin luulemme.

Autiomaassa saamme sen, jonka maailma meiltä ryöstää. Saamme aikaa ajatella. Aikaa kuunnella. Aikaa rukoilla. Aikaa kasvaa. "

(Peter Halldorf)

Rukous on yhteyttä

Surozin metropoliitta Anthony:

"Elävä rukous"

(Suomen Lähetysseura 1974)

"Rukous merkitsee minulle yhteyttä. Siksi esipuheena tälle rukousta käsittelevälle kirjalle haluaisin ilmaista varmuuteni sellaisen Jumalan todellisuudesta, jonka kanssa voi syntyä yhteys. Sitten pyytäisin lukijaa suhtautumaan Jumalaan kuin lähimmäiseen, persoonaan, ja pitämään tätä yhteyttä samanlaisena kuin suhdetta veljeen tai ystävään. Tämä on mielestäni olennaista.

Tiedämme ihmissuhteista, että rakkaus ja ystävyys on syviä silloin, kun voimme olla hiljaa jonkun kanssa. Jos siis haluamme palvella Jumalaa, meidän täytyy ennen kaikkea oppia tuntemaan itsemme onnellisiksi ollessamme hiljaa yhdessä hänen kanssaan. Tämä on helpompaa kuin aluksi saattaisimme luulla; tarvitaan vähän aikaa, luottamusta ja rohkeutta aloittaa.

Kerran Ars'in kirkkoherra kysyi vanhalta talonpojalta, miksi tämä istui monta tuntia kirkossa, näköjään edes rukoilematta. Talonpoika vastasi: "Minä katson Jumalaa, hän katsoo minua, ja me olemme onnellisia yhdessä."

(Surozin metropoliitta Anthony)

"Kun aamulla heräät, aivan ensiksi kiitä Jumalaa siitä, vaikka et olisikaan erityisen onnellinen alkavasta päivästä. "Tämä on se päivä, jonka Herra teki, iloitkaamme ja riemuitkaamme siitä." Tämän jälkeen anna itsellesi aikaa tajuta, mitä sanot, ja tarkoita todella sitä, syvästi vakuuttuneena eikä vain pinnallisen iloisesti. Nouse sitten, peseydy, siistiydy, tee mitä sinun pitääkin tehdä ja tule sitten jälleen Jumalan eteen. Tule Jumalan eteen vakuuttuneena kahdesta asiasta. Ensimmäinen niistä on, että olet Jumalan oma, ja toinen että tämä päivä on myös Jumalan oma. Se on ehdottoman uusi ja tuore. Sitä ei ole milloinkaan ennen ollut olemassa.

(Surozin metropoliitta Anthony)

"Feofan erakko sanoo: "Tietoisuus Jumalasta on sinussa yhtä selvä kuin hammassärky." Kun jollakin särkee hammasta, sitä ei voi ollenkaan unohtaa. Voi puhua, lukea, siivota, laulaa, tehdä mitä tahansa, mutta hammasta särkee jatkuvasti, eikä sitä voi paeta. Feofan sanoo, että samalla tavalla meidän pitää oppia tuntemaan kipu sydämessämme. En tarkoita sydäntä ruumiin elimenä vaan sisintämme. Tarkoitan sellaista kipua, joka on epätoivoista Jumalan kaipuuta, tunnetta, että olemme yksin emmekä tiedä, missä Jumala on, kun olemme menettäneet otteen rukoukseen.

Kun rukous on kuiva, meidän tulisi luopumisen sijaan osoittaa suurenpaa uskoa ja yhä jatkaa. Meidän tulisi sanoa Jumalalle: "Olen lopen uupunut, en voi todella rukoilla, ota, Herra, vastaan tämä yksitoikkoinen ääni ja rukouksen sanat ja auta minua." Pyhä Henki on aina läsnä siellä, missä on rukousta. Juuri Pyhä Henki tulee sopivaksi katsomassaan ajassa täyttämään uskollisen ja kärsivällisen rukouksen uuden elämän merkityksellä ja syvyydellä. Kun seisomme Jumalan edessä näinä lannistuksen hetkinä, meidän pitää rukoilla vakaumuksesta, jos emme voi rukoilla tunteesta, uskosta, jonka tiedämme omistavamme; älyllisesti, jos emme voi rukoilla palavalla sydämellä.

Tunne Jumalan poissaolosta voi olla hänen tahtonsa tulos; hän saattaa haluta meidän kaipaavan itseään ja oppivan, kuinka kallisarvoinen hänen läsnäolonsa on, panemalla meidät kokemuksesta tietämään, mitä täydellinen yksinäisyys tarkoittaa. Mutta usein kokemuksemme Jumalan poissaolosta aiheutuu siitä tosiasiasta, ettemme ole antaneet itsellemme tilaisuutta tiedostaa hänen läsnäoloaan."


(Surozin metropoliitta Anthony)

Katso sydämen silmin

Wilfrid Stinissen:

"Tänään on Herran päivä"

(Karas-Sana 1995)

"Kun Jeesus sanoo, että puhdassydämiset saavat nähdä Jumalan (Matt 5:8), hän samalla sanoo että vain sydämellä näemme sen, mikä on olennaista. Silmillä, ruumiillisilla aisteilla, emme pysty näkemään Jumalaa. Vasta taivaassa näemme Jumalan kasvoista kasvoihin. Sydämelläsi voit kuitenkin nähdä Jumalan jo nyt. Eikä sellainen näkeminen ole alempiarvoista: sydän näkee syvimpään todellisuuteen saakka.

Myös ihmissuhteissasi näet etupäässä sydämellä. Silmillä voit katsella toisia, pitkään ja tarkasti, ilman että silti tosiasiassa näet heitä. Monet ihmiset ovat onnettomia siksi, ettei kukaan ole nähnyt heitä sydämen silmin. Silmät, joita ei sydän ohjaa, voivat aiheuttaa tuskaa sille, jota niillä katsellaan. Jeesus naulittiin ristille enemmän fariseusten katseilla kuin sotilaiden nauloilla."

(Wilfrid Stinissen)

"Kylmät silmät, jotka eivät ole yhteydessä sydämeen, näkevät joka taholla kilpailijoita. Lämpimät silmät, jotka ovat liitossa sydämen kanssa, kohtaavat kaikkialla veljiä ja sisaria. Aivan kuten löydämme toinen toisemme vain sydämellä,  samoin löydämme ja näemme Jumalankin sydämen kautta - jos se on puhdas, jos se on kokonaan oma itsensä.

Ellet näe mitään Jumalasta, ellet milloinkaan ole kokenut hänen läsnäoloon, rukoile näin: "Jumala, luo minuun puhdas sydän!" (Psa 51:12)

(Wilfrid Stinissen)

Pyhän kosketus

Raili Gothóni:

"Kosketuksia 

arjessa, hoidossa ja pyhässä"

(Kirjapaja 2012)

"Pyhä koetaan samanaikaisesti sekä mahtavana että jonain täysin toisenlaisena kuin järjellinen ja arkipäivän tietoisuus ja todellisuus. Pyhä auttaa samaan aavistuksen siitä, että olemassa myös loogisuutta syvempi taso. Pyhää ei voida määrittää, sillä se on ja pysyy salaisuutena. Odottamattomuus, ennakoimattomuus ja yllätyksellisyys sisältyvät Pyhään, ja siten se ohjaa aina johonkin uuteen.

Pyhän kosketus on läsnäoloa, kokonaisvaltaista olemista ja lämpöä. Pyhän kosketusta ei voi vaatia, ei hallita eikä rajoittaa. Se on kaiken ansaitsemisen ja palkitsemisen ulkopuolella. Antautuminen ja luottaminen sekä siihen kuuluva vastaanottaminen voivat olla vaikeita kulttuurissa, jossa korostuvat tehokkuus ja suorittaminen.

Ihmisen päämääräksi voitaisiin määritellä lepo Jumalassa. "Tulkaa minun luokseni, kaikki työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon." (Matt. 11:28) Sanat lausui Jeesus, joka välillä etsiytyi yksinäisyyteen. Sanat lausuu Jeesus, joka on ristillä riippuva runneltu, lähes alaston mies. Onko juuri siinä Jumalan todellisuus käsittämättömyydessään totta ja elämän makuista. Ehkä juuri tilanteissa, joissa ihminen kokee olevansa runneltu ja alaston, hän parhaiten kuulee tämän kutsun, koska tarvitsee lepoa. Älyn tikapuut eivät yllä taivaaseen; tarvitaan toivoa ja uskoa siihen, että Jumala on."

(Raili Gothóni)

"Pyhän kosketuksessa ihmisen ei tarvitse ponnistella ja pyrkiä johonkin. Se on pikemminkin suorittavasta ja kouristuksenomaisesti kiinnipitävästä otteesta irrottautumista ja luovuttamista. Pyhä koskettaa, kun emme yritä liikaa vaan pysymme Jumalan levossa. Levossa voimme saada uudet silmät ja asenteen elämään. Suloinen toimettomuus - dolce far niente - on tila, jossa pyhä koskettaa ja jossa on mahdollista nähdä ja kokea pyhyyden näkymätön maailma. Pyhän kosketus ja pyhälle tilan antaminen on koko ihmisen antautumista toimettomuuden tilaan, jossa ei ole suorittamista ja tarkkailua. Se on vapaata rentoutumista ja lepäämistä. Silloin kuunnellaan ja katsellaan Jumalaa.

Usko voi toimia tienä eheytymiselle, sillä hengellisen elämän tärkeä juonne on sen kyky koskettaa syviä mielen kerroksia ja jäsentää mielen maailmaa. Pyhällä on kosketuskohta ihmisen mieleen silloin, kun hän kohtaa Jumalan eikä hänellä ole vain tietoa ja erilaisia käsityksiä Jumalasta. Uskon syntyminen ja kasvaminen on Jumalan teko. Siihen, miten usko ilmenee toimintana, vaikuttaa ihmisen oma kokemustausta ja hänen intentionsa."

(Raili Gothòni)

"Pyhän kokemus voi avata sillan tai väylän Jumalan olemassaolon oivaltamiseen ja lisätä halua ymmärtää ja kokea entistä syvemmin jotain tuonpuoleisesta. Tällainen elämys avaa tietä oman itsen ja mielen maailman välillä. Kokemus on subjektiivinen, vaikka se jaettaisiin yhteisössä. Jos hengellisyydeltä odotetaan ja vaaditaan ekspressiivistä vaikuttavuutta tai sosiaalista tunnustuksellisuutta ja kapeaa yhtenäisyyttä, erotellaan uskonnollisuus ja pyhän toiminta omaan ja muiden uskonnollisuuteen, oikeaan ja väärään, miellyttävään ja torjuttavaan. Tällainen tarkkailu ja karsinoiden tekeminen eivät anna tilaa Jumalan toiminnalle. Toisten tarkkailu estää oman asettumisen ja oman keskeneräisyyden hyväksymisen.

Pyhän kosketus edellyttää sisäisen huoneen, tilan, jossa ihmisellä on mahdollisuus ihmetellä ja antaa Jumalalle tilaa rukouksessa ja hiljaisuudessa. Ihmettely ja ihastelu sisältävät sen, että jokin koskettaa, liikuttaa ja kutsuu. Kommunikaatiota ei voi olla ilman toista osapuolta. Dialogisessa vuorovaikutuksessa jotain tehdään yhteiseksi ja jaetaan. Pyhän kokemuksessa Jumala on läsnä ja jakaa siunausta ihmisten kanssa."

(Raili Gothóni)

"Jumalan ja elämän mielekkyyden löytää kokemuksen kautta. Tito Collianderin sanoin: "Sinun on avattava ikkuna päästääksesi sisään raitista ilmaa; sinun on mentävä ulos auringonpaisteeseen, jotta ihosi ruskettuisi. Uskoa et saa muulla tavalla; emme milloinkaan pääse päämäärään vain jäämällä mukavasti istuskelemaan ja odottamaan."

Jumalan vaikutuskanavana ja voiman lähteenä on rukous ja hiljaisuus. Hiljaisuus merkitsee avaraa huonetta. Hiljaisuudelta voi kysyä itseään, ja odotus palkitaan. Siinä syntyy rukousta. Ei se, että kuulee itsensä puhuvan, ole rukousta, vaan se on rukousta, että tulee hiljaiseksi, on vaiti ja odottaa, kunnes kuulee Jumalan puhuvan."

(Raili Gothóni)

Rukouksia hiljaisuudessa

Niilo Rauhala:

"Tähtiä taivaan nurmikolla"

(Kirjapaja 2011)

"Pyydän, että saisin rukoilla esirukoukseni

hiljaisuudessa           

niin kuin olisin oksa talvisessa metsässä

keskellä metsää."                        

              

(Niilo Rauhala)

"Tietoni on vajavaista, siksi annan tilaa

katseelle ja sydämelle, hiljaisuudelle.

Meri rakentuu auringoista ja tähdistä,

valon ja avaruuden syvyydestä, meri rakentuu

uskosta ja toivosta. Unohdan, että matka on lyhyt,

kun syvyys ja korkeus peittävät minut

ja ruohon kauneuden ja hiljaisuuden."

(Niilo Rauhala)

"Siitä syystä,

että monet ajattelevat toisin,

kuuntelen sydämeni ääntä."

(Niilo Rauhala)

"Yö yöltä

valo laulaa

pihlajan valkoisilla oksilla

kirkkaanpana

kuin jaksan uskoa."

(Niilo Rauhala)

"Jos maltat uskoa,

Jumalan silmät katsovat tämän aamun läpi.

Kaikki suuret asiat ovat vielä edessäpäin."

(Niilo Rauhala)

Jouluhartaus II

Eero Huovinen:

"Lähdön aika"

(WSOY 2011)

"Joka vuosi Tuomiokirkon jouluhartaudessa lempivirteni, Enkeli taivaan, on veistattu alusta loppuun, mutta koskaan en ole siihen kyllästynyt. Martti Lutheria, virren isää, mukailleen voin sanoa, että tässä virressä on kaikki, mikä kristillisessä uskossa on olennaista. Yhä uudelleen ihmettelen tämän virren voimaa.

Säkeistöt kolmannesta yhdeksänteen ovat vuoropuhelua. Kolmannen säkeistön vuoropuhelu on kaikkein omituisin. Siinä ihminen puhuu omalle sielulleen ja laulaa sille: "Jo riennä, katso sieluni, ken seimessä nyt makaapi: hän on sun Herras, Kristukses, Jumalan poika, Jeesukses."(EH)

"Voiko ihminen puhua omalle sielulleen?

Sielusta pitää puhua varovasti, koska sitä - tai häntä - ei voi paikantaa tai todentaa. Silti sielu on syvästi totta, todellista ja merkityksellistä. Sielu on ihmisen sisin ja pyhin todellisuus, se "osa" tai "puoli" ihmisessä, joka salatulla tavalla kuuntelee suurimpia arvioituksia.

Sielu tunnistaa herkimmät tunnot, pelot ja toiveet. Sielullaan ihminen kuuntelee, mitä Jumala haluaa sanoa ja lahjoittaa. Vielä enemmän: sielu on se todellisuus, jonka Jumala luo ihmisen sisimpään. Puhe oman sielun kanssa on ihmisen tärkeintä puhetta.

Kun Luther kirjoitti virtensä, hän tiesi, että sielun silmillä voi nähdä sellaisia arvoituksia, joita ruumiin silmillä on vaikea tajuta. Luther on sielulle kohtelias ja pukee virren sanat kuin jännityskertomuksen muotoon. Askel askeleelta, vähitellen ja kuin arkaillen sielu lähestyy joulun salaisuutta." (EH)

"Enkeli taivaan-virren säkeistöt ovat siitä merkillisiä, että niissä yhdistyy ihmettely ja ilo, hämmästys ja kiitollisuus. Miten rikkain voi tulla köyhäksi? Miten korkein voi alentaa itsensä ja tulla halpoihin oloihin? Miten taivaan kuningas voi luopua vallastaan?

Ihmettelyä seuraa myös kehoitus: jos Jumala on tehnyt hyväksemme näin paljon, miksi emme seuraisi hänen esimerkkiään.

Enkeli taivaan-virsi on silläkin tavalla rikas, että se ymmärtää ihmistä eritoten silloin, kun sielun tuskat ja ahdistukset kasvavat ylivoimaisiksi. Vastasyntynyt kulkee kanssamme kaikki elämänmutkat ja laaksot. Vaikka joulu ja elämä olisivat surua ja kipua täynnä, kaiken keskellä voi veisata:

"Ah Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnoksi sydämein.

Mua älä hylkää tuskassa, vaan vahvista ain uskossa.

Ah, iloni jos sinuss' ois, en unohtaa sua koskaan vois.

Suo siihen apus armosta, niin kiitän aina riemulla."

Enkeli taivaan-virteen halusin päättää myös viimeisen jouluhartauteni. Sen verran itserakas rakkaasta joululahjastani olin, että pyysin kanttorilta laulun vielä kerran, alusta loppuun. Sillä pärjäämme huomiseen, ensi jouluun ja taivaaseen asti."

(Emerituspiispa Eero Huovinen)

Jouluhartaus

Eero Huovinen:

"Lähdön aika"

(WSOY 2011)

"Pidän viimeistä kertaa Tuomiokirkon perinteistä piispan jouluhartautta. Tavallisesti olen saarnannut samasta aiheesta, josta olen kirjoittanut joulukirjeen hiippakunnalle. Nyt on mielessäni se, mistä olen kiitollinen.

Aloitan kysymällä kirkkoväeltä: "Mikä on sinun elämäsi rakkain joululahja, sellainen, jonka vuosien jälkeenkin muistat?"

Lapsuudestani ei mikään yksittäinen joululahja nouse ylitse muiden. Kun oikein tiivistän muistia, mieleen palautuu sodan jälkeen Ruotsista saatu kookospähkinä, jota ihmeteltiin, halkaistiin ja maisteltiin. Jonakin vuonna sain vieteriveturin.

Myöhemmin tuntui oudolta, kun isä sanoi, ettei hänelle tarvitse hankkia mitään lahjaa. Minä, joka vielä toivoin, en voinut käsittää, ettei joku halua eikä odota mitään lahjaa." (EH)

"Iän myötä suhde joululahjoihin muuttui. Tavarat ja esineet jäävät, mutta rakkaiden kasvojen näkemistä odotti. Kasvojen lahja tuli entistä todemmaksi, kun omat lapset ja lapsenlapset viettivät ensimmäisiä joulujaan.

Jos kasvot ovat poissa, muutkin lahjat tuntuvat turhilta. Joulu vuonna 1954 oli kipeä, kun oma äiti oli kuollut, eíkä häntä enää voinut nähdä. Vähitellen aloin katsella äidin kasvoja sielun silmin. Näen ne toisella tavalla, yhtä aikaa hämärämmin ja kirkkaammin.

Kun Tuomiokirkossa katselin kirkkokansaa, kuvittelin, että väen joukossa on monia, jotka myös katselevat rakkaittensa kasvoja sisäisillä silmillään. Kasvot, jotka kerran olivat elävinä minua vastapäätä, ovat jääneet mielen verkkokalvolle, ja niistä voi edelleen olla kiitollinen.

Muistiin piirtyneet kasvot ovat joululahja, joka ei kulu eikä vanhene." (EH)

"Kerron siitä kasvojen joululahjasta, jonka 20 vuoden ajan olen Tuomiokirkossa saanut. Kaikki ne, jotka ovat tulleet tähän kirkkoon, ovat olleet minulle suuri lahja. Jokaista en kasvonpiirteiltä osaa tunnistaa, mutta jokaisella on omat kasvot. Jokainen on ainutlaatuinen persoona. Jokaista ajattelen Jumalan luomana ja Kristuksen lunastamana ihmisenä, autuaana Jumalan lapsena.


Jouluevankeliumissa enkeli sanoo, että ilo kuuluu "koko kansalle", kaikille, koko maailmalle. Enkeli tarkoittaa jokaista kirkon penkissä istuvaa. Kaikkia seinän vierellä seisovia. Kristus on koko maailman Vapahtaja, erotuksetta aivan kaikkien Vapahtaja."

(Eero Huovinen)

Pyhän huoneen päivä

Owe Wikström:

Vasta rakkaus antaa merkityksen

(Kirjapaja 2011)

"Kuten monet muutkin, pidän hiljaisuudesta.

Vetäydyn sisäiseen kammiooni, suojaan jotakin haurasta mutta elintärkeää salaista huonetta, joka on vain minun ja jota muut eivät voi jakaa.

On tärkeää etsiytyä toisinaan aktiivisesti omiin oloihin. Ei eristäytymään, vaan löytämään ja ylläpitämään itsekunnioitusta.

Meidän tulisi odottaa tapaamistamme oman itsemme kanssa - usein unohdetun ystävän.

Syvään hiljaisuuteen kätkeytyy hiljainen puhuttelu: salakieli. Juuri näitä tuskin havaittavia muistuksia emme koskaan huomaa, jollemme toisinaan laske lehteä käsistämme tai jätä lukematta kirjaa tai sulje televisiota.

Pyhään huoneeseen, sisäiseen kammioomme, liittyvät hengelliset neuvot ovat yksinkertaisia. Unohda puhelinvastaaja, tekstiviestit, facebook ja sähköposti ja istu kerrankin aivan hiljaa.

Mene kirkkoon, istu puistonpenkille, lähde ulos kävelemään.

Hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä on lepo, tarpeellinen lepo, mutta koet siinä myös salaperäisen janon, piilevän kaipauksen.

Sen kokeminen on paluumatkan ensimmäinen askel - matka kohti omaa itseäsi ja elämän keskusta."

(Owe Wikström)

Läpi väsymyskuilujen

Ylva Eggehorn:

"Etsin, kaipaan, kyselen

- Tiellä aikuiseen uskoon"

(Kirjapaja 2003)

"Elämässäni on ollut aikoja, jolloin minulle on ollut runsaasti aikaa hiljaisuuteen Jumalan edessä. 

Olen tarttunut noihin hetkiin ja harjoittanut hiljaisuutta. Sitten toisenlaisia aikoja - pikkulasten, työtehtävien, ongelmaihmisten ja hellittämättömän perusväsymyksen aikoja.

Aktiivi-ikäisenä naisena eläminen merkitsee meidän yhteiskunnassamme sitä, että tulee yhtenään keskeytetyksi. Sitä, ettei koskaan saa aikaa yhteyteen sisimpänsä kanssa. Joskus ihmettelee, palaavatko pitkät kosketuksen hetket milloinkaan takaisin. Onko ylipäätään itse enää olemassa.

Silloin olen kerran vuodessa matkustanut pois 3-5 päivän pituiseen retriittiin. Olen tehnyt viisaasti ja hyvissä ajoin suunnitelmat, jotta en joutuisi ruikuttamaan ja alistumaan, kun siitä ei taaskaan tullut mitään. Kukaan toinen ei nimittäin tule passittamaan aikuista ihmistä jonnekin lepäämään. Siitä täytyy ottaa itse vastuu, ja siihen on ihmisellä oikeus."

(Ylva Eggehorn)

"Ensimmäiset päivät ja yöt retriitissä ovat usein pelkkää kärsimystä. On vaikea pysytellä päivisin valveilla. Painajaisunia ja särkyä kaikissa jäsenissä öisin. Mutta siltikin... ajattele, jos jaksaisi järjestää itsensä retriittiin useammin kuin kerran vuodessa.

Ajattele, jos naiset jaksaisivat tukea toisiaan taistelussa omasta ajasta. Inspiroida myös miehiä uskaltamaan. Rakentamaan yhteysliikkeitä, joissa sovittaisiin yhdessä lastenvahdeista ja muista ongelmista, jotta kaikki järjestyisi.

* * *

Jollakin ihmeellisellä tavalla sitä jaksaa jopa läpi syvimpienkin väsymyskuilujen.

Sitten eräänä päivänä puheenvuoron pyytää männynoksa, joka liikkuu tuulen mukana, kun olen matkalla kauppaan. - Tässä minä olen, katso minua! Puut alkavat puhutella minua oltuaan pitkän aikaa vain vihreä kulissi. Ihmisten kasvot eivät ole enää pelkkiä vaaleita läiskiä, joita kohti minun on hymyiltävä. Ne ovat jälleen kolmiulotteisia.

Minä jaksan tuntea osallisuutta ihmisten huoliin ilman, että uppoan itse niihin. Turtunut henkeni alkaa jälleen rukouksessa varovasti liikahdella. Mahla on noussut minuun jostakin syvältä, salaisesta lähteestä, joka ulottuu Kristukseen asti."

(Ylva Eggehorn)

" Silloin havaitsen, että kaikki se onkin jäljellä, mikä kerran näytti ikään kuin tulleen otetuksi minulta pois. Hän on turvakätkö, ikiaikain Jumala, ja täällä alhaalla hän levittää ikuisia käsivarsiaan. Miten syvälle vajoankaan, en silti koskaan putoa pois hänen sylistään. Elämäni lepää jonkin varassa, mikä on paljon suurempaa kuin minä olen.

Mietiskely merkitsee minulle sitä, että kerta toisensa jälkeen astun tähän yhteyteen, joka on yhteyttä Suuren Elämän kanssa. Tuo yhteys on Suurta Keskustelua Isän, Pojan ja Hengen välillä eikä se olekaan tauonnut vain siksi, että minä olen ollut vaiti muutamien iäisyysekuntien ajan. Se merkitsee, että vapaudun oma pienen minäni, pienen ruumiini ja rajatun historiani vankeudesta.

Silloin Hänen Kasvonsa loistavat minua kohti niin kuin maa viheriöitsee auringonpaisteen hohteessa sateen jälkeen. Ja sisälläni on jossakin talvehtinut ääni, joka vastaa: Kristus, rakastan sinua."

(Ylva Eggehorn)

Koko maan kattavan retriittikalenterin
löydät Hiljaisuuden Ystävien sivulta,
jonne pääset > tästä <