Rukouksessa on toivo

Marjaana Kanerva:

"Kasvojesi valoon-

mietteitä ja rukouksia vuoden varrelle"

(Kirjapaja 2009)

"Jossakin vaiheessa kävi niin, että elämäni perusta tuntui horjuvan samaan aikaan monilla tärkeillä alueilla. Terveyden, talouden ja ihmissuhteiden rakoillessa yhtäaikaisesti aloin liukua sielun hämärään, jota oli vaikea pitää loitolla. Vaikka olin tiennyt, että vastoinkäymiset voivat kohdata kenet hyvänsä, en oikeastaan ollut uskonut, että niin voisi tapahtua minullekin.

Ongelmat olivat senlaatuisia, että luonteelleni ominainen hihojen kääriminen ja asoiden reilaan paneminen ei tullut kysymykseenkään. Täytyi suostua ottamaan vastaan mitä tuleman piti. Piti nöyrtyä avuttomuuteen ja voimattomuuteen. Epävarmuuteen, kipuun ja pelkoon. Ja odottamiseen."

(Marjaana Kanerva)



"Oli vaikea löytää apua ahdistukseen, hankala syödä ja mahdoton nukkua. En halunnut puhua asioistani niiden ollessa akuutteja. Niinpä kohensin ryhtiä töihin mennessäni ja onnittelin itseäni selvitessäni työpäivästä murenematta.

En tuolloin saanut tukea jumalanpalveluksistakaan, koska en kyennyt menemään kirkkoon itsemättä valtoimenaan. Sama tapahtui, kun yritin kuunnella lohdutuksekseni musiikkia - elämäni yhtä suurta intohimia. Se, mitä minulle jäi, oli kuitenkinn rukous.

Rukous suorastaan pulppusi minusta. Käännyin Jumalan puoleen ensimmäiseksi aamulla,viimeiseksi illalla. Kävellessäni ja kotiaskareita tehdessäni rukoilin. Yöllä valvoessa rukoilin. Rukoilin omin sanoin ja valmiin rukouksin, rukoilin hiljaa ja ääneen. Luultavasti ymmärsin paremmin kuin milloinkaan ennen, mikä sisältö on kristittyjen perusrukouksella "Herra, armahda".

(Marjaana Kanerva)

"Oma rukoukseni auttoi minua pitkään. Ehkä voi jopa sanoa, että se piti minua koossa. Kun tuntui, että en oikein jaksa hengittää, koin, että Jumala hengitti rukouksessa minussa. Joskus sain levähtää, joskus tunsin ihmeellistä lohtua kaikkien vaikeuksienkin keskellä.

Mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että oli vaiheita, jolloin olin antaa periksi. Tuntui, että kaikki, rukoukseni mukaan lukien, on turhaa - elämä onkin vain suurta vahingoniloista farssia ja minä itse siinä suurimman pellen roolissa.

Vaikeimpina aikoina lähelläni oli kuitenkin ihmisiä, jotka rukoilivat puolestani. Jotkust heistä myös kertoivat sen minulle. Kuulin, että minut oli kannettu laajemminkin esirukouksen piiriin. Tieto siitä merkitsi minulle tavattoman paljon.

Niin kuin usein elämässä, vähitellen hämärä alkoi väistyä. Jostakin virtasi hitaasti ja melkein huomaamattomasti uutta voimaa."

(Marjaana Kanerva)





"Rukous on aina ollut minulle tärkeää, mutta nykyisin se on entistäkin tärkeämpää. Se on rakasta sen vuoksi, mitä se on minulle antanut; miten se on kantanut ja lohduttanut minua, avannut uusia näköaloja ja muistuttanut siitä, mikä viime kädessä on merkityksellistä.

Rukous on arvokasta myös, koska se on osoittanut minulle, kuinka Jumalan rakkaus tavoittaa minut puolestani rukoilevien ja minulle hyvää tahtovien ihmisten kautta. Tiedän ja tunnen, kuinka rukouksessa saan jättäytyä Jumalan käsivarsille. Saan levätä hänessä, eheytyä ja uudistua hänessä ja hengittää hänessä. Joka päivä minuun virtailee hiljaa uutta uskoa, toivoa ja rakkautta."

(Marjaana Kanerva)

"Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala,

sinua kannattavat ikuiset käsivarret."

(5Moos 33:27)

Äänettömyys Jumalan edessä

Peter Halldorf:

"Koskematon maa -

nykyajan pyhiinvaeltajan matka juurilleen"

(Karas-Sana 1993)

"Hiljaisuus ja äänettömyys Jumalan kasvojen edessä on välttämätöntä, elimmepä missä rukoustraditiossa tahansa. Se on "rukouksen äiti", sisäisen elämän pohjapiirros. Se auttaa minua huomaamaan, että kaiken rukouksen perusta on lepo eikä taistelu. Hiljaisuudessa meille selviää, että todellinen rukous on se tila, missä ihmisen suorituspaine on pienimmillään. Sen pohjalle voi sitten rakentaa niiden rukousten avulla, joita toiset ovat rukoilleet tai joita itse spontaanisti muotoilemme.

Tai voimme vain olla vaiti, äänettömyydessä, tietäen, että se on yhtä suuressa määrin rukousta kuin rukouksen pukeminen tietoisesti sanoiksi. Rukous ei ala vasta silloin, kun avaamme suumme. Meidän ei tarvitse äänekkäillä rukouksillamme manata Jumalaa luoksemme; rukous on sitä, että pysymme sen Jumalan lähellä ja ulottuvilla, joka on aina elämässämme läsnä. Vasta silloin, kun molemmat ovat tavattavissa, todellinen ja syvempi kohtaaminen voi tapahtua."

(Peter Halldorf)

"Päivittäinen henkilökohtainen hartaus on luultavasti se alue, jolla nykypäivän kristinuskon kriisi on pahimmillaan. Tämä koskee paljolti myös niitä, joiden tulisi olla hengellisiä oppaita: pappeja ja saarnaajia. Almanakkamme ovat niin täynnä, että kätketty elämä Jumalassa saa jatkuvasti pokkuroida virallisille tehtävillemme; tämä näkyy ehkä siitäkin tosiasiasta, että meidän kristittyjen johtajien on paljon helpompi lähteä kursseille ja konferensseihin kuin retriitteihin tai kokouksiin, joissa kaikki muu saa väistyä ja seurustelu Jumalan kanssa tulla pääsiasiaksi.

Ja tässä - ei meidän saarnoissamme eikä uskonkappaleissamme - paljastuu todellinen näkemyksemme julkisen ja salaisen suhteesta. Luostarielämä rakentuu yksinkertaisen, mutta tästä päivästä täysin kadonneen ymmärryksen varaan: mitä enemmän suuntaudumme Jumalaan, sitä enemmän vaikutamme tähän maailmaan. Kirkon ajatuminen yhteiskunnan reuna-alueelle ei luultavasti johdu ideoiden tai ohjelmien puutteesta. Syytä on pikemminkin etsittävä hengellisen voiman puutteesta."

(Peter Halldorf)

"Miten sitten voisimme auttaa henkilökohtaiseen hartauselämäänsä pettyneitä kristittyjä? Kaikki epäonnistumisethan saavat meidät lukkiutumaan heti, kun asia tulee puheeksi. Muistutus siitä, että minun "pitäisi", huonontaa vain entuudestaankin kiusaantunutta omatuntoa. Niskaamme alkaa hengittää eräänlainen yhdestoista käsky: "Sinun on pidettävä henkilökohtainen hartaus joka päivä....." Ja vaarana on, että luomme lisää malleja ja kaavoja, joiden seurauksena on vain oikosulku.

Hiljaisesta rukouksesta voi tulla tie sellaisen jumalayhteyden uuteen löytämiseen, johon ei liity suorituspaineita, vaatimuksia tai odotuksia. Oleellista ei ole menetelmä, oleellista on löytää hiljaiselle rukoukselle tilaa.

Se voi tapahtua lukemattomin eri tavoin. Aikaisin aamulla, joskus päivän mittaan tai myöhään illalla. Kävelyllä, keittiön pöydän ääressä tai kotona paikassa, jonka erotan "rukousnurkkaukseksi". Kun Jeesus kehottaa meitä menemään sisälle huoneeseen rukoilemaan, hän käyttää kuvakieltä. "Huone" on kuva häiriöttömästä paikasta, jossa voin olla elämässäni aina läsnäolevan Jumalan tavattavissa."

(Peter Halldorf)

"Olemme kaikki ihmisinä erilaisia. Kaikki eivät elä samanlaisissa olosuhteissa. Kuljemme erilaisten vaiheiden ja ajanjaksojen läpi elämässämme. Lujuus ei tarkoita lukkiutumista tiettyyn muottiin, jonka emme voi kuvitellakaan muuttuvan. Elämän vaiheiden vaihtelu vaatii avoimuutta ja joustavuutta.

Löydä se henkilökohtaisen hartauden muoto, joka sopii juuri sinulle, ja yritä sitten pitää siitä kiinni niin pitkään kuin mahdollista. Aloita yksinkertaisesti, ei liian kunnianhimosesti eikä suurimuotoisesti. On paljon parempi harjaantua uskollisuuteen ja luotettavuuteen vähässä kuin laatia rukous-ja raamatunlukuohjelmia, jotka ensimmäisen innostuksen kuoltua tuntuvat vain kuristavan hengellistä elämääni kurkusta."

(Peter Halldorf)

"Menen sisälle huoneeseeni

ja suljen oven.

Vain minä ja sinä, Jumala,

ja hiljaisuus.

Maan ja taivaan

sydämenlyönnit

painautuvat toisiinsa."

(Niilo Rauhala)



 

 

 

Tulla minäksi

Tommy Hellsten:

"Ajan takaa -

kauemmas katsomisen taidosta"

(Kirjapaja 2011)

"Kirkkoisä Augustinus on sanonut, että Jumala, joka on sisällämme, ei ole minä mutta on enemmän kuin minä itse. Jeesus sanoo, että Jumala on meidän sisällämme tai, toisen käännöksen mukaan, meidän keskellämme. Nämä ovat kiehtovia lauseita.

Jos sisälläni on Jumala, joka on eri kuin minä mutta joka on enemmän kuin minä itse, silloin siitä seuraa, että todellinen minuuteni on sekä syvällä sisälläni että jotenkin Jumalan suunnassa. Jos tämä on totta, siitä puolestaan voi ajatella seuraavan, että voin saada yhteyden Jumalaan menemällä syvälle itseeni. Miten tällaiseen tulisi suhtautua?

Joko se on uskonnollista sanahelinää vailla todellisuuspohjaa tai sitten mysteereistä kaikkein kiehtovin. Jos kyse on pelkästä sanahelinästä, asiaan ei kannata uhrata aikaa. Mutta jos asiassa on jotain perää, siihen tulee suhtautua kuin maailman tärkeimpään asiaan."

(Tommy Hellsten)

""Oli aika, jolloin koin suurta ahdistusta. Olin kasvanut alkoholistikodissa ja kannoin nimetöntä ja kasvotonta tuskaa ja kipua sisälläni. Se johti minut uskonnolliseen etsintään. Minusta tuli uskovainen ja olin sitä tosissani. Mutta kun sisälläni oli niin paljon selvittämätöntä, uskonkokemus vähitellen suli pois ja minusta tuli jälleen "maailman lapsi".

Kuvittelin, että koska olin hylännyt Jumalan, Jumala myös hylkäsi minut. Pettymykseni oli syvä ja minusta tuli vähitellen kyynikko ja agnostikko. Aloin pitää kristinuskoa heppoisena maailmanselityksenä ja psykologisesti naiivina ajatusrakennelmana. Mutta hätäni oli kuitenkin suuri, eikä jättänyt minua rauhaan. Lähdin opiskelemaan teologiaa ja motiivinani oli hankkia tieteelliset välineet kristinuskon onttouden osoittamiseksi. Mutta kaiken kyynisyyteni alla eli yhä myös isoäidin iloisen ja terveen hengellisyyden vaikutus, eräänlainen lapsenusko."

(Tommy Hellsten)

"Vaikka kuvittelin, että Jumala oli minut hylännyt, niin ei ollut tapahtunut. Jumala oli suuressa viisaudessaan potkaissut minut pois sylistään ja sanonut, että ei poika, ei se näin yksinkertaista ole. Et sinä itseäsi pääse pakoon. Lähde tutustumaan itseesi ja kaikkeen siihen mitä kannat sisälläsi. Sitten hän lähetti minut matkaan ja minä lähdin.

Aloitin pitkän matkan omaan sisimpääni, kaikkeen siihen tuskaan ja kipuun, jota olin yrittänyt paeta. Lähdin paitsi matkalle minuuteeni myös matkalle menneisyyteeni. Yksilön minuus ja hänen menneisyytensä - ne ovat monin osin yksi ja sama asia.

Matkallani luovuin kaikesta uskonnollisesta. En enää vaivannut itseäni Jumalalla, vapautin itseni Jumalan ymmärtämisen taakasta. Kiinnostukseni kohteeksi tuli oma sisimpäni ja sinne sukelsin suurella antaumuksella. Osallistuin kursseille ja hoitoihin, matkustin koulutuksiin, aloin käydä itseapuryhmissä, hakeuduin terapiaan, kävin psykodraamakursseja. Hätäni oli kova, ja kun alkoi tuntumaan siltä, että apua todella voi olla saatavilla, avuntarpeeni vain kiihtyi ja syveni."

(Tommy Hellsten)

"Minusta tuli oma projektini. Muutaman vuoden ajan kaikkein tärkein asiani maailmassa oli oma prosessini. Helpotuksen tunteeni avun keskellä oli yhtä suuri kuin hätäni oli ollut. Olin useita kertoja hakenut apua uskonnosta ja aina pettynyt, mutta vihdoin koin saavani todellista apua muualta.

Pidin itseäni varsin vaikeana tapauksena, jopa toivottomana. Toivon herääminen kaltaiselleni toivottomalle tapaukselle oli niin suuri tapahtuma, että se jätti kaiken muun taakseen. Kuvainnollisesti myin kaiken ja omistin elämäni aarteen etsimiselle, jonka aavistin olevan kätkettynä jonnekin lähelleni.

Kun olin kulkenut tätä tietä joitakin vuosia, hengelliset asiat alkoivat avautua minulle uudella tavalla. Ne eivät enää olleet uskonnollista ihannepuhetta, vaan psykologisia totuuksia, jotka saatoin ymmärtää ja jotka tuntuivat merkityksellisiltä itseni ja elämäni kannalta. Hengellisyys oli elämässäni saanut psykologiset kasvot.

Tai ehkä voisin muotoilla niin, että aloin aavistaa sisälläni Jumalan kasvot, ja nuo kasvot olivat salaperäisellä tavalla yhteydessä omiini. Sitä mukaa kun itse sain kasvot, aloin aavistaa niiden takaa myös Jumalan kasvot. Tätäkö tarkoittaa, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi?"

(Tommy Hellsten)

"Oma identiteettini alkoi muodostua ja se muodostui sitä mukaa kuin avauduin rakkaudelle. Avauduin rakkaudelle, uskalsin olla avuton, tulla todeksi, tarvita toisia ihmisiä ja paljastua heikoksi. Persoonastani tuli rakkauden luomus, rakkauden muotoinen ja rakkauden synnyttämä. Siksi nykyisin sanonkin, että rakkaus luo ihmisen persoonaksi.

Ihminen ei uskalla suostua näkyväksi ja haavoittuvaksi, ellei hän koe saavansa jostain rakkautta. Rakkaus muodostaa turvan, jota tarvitaan, jotta uskallamme tulla näkyväksi heikkona, avuttomana, voimattomana ja keskeneräisenä. Rakkaus kutsuu meidät hellästi ja joskus lujasti haavoittuvaksi.

Ja näin ihmisestä tulee kuin Jumala: avuton ja haavoittuva. Päinvastoin kuin luullaan, Jumala ei luo maailmaa vallalla vaan rakkaudella. Jumalan kaikkivaltius ei ole suvereenia kaikkivaliutta, vaan rakkauden kaikkivaltiutta. Jos sisälläni on kaikkivaltias rakkauden Jumala, hän taatusti on kanssani silloin, kun olen heikko, voimaton ja ymmälläni."

(Tommy Hellsten)

"Kuljin siis vaistomaisesti oikeaa tietä, kun hylkäsin Jumalan. Enkä minä hyljännyt Jumalaa, vaan hylkäsin uskonnon, toisin sanoen oman käsitykseni Jumalasta. Voi ihmisen yksinkertaisuutta, kun hän kuvittelee voivansa astua rakkaudettomaan maailmankaikkeuteen. Sellaista ei yksinkertaisesti ole. Kaikki on rakkautta, rakkaus ei hylkää ja siihen voi astua sisään silmänräpäyksessä.

Rakkautta ei voi käskeä tai hallita, mutta sille voi avautua. Niin kauan kuin ihminen ei uskalla avata itseään rakkaudelle, hän jää kokemuksellisesti rakkauden ulkopuolelle, vaikka tosiaasiassa rakkaus on koko ajan jossain aivan lähellä. Ihminen on rakkauden ympäröimänä, hän ui siinä koko ajan. Jos hän epäilee rakkautta, hän on kuin kala, joka epäilee, voisiko tosiaan olla totta se, että maailmassa on valtameriä.

Uskonnon suhteen neutraaleja ihmisiä on paljon, mutta rakkauden suhteen kukaan ei ole agnostikko tai ateisti. Ja jos Jumala on rakkaus, silloin Jumalan suhteen neutraaleja ihmisiä ei ole."

(Tommy Hellsten)