Kiireettömyyden kulttuuri

Owe Wikström:
"Häikäisevä Pimeys"

(Kirjaneliö 1995)

 "Useimmat ihmiset ovat kadottaneet hiljentymisen kyvyn. Kiireettömyys ja yksinkertainen viihtyminen ovat kohta kokonaan kadonneet. Levottomuus ja hosuminen täyttävät työn ja vapaa-ajan.

Kristillinen usko ei voi kasvaa kovin syväksi ennen  kuin ihminen oppii pysähtymään ja olemaan hiljaa. Joutilaisuus on välttämätöntä raivatessa sisäistä tilaa kiireettömyydelle.

Joillakin ihmisillä on huono omatunto, jos he makailevat jouten, katselevat pilviä tai antavat puolikkaan päivän kulua hyvien ystävien seurassa.

He luulevat, että syvään rukouselämään tai vahvaan luottamukseen Kristusta kohtaan ja hänen seuraamiseensa ei voi liittää joutilaisuutta, viihtymistä tai laiskottelua." (OW)

"Hengellisessä elämässä tärkeää on läsnäolon tunne, kokemus siitä, että tekee juuri sitä mitä on tekemässä, eikä alituisesti ole menossa jonnekin muualle.

Muutaman minuutin ajan päivässä, ehkä puoli tuntia viikossa voi harjoitella olemaan läsnä ja vastaanottavaisessa mielentilanssa. 

Kirkon historiassa näitä minuutteja on nimitetty hartaushetkiksi.

Minä kutsun niitä kiireettömyyden kulttuuriksi."

(Owe Wikström)

"Sieluni,
miksi olet niin levoton?
Odota Jumalaa!"
(Psa 43:5)

Seitsemän vapaata viikkoa

Sakari Lehmuskallio (toim.)

"Seitsemän vapaata viikkoa

  - mahdollisuus paastoajaksi"

(1988)

"Olemme riippuvaisia tietystä televio-ohjelmasta, vaatteista, makupalasta, toisten mielipiteistä tai mistä tahansa elämän pienistä asiasta, joka sitoo. Haluaisimme irrottautua kahlitsevista asioista, mutta tunnemme ettei meiltä löydy voimia muutokseen. Monen vaikean asian kanssa tarvitsemme toisia tueksemme. Tarvitsemme yhdessä kilvoittelua, Jumalan edessä pysyttelyä, hiljaista rukousta.

"Seitsemän vapaata viikkoa" ei merkitse vain paastoamista lihasta tai kahvista, se voi olla mikä tahansa asia, jonka kanssa haluan tehdä rajanvetoa elämässäni. Jos ajankäytön jäsentäminen tuottaa minulle sekaannusta, voisinko sitoutua paaston aikana sen jäsentämiseen. Kenties haluan käydä jumalanpalveluksessa säännöllisesti, mutta en ole pystynyt pitämään siitä kiinni.

Voisinko seitsemän viikon ajan etsiytyä jumalanpalveluksen lähteille? Se elvyttäisi elämääni hengellisesti ja henkisesti."

(Sakari Lehmuskallio)

"Paasto ei ole pakkoa, säännön noudattamista, mukautumista, vaan uskaltautumista itsensä ja maailman tutkisteluun, uusien kokemusten äärelle. Tähän tarvitaan pitkäjänteisyyttä ja kestävyyttä.

Paastosta huolimatta syöty lihanpala ja juotu lasillinen viiniä eivät kumoa paaston perusajatusta, vaan pikemminkin väärän kytkennän määräyksiin ja sidonnaisuuksiin. Epärehellisyys itseä kohtaan tulee paaston rikkoutumisessa ehkä myös paljastetuksi.

Paaston johdantokysymyksenä voisi olla: Mikä on meille hyväksi?

"Sillä kaikki on luvallista, mutta kaikki ei ole hyödyksi." (1Kor 10:23)

Kokemus sanoo, ettemme useinkaan tiedä, mikä on meille hyväksi ja että teemme sitä mitä itse asiassa vihaamme. Siksi myös paasto on itsensähallitsemisen harjoitusta, omien ja yhteisön asettamien pakkojen alta vapautumista. Paastonaika on varattu konkreettiselle uskonharjoitukselle, jossa pyhälle ja parantumiselle on varattu tilaa. Tarvitaan erikseeen otettua aikaa, jotta voisimme käydä vaikean tehtävän eteen: muuttaa itseämme tai suostua muutettavana olemiseen."

(Sakari Lehmuskallio)

"Paaston fyysiseen puoleen liittyy myös laajempi näkökulma: luonnonvaroja tuhlailevasta elämäntavasta luopuminen ja yksinkertaisen perustarpeet tyydyttävän elämäntavan löytyminen.

Psykologinen merkitys paastolle löytyy, kun paasto harjaannuttaa ihmistä oman elämän hallintaan tahdon lujittumisen ja mielen hiljentämisen kautta. Paasto auttaa myös torjumaan kiireisen elämäntahdin ja elintason tavoittelun luomaa paineista elämäntapaa.Tätä kautta paastolla on merkitystä ihmisen henkisen terveyden kannalta.

Hengellisestä näkökulmasta katsoen paasto merkitsee hiljentymistä Jumalan eteen. Rukous ja mietiskely paaston elementteinä auttavat ihmistä kuulemaan sisäistä ääntään ja herkistämään omantuntonsa toiminta.

Paasto on ymmärretty väärin, jos "sinä et saa"-lauseet nousevat keskeisiksi. Kieltojen sijaan uusien kyllä-lausahduksien tulisi nousta esille. Paastossa ei ole kysymys siitä, että harjoitetaan askeesia tai luovutaan vanhasta, vaan rohkeudesta kohdata uusi elämisen tapa ja uusia kokemuksia. Paastossa ei ole kysymys annettujen kaavojen noudattamisesta, vaan omien kysymysten ja ongelmien edessä seisomisesta.

On kysymys siitä, että parantumiselle ja totuudelle annetaan mahdollisuus. Kuullaan omia ääniä ja omia rukouksia. Paastonaika voi olla askel muutoksen tiellä, joka vie toivottuun suuntaan."

(Sakari Lehmuskallio)

Sydämen syksy

Anna-Mari Kaskinen:

Sydämen vuodenajat

(Kirjapaja 2009)

"Päivät pimenevät. Luonto on leimahtanut loistoonsa ja hiipuu lepoon.

On aika hiljentyä, kääntyä sisäänpäin, sytyttää kynttilä ja kohdata sydämen syksy.

On aika palata kesän yksinäisiltä retkiltä ja etsiytyä toisten kulkijoiden yhteyteen, jakaa eväät ja niukkuus.

On aika antaa tilaa kaihertavalle ikävälle, joka ei vielä ole saanut edes nimeä.

On aika katsoa, miten Jumala tekee työtään salatulla, väistämättömällä tavallaan luonnon kiertokulussa, ihmisen elämänkaaressa, arkipäivän hienonhienoissa säkeissä.

On aika hakeutua sammumattoman valon äärelle, lämmitettäväksi, valaistavaksi, karaistavaksi."

(Anna-Mari Kaskinen)

Saat levätä

Anna-Maija Raittila:

"Niin kevyt on rakkaus -

ikkunoita luottavaiseen elämään"

Toimittanut Maaria Pätsi

(Kirjapaja 2012)

"Näyttää siltä, että paras sanoma, mikä ihmisiä nykyään koskettaa, on tämä: Sinun on lupa olla väsynyt. Sinun ei tarvitse jaksaa. Ainoa tehtäväsi on levätä. Ja usein ei mitään muuta tarvitsekaan sanoa. Luoja varjelkoon minua jatkamasta, että sitten jaksat taas, kun olet riittävästi levännyt! Ja jos käytämme sanaa tehtävä, se johtuu vain siitä, ettei väsynyt ihminen pysty reagoimaan muuten kuin suoritusten puitteissa. Hän tarvitsee käskyn lauetakseen.

Minulla on oppimestarina kissa, joka vyörähtelee vuoroin selälleen ja mahalleen, venyttelee pehmeänä raajojaan ja yhtäkkiä simahtaa uneen."

(Anna-Maija Raittila)

"Kuiskaan vielä nytkin, että saa. Saa tehdä tilaa väsymykselle, antaa tilaa päiväunille, riittävän pitkälle aamu-unelle, saa vaikka yhteisellä päätöksellä mennä jonain iltana varhain nukkumaan. Työpaikkallekin saa järjestää hämäriä siimeksiä, katveita yksinolloon, lempeitä pieluksi vaikka yhdelle kerrallaan.

Aika ajoin on hyvä aivan sananmukaisesti mennä "erämaahan": lepoon, johon mitkään arkitehtävien paineet eivät ulotu. Ja hiljaisuudessa pitäisi saada olla niin kauan, että se todella pääsee sisälle asti: että elämänilo omassa levollisessa rytmissään alkaa taas kummuta sisältäni. Että alan taas nähdä tehtäväni oikeissa suhteissaan, omien lahjojeni ja voimieni mittaisina. Että on taas helppo hyväksyä omat rajoituksetkin: sen paikan ääriviivat, johon juuri minut on kutsuttu tekemään työtä."

(Anna-Maija Raittila)

"Hiljaisuuden ensimmäinen lahja on, että siinä levätään.

Kuulosteva hiljaisuus voi vähä vähältä muuttua perusasenteeksi. Alamme viihtyä matalalla, ja tällainen suojaton, huomaamaton oleskelu vetää meitä omalla painollaan yksityisyydestä yhteyteen. Se ei ole sulautumista massaan, vaan herkistymistä kaikelle häviävänkin pienelle, mitä ympärillä on.

Polulla on pysähdyttävä. Keskellä arjen monenlaisia tilanteita on välillä aivan kuin kyyristyttävä yksin oloon, korva omaa sydäntä vasten. Hiljaisuus ei näet tule ulkopuolelta. Se odottaa sisällämme. Se odottaa, että avaisimme sille tilaa ja päästäisimme sen valaisemaan koko sitä maailmaan, jossa parhaillaan elämme.

Meidän ei tarvitse väsyttää itseämme jahtaamalla elämyksiä ja kuluttamalla niitä. Jumalan yltäkylläisyys laskeutuu köyhille ja tarvitseville."

(Anna-Maija Raittila)

Levollista Joulua!

Elää rakkaudessa

Tommy Hellsten - Christer Åberg:

"Matkalle pääsee jos pysähtyy"

(Kirjapaja)

"Minä pelkään sinua. Pelkään sairastumista, pelkään yksinäisyyttä. Pelkään, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat ja puhuvat, pelkään etteivät rahat riitä, pelkään tulevaisuutta, sitä etteivät asiat järjestykään. Minä pelkään pimeyttä ja korkeita paikkoja, pelkään itsevarmoja ihmisiä, minä pelkään kuolemaa. Minä pelkään elämää.

Pelko on elämän pahin vihollinen. Silti kaikki näyttävät pelkäävän. Kaikki paitsi lapset, joita rakastetaan, ja ne, jotka uskaltavat olla lapsia aikuisinakin. Mikä on heidän salaisuutensa?

Salaisuus on siinä, että he luottavat. He luottavat siihen, että he ovat aina kannettuja. He luottavat siihen, ettivät he ole koskaan yksin. He elävät rakkaudessa. Rakkaus on ainoa voima, joka kykenee voittamaan pelon. Rakkauden salaisuus on nimeltään yhteys. Missä ei ole yhteyttä, siellä on pelkoa."

(Tommy Hellsten)

"Ilon juuret kaivautuvat syvälle huolettomuuteen. Huolettomuus on vakuuttuneisuutta siitä, että elämässä kaikki on hyvin. Voi olla kuin taivaan lintu ja visertää pyhän huolettomuuden laulua päivästä toiseen.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaiken on mentävä niin kuin minä itse olen kaavaillut, tai ettei meillä saisi olla vaikeuksia. Juuri vaikeudet ja vastoinkäymiset pyrkivät johtamaan meitä iloon osoittamalla, että me olemme itsessämme voimattomia. Ne pyrkivät murtamaan meissä esiin tunnon omasta heikkoudestamme. Ei voi löytää huolettomuutta niin kauan kuin uskoo vain itseensä. Ei meihin ole uskomista, tiedämme sen itsekin, ja siksi tarvitsemme jotain suurempaa. Kun sen löydämme, olemme turvassa, jota emme ole itse rakentaneet. Vain silloin voimme olla huolettomia ja vasta silloin voimme visertää."

(Tommy Hellsten)

"Rukous muuttuu rukoilijan ymmärtäessä, että kaikki hänelle on jo annettu. Kun tajuaa, että minulla on jo kaikki mitä syvyydessäni kaipaan, pyytäminen käy tarpeettomaksi. Rukoukseen tulee kuuntelemisen asenne. Alan kuunnella, mitä minussa on toteutumassa. Alan myös kuunnella, mikä minussa mahdollisesti asettuu tämän hyvän toteutumisen esteeksi. Tähän en tarvitse sanoja, vaan hiljaisuutta.

Rukoilijaa alkaa kiehtoa kaikki sellainen, mikä herkistää korvat kuuntelemiselle. Ei voi kuulla, jos ei ensin hiljene.Ei voi kuulla, jos ympärillä on jatkuva virikkeiden tulva. Ei voi kuulla, jos sisimmässään on vakuuttunut siitä, että Jumala on vastahakoinen antaja, jota täytyy monin tavoin vakuuttaa, maanitella, jopa manipuoloida. Mitä syvemmin tajuaa jo olevansa rakastettu, sitä enemmän rukoukseen tulee levollisuutta ponnistelun sijaan."

(Tommy Hellsten)

Katsella Jumalan silmin

Anthony de Mello:

"Katseleminen -

mietiskelyä Ignatius de Loyolan

Hengellisten harjoitusten äärellä"

(Johnny Kinga Kustannus 2012)

"Intialainen jesuiittapappi ja psykoterapeutti Anthony de Mello tunnettiin hengellisenä opettajana, joka ei kuvia kumarrellut. Tämä kirja, joka on ilmestynyt 23 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, julkaistaan hänen hengellisen yhteisönsä, Bombayn jesuiittaprovinsin luvalla. Kirjan lähtökohtana on kristillisen kirjallisuuden klassikkoon, Ignatius de Loyolan (1491-1559) Hengellisiin harjoituksiin perustava ignatiaaninen retriitti. "Katseleminen" perustuu de Mellon opetuspuheisiin retriitinohjaajajien koulutuksessa.

Ignatiaaninen retriitti on pisimmillään kuukauden kestävä ohjattu mietiskely. Sen tarkoituksena on vahvistaa ihmisen käsitystä siitä, että Jumalan luomana hän on rakastettu ja hyväksytty sekä oppia näkemään, kuinka meidän iankaikkinen hyvämme on kaikessa luodussa, ei vain jossakin hengellisessä hyvässä. Kysymys on tavasta katsoa sekä ulkoista todellisuutta että sisäistä maailmaamme."

(Jaakko Heinimäki suomentajan esipuheessa)

"de Mello painottaa, että päästäksemme kosketuksiin omien voimavarojemme kanssa meidän on kehitettävä kykyämme sietää hiljaisuutta ja odottaa kärsivällisesti. Vaikka Hengelliset harjoitukset ovat eräänlainen harjoitusohjelma, de Mello painottaa, että emme voi itse tuottaa itselleme armoa  nähdä Jumala kaikessa. Ignatiaaniset harjoitukset eivät ole kristillinen kuntokoulu. "Lopettakaa hengellisten muskeleittenne pullistelu", de Mello neuvoo.

Kärsivällisyyden ja hiljaisuuden ohella kirjan toinen tärkeä teema on irti päästäminen meitä kahlitsevista vääristä kiintymyksistä. Voidakseni tulla siksi ihmiseksi, joka todella olen, minun on paradoksaalisesti riisuuduttava omasta minästäni, omasta tahdostani, väärästä itserakkaudestani ja oman etuni tavoittelusta. Juuri tällainen "yhdentekevyys" on Hengellisten harjoitusten keskeisempiä tavoitteita. Kyse ei ole väsähtäneestä välinpitämättömyydestä vaan siitä, että otetaan erottelematta vastaan, mitä Luoja antaa.

Suomalaisessa hengellisessä perinteessä tällainen pyyteetön yhdentekevyys ilmenee esimerkiksi tutussa kiitosvirressä. "Kiitos sulle jokaisesta elämäni hetkestä. Kiitos päivän paistehesta niin kuin pimeydestä... Kiitos sulle kukkasista, jotka teilläin kukoisti. Kiitos myöskin ohdakkeista, jotka mua haavoitti." (Virsi 341)

(Jaakko Heinimäki suomentajan esipuheessa)

"Thomas Merton on sanonut: "Ihmisten maailma on unohtanut hiljaisuuden ilot, yksinäisyyden rauhan, jota täyteläinen ihmiselämä edellyttää. Kukaan ei voi pitemmän päälle olla onnellinen ellei hän kosketa sielunsa syvyyteen kätkeytyneitä hengellisyyden lähteitä. Jos ihminen jatkuvasti pakenee omaa kotiaan ja on lukittuna ulos omasta hengellisestä yksinolostaan, hän lakkaa olemasta persoona."

Voimme päästä itseämme vastatusten ainoastaan yhdellä tavalla: hiljaisuuden avulla. Meidän on harjoitettava kykyämme sietää hiljaisuutta, meidän on rakennettava kotia, paikkaa jossa voimme koskettaa sisällämme olevaa elämän lähdettä. Kaikki mystikot opettavat, että kunhan olet sopeutunut hiljaisuuteen, pääset kokemaan suurta suloisuutta.

Hiljaisuus on maailma, jonka me tunnemme, mutta siellä ei ole tietoa. Me vain yllättäen aistimme sen. Jokainen kokee hiljaisuuden eri tavalla. Hiljaisuus ei ole niinkään kielen kuin korvan asia. Emme pyri hiljaisuuteen lopettaaksemme puhumisen vaan avataksemme korvamme, saavuttaaksemme jotakin, aistiaksemme jotakin."

(Anthony de Mello)

Kolmen minuutin retriitti > täältä >

Raskas lepo

Tommi Sarlin:

"Isä on kotona -

kirjoituksia arjesta ja pyhästä"

(Kirjapaja 2010)

"Vanhurskauden hedelmänä on oleva rauha. Siitä kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, joka kestää iäti." (Jes 32:17)

"Hiljaisuus hoitaa ihmistä. Hiljaisuudessa saa vain olla. Hiljaisuudessa saa levähtää, ja levähtänyt ihminen palaa arkeen uudistuneena. Jesajakin puhuu rauhasta, josta kasvaa levollinen luottamus, turvallisuus, jota kestää iäti.

Hiljaisuudesta puhutaan usein vain myönteiseen sävyyn, mutta se on vain osaksi totta. Lepo voi olla myös raskasta."

(Tommi Sarlin)

"Kun asetun kuuntelemaan itseäni, sisäiset ärsykkeet nousevat pintaan. Sisälläni alkaa vuoropuhelu, joka yllättää minut. Kun monet puuhat ovat hellittäneet ja arjen asiat ovat hetkeksi syrjässä, joudun tekemisiin itseni kanssa, mikä on osin ahdistavaa.

Vaiennetut ja syrjään työnnetyt tuskat voivat nousta mieleen, minkä muistaa kauan jälkeenpäinkin. Uhkakuvat kalvavat: mitä kaikkea voikaan sattua! Elämänihän on hauras! Tunnen niin voimakasta ja selittämätöntä tyhjyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta, että pelottaa. Huomaan, että olen tullut tehneeksi vääriä asioita.

Tätäköhän Jeesus tarkoitti sanoessaan, ettei hän tuonut rauhaa vaan miekan?"

(Tommi Sarlin)

"Hiljaisuudessa löytyy myös luottamus. Hiljainen yksinäisyys ei olekaan ainoastaan pelottavaa, vaan se voi olla turvan lähde. Sisältä tuntuu kumpuavan outoa voimaa, jonka lähde tuntuu selittämättömältä. On kuin kymmenet kynttilät syttyisivät ja lämmittäisivät. Oma persoona vankistuu ja tahto terästyy. Onhan tässä selvitty pahimmastakin.

Näin käy toteen Jesajan ennustus, kun hän sanoo: "Minun kansani saa asua rauhan niityillä, turvallisissa asuinpaikoissa, huolettomilla leposijoilla."

(Tommi Sarlin)

Huoneeni hiljaisuudessa

Tommi Sarlin:

"Isä on kotona -

kirjoituksia arjesta ja pyhästä"

(Kirjapaja 2010)

"Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn.

Jumalani, sinun apuusi minä luotan."

(Psa 25:1-2)

"Illan tullen vedän huoneeni oven kiinni. Sytytän kynttilän. Lepattava valo alkaa heijastella painokuvaikonin pinnasta. Asetan puisten rukousjakkaran takapuoleni alle ja suoristan selkäni. Lasken kädet syliini. Henkäisen muutaman kerran sisään ja ulos. Avaan kirjan ja luen psalmista:

Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn. Jumalani, sinun apuusi minä luotan.

En vetäydy huoneeseeni vain saadakseni olla hetken rauhassa. En käy rukoilemaan, jotta stressiin herkästi reagoiva sydämeni rauhoittuisi. En pysähdy, jotta verenpaineeni tasaantuisi.

Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn. Jumalani, sinun apuusi minä luotan."

(Tommi Sarlin)

"En vetäydy huoneeseeni rauhoittaakseni poukkoilevaa mieltäni. En hiljenny saadakseni selvää päässäni kulkevasta ajatusten virrasta. En istu jakkarallani siksi, että pääsisin perille tiedostamattomastani.

Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn. Jumalani, sinun apuusi minä luotan.

Rukoilen, koska minua kalvaa tunne voimieni hiipumisesta. Uskoni kaikkialle minua seuraavaan hyvään onneen on karissut. On tunnustettava, etten ole niin vahva kuin olen kuvitellut.

Sinun puoleesi, Herra, minä käännyn. Jumalani, sinun apuusi minä luotan.

Liitäkööt muut riippuliitimillä tai kiipeilkööt vuorilla. Tämä olkoon minun hullutukseni: uskon, että huoneeni hiljaisuudessa ovat läsnä ilo ja rakkaus, vaikken sitä itse aina huomaa."

(Tommi Sarlin)

Keinutuolitodellisuus

Tommy Hellsten:

"Ajan takaa -

kauemmas katsomisen taidosta"

(Kirjapaja 2011)

"Kun kalenterin pakkaa täysin täyteen, elämässä on liikaa asioita. Ja kun ihmisellä on elämässä liikaa asioita, hän ei itse enää mahdu mukaan. Ihminen tulee ajetuksi ulos omasta elämästään. Silloin hän ei enää itse johda asioita, vaan asiat johtavat häntä.

Tämä on minulle itsellenikin varsin tuttua. Kun aikoinaan asiat ajoivat minut ulos omasta elämästäni, kysyin itseltäni: "Mitä tarvitsen nyt, jotta tasapaino palautuisi?" Ymmärsin, että vastapainoksi kaikelle liialle tarvitsen tyhjää, sitä, että asioita ei ole lainkaan. Eikä yksikään hetki ole etukäteen varattu jonkin tietyn toimen suorittamiseen. Silloin kaikki aika on jälleen minun."

(Tommy Hellsten)

"Hakeuduin saaristoon pieneen mökkiin, vetäydyin yksinäisyyteen. Ensi töikseni istuuduin keinutuoliin ja kiikuin hiljaa, tunnista toiseen. Kun lopulta kaipasin vaihtelua, käänsin tuolin toiseen suuntaan ja jatkoin keinumista. Sitten menin ulos, vaeltelin rannoilla ja valokuvasin, tunnista ja päivästä toiseen. Jo viikko toimettomana, ilman että kukaan vaatii mitään, tekee ihmeitä. Kun palasin takaisin työni pariin, minusta tuntui kuin joku olisi käynyt vaivihkaa piirtämässä minulle ääriviivat. Sijaitsin itsessäni ja minulla oli vahva olo.

Mutta ei riitä, että silloin tällöin vetäytyy pois kaikesta. Jotain tuosta keinutuolitodellisuudesta täytyy saada siirrettyä arkeen. Jos aika on pakattu liian täyteen, se täytyy voida tehdä huokoisemmaksi. Ajan täytyy saada hengittää. Tekemisten välillä täytyy olla tyhjää tilaa. Emme ole koneita. Jokaisen tehtävän jälkeen tarvitsemme aikaa palautumiseen. Palautuminen on juuri sitä, että astumme takaisin itsemme keskukseen, omaan elämäämme. Kun täytämme kalenteriamme tuosta keskuksesta käsin, ymmärrämme, että sielun pitää mahtua mukaan."

(Tommy Hellsten)

"Sielu kaikkoaa sieltä, missä sille ei ole tilaa. Sielu rakastaa tyhjyyttä, hitautta, väljyyttä ja yksinkertaisuutta. Sielu on varsin viisas, mutta jos ihmisellä ei ole aikaa kuunnella sitä, seurauksena on sieluton elämän. Se johtaa liialliseen suorittamiseen ja elämän tyhjänpäiväistymiseen.

Kiireessä elävä ihminen kadottaa hitautensa. Hitaus, kuten levollisuus, on kiehtova sana. Molemmat pitävät sisällään suuria salaisuuksia. Levollinen ihminen arvostaa hitautta. Hitauteen kuuluu kyky olla läsnä. Sielu rakastaa hitautta. Sielulla ei koskaan voi olla kiire, sillä ei ole erityisesti menossa mihinkään. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sielu on jo perillä. Perillä tässä hetkessä.

(Tommy Hellsten)

 

"Mikä paradoksaalisinta, hidas ja levollinen ihminen on aina myös tehokas. Usein ajatellaan, että levollisuus on laiskuuttaa tai saamattomuutta. Se ei pidä paikkaansa, vaan on tämän tehokkuutta palvovan ajan luoma harha. Levollinen ihminen tekee vähemmän, mutta saa enemmän aikaan. Miksi?

Siksi, että hän tekee kaiken intensiivisestä läsnäolosta käsin. Hän tekee kaiken fokusoidummin. Hänelle ei ole tärkeää tehdä paljon asioita, vaan oikeita asioita. Levollinen ihminen on persoonana läsnä siinä mitä hän tekee ja se, mitä hän tekee, saa hänen persoonansa sävyn. Hänen tekemisensä on luovaa ja innovatiivista.

Ja mikä ihmeellisintä, vaikka hän on tehokas, hän ei kuluta itseään. Todellinen tehokkuus syntyy siis itse asiassa levollisuudesta ja hitaudesta. Sielu kiittää hitaudesta luovuudella."

(Tommy Hellsten)

Aloita yksinkertaisesti

Anna-Mari Kaskinen - Voitto Huotari - Lauri Maarala

"Korkeimman kädessä

rukouksen matkaopas"

(Kirjapaja 2004)

"Rukoileminen ei ole vaikea asia. Silti meidän on vaikea päästä rukoilemisen alkuun. Ajattelemme, että meidän pitää tietää, mitä rukous on, ennen kuin alamme rukoilla. Kuvittelemme, että meidän pitää osata rukoilla oikein, jotta Jumala kuulisi meitä.

Varsinainen rukous kuitenkin alkaa siitä, että panemme kaikki taidot ja vaatimuksen syrjään ja alamme yksinkertaisesti rukoilla.

Niinpä kun haluat rukoilla, tärkeintä on, että aloitat: kaikki muu seuraa itsestään. Sinun ei tarvitse olla jotain muuta kuin olet."

(Korkeimman kädessä)

"Aloita  siinä, missä olet. Älä huolehdi, onko aika tai paikka oikea. Aloita huolenaiheistasi, yksinkertaisista pyynnöistä, kivustasi ja murheestasi. Puhu läheisistäsi tai ystävistäsi tai siitä, kuinka olet yksin.

Sano hiljaa sisimmässäsi: Tässä olen Jumala. Auta minua tässä asiassa. Anna minun tuntea sinut. En minä osaa rukoillakaan. Tässä minä kuitenkin olen ja hiljaa odotan, että jotain alkaisi tapahtua.

Tämä riittää. Kaikessa rukouksessa on lopulta kysymys yksinkertaisesti hiljaa olemisesta Jumalan edessä."
(Korkeimman kädessä)

"Aloita päiväsi hiljentymällä. Etsiydy huoneessasi rauhalliseen nurkkaan ja istuudu aloillesi. Tai lähde aamukävelylle ja hakeudu sen aikana paikkaan, jossa voit pysähtyä ja olla hetken aikaa yksin ja rauhoittua.

Ajattele, että Jumala on sinua yhtä lähellä kuin ilma, jota hengität. Se on täynnä Jumalan voimaa ja läsnäoloa. Anna kaiken levottomuutesi, huolesi ja ahdinkosi virrata itsestäsi ulos.

Anna edessä oleva päivä Jumalan käsiin. Huolesi ja kysymyksesi muuttavat muotoaan, kun lepäät Jumalan läsnäolossa. Ota vastaan edessä oleva päivä Hänen antamanaan.

Kun aloitat päiväsi näin hiljaisuudessa ja luot päivääsi hiljaisuuden seisakkeita, et enää ajelehdi elämässäsi. Ulkoiset paineet eivät hallitse sinua, vaan elämäsi alkaa ohjautua sisältä käsin.

Saat otteen elämästäsi ja suostut omaan elämääsi. Hiljaisuus alkaa kantaa sinua."
(Korkeiman kädessä)

Huokaus päivän päättyessä

Pitkä päivä on takana.

Kiitos kaiksesta, mitä sain tänään kokea.

Kiitos ihmisistä, joita kohtasin.

Kiitos asioista, jotka sain valmiiksi

ja niistä, jotka jäivät kesken.

Jätän kaiken sinun käsiisi ja rukoilen:

Ole minulle armollinen. Siunaa kätteni työ.

Anna virkistävä yön lepo

ja salli minun nousta levänneenä

uuteen päivään,

yhdessä sinun kanssasi.

(Anna-Mari Kaskinen)

Hiljaisuudessa

Niilo Rauhalan ajatuksia hiljaisuudesta

Terttu Lappalaisen toimittamassa kirjassa

"Hiljaisuutta etsimässä"

(WSOY 1998)

"Minun hiljaisuuteni on avara huone ilman seiniä. 

En ole erakko, enkä halua vetäytyä pitkiksi ajoiksi yksinäisyyden rauhaan. Hiljaisuuden huone on pikemminkin sisäinen tila: kuunteleva, katseleva ja tunnusteleva hiljaisuus ja avaruus.

Runoilijana tunnen olevani yksinäinen ihminen ja haluan olla. Ehkä tämä on runoilija elämäntaakka ja samalla vapaus: olla yksinäinen, tähyillä yksin ja kokea yksin. 

Runoissani olen avoin ja paljastan maailmaani toisille tai raotan sitä. Joillekin se avautuu, joillekin ei. Runo ei selitä kaikkea valmiiksi, se kutsuu löytöretkelle."

(Niilo Rauhala)

""Luonto ja hiljaisuus kuuluvat yhteen. Kuuntelen luontoa korvin ja sydämin, katselen ja tarkkailen sen ääriviivoja ja yksityiskohtia.

Olen itsekin luonnon elävä kudos ja koen kipeästi, että myös minua riisutaan ja minä lakastun.

Hiljaisuudessa oleminen kysyy rohkeutta, koska on nähtävä itsensä sellaisena kuin on - myös riisuttana ja raadollisena, mutta myös Jumalan hyvien silmien valossa ja vapaudessa."

(Niilo Rauhala)

"Vanhenemisen hiljaisuudessa elää rinnakkain täyden päivän ja keskeneräisyyden tunne. Jotakin sellaista jää kesken, mitä olisi halunnut vielä jatkaa.

Vanhenemisen hiljaisuus kuvastelee peilin lailla mennyttä ja vielä odotettavissa olevaa aikaa. Rajallisuuden viiva näkyy silmien edessä yhä vahvempana.

Siihen on tyytyminen, mutta ilman kipua tuskin kukaan voi luopua siitä, mitä on saanut elämältä lahjaksi."

(Niilo Rauhala)

"Hiljaisuus rakentaa ja hoitaa mieltä, jotta me kärsivät ihmiset kestäisimme paremmin käsillä olevat ja tulevat hetket. Hiljaisuu luo tilaa kivun ympärille ja uuden päivän varalle, mutta joskus hiljaisuus voi tuntua myös pakahduttavalta vankilalta, jos ei pääse enää pois.

Hiljaisuuden hetkiin tunkeutuu vastaamattomia kysymyksiä ja pelkoa, kapinankin kuohuja, mutta siihen heijastuu myös seestymisen iltavaloa.

Hiljaisuus avaa muistojen tien ja nostaa esiin sen, mikä on jättänyt syvimmän jäljen omaan elämään.

Silloin kun oma tieni on kääntyvä luopumisen suurta hiljaisuutta kohti, toivon nostavani katseen sinne, mikä on vielä näkemättä ja kohtaamatta.

Hiljaisuuttani eheyttää ja valaisee anteeksiantamuksen rauha, rauha Jumalan kanssa.

Armahdettuna minun turvani on ristin mies, syntisten Vapahtaja."

(Niilo Rauhala)

"Aamulla hiljaiselle kadulla

kuulen selvästi omien askelteni äänen.

Syysaamuna kuuraisella oksalla

lintu kuulee laulunsa kaukaa."

(Niilo Rauhala)

Rukousta aloittelijoille

Toimittaja Janne Villa:

Ortodoksipiispa Kallistos Waren haastattelu

Sana-lehdessä 20/-11

"Hengellisenä ohjaajana Kallistos Ware tietää tarkkaan, kuinka mahdottoman vaikeaa sisäinen hiljentyminen on nykyihmiselle, joka elää kaiken aikaa median virikkeiden vastaanottimena, kännyköiden ja sähköpostien tavoitettavissa, melun ja kiireen keskellä.

- Silti ja siksi suosittelen niin uskoville kuin ei-uskovillekin aina ensimmäiseksi hiljaisuuteen hakeutumista, sillä kaikilla meillä on aivan yhtä suuri tarve siihen.

- Meidän on opittava olemaan yksinkertaisesti hiljaa ja hankittava tähän tilaa sulkemalla joskus se tv, tietokone ja kännykkä. Mitä kiireisempiä olemme arjessamme, sitä tärkeämpää on raivata aikaa ja tilaa hiljentymiselle.

- Voit aloittaa vaikka istumalla tuolissasi 10 minuuttia hiljaa tai kävelemällä metsässä. Tämä on tietysti vasta syvemmän hiljentymisen alku, mutta jostakin on aloitettava. Et pääse eteenpäin, ellet pysty luomaan edes tämän vertaa tilaa hiljaisuudelle, Kallistos Ware neuvoo.

- Ihminen, jolla ei ole sisäistä rauhaa, ohjautuu ulkoapäin, eivätkä ulkoiset vaatimukset lopu koskaan. Ilman hiljentymisen kykyä emme pääse kosketukseen syvimmän sisimpämme kanssa.

- Kristus sanoi, että "Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä." Sitä valtakuntaa meidän on etsittävä hiljaisuudessa ja rukouksessa."

(Janne Villa)

"Kallistor Ware korostaa, että on monia hyviä tapoja rukoilla. Hän itse opettaa mielellään klassista Jeesuksen rukousta: "Herra Jeesus Kristus,  Jumalan poika, armahda minua syntistä."

Tätä rukousta opetellaan, kunnes ulkonaisten sanojen toistaminen muuttuu sielun sisällä yhtä luonnolliseksi kuin hengitys. Rukousta voi opetella toistamalla sitä aluksi mielessään esimerkiksi aamulla ja illalla.

- Koska rukous on hyvin yksinkertainen, siihen on mahdollista keskittyä milloin tahansa, vaikka bussia odotellessa tai auton juuttuessa ruuhkaan. Huolien ja stressin vaivaamina voimme jättäytyä tämän selkeän rukouksen varaan ja olla yhteydessä Jumalaan.

- Suosittelen Jeesuksen rukousta siksi, että kenen tahansa on helppo aloittaa sen rukoileminen. Se ei vaadi valmisteluja, tiettyä aikaa tai paikkaa, eikä tietoa teologiasta. Kuitenkin se on on osa kirkon syvällisintä kontemplaatioperinnettä.

- Jatkuvan rukouksen sisäistäminen ja ymmärtäminen voi kyllä vaatia vuosien harjoituksen, Kallistos Ware myhäilee.

Rukouksen sisäistänyt ihminen ei ole se, joka puhuu, vaan se joka kuuntelee Jumalaa ja on täten avoin Toisen läsnäololle."

(Janne Villa)

"Kallistos Ware painottaa, että rukouksen elämänmuoto on mahdollinen avoin ja kaikille. Ei vain hengenelämän eksperteille.

Vaikka rukoilija vetäytyy välillä pois maailman humusta hiljaisuuteen, päämääränä on oppia näkemään uusin silmin Jumalan luomakunnan valtava arvo.

- Rukous kirkastaa suhteen ympäröivään aineelliseen maailmaan muuttaen kaiken ikään kuin läpikuultavaksi, Jumalan läsnäolon sakramentiksi. Ihminen alkaa nähdä kaiken ympärillään ihastuttavana: puut, linnut, maan, ilman, valon ja toiset ihmiset.... Kaikkia julistaa Jumalan kunniaa ja todistaa hänen rakkaudestaan.

- Sisäisen hiljaisuuden rukous ei hylkää vaan syleilee maailmaa. Rukoilija eristäytyy toisista ihmisistä vain palatakseen takaisin niiden luo, tällä kertaa olennaiset tarpeensa turhista erottaneena.

- Rukoilija löytää syvemmän yhteyden toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Hän osaa arvostaa jokaista asiaa ja ihmistä enemmän kuin pelkkien aistinautintojen rakastaja tai materialisti, sillä hän näkee Jumalan olevan läsnä jokaisessa ihmisessä, kaikkialla."

(Janne Villa)

Valoon istutetut

Hilkka Olkinuora:

Valo on

(Kirjapaja 2010)

 "Mitenköhän monesti olen kuullut ihmistä verrattavan puuhun. Luonnollistahan se onkin.

Samalla tavalla juurrumme, kasvamme ja lahoamme, niin lehmukset kuin luumupuut.

Raamatun ohje ihmiselle on ensi lukemalta aika karu. Hedelmistään puu tunnetaan.

Jos puu ei kanna hedelmää, se hakataan polttopuuksi.

Kukoista tai kuole. Pärjää ja onnistu.

Voita kilpailu kasvupaikasta,
varjosta naapuripuu hengiltä,
ole tuottava, tuottavin."

"Ajatus on todellisuudessa tarkoitettu aivan päinvastaiseksi: antaudu olemiseen ja vuorovaikutukseen.

Hedelmiä syntyy vain kun uskallat seistä tuulessa,
kun avaat kukintosi,
kun kaivat juuresi sitkeästi maahan,
kun suostut kantamaan hedelmien painon,
kun otat vastaan veden ja valon.

Sillä valoon sinut on alunperin istutettu."

(Hilkka Olkinuora)

Ristintiellä

Anna-Maija Raittila:

"Ristin tien äärellä"

(Kirjapaja 2011)

"Simeon siunasi heitä ja sanoi Marialle, lapsen äidille: "Tämän lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset." (Luukas 2:34-35)


"Jeesus kohtaa äitinsä ristintiellä.Heidän kärsimyksensä on yhteinen.

Miekka on jo monta kertaa lävistänyt Marian sydämen. Ehkä hän on muistanut vanhan Simeonin sanoja erityisesti silloin, kun Jeesus 30 vuotta täytettyään erkani äidistä ja kotiperheestä ja lähti pois, lakkasi puhuttelemasta häntä äidiksi eikä ollut tietävinään, kun Maria toisten lastensa kanssa yritti tulla hakemaan esikoistaan hullun retkiltä kotiin. Puhdas, ihana poika oli lyöttätynyt syntisten seuraan, niin juorut kertoivat, alkanut tuntea yhä rajumpaa vetoa laitapuolen ihmisiin, arvostellut ankarasti hengellisiä johtajia...

Mutta kipeimpienkin viiltojen aikaan Maria-äidin sydämessä lepatti Betlehemin tallin valo. Hänessä pysyi tallella kaikki, mitä hän alusta saakka oli kätkenyt sydämeensä ja tutkistellut, vaikkei hän tuota kaikkea ollut koskaan päässyt ymmärtämään. "Minä olen Herran palvelija, tapahtukoon minulle niin kuin sanoit."

Tässä perusluottamuksessa, jota Jeesus-lapsi oli imenyt itseensä suoraan äidin sydämestä, oli pohjana Taivaallisen Isän uskollisuus. Se oli ohjannut Mariaa jokaisesta kivun ja hämmennyksen vaiheesta takaisin lepoon. "Tapahtukoon minulle...."

Ja nyt he kohtaavat toisensa ristintiellä, äiti ja poika. Äiti saa olla niin neuvoton kuin on. Hän on vain lähellä rakkaintaan, niin kuin Jeesus on lähellä häntä. He molemmat ovat Isän salatun pelastussuunnitelma täydellisessä suojassa.

Maria lähestyy uutta kutsumustaan. Hänen kaikki vaiheensa Herran äitinä ovat valmistaneet häntä uuteen äitiyteen: hänen on määrä tulla kuvaksi kirkosta, ristillä kuolevan Kristuksen seurakunnasta - äidinhelmasta, jossa on tilaa olla avuton lapsi, Jumalan lapsi.

Ehkö Marian esikuva ole tänään, omana aikanamme, tapeen kipeämmin kuin milloinkaan ennen? Kovat arvot temmeltävät, ylemmyyden ja kilpailun viettelys hämmentää niitäkin naisia, jotka aavistavat oikean tien, Marian sydämen tien.

Meidän on rukoilta koko maailman naisten puolesta: että jokainen löytäisi Marian omassa elämässään, eri vaiheissaan, erilaisissa tehtävissään: että löytäisimme Marian kuuliaisuuden, että meissä kasvaisi halu olla vaatimattomasti läsnä, auttaa toisia olemaan heitä lähellä, kuunnellen ja tilaa antaen."

(Anna-Maija Raittila)

"Maria, Herran äiti ei nähnyt eteenpäin,
Jumalan suuren kutsun hän otti vastaan näin:
Sinua palvelen, ja vaikken tiestä tiedä,
saat minne tahdot viedä, ääntäsi kuuntelen.

Maria, Herran äiti, vain köyhä ihminen,
sai olla täysi malja Jumalan rakkauden.
Ja seimi loistoton sai olla synnyinsija,
kun taivaan hallitsija maan päälle tullut on.


Maria, Herran äiti, jäi yksin pimeyteen,
kun tuskan miekka tunki myös äidin sydämeen,
kun lasta vainottiin, kun puhdas Poika läksi
syntisten ystäväksi ja ristiinnaulittiin.

Maria, Herran äiti, uskollisuudessaan
myös suuren tuskan alla uskalsi Jumalaan.
Hänessä kasvoi näin vain lupauksen sana,
vain armon kantamana hän kulki eteenpäin.

Ja niin kuin Herran äiti myös kirkko Kristuksen
voimaa ja valtaa vailla on kehto laupeuden.
Se tehdään köyhäksi. Kun siltä kaikki puuttuu,
sen voimattomuus muuttuu ylistysvirreksi."

(Anna-Maija Raittila)

Vallankumouksellista mystiikkaa

Dorothee Sölle:

"Jumala tarvitsee meitä kaikkia"

kirjassa
"Anne Fried ystävien silmin"

(Kirjapaja 1998)

 "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi"-lauseen  perinteistä tulkintaa on jo vuosia pidetty irrelevanttina.

Paljon tärkeämpi kuin käskyn liiankin tuttu imperatiivi tuntuu olevan sen edellytys: "niin kuin itseäsi".

Eikö itsensä rakastaminen ole edellytys kaikille ihmissuhteille? Eikö pidäkin ensin arvostaa itseään, jotta voisi arvostaa vierasta? Eikö meiltä puutukin juuri itserakkautta, eikö pahin puutteemme ole kyvyttömyys hyväksyä oma itsemme? Miksi emme osaa pitää itseämme kauniina, hemmotella itseämme, antaa omia heikkouksiamme anteeksi ja luottaa omiin kykyihimme? Parantaa voi vain se, joka itse on parantunut....

Kuka voisi epäillä tällaisten väitteiden todenperäisyyttä?

Sisäinen työskentely on nykyisissä vaihtoehtoliikkeissä ehdottomasti tärkeämmällä sijalla kuin ulkoinen työ muiden hyväksi. Vasta kun sisäinen työ on suoritettu, kun on oppinut pitämään itseään hyvänä, kauniina, jumalan veroisena, vasta sitten voi ryhtyä pohdiskelemaan ulkoisen osallistumisen mahdollisuutta.

Minne ovat kadonneet unelmat taistelun ja mietiskelyn yhteisyydestä? Miksi niin monet naisliikkeen, rauhanliikkeen, ympäristöliikkeen aktivistit ovat langenneet narsismin pauloihin?

Miten sisäinen ja ulkoinen voisivat jälleen yhdistyä, miten se, joka meitä kantaa ja ravitsee, voisi ilmetä ja näkyä myös toiminnassa, jopa strategiassa?

Meiltä puuttuu elämänmuotoja, jotka todella yhdistävät yhdeksi sisäisen ja ulkoisen, meiltä puuttuu käsitys siitä, mitä "ora et labora - rukoile ja tee työtä", voisi meille nykyään tarkoittaa.

Uskonnollisten tapojen ja viisauksien pelastussaarekkeet olisivat nyt yhtä tarpeellisia kuin ne olivat Rooman valtakunnan romahdettua.

Silloinkin syntyi ryhmiä, luostareita, veljeskuntia, jotka hylkäsivät entisen elämäntyylin, lakkasivat palvomasta rahaa ja valtaa.

Tällaista henkisyyttä me kaipaamme, se olisi sekä mystistä että vallankumouksellista.

Meidän aikamme mystiikka ei ole kyllin näkyvää. Olemme jättäneet henkisyyden "psykokulttuurille", ikään kuin se voisi kasvaa vain heidän kasvihuoneissaan.

Olemme eristäneet profeettojen perinteen ja pitäneet sen erillään ainakin protestanttisuuden piirissä aina kovin pelätystä ja harhaoppiseksi leimatusta mystiikan traditiosta.

Emme tiedä, ettei uskontoa voi olla ilman mystistä alkusuhdetta, jotta vailla uskonto tuottaa vain irvikuvia ja valtamekanismeja.

On syytä ihmetellä, miksei meillä nykyisin ole sellaista kristillistä kulttuuria, joka selvästi ja varmasti kertoo yksityiselle ihmiselle, miten suuresti Jumala tarvitsee häntä.

Miksei meillä ole keskinäistä Jumalan-rakkauden kieltä, vaan pelkkää haalistunutta puhetta Jumalasta, joka rakastaa meitä, on minulle läheinen, ei millään muotoa vaadi meiltä mitään?

Vaatiihan lähimmäisyyteen velvoittava käsky ensin meiltä jotain tyystin mystistä ja selittämätöntä, todellisuuteen sovittamatonta, jotakin sellaista mitä tuskin olemme edes ajatelleet - nimittäin että rakastamme Jumalaa yli kaiken.

Miten se on mahdollista? Kuka tekee niin? Kuka jättää tekemättä, kuka laiminlyö sen käskyn? Miten se ilmenee, miten sen voi nähdä ja kuulla?"

(Dorothee Sölle)