Kristuksen seuraajat

Peter Halldorf:

"Koskematon maa -

nykyajan pyhiinvaeltajan matka juurilleen"

(Karas-Sana 1995)

"Jumala, ihmisen ja koko luomakunnan korvaamaton Sinä, on se, jossa kaikki yhtyy: keskus ja kehä, päämäärä ja tarkoitus, Jumala ja ihminen, minä ja Sinä. Tämän oppi ymmärtämään ja tätä opetti yksi 1400-luvun suurista kristityista ajattelijoista, Nicolaus Cusanus. Tältä mieheltä voi paljon oppia se, joka etsii historian vesisuonia. Cusanus syntyi vuonna 1401 Saksassa ja aloitti koulunkäyntinsä "yhteisen elämän veljien" ylläpitämässä koulussa. Veljistö oli luostarimainen herätysliike, jonka piiristä syntyi myöhäiskeskiajan vaikutusvaltaisin kirkonsisäinen uudistusliike "devotio moderna". Koulun kuuluisin oppilas oli ollut 1300-luvun Tuomas Kempiläinen, jonka kirja "Kristuksen seuraamisesta" tiivistää devotio moderna-liikkeen sanoman: kristityn elämä, jossa henkilökohtainen antautuminen ja rakkaus Jeesukseen on keskipiste. Turhaan kutsumme itseämme kristityiksi, ellemme ole Kristuksen seuraajia. Tässä hengessä kasvatettiin Nicolaus Cusanus.

Custanus eli siinä Euroopan levottomuuden ja uudelleen orientoitumisen ajassa, jossa keskiaika taittui renesanssiksi. Tunnusomaista 1300- ja 1400- luvuille oli poliittinen ja hengellinen hajoaminen. Yhteiskunnat muuttuivat ja Euroopan sekularisoitumiseen johtanut kehitys alkoi. Humanismi astuu Euroopan näyttämölle ja unelma uudesta ja itsenäisemmästä ihmisestä saa ravintoa. Suvaitsevaisuus ja laajakatseisuus tulisivat holhouksen ja uskonnollisen hirmuvallan tilalle. Tälla aikakaudella käynnistyy se vapautumisprosessi, joka sekä hyvässä että pahassa murtautui lopullisesti esiin valistuksen ajassa 1700-luvulla: se kurssimuutos jumalallisesta inhimilliseen, jonka tuloksena Jumala tuli tarpeettomaksi ja Jumalan tehtävän viimeisenä auktoriteettinä otti suuruus nimeltä ihminen itse."

(Peter Halldorf)

"Kirkko ei hätätilastaan huolimatta osoittanut mitään muutoshakuisuuden merkkejä. Kirkollinen elämä oli harhaista ja kalkkiutunutta, ja Nicolaus Cusanus kuului niihin, jotka kärsivät tästä. Hänellä oli näky uudesta kirkosta ja seurakuntien hengellisen elämän uudistumisesta, ja siitä tuli hänen suuri elämäntehtävänsä. Strategia lähti siitä, että uudistustyön tuli tapahduttava sisältäpäin, jotta se voisi johtaa pysyviin muutoksiin. Uudistuksen oli lähdettävä ylhäältä, valtapyramidin huipulta, ja alettava itse paavista. Hänen ehdotuksensa ei kuitenkaan herättänyt vastakaikua kaikissa kirkon johdon leireissä, mikä tuskin ihmetyttää. Ei ole mitenkään uutta, että muutoskitka on vallanpitäjien keskuudessa suurin. Kirkon hengettömät johtajat eivät kyenneet tunnistamaan, että kaikki kirkkoon raahattu roju olisi karsittava ja että papistolle, joka moraaliohjauksen puutteessa suureksi osaksi eli kuin paatunut huijarijoukko, olisi tehtävä jotain. Tämän kyvyttömyyden seurauksena oli, että Eurooppa vääjäämättä kypsyi sille mullistavalle hengelliselle vallankumoukselle, jonka sotapäällikkönä oli Luther ja joka seurasi 1500-luvulla."

(Peter Halldorf)

"Mutta myös 1400-luvun turmeltuneessa kirkossa oli koko ajan ihmisiä, jotka säilyttivät syvän ja aidon jumalanpelon. Ja jotka eivät koskaan lakanneet toivomasta muutosta; ei kapinan ja taistelun vaan sisäisen uudistumisen avulla. Kätkössä he elivät ahkeraa elämää, he huokasivat Jumalan puoleen ja rukoilivat kärsivällisesti sen kirkon puolesta, jonka tila tuotti heille suurta tuskaa. Nicolaus Cusanus oli tämän joukon eturintamassa. Hän oli harvoja, jotka sisältä päin arvostelivat monia kirkkoon kotiutuneita kasvannaisia. Anekauppa, kaikenkarvaiset taikauskoiset käsitykset, virkojen myyminen ja monet muut pahat tavat rehoittivat kuin rikkaruohot kunnianhimoisten pikkupaavien keskuudessa, jotka saattoivat turvautua mitä häpeällisimpiin menetelmiin toteuttaakseen unelmansa pullistua sammakosta häräksi. Cusanus teki määrätietoista kitkemistyötään tässä puutarhassa. Hän saarnasi parannusta ja kääntymista ja kehotti ihmisiä etsimään Jumalaa rukouksessa ja antautumisessa.

Oppinut Cusanus ei ollut vain teoreetikko ja peloton ja itsenäinen ajattelija, joka renesanssin hengessä räjäytteli kivettyneitä ajatusratoja. Hän oli mies, joka rakasti Jumalaa. Rukouksen ja antaumuksen esikuva, valmis itse tekemään käytännössä sen, mihin toisia kehotti. Oman roolinsa hän näki julistajana, hän tahtoi olla evankeliumin tulkki. Evankeliumi on suhde ja Cusanuksen mielestä syvien suhteiden jännittävyys on siinä, että niissä riittää aina tutkittavaa. Siksi hänestä tuli yksi tien ihmisistä. Tässä hän seuraa 1300-luvun suuren mystikon jälkiä, kirkollisen sensuurin vainoaman Mestari Eckartin, miehen, jonka "jatkuvan vaelluksen maailmankuvasta" Cusanuksella oli rohkeutta ammentaa inspiraatiota."

(Peter Halldorf)

"Kiusaus hamuilla nimilappuja, liimata ihmisiin ja ryhmiin etiketit, lisääntyy epävarmuuden ja kriisin aikoina. Meidän Herramme laidunmaillakin on kaikkina aikoina käytetty nimilappuja ja kannettu kylttejä. Fundamentalisti vai universalisti? Konservatiivi vai liberaali? Evankelikaali vai radikaali? Herätyshenkinen vai liberaaliteologi? Etiketit ovat siunaukseksi lääkepurkeille, mutta ihmisiin liimattuna kirous. Ne toimivat kontrollimenetelmänä. Sulkea sisään ja sulkea ulos. Kuuluuko hän heihin vai meihin? Koodisanoina, joita emme ole koskaan sisäistäneet, ne tuudittavat meidät uskomaan, että olemme oikealla hyllyllä. Ja että toiset eivät ole.

Joskus tapaamme ihmisiä, jotka eivät kotiudu yksinkertaisiin aitauksiin. Kiistelemme siitä, mitä nimityksiä heihin olisi liimattava, mutta emme onnistu pääsemään yksimielisyyteen. Heitä ei kerta kaikkiaan voi sijoittaa aitojen taakse eikä ahtaisiin häkkeihin. Kenties siksi, että he ovat sekä että eikä joko tai. He liikkuvat poikittain, eivät sovi käypiin malleihin, heille on mahdotonta panna suitsia suuhun. Mestari Eckart oli tällainen, samoin Nikolaus Cusanus.

Cusanus viipyi Jumalan olemuksessa, hänen suuruudessaan ja vertaamattomuudessaan. Ihmisen päämäärä oli hänen mielestään päästä Jumalan luokse, olevaisen perustaan, ainoaan todelliseen todellisuuteen. Jumalan suuruus ja korkeus merkitsee, että mitä enemmän häntä etsimme ja opimme tuntemaan, sitä selvemmin ymmärrämme, miten vähän hänestä tiedämme. Cusanus tiivistää tämän paradoksin lempi-ilmaukseensa docta ignorantia, joka tarkoittaa suunnilleen "valistunut tietämättömyys", "oppinut oppimattomuus". Sillä hän haluaa sanoa, että todella oppineita ovat ne, jotka ovat ymmärtäneet tietämättömyytensä.

Kun luulemme, että hallitsemme totuuden, petämme itsemme ja paljastamme vain oman tietämättömyytemme ja ylpeytemme. Meidän osamme on elää jännitteessä ymmärtämämme ja ei vielä ymmärtämämme välissä. Se, mitä emme ymmärrä, ei tarvitse johtaa hellitämiseen. Se voi päinvastoin johtaa vielä suurempaan luottamukseen. Missä tietomme törmää omaan rajaansa, siellä Jumalan Henki voi valaista meidät niin, että aavistamme enemmän leveydestä ja pituudesta ja korkeudesta ja syvyydestä. Tässä 1400-luvun Cusanus on saman perinteen lapsia kuin 400-luvun Augustinut, joka määritteli kristinuskon olemuksen sanoilla "etsiä löytääkseen ja löytää jatkaakseen etsimistä".

(Peter Hallforf)

Meidät on kutsuttu eri tavoin

Piispa Kaarlo Kalliala

aamumessu Maarin kirkossa

9.5.2014

(saarna kokonaisuudessaan

löytyy  >täältä<)

"Vaikka meidät kaikki on kutsuttu, meidät on kutsuttu eri tavoin. Toinen on se, joka liekehtii Jeesuksen häntä kohtaan osoittamasta rakkaudesta ja toinen se, joka korventuu rakkaudesta Jeesukseen.

Toiselle usko on lääke, toiselle avoin haava; toiselle Jumala on avoin syli johon nousta milloin tahtojaan, toiselle poistuva selkä jonka vaivoin saa pidettyä näköpiirissään. Toinen kokee armoa, anteeksiantamusta ja jopa autuutta, toinen ei koe mitään, vaan enintään aavistelee ja ehkä toivoo.

Ihminen on liian pieni ja elämä on liian lyhyt, jotta Jumalaa voisi maistaa, ajatella tai seurata kovinkaan monella tavalla. "Usko on tie ja Jumalan-tuntemus on tie"; ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää vastata siihen kutsuun, jonka on saanut.

Kristillinen usko on Kristuksen seuraamista. Se ei tarkoita hänen jäljittelemistään, vaan hänen läsnäolossaan elämistä ja asettumista vuorovaikutukseen hänen kanssaan. Se on liikkeellä oloa. Se merkitsee menemistä sinne minne ei omista lähtökohdistaan olisi osannut, voinut tai halunnut mennä.

Siinä on jotakin vääjäämätöntä ja käpertymätöntä; yhtä aikaa kuin se on vastustamatonta ja lumoavaa se huimaa ja vapisuttaa. Se on aivan liikaa, se on mahdotonta - eikä mitään muuta mahdollisuutta kuitenkaan ole, jos kerran, jos kerrankin, on saanut osuman sanoista:"Seuraa sinä minua."

Älä mittaa mitään muilla. Älä katso sivuun, katso minuun. Seuraa sinä."

(Kaarlo Kalliala)

Sielun harjoituksia

Jesuiitta Hans Zollerin

 > haastattelu <

Kirkko ja kaupunki-lehdessä

16.9.2013
 toimittaja Tommi Sarlin

"Haluaisitko kohdata Jumalan ja tuntea Kristuksen paremmin?

Haluaisitko seurata Kristusta ja rakastaa häntä enemmän?

Näihin päämääriin voi pyrkiä ignatiaanisissa hengellisissä harjoituksissa, joihin Suomessa voi perehtyä muun muassa ohjatuissa kahdeksaa päivää kestävissä retriiteissä. Harjoitukset saivat alkunsa Ignatius Loyolan (1491-1556) kääntymyksestä. Hän halusi auttaa myös muita tuntemaan Kristuksen paremmin.

Ignatius kutsui jesuiittoja retriittiin, jossa osallistujat eli vaeltajat vetäytyvät hiljaisuuteen 30 päiväksi. Kuukausi jakautuu neljään noin viikon mittaiseen jaksoon, joiden aikan vaeltajat pureutuvat oman hengellisen tiensä eri puoliin."

(Tommi Sarlin)

"Jesuiitta Hans Zollner on teologi ja psykoterapeutti, joka on perehtynyt terapian hengellisyyden keskinäiseen suhteeseen.

- Ignatiaaniset harjoitukset eivät avaudu lukemalla. Ne edellyttävät vetäytymistä retriittiin ja keskusteluja retriitinohjaajan kanssa. Hengellinen matka on vuoropuhelua Jumalan ja ihmisen välillä.Ohjaaja tuo vuorovaikutukseen kolmannen osapuolen, joka voi arvioida prosessia kirkon tietämyksen näkökulmasta.

Retriitit alkavat Zollnerin mukaan usein nautinnollisissa tunnelmissa. Vaeltaja kokee saavansa vihdoinkin levätä ja nukkua kunnolla. Mikään ei vaivaa.

- Kun ihminen pääsee lähemmäksi sydäntään, hän kohtaa oman haavoittuneisuutensa. Hän huomaa myös, kuinka on haavoittanut toisia.

Edetessään syvemmälle itseensä vaeltaja voi joutua kriisiin. Hän huomaa, ettei olekaan aidosti oma itsensä muille ihmisille ja Jumalalle. Moni ei halua kohdata tätä havaintoa ollenkaan, vaan peittää sen esimerkiksi äärimmäisyyksiin menevillä harrastuksilla. Tyhjyyden synnyttämä ahdistus halutaan kieltää.

- Kun arkirumba hellittää, vaeltaja saattaa huomata, ettei tiedä kuka hän sisimmässään on. Tämä voi olla masentava kokemus."

(Tommi Sarlin)

"Pakeneminen näkyy esimerkiksi siinä, kuinka paljon ihmiset käyttävät aikaa oman kehonsa parantamiseen. Olemme keskimäärin tyytymättömiä itseemme ja pyrimme täydellisyyteen. Usein näiden pyrkimysten takaa paljastuu heikko sisin.

- Kirkon yksi tehtävä voisi olla auttaa ihmisiä tutkimaan omia puolustusmekanismejaan ja näkemään itsensä haavoittuvina.

- Kirkon sanoma on, että kaikki päättyy kuitenkin hyvin. Retriitin hiljaisuudessa vaeltaja huomaa, että on olemassa joku, joka kohtaa hänet hänen yksinäisyydessään. Jumala haluaa sanoa, että hän tuntee meidät perin pohjin. Näin vaeltaja kokee tässä eräänlaisen puhdistautumisen."

(Tommi Sarlin)

"Harjoitukset päättyvät, kun vaeltaja palaa normaaliin elämäänsä. Hän palaa Jumalan luomaan maailmaan, jossa hänellä on oma kutsumuksensa. Jumala työskentelee maailmassa jatkuvasti ja haluaa, että vaeltaja elää elämänsä täydesti. Kaikkea voi tutkia avoimin mielin.

On vain koetettava löytää Jumala maailmasta. Kristus katsoi maailmaa rakastavin silmin. Hän ei tuominnut, vaan katsoi sitä rajoittamattomalla myötätunnolla.

Jeesus oli Hans Zollnerin mukaan riittävän itsevarma siihen, että hän uskalsi kohdata maailman avoimesti. Hän luotti itseensä niin paljon, että uskalsi antaa itsensä kokonaan muiden käyttöön.

Mitä enemmän annamme itsemme toisten käyttöön sitä enemmän saamme myös itsellemme. Meidän ei tarvitse kuitenkaan leikkiä Jumalaa, vaan vain etsiä häntä.

- Teologisesta näkökulmasta maailma on jo pelastettu. Meidän ei tarvitse sitä itse tehdä."

(Tommi Sarlin)

Lisäinfoa retriiteistä
  täältä ja täältä

Unohdettu radikalismi

Owe Wikström:

"Vain rakkaus antaa merkityksen"

(Kirjapaja 2011)

"On ihmisiä, joilla on intomielisyyttä, tulenpalava vakaumus. He pysyvät lujina ja ajavat asiaansa, eivät itsepäistä tyhmyyttään, vaan siksi, että he ovat mukana jossain itseään suuremmassa. He ovat kaikkea muuta kuin välinpitämättömiä.

Teatterin kielellä voisimme nimittää näiden ihmisten vastakohtaa passiiviseksi "kolmannen parven väeksi". He katselevat alas näyttämällö lievästi kiinnostuneina. He eivät osallistu, eivät riskeeraa mitään, eivät sitoudu. He viihtyvät.

Elämä kuitenkin tapahtuu näyttämöllä. Siellä ovat feministit, ympäristönsuojelijat, marksilaiset, postmodernistit, siellä joku kertoo uskostaan, siellä puhuu oikeistolainen, ateisti, muslimi tai anarkisti. He väittelevät, toiset kovaan ääneen, toiset hiljaisemmin, teräviä analyysejä seuraavat näkemykselliset perustelut.

Näyttämöllä liikkuvat ovat vakuuttuneita siitä, että tietyt asiat ovat oikein ja toiset asiat arveluttavia tai tuomittavia. Lehterillä elämän yleisö suojautuu klassisiin verukkeisiin: "En puutu asioihin. Onhan se sinänsä mielenkiintoista, mutta minulla ei ole mielipidettä. Katsotaan myöhemmin."

(Owe Wikström)

"Uudessa Testamentissa varoitetaan jatkuvasti elämän yleisön hillitystä asenteesta. Jeesuksen puheessa on anarkistinen, raju ja haastava sävy. Se sävy on lähes täysin karissut, kun kristinuskoa on muokattu yhdeksi terapiamuodoksi toisten joukkoon.

Jeesus sanoi: "Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää!". Tullessaan temppeliin ja nähdessään, että siitä oli tehty eräänlainen kaupallinen ostoskeskus, hän raivostui ja ajoi pois kauppiaat.

Ilmestyskirja varoittaa niistä, jotka ovat luopuneet ensi ajan rakkaudesta ja muuttuneet passiivisiksi eli lakanneet olemasta maan suola.

Tällaista tekstiä lukiessa on helppo ajatella vahingoniloisena vaisuja kirkon työntekijöitä, joilla ei ole mielipiteitä yhtään mistään. Mutta itsekritiikki on tässä kohdassa tärkeää. Milloin valitus kirkon latteudesta tai kristittyjen sitoutumattomuudesta onkin vain keino paeta omaa vastuuta. Milloin äänekäs arvostelu vain peittää oman osallistumisen puutteet?

Mihin aatekeskustelu on kadonnut? Milloin pyhä viha on hävinnyt? Istummeko pian kaikki mukavasti hengellisellä kolmannella parvella ja annamme vain kaikkien kukkien kukkia? Eikö enää mikään ole oikein tai väärin? Missä kuuluvat pyhän liekin innoittamien näkijöiden ja profeettojen äänet?

En peräänkuuluta uppiniskaisuutta tai fundamentalistista kulmikkuutta. Jumala varjelkoon meitä sellaisilta.

Nöyryyden, oikeudenmukaisuuden ja inkarnaation evankeliumiin sisältyy unohdettua radikalismia. Sen pitäisi häiritä raukean itsekeskeisyyden näennäisrauhaa.

Kenties vielä vakavampaa on se, että pahennuksen herättämisen merkityksestä vaietaan. On yhtä naiivia kuin virheellistäkin hakea siloteltuja kompromisseja ja kuvitella kaiken järjestyvän itsestään.

Päivän muistolause on lyhyt, mutta ankara: "Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää!".

(Owe Wikström)

Tie johtaa autiomaahan

Peter Halldorf:

"Koskematon maa -

nykyajan pyhiinvaeltajan matka juurilleen"

(Karas-Sana 1995)

"Me sekä kaipaamme että kaihdamme. Hiljaisuutta, vaikenemista, yksinäisyyttä. Taukoa, joka saattaa lähettää meidät löytöretkelle sielun tuntemattoman maiseman valtaville, laajoille alueille. 

Mutta mitä me oikeastaan pelkäämme? Jos olisi totta, että vähintään puolet todellisuudesta on näkymätöntä, järjelle käsittämätöntä ja vaikutusmahdollisuuksiemme ulkopuolella, täytyisi sen merkitä sitä, että ainakin puolet elämän tarkoituksesta jää meiltä löytämättä niin kauan kuin uskottelemme, ettei sitä olekaan. Vai saako itsemme todellisen kohtaamisen pelko meidät kavahtamaan sisään päin suuntautuvaa etsimistä?

Ajatella, jos näkisimme, että ihmisessä on syvyyksiä, joita yksikään kuolema maailmassa ei voi mitätöidä? Että itse ikuisuus odottaa kypsymistään omassa sydämessämme. Se voisi äkkiä merkitä, että meidän tehokkaan aikamme tärkeinpiä hetkiä ovat "hyödyttömät" tauot, jolloin suljemme vastaanottimemme tauottomia virikkeitä tarjoavan ympäristön lähetyksiltä ja hapuilemme kättä, jonka kosketuksesta olemme syntyneet. Tauot, jotka voivat täyttyä sellaisista elämyksistä, että meidät on huudahdettava: Minä uskon!"

(Peter Halldorf)

"Mutta mistä Jumala on löydettävissä? Mihin suuntaan käännymme, kun olemme maistaneet kaikkia ruokalajeja poppsykologioiden, terapioiden, vapaudenaatteiden, musiikkielämysten, ideologioiden, kulutuksen ja yhteiskuntakokeilujen notkuvasta voilepäpöydästä - emmekä vieläkään ole syvimmältämme kylläisiä?

Ehkä nyt on tullut aika työntää lapio syvemmälle ja etsiä monituhatvuotisen hengellisen historian juuria; kuunnella sisäisen elämän tienraivaajia. Näitä, joille Jumala oli suuri ja arvokas elinikäinen projekti. Ja jotka oppivat, että matkalla pyhään ei ole oikoteitä. Uudessa uskon ajassa heistä voi tulla tärkeimpiä tiennäyttäjiämme.

Nämä hengen pioneerit sekä kiehtovat että kauhistuttavat. He tarjoavat kaiken - ja vaativat kaiken. He viiltävät meidät irti siitä harhakuvitelmasta, että sisäisen elämän voisi sulloa yhtenä lisätoimintona elämän jo entuudestaan täyteen ohjelmaan. Mutta sitten he tarjoavat myös äärettömän paljon enemmän kuin ne hetkelliset sykähdykset, joita meille jakelee trenditietoiseksi elämyspajaksi muuttunut kirkko. He kehottavat kääntymiseen, joka voi lahjoittaa meille tämän päivän mitat ylittävän elämänhallinnan, sisäisen kasvun ja uskon."

(Peter Halldorf)

"Jos me luterilaisina ja vapaiden suuntien kristittyinä aloitamme siitä kohdasta, jossa seisomme, mutta kaivamme hieman totuttua syvemmälle, löydämme pian pinnan alta meidän ja sekä katolisten että ordotoksikirkon kristittyjen yhteisiä juuria. Hieman pinnan alapuolella juuremme ovat kietoutuneet yhteen. Täällä on siis hengellinen perintö, jonka voimme löytää ja josta voimme olla ylpeitä ja jonka voimme ennen kaikkea antaa rikastaa itseämme ja korjata suuntaamme etsiessämme syvempää elämää. Löydämme ihmisiä, joiden kopioita emme voi olla, koska heidän elämänsä ei ole toistettavissa, mutta joilta voimme saada ajatuksia, tukea ja rohkeutta elää eläämme yhtä antautuneesti ja aidosti tässä ajassa kuin he elivät oaa elämäänsä omassa ajassaan."

(Peter Haldorf)

"Heitä on ollut aina. Ihmisiä, jotka ovat rutiinin raiteista irrottautuen, ympäristön vihreää valoa odottamatta, lähteneet kaipuksen ajamina kulkemaan kohti Jumalaa. Näitä, jotka radikaalia vaihtoehtoa etsiessään ovat uhmanneet muotteja ja perinteitä ja jotka juuri siksi, että he eivät ole antaneet periksi, ovat löytäneet sen aidon helmen, jonka vuoksi he ovat kaiken uhranneet. He kaipasivat elämää, jonka Jumala on kokonaan vallannut ja heidän tiensä johti autiomaahan.

Autiomaahan, pois ihmisvilinästä, maailman hälyn ja vaatimusten ulottumattomiin, sinne ihmiset ovat aina menneet. On menty, jotta löytyisi tie tyhjyydestä tarkoitukseen, laidalta keskukseen. On menty janoisina etsimään lähdettä; levottomina ja harhailevina etsimään lepoa. Ja siellä, kaikkien rikkipuhuttujen sanojen kuulumattomissa, on pyhässä hiljaisuudessa löytynyt Sana. Sana, joka puhdistaa ja muuttaa. Kahden hänen kanssaan. joka pitää avaruutta kämmenellään, on löytynyt ainoa todella todellinen todellisuus."

(Peter Halldorf)

"Kain meni autiomaahan synteineen löytääkseen anteeksiannon, jos mahdollista. Jaakob meni sinne taistelemaan Jumalan kanssa ja löytämään oikean identiteettinsä; Kuka minä oikeastaan olen? Sinne meni Mooses työstämään pettymyksiään ja saamaan takaisin uskoaan siihe, jonka hän kuitenkin aavisti Jumalan tahdoksi. Erämaahan menivät Elia ja Jeremia ja monet muut profeetat. Sinne meni Johannes Kastaja, ja hänestä tuli tienraivaaja. Ja sinne meni heistä kaikista suurin: Ihmisen Poika.

Kuitenkin on kysyttävä itseltään, miten autiomaa, kaikista paikoista, voisi olla sopiva paikka sille, joka kaipaa syvempää, rikkaampaa ja todempaa elämää? Vastaus on ehkä yksinkertaisempi kuin luulemme.

Autiomaassa saamme sen, jonka maailma meiltä ryöstää. Saamme aikaa ajatella. Aikaa kuunnella. Aikaa rukoilla. Aikaa kasvaa. "

(Peter Halldorf)

Jumalan työtoverina

 Wilfrid Stinissen:

Tänään on Herran päivä

(Karas-Sana 1995)

 "Ihminen on luotu Jumalan työtoveriksi. (1Kor 9)

Sinun ei tarvitse olla täysin koulutettu voidaksesi tulla Jumalan työtoveriksi.

Evankeliumista voimme havaita, että Jeesus piti elämää itseään parhaana kouluna.

Markuksen evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesus suorittaa eräänlaisen opetuslasten koelähettämisen (Mark 6:7-13)

Voimme olettaa, että ainakin jotkut opetuslapsista esittivät vastaväitteitä kuullessaan, että Jeesus aikoo lähettää heidät matkaan.

He huomauttivat ehkä, että tämä oli aivan liian aikaista, että asia ei ollut vielä kypsä ja että he eivät olleet kasvaneet tällaiseen tehtävään.

Tästä huolimatta Jeesus lähettää heidät.

Jeesus tietää, että pystyvyys tulee ilmi käytännön toimissa."

(Wilfrid Stinissen)

 "Me vaikerramme, ettemme pysty siihen mihin meitä evankeliumissa vaaditaan, me pidämme vaatimuksia itsellemme liian korkeina ja vaikeina.

"Tee sen verran kuin pysyt", Jeesus vastaa tähän, "niin huomaat, että pystyt enempään kuin luulet."

Ei meidän yhteistyömme Jumalan kanssa ole tarkoitettu tapahtumaan tuumailun ja epäilyn ehdoilla, vaan konkreettisena toimintana.

Apostolit eivät luultavasti olleet, Johannesta lukuunottamatta, erityisen lahjakkaita tai hyvin varustautuneita tehtväänsä.

Jeesus ilmaisee kuitenkin selvästi, ettei se ole tarpeellista.

Apostolin tekee apostoliksi se, että hän on Jumalan lähettämä.

Ei ihmistä lähetetä sen tähden, että hän pystyy johonkin, vaan hän pystyy johonkin sen tähden, että hänet on lähetetty."

(Wilfrid Stinissen)

"Suo minulle armo

kaivata palavasti,

tutkia viisaasti

ja täyttää täydellisesti,

mitä ikinä hyväksi katsot.

Ja lahjoita minulle kaikkeen siihen,

mitä minulta odotat,

oikea oivallus, tahto ja kyky.

Anna minulle suora sydän."

(Tuomas Akvinolainen)

Vallankumouksellista mystiikkaa

Dorothee Sölle:

"Jumala tarvitsee meitä kaikkia"

kirjassa
"Anne Fried ystävien silmin"

(Kirjapaja 1998)

 "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi"-lauseen  perinteistä tulkintaa on jo vuosia pidetty irrelevanttina.

Paljon tärkeämpi kuin käskyn liiankin tuttu imperatiivi tuntuu olevan sen edellytys: "niin kuin itseäsi".

Eikö itsensä rakastaminen ole edellytys kaikille ihmissuhteille? Eikö pidäkin ensin arvostaa itseään, jotta voisi arvostaa vierasta? Eikö meiltä puutukin juuri itserakkautta, eikö pahin puutteemme ole kyvyttömyys hyväksyä oma itsemme? Miksi emme osaa pitää itseämme kauniina, hemmotella itseämme, antaa omia heikkouksiamme anteeksi ja luottaa omiin kykyihimme? Parantaa voi vain se, joka itse on parantunut....

Kuka voisi epäillä tällaisten väitteiden todenperäisyyttä?

Sisäinen työskentely on nykyisissä vaihtoehtoliikkeissä ehdottomasti tärkeämmällä sijalla kuin ulkoinen työ muiden hyväksi. Vasta kun sisäinen työ on suoritettu, kun on oppinut pitämään itseään hyvänä, kauniina, jumalan veroisena, vasta sitten voi ryhtyä pohdiskelemaan ulkoisen osallistumisen mahdollisuutta.

Minne ovat kadonneet unelmat taistelun ja mietiskelyn yhteisyydestä? Miksi niin monet naisliikkeen, rauhanliikkeen, ympäristöliikkeen aktivistit ovat langenneet narsismin pauloihin?

Miten sisäinen ja ulkoinen voisivat jälleen yhdistyä, miten se, joka meitä kantaa ja ravitsee, voisi ilmetä ja näkyä myös toiminnassa, jopa strategiassa?

Meiltä puuttuu elämänmuotoja, jotka todella yhdistävät yhdeksi sisäisen ja ulkoisen, meiltä puuttuu käsitys siitä, mitä "ora et labora - rukoile ja tee työtä", voisi meille nykyään tarkoittaa.

Uskonnollisten tapojen ja viisauksien pelastussaarekkeet olisivat nyt yhtä tarpeellisia kuin ne olivat Rooman valtakunnan romahdettua.

Silloinkin syntyi ryhmiä, luostareita, veljeskuntia, jotka hylkäsivät entisen elämäntyylin, lakkasivat palvomasta rahaa ja valtaa.

Tällaista henkisyyttä me kaipaamme, se olisi sekä mystistä että vallankumouksellista.

Meidän aikamme mystiikka ei ole kyllin näkyvää. Olemme jättäneet henkisyyden "psykokulttuurille", ikään kuin se voisi kasvaa vain heidän kasvihuoneissaan.

Olemme eristäneet profeettojen perinteen ja pitäneet sen erillään ainakin protestanttisuuden piirissä aina kovin pelätystä ja harhaoppiseksi leimatusta mystiikan traditiosta.

Emme tiedä, ettei uskontoa voi olla ilman mystistä alkusuhdetta, jotta vailla uskonto tuottaa vain irvikuvia ja valtamekanismeja.

On syytä ihmetellä, miksei meillä nykyisin ole sellaista kristillistä kulttuuria, joka selvästi ja varmasti kertoo yksityiselle ihmiselle, miten suuresti Jumala tarvitsee häntä.

Miksei meillä ole keskinäistä Jumalan-rakkauden kieltä, vaan pelkkää haalistunutta puhetta Jumalasta, joka rakastaa meitä, on minulle läheinen, ei millään muotoa vaadi meiltä mitään?

Vaatiihan lähimmäisyyteen velvoittava käsky ensin meiltä jotain tyystin mystistä ja selittämätöntä, todellisuuteen sovittamatonta, jotakin sellaista mitä tuskin olemme edes ajatelleet - nimittäin että rakastamme Jumalaa yli kaiken.

Miten se on mahdollista? Kuka tekee niin? Kuka jättää tekemättä, kuka laiminlyö sen käskyn? Miten se ilmenee, miten sen voi nähdä ja kuulla?"

(Dorothee Sölle)

Kutsumuksen kehto

Matleena Pinola:

"Luottamuksen kultalanka"

(Lähetysseura 2002)

"Jeesus tunsi ihmisten odotukset. Miten helppo hänen olisi ollutkaan valita tie, jota kansan suosio olisi reunustanut. Mutta hän valitsi toisen tien. Hän vetäytyi vuorelle, valitsi hiljaisuuden, rukouksen.
Ehkä Jeesuksen piti yhä uudestaan ja uudestaan kuunnella Isänsä ääntä ja varmistua siitä, mikä oli hänen todellinen identiteettinsä ja kutsumuksensa. Hiljaisten hetkien jälkeen hän saattoi taas kohdata ihmisten odotukset ja monenlaisen hädän.

Kosketus omaan kutsumukseen on vaarassa kadota, ellen pysähdy kaikessa rauhassa miettimään sitä aika ajoin. Kuka minä olen? Mikä on minun syvin olemukseni, identiteettini? Mikä on kutsumukseni ja tehtäväni juuri tässä elämäni vaiheessa?

Oman kutsumuksen kyseleminen ei kuulu vain elämänkaaremme alkuvaiheisiin. Kutsumus kasvaa ja voi muuttuakin, se voi laajeta uusin suuntiin. Se voi myös pelkistyä ja yksinkertaistua.

Jossain elämäni vaiheessa maistelin mielessäni sanoja "kutsumuksen kehto". Ajattelen, että kutsumuksen kehto on sisimmässäni, siinä, missä olen ilman sanoja ja selityksiä, ilman rooleja ja työtehtäviä, yksin, vain Jumalani edessä.

Etsin hiljaisuutta, jossa voin kuunnella Jumalan ääntä ja oman sisimpäni ääntä. Joskus tällaisena ohikiitävän lyhyenä hiljaisena hetkenä voin tavoittaa kiitollisen, jollakin tavalla hartaan ja pyhän tunteen. Tunteen siitä, että Jumala on kutsunut minut nimeltä. Minulla on oma kutsumukseni, jota ei ole kenelläkään toisella. Tällä kutsumuksella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ovatko tehtäväni suuria tai pieniä, tärkeitä tai vähäisiä.

Syvällä sisimmässäni on lepotila, jossa ei tarvitse suorittaa eikä ponnistella. Siinä on kehto, joka rauhoittaa ja ruokkii kutsumusta. Tarvitsen tällaista sydämen hoitoa voidakseni elää omaa arkipäivääni. Voisiko tästä kutsumuksen kehdosta, itsensä ja Jumalan kohtaamisen tilasta, löytyä voimia myös siihen hiljaisuuteen, joka vain laskeutuu elämän ylle? Elämäntilanteissa, joissa on elettävä ikään kuin sivussa arkisesta menosta, elämän erämaassa, yksin.

Jeesus on edellä kulkija tässäkin. Ei ole olemassa niin elotonta erämaata, hylättyä sivuraidetta tai ehdotonta yksinäisyyttä, jossa Jumala ei olisi läsnä."

(Matleena Pinola)