Uskon askeleita

Mirja Sinkkonen: Uskon askeleita

kirjassa "Uskon, epäilen"

(toim. Tertti Lappalainen, WSOY 2004)

"Raamatussa sanotaan, että usko on lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan, mikä ei vielä näy. Tässä valossa oma uskonelämäni on ollut vuoristorataa luottamuksen ja epäluottamuksen välillä. Jumala on kuitenkin aina jäänyt henkiin, ollut jossakin, vaikka en olisi kokenutkaan saavani yhteyttä häneen.

Keski-ikäisenä voin nyt huomata, että uskon kasvu on myötäillyt muuta persoonallisuuteni kasvua ja muotoutunut elämänkokemuksen kautta varmaksi ja rauhalliseksi peruskallioksi, turvaksi. Vaan miten monta vuotta minulta onkaan mennyt sen tajuamiseen, ettei uskon vastakohta aina ole epäusko, vaan epäluottamus tai vielä useammin pelko." (Mirja Sinkkonen)

"Kirjat ovat olleet opettajiani monissa vaikeissa tilanteissa, kun olen ollut umpisolmussa itseni kanssa tai ristiriidassa toisten uskovien kanssa. Se, että uskaltaa olla oma itsensä, on hengellisenkin kamppailun perusasioita. Pitää uskaltaa olla oma itsensä siinä hengellisessä yhteisössä, jossa elää. Olisi paljon helpompaa olla ulkoapäin ohjautuva, kauko-ohjattu kristitty, joka omaksuu yhteisön tavat ja elää niiden mukaan, miettimättä. Olen halunnut rakentaa henkilökohtaista suhdetta Jumalaan enkä tyytyä yhteisiin mielipiteisiin ja näkemyksiin. Tästä on luonnollisesti seurannut pulmia.

Seurakunnassa me rakennumme yhteisestä uskosta ja yhteisestä rukouksesta. Itsetuntomme vahvistuu tästäkin yhteydestä. Minä yhdessä muiden kanssa olen enemmän kuin minä yksin. Olen mukana, sisäpuolella, enkä yksin ja ulkopuolella. Yhteyttähän me viime kädessä aina kaipaamme. Yhteys edellyttää kuitenkin jonkinlaista samuutta ja sitoutumista, samanlaista ajattelua, usein jopa samanlaista pukeutumista. Näihin muotteihin en ole aina kokenut mahtuvani.

Kun käännämme katseen rehellisesti itseemme, löydämme sen itsetunnon osan, jota voimme kutsua vaikka likatunkioksi. Tämän itsetunnon alueen kanssa jokainen meistä joutuu rämpimään. Lattiatason itsetunto ei lepää sen enempää suorituksisa kuin ryhmätunteessakaan. Siellä alhaalla on pelkkää kurjuutta, riittämättömyyttä ja surkeutta.

Vaan sielläkään et ole yksin. Paholainen on mielellään rinnallasi ja oikein valaisee kurjuuttasi; tuollaisenako sinä muka kelpaisit Kristukselle! Paholainen näyttää meille riittämättömyytemme ja peittää Jumalan kasvot. Hän on myös taitava naamioimaan äänensä Jumalan ääneksi ja me uskomme häntä.  Luulemme Paholaisen puhetta Jumalan puheeksi ja alamme suorittaa armahdusta monin eri tavoin. Pahimmassa tapauksessa tällaiseen kamppailuun mene koko elämä, sillä suorittamalla ei riittämättömyytemme malja koskaan täyty." (Mirja Sinkkonen)

"Aikuisiän luottamus on sitä, ettei oma riittämättömyys enää pelota. Oma mahtavuuden pöhö on laskeutunut ja on uskallusta olla omankokoinen ja keskeneräinen matkallaolija. Kasvussani toiset ihmiset ovat olleet suurena apuna. Tai oikeastaan koko elämä, elämänkokemus ja monet tarpeelliset virheet. Kun armahtaa itseään, vaatii muiltakin vähemmän.

Terapia-asiakkaani ovat opettaneet minulle ihmisten erilaisuutta. Terapiatyössä näkee sen, miten hengellinen rakentuu psyykkisen päälle. Vanhoihin leileihin ei voi laskea uutta viiniä. Elämänkokemus ja psyykkinen kasvu muokkaavat aina myös hengellisyyttämme raittiinpaan suuntaan. Siinä missä nuori on ehdoton ja mustavalkoinen, aikuinen näkee eri näkökulmia ja vaihtoehtoja. Aikuinen kykenee toimimaan joustavammin unohtamatta kuitenkaan sitä, että Jumalan laki aina suojelee elämää.

Ahdistuneena tai masentuneena kuva itsestä, toisesta ja Jumalasta vääristyy ja hukkuu toivottomuuteen. Masennus vie elämästä ilon ja antaa tilalle tyhjyyttä. Kun tunne-elämä masennuksen takia latistuu, latistuu yleensä myös hengellisyys. Silloin ei pysty kokemaan yhteyttä, ei lämpöä, ei turvallisuutta. Kun ei enää pysty kokemaan sitä, mikä tukee uskoa, katoaa tavallisesti myös luottamus. Jumala on muita varten ja vaikka hän on joskus minullekin ollut rakas, en nyt pysty häntä rakastamaan tai uskomaan hänen rakkauteensa.

Tässä taistelussa ei auta, vaikka korostamme, että Sana on tunteita tärkeämpi. Kyvyttömyys kokea on helvetti, jossa valkoinen muuttuu mustaksi ja jossa meitä piinaavat kaiken muun ikävän lisäksi valtavat itsesyytökset ja riittämättömyys. Ollaan siellä lattianraossa. Masennukseen liittyvä ahdistuneisuus tekee levottomaksi. Ei ole hyvä olla missään, on vaikea keskittyä, joskus jopa hengittäminen tuntuu työläältä. Moni on kokenut, miten hirvittävää masennuksen hengellinen pimeys voi olla. " (Mirja Sinkkonen)

"Toipuminen on eheytymistä, jossa opimme tervettä itseluottamusta, uutta luottamusta toisiin ihmisiin ja luottavaista suhdetta Jumalaan, lapseutta, joka uskaltaa olla avuton ja ottaa hyvää vastaan. Psyykkisen kasvun tie on pitkä, koko elämän mittainen. Kasvamme erillisyyteen, omaksi itseksemme ja vähitellen vapaudumme mielen vankilasta, siitä jossa aikuiset ovat isoja, mahtavia ja hallitsevia.

Aikuisuus on tervettä itsenäisyyttä, jossa entisestä voi ottaa arvokkaan ja jättää muun taakseen, antaa anteeksi ja ymmärtää. Aikuisuus on vastuullisuutta itsestä ja niistä, jotka on haltuumme uskottu, työstä, perheestä ja yhteisöstä. Tässä kaikessa tarvitsemme Taivaan Isän suojelusta, lohdutusta ja johdatusta. Mutta miten voin luottaa siihen, että se mitä tahdon, on Jumalan mielen mukaista tahtomista?

Raamattu lupaa, että hän itse on meissä ja vaikuttaa meissä tahtomista, jotta hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi. Jos ja kun näin on, voin olla Jumalan työtoveri, voin olla yhteydessä häneen ja elää lähellä rakkautta. Tämä rakkaus käy yli ymmärrykseni, sillä se toimii silloinkin, kun en sitä huomaa, en ymmärrä tai en pysty sitä kokemaan. Mikään ei siis lopulta voi erottaa minua Jumalan rakkaudesta." (Mirja Sinkkonen)

"Onneksi usko ja luja luottamus eivät nekään ole viime kädessä ihmesen tekoa, vaan ne annetaan levottomalle sielulle lahjana. Niitä oppii myös etsimään levähdyspaikaksi yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta. Ilman rauhaa on paha olla. Rauhaa on etsittävä ja iän myötä olen alkanut etsiä sitä yhä tietoisemmin. Minä tahdon, käännä kasvosi Herra!

Ja hän katsoo lempeästi minua, silloinkin ja erityisesti silloin, kun en tunnekokemukeni kanssa yllä samalle, itseäni armahtavalle tasolle. Ihme tapahtuu, löytyy rauha ja turvallisuus, löytyy lepo ja lupa olla olemassa omana itsenäni. Itse yrittämättä, itse suorittamatta. Se on armoa."

(Mirja Sinkkonen)

Carpe diem

Piispa Eero Huovinen:
Puhe 29.8.09
(puhe kokonaisuudessaan >täältä<)

"Herääminen ja hereillä olo eivät ole vain hengellisiä asioita, vaan ne kuuluvat olennaisena osana kaikkeen inhimilliseen elämään. Välinpitämättömyyden, tyhjänpäiväisyyden ja kyllästyneisyyden kulttuurin tilalle tarvitsemme valveilla olemisen, valppauden ja merkityksiin uskomisen asenteita.

Vanha iskulause neuvoo: carpe diem, tartu hetkeen.

Hengellinen herääminen ja herätys eivät saisi olla vain joidenkin herätyskristittyjen erityisomaisuutta. Herääminen on olennainen osa kristillistä uskoa. Kun oman uskomme piirissä ajattelemme herätystä, silloin on kysyttävä, mistä meidän tulee herätä."

(Eero Huovinen)

"Ajattelen nyt vain kolmea heräämisen piirrettä.

Ensinnäkin meidän tulee herätä itsekkyydestä ja omahyväisyydestä. Vanhat kristityt puhuivat paljon siitä, että ihmisen tulee herätä synnin unesta. Unessa olevalla ihmisellä on epärealistinen ja haaveellinen kuva todellisuudesta ja omasta minästä. Ihmisen synnin perusolemus on itsekkyys ja itseriittoisuus.

Ensimmäisen lankeemuksen ydin ei ehkä ollutkaan tottelemattomuus, vaan se, että ihminen halusi tulla Jumalan veroiseksi, tietää kuin Jumala, hallita elämää ja itseään. Minäkeskeisyys, niin inhimillinen kuin hengellinen minäkeskeisyys, merkitsee sitä, että ihminen kääntyy pois oikean Jumalan luota ja haluaa olla itse oma jumalansa. Uskotaan, että järjellä ja tiedolla ihminen voi tavoittaa maailmanselityksen, joka kattaa kaiken.

Maallinen ja hengellinen perussynti, itsekkyys, saa aikaan sen, että ihminen unohtaa sekä lähimmäisen että Jumalan. Tästä unohtamisen ja välipitämättömyyden unesta meitä kaikkia kutsutaan heräämään. Synnin unesta herääminen merkitsee kääntymistä pois minäkeskeisyydestä kohti lähimmäistä ja Jumalaa.

Hengellinen hereillä olo on syvimmältään sitä, että me kuuntelemme Jumalaa, olemme kasvokkain hänen kanssaan ja elämme hänen seurassaan."

(Eero Huovinen)

"Se, joka rukoilee herätystä, on tietoinen siitä, että herääminen ei ole ihmisen omissa käsissä, vaan sitä on pyydettävä joltakin toiselta, nimittäin Jumalalta. Rukoilija tietää, ettei hän itse kykene herättämään itseään, vaan hänen on pyydettävä: Herätä sinä, Jumala, minut.

Vanha Elsa Holmstenin virsi sanoo saman asian vielä johdonmukaisemmin: “Purjeisiini tuulta anna, mua kanna meren yli mailleni. Pidä, Jeesus, itse perää, Herra, herää! Muuten hukkuu haahteni.” (VK 307:3)

Viime kädessä heräämisessä onkin kysymys siitä, että Jumala herää herättämään meidät."

(Eero Huovinen)

Eheytyminen on täynnä arpia

"Elämän läpi voi kulkea vain haavaisin jaloin."

(Martti Lindqvist)

Kaija-Maria Junkkarin kirjasta "Avara hellyys" (Kirjapaja 1998)
 

” En usko, että aika itsestään parantaa haavat. Hoitamattomat haavat tulehtuvat ajan myötä, toisin sanoen tukahdutettu suru vammauttaa ihmisen jollakin tavalla. Myös hoidetut haavat jättävät arvet, jotka muistuttavat tapahtumista ainakin aika ajoin.

Pikemminkin aika syventää surua. Suru elää ihmisessä elämän pohjavireenä antaen entistä syvempää näkökulmaa muuhun elämään ja samalla myös syventäen elämän iloa ja riemua.

Elämässäni olen kokenut yhä uudelleen, ettei elämä välttämättä anna minulle sitä, mitä haluan vaan sitä, mitä tarvitsen tullakseni kokonaiseksi ihmiseksi.

Eheytyminen on täynnä arpia, mutta olihan ylösnousseella Kristuksellakin haavat oman kärsimyksensä merkkinä. Itse olen kokenut, että läpikäymäni vaikeat ajan ovat toisaalta avanneet elämässäni syvyyksiä, joiden en aikaisemmin tiennyt olevan olemassakaan. 

”Mitä enemmän viedään, sitä enemmän jää jäljelle,” kirjoitti Juhani Rekola kirjeessään kerrottuani hänelle vaikeasta ajasta elämässäni ja sen kautta oppimisestani. Miten oikeassa hän olikaan.

Tuska, jota ei väistetä, antaa uudenlaista rohkeutta ja iloa keskelle elämän arvaamattomuutta ja haurautta. Hoidettu haava, läpikäyty suru ei vammauta, vaan siitä virtaa parantavaa voimaa muillekin ihmisille. Oman kärsimyksen läpikäyminen herkistää muiden kärsimyksille, ja täten omaa tuskaa voi käyttää vapauttavana voimana kärsimystä vastaan taistelemisessa.

Psalminlaulaja puhuu Jumalasta, joka ahdingossa avartaa ihmisen tilan ja vie hänet avaraan paikkaan. Tuomalla menetyksemme yhä uudelleen Jumalan parantavaan läsnäoloon voimme vähitellen päästä avaraan paikkaan, saada uutta näkökulmaa tapahtuneeseen, mieltää tapahtuneen osaksi elämäämme.

Raamatussa eräs pelastusta merkitsevän sanan perusmerkitys on ”olla tilava”, ”olla avara”. Psalmi viittaa täten pelastuksen lahjaan, jonka Jumala antaa ihmiselle ahdingossa. Jumalan läsnäolo on koettavissa tuskan läpi kuljettaessa, ahdingon vähittäisessä avautumisessa. 

Jumala ei välttämättä poista kipuamme, mutta hän on voimamme ja rohkeutemme tuskan syövereissä, niin että saatamme jatkaa elämäämme kaikesta huolimatta, monien menetyksienkin jälkeen. Kärsimyksestä avautuu vähitellen entistä avarampi näkökulma elämään. 

”On olemassa täysipainoista elämää monista toteutumattomista toiveista huolimatta” saattoi saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer kirjoittaa vankilakirjeissään. Hän myös jatkoi: ”Ei tosin kaikki, mitä tapahtuu, ole ilman muuta Jumalan tahto, mutta loppujen lopuksi ei kuitenkaan tapahdu mitään Jumalan sitä sallimatta (Matt 10:29).

Jokaisesta tapahtumasta, on se kuinka onneton tahansa, on tie Jumalan tykö.”

(Kaija-Maria Junkkari)

Pimeä yö

Henry Nouwen: Läpi pimeän yön

"Sinun on vähä vähältä elettävä kipusi läpi ja näin riistettävä siltä voima, jolla se pitää sinua vallassaan. Sinun on mentävä sisälle siihen paikkaan, missä kipusi on, mutta vasta sitten kun olet saanut jotain uutta pohjaa askeltesi alle.

Mitä kipusi on? Se on sen kokemista ettet saa sitä mitä eniten tarvitset. Se on tyhjyyden paikka, jossa tunnet terävänä sen rakkauden poissaolon, jota eniten ikävöit.

On kovaa mennä takaisin tuohon kivun paikkaan, koska olet törmännyt siellä omiin haavoihisi ja siihen, että olet voimaton parantamaan itsesi.

Hengissä säilymisen vaistosi saa sinut ryntäämään pois, hakemaan jotain muuta, joka voisi antaa sinulle kotona-olon tunteen, vaikka tiedät aivan hyvin ettet löydä sellaista koko maailmasta.

Jumala on uskollinen omille lupauksilleen.

Olet löytävä rakkauden, jota ikävöit. Se ei tule sillä tavalla kuin odotat. Se ei noudata sinun tarpeitasi ja toiveitasi.

Mutta se on täyttävä sydämesi ja tyydyttävä syvimmän kaipauksesi. Pidä uskossa kiinni tuosta paljaasta lupauksesta. Uskosi on sinut parantava."

(Henry Nouwen)