Opeta meitä rukoilemaan

Max Lucado

"Ennen aamenta

- yksinkertaisen rukouksen voima"

(Perussanoma 2016)

"Rukous herättää epäilyksiä. Ennen meitäkin on ollut niitä, joilla on ollut tämän asian kanssa vaikeuksia. Rukouksen peruskurssin ilmoittautumislistalla on tuttuja nimiä: apostolit Johannes, Jaakob, Andreas ja Pietari. Kun yksi Jeesuksen opetuslapsista pyysi: "Herra, opeta meitä rukoilemaan" (Luuk 11:1), kukaan toisista ei vastustanut. Kukaan ei lähtenyt pois ja sanonut: "Minä osaan jo rukoilla." Jeesuksen ensimmäiset seuraajat tarvitsivat opastusta rukouksessa.

Itse asiassa ainoa oppitunti, jota he pyysivät, koski rukousta. He olisivat voineet pyytää ohjausta monissa asioissa: leivän moninkertaistamisessa, puheen pitämisessä, myrskyn tyynnyttämisessä, kuolleitten herättämisessä. Sen sijaan he sanoivat: "Herra, opeta meitä rukoilemaan"

(Max Lucado)

"Liittyikö opetuslasten kiinnostus niihin ällistyttäviin, päätähuimaaviin lupauksiin, jotka Jeesus rukoukseen liitti? "Pyytäkää, niin teille annetaan." (Matt 7:7). "Mitä tahansa uskossa rukoillen pyydätte, sen te saatte." (Matt 21:22) Jeesus ei koskaan sanonut, että muilla yrityksillä olisi tällainen voima. "Suunnitelkaa, niin saatte" tai "saatte kaiken, minkä eteen näette vaivaa". Tällaista Raamatusta ei löydy. Mutta nämä sanat löytyvät: "Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, voitte pyytää mitä ikinä haluatte, ja te sen saatte." (Joh 15:7)

Jeesus antoi huikeita lupauksia rukouksesta. Hän antoi rukoilemisesta myös vakuuttavan esimerkin. Jeesus rukoili ennen ateriaa. Hän rukoili lasten puolesta. Hän rukoili sairaiden puolesta. Hän rukoili kiittäen. Hän rukoili itkien. Hän, joka oli luonut planeetat ja muovannut tähdet, rukoili. Hän, joka on enkelien Herra ja taivaan sotajoukkojen päällikkö, rukoili. Hän on Jumalan vertainen, Pyhän Jumalan olemuksen kuva, ja kuitenkin hän omistautui rukoukselle. Hän rukoili autiomaassa, hautausmaalla ja puutarhassa. "Hän meni autioon paikkaan, jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä." (Mark 1:35) Jeesus rukoili joskus jopa koko yön."

(Max Lucado)

"Useimmille meistä rukous ei merkitse kuukauden mittaista hiljaisuutta ja yksinäisyyttä tai edes tunnin kestävää mietiskelyä. Rukous on Jumalan kanssa keskustelua työmatkalla tai lääkärille pääsyä odottaessa tai ennen asiakkaan tuloa. Rukous voi olla sisäinen ääni, joka ohjaa ulkoista toimintaa. Yksi asia on varmaa: Jumala kyllä opettaa meitä rukoilemaan. Ei missään tapauksessa pidä luulla, että hän tuijottaa meitä matkan päästä kädet puuhkassa ja otsa rypyssä ja odottaa, että saamme rukouselämämme kuntoon. Päin vastoin. "Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän." (Ilm 3:20)

Jeesus odottaa kuistilla. Hän seisoo kynnyksellä. Hän kopuuttaa ja huhuilee. Hän odottaa, että avaisimme oven. Rukous on oven avaamista. Rukous on uskon käsi sydämen oven kahvassa. Aulis ovenavaus. Lämmin tervetulotoivotus Jeesukselle: "Tule sisään. Keittiö on sotkuinen, mutta tule sisään." "En ole mikään hyvä keskustelija, mutta tule sisään." Me puhumme, hän kuuntelee. Hän puhuu, me kuuntelemme. Tämä on rukousta puhtaimmassa muodossa. Jumala muuttaa omiaan tällaisten hetkien kautta.

Rukous ei ole hurskaiden etuoikeus, ei harvojen ja valittujen etuoikeus. Rukous on yksinkertaisesti sydämellistä keskustelua Jumalan ja hänen lapsensa välillä. Ystäväni, hän haluaa puhua kanssasi. Juuri nytkin, kun luet näitä sanoja, hän koputtaa ovelle. Avaa se. Päästä hänet sisään. Anna keskustelun alkaa."

(Max Lucado)

Rukous on Jumalan hyvyyteen heräämistä

 

Lauri Maarala

"Gurun opissa"

(Kirjapaja 2019)

"Rukouksessa ei tarvita paljon sanoja. Vain pari sanaa, jotka hiljentävät mieleni ja muistuttavat, kenen edessä olen. Usein sanat eivät ole lainkaan tarpeen. Istahdan alas, huokaan syvään ja olen keskellä rukousta, joka nousee sisältäni. Jos puen sen sanoiksi, syvin pyyntöni on aina yhtä yksinkertainen: "Armahda minua!" Siinä on kaikki, mitä tarvitsen. Usein pyyntö vaihtuu muotoon "armahda meitä". Mielessäni ovat ihmiset, joiden puolesta rukoilen joka päivä.

Aloitan aamut hiljaisuudessa ollakseni avoin sille, mitä päivän aikana tapahtuu ja minkä keskellä elän. Harjoitan hiljaista rukousta, jotta olisin tietoinen siitä, mitä oikeasti tarvitsen ja mitä en, mitkä asiat ovat välttämättömiä sisäiselle rauhalleni ja mieleni vakaudelle. Koetan katsoa asioita, jotka hajoittavat minua ja vievät eri suuntiin. Tutkin hiljaa, kuka olen ja mitä minussa on, kuka Jumala on ja mitä ja ketä hän rakastaa. Hänen rakkautensa ja myötätuntonsa herättävät minussa rakkauden ja myötätunnon, anteeksiannon ja ilon. Kun rukoilen, tiedän, ketä minun tulee kiittää ja kenen varaan jättää päiväni."

(Lauri Maarala)

"Rukouksessa en pääse karkuun itseäni, ja siksi sanoja tarvitaan vain vähän. Rukous on todellisuuteen heräämistä, siihen havahtumista. Se ei ole todellisuudesta pakenemista vaan sen katsomista ja vastaanottamista. Rukous on harvoin helppoa ja yksinkertaista. Kääntäisin mieluusti katseeni sivuun elämän kivusta ja kärsimyksistä, samoin kuin siitä, mitä itsestäni löydän.

Rukous on myös Jumalan hyvyyteen heräämistä. Se tapahtuu aina uudestaan. Jumala, joka ylittää kaikki käsitteemme, kuvamme ja nimemme, hämmästyttää minua eniten kaikessa siinä, missä hän tulee minua lähelle. Jos luet Raamatun psalmeja, voit havaita, miten niiden rukoilijat vaikenevat Jumalan edessä kun he ymmärtävät, että häneltä tulee kaikki ja että kaikki on hänen varassaan. He vaikenevat Jumalan edessä, sillä hänen armonsa on elämää suurempi ja avara kuin taivas."

(Lauri Maarala)

 

"Omalla kohdallani säännöllinen rukouksen ja meditaation opettelu alkoi juuri psalmien lukemisesta kolme vuosikymmentä sitten. Oli 1980-luvun loppu ja kävin jo silloin usein Lapissa vaeltamassa. Sieltä palatessani ihmettelin, miten voisin säilyttää hiljaisuuden ja mielenrauhan, jota tunsin löytäneeni erämaasta. Koin vahvasti, että sen enempää oma elämäni kuin maailma eivät muuttuneet yhtään paremmiksi omilla töilläni ja tekemisilläni. Jostakin pitää löytää syvempi lähde. 

Mielijohteesta aloin lukea joka aamu psalmeja ja rukoilla niitä lukiessa. Luin psalmin kerrallaan ja koetin ottaa jonkin säkeen mukaan sen päivän töihin ja tapahtumiin. Siitä ei seurannut mitään äkkinäistä elämän parannusta. Välillä tässä uudessa tavassani aloittaa päivä tuli taukoja, mutta palasin siihen aina uudestaan."

(Lauri Maarala)

 

 

 

Kristuksen seuraajat

Peter Halldorf:

"Koskematon maa -

nykyajan pyhiinvaeltajan matka juurilleen"

(Karas-Sana 1995)

"Jumala, ihmisen ja koko luomakunnan korvaamaton Sinä, on se, jossa kaikki yhtyy: keskus ja kehä, päämäärä ja tarkoitus, Jumala ja ihminen, minä ja Sinä. Tämän oppi ymmärtämään ja tätä opetti yksi 1400-luvun suurista kristityista ajattelijoista, Nicolaus Cusanus. Tältä mieheltä voi paljon oppia se, joka etsii historian vesisuonia. Cusanus syntyi vuonna 1401 Saksassa ja aloitti koulunkäyntinsä "yhteisen elämän veljien" ylläpitämässä koulussa. Veljistö oli luostarimainen herätysliike, jonka piiristä syntyi myöhäiskeskiajan vaikutusvaltaisin kirkonsisäinen uudistusliike "devotio moderna". Koulun kuuluisin oppilas oli ollut 1300-luvun Tuomas Kempiläinen, jonka kirja "Kristuksen seuraamisesta" tiivistää devotio moderna-liikkeen sanoman: kristityn elämä, jossa henkilökohtainen antautuminen ja rakkaus Jeesukseen on keskipiste. Turhaan kutsumme itseämme kristityiksi, ellemme ole Kristuksen seuraajia. Tässä hengessä kasvatettiin Nicolaus Cusanus.

Custanus eli siinä Euroopan levottomuuden ja uudelleen orientoitumisen ajassa, jossa keskiaika taittui renesanssiksi. Tunnusomaista 1300- ja 1400- luvuille oli poliittinen ja hengellinen hajoaminen. Yhteiskunnat muuttuivat ja Euroopan sekularisoitumiseen johtanut kehitys alkoi. Humanismi astuu Euroopan näyttämölle ja unelma uudesta ja itsenäisemmästä ihmisestä saa ravintoa. Suvaitsevaisuus ja laajakatseisuus tulisivat holhouksen ja uskonnollisen hirmuvallan tilalle. Tälla aikakaudella käynnistyy se vapautumisprosessi, joka sekä hyvässä että pahassa murtautui lopullisesti esiin valistuksen ajassa 1700-luvulla: se kurssimuutos jumalallisesta inhimilliseen, jonka tuloksena Jumala tuli tarpeettomaksi ja Jumalan tehtävän viimeisenä auktoriteettinä otti suuruus nimeltä ihminen itse."

(Peter Halldorf)

"Kirkko ei hätätilastaan huolimatta osoittanut mitään muutoshakuisuuden merkkejä. Kirkollinen elämä oli harhaista ja kalkkiutunutta, ja Nicolaus Cusanus kuului niihin, jotka kärsivät tästä. Hänellä oli näky uudesta kirkosta ja seurakuntien hengellisen elämän uudistumisesta, ja siitä tuli hänen suuri elämäntehtävänsä. Strategia lähti siitä, että uudistustyön tuli tapahduttava sisältäpäin, jotta se voisi johtaa pysyviin muutoksiin. Uudistuksen oli lähdettävä ylhäältä, valtapyramidin huipulta, ja alettava itse paavista. Hänen ehdotuksensa ei kuitenkaan herättänyt vastakaikua kaikissa kirkon johdon leireissä, mikä tuskin ihmetyttää. Ei ole mitenkään uutta, että muutoskitka on vallanpitäjien keskuudessa suurin. Kirkon hengettömät johtajat eivät kyenneet tunnistamaan, että kaikki kirkkoon raahattu roju olisi karsittava ja että papistolle, joka moraaliohjauksen puutteessa suureksi osaksi eli kuin paatunut huijarijoukko, olisi tehtävä jotain. Tämän kyvyttömyyden seurauksena oli, että Eurooppa vääjäämättä kypsyi sille mullistavalle hengelliselle vallankumoukselle, jonka sotapäällikkönä oli Luther ja joka seurasi 1500-luvulla."

(Peter Halldorf)

"Mutta myös 1400-luvun turmeltuneessa kirkossa oli koko ajan ihmisiä, jotka säilyttivät syvän ja aidon jumalanpelon. Ja jotka eivät koskaan lakanneet toivomasta muutosta; ei kapinan ja taistelun vaan sisäisen uudistumisen avulla. Kätkössä he elivät ahkeraa elämää, he huokasivat Jumalan puoleen ja rukoilivat kärsivällisesti sen kirkon puolesta, jonka tila tuotti heille suurta tuskaa. Nicolaus Cusanus oli tämän joukon eturintamassa. Hän oli harvoja, jotka sisältä päin arvostelivat monia kirkkoon kotiutuneita kasvannaisia. Anekauppa, kaikenkarvaiset taikauskoiset käsitykset, virkojen myyminen ja monet muut pahat tavat rehoittivat kuin rikkaruohot kunnianhimoisten pikkupaavien keskuudessa, jotka saattoivat turvautua mitä häpeällisimpiin menetelmiin toteuttaakseen unelmansa pullistua sammakosta häräksi. Cusanus teki määrätietoista kitkemistyötään tässä puutarhassa. Hän saarnasi parannusta ja kääntymista ja kehotti ihmisiä etsimään Jumalaa rukouksessa ja antautumisessa.

Oppinut Cusanus ei ollut vain teoreetikko ja peloton ja itsenäinen ajattelija, joka renesanssin hengessä räjäytteli kivettyneitä ajatusratoja. Hän oli mies, joka rakasti Jumalaa. Rukouksen ja antaumuksen esikuva, valmis itse tekemään käytännössä sen, mihin toisia kehotti. Oman roolinsa hän näki julistajana, hän tahtoi olla evankeliumin tulkki. Evankeliumi on suhde ja Cusanuksen mielestä syvien suhteiden jännittävyys on siinä, että niissä riittää aina tutkittavaa. Siksi hänestä tuli yksi tien ihmisistä. Tässä hän seuraa 1300-luvun suuren mystikon jälkiä, kirkollisen sensuurin vainoaman Mestari Eckartin, miehen, jonka "jatkuvan vaelluksen maailmankuvasta" Cusanuksella oli rohkeutta ammentaa inspiraatiota."

(Peter Halldorf)

"Kiusaus hamuilla nimilappuja, liimata ihmisiin ja ryhmiin etiketit, lisääntyy epävarmuuden ja kriisin aikoina. Meidän Herramme laidunmaillakin on kaikkina aikoina käytetty nimilappuja ja kannettu kylttejä. Fundamentalisti vai universalisti? Konservatiivi vai liberaali? Evankelikaali vai radikaali? Herätyshenkinen vai liberaaliteologi? Etiketit ovat siunaukseksi lääkepurkeille, mutta ihmisiin liimattuna kirous. Ne toimivat kontrollimenetelmänä. Sulkea sisään ja sulkea ulos. Kuuluuko hän heihin vai meihin? Koodisanoina, joita emme ole koskaan sisäistäneet, ne tuudittavat meidät uskomaan, että olemme oikealla hyllyllä. Ja että toiset eivät ole.

Joskus tapaamme ihmisiä, jotka eivät kotiudu yksinkertaisiin aitauksiin. Kiistelemme siitä, mitä nimityksiä heihin olisi liimattava, mutta emme onnistu pääsemään yksimielisyyteen. Heitä ei kerta kaikkiaan voi sijoittaa aitojen taakse eikä ahtaisiin häkkeihin. Kenties siksi, että he ovat sekä että eikä joko tai. He liikkuvat poikittain, eivät sovi käypiin malleihin, heille on mahdotonta panna suitsia suuhun. Mestari Eckart oli tällainen, samoin Nikolaus Cusanus.

Cusanus viipyi Jumalan olemuksessa, hänen suuruudessaan ja vertaamattomuudessaan. Ihmisen päämäärä oli hänen mielestään päästä Jumalan luokse, olevaisen perustaan, ainoaan todelliseen todellisuuteen. Jumalan suuruus ja korkeus merkitsee, että mitä enemmän häntä etsimme ja opimme tuntemaan, sitä selvemmin ymmärrämme, miten vähän hänestä tiedämme. Cusanus tiivistää tämän paradoksin lempi-ilmaukseensa docta ignorantia, joka tarkoittaa suunnilleen "valistunut tietämättömyys", "oppinut oppimattomuus". Sillä hän haluaa sanoa, että todella oppineita ovat ne, jotka ovat ymmärtäneet tietämättömyytensä.

Kun luulemme, että hallitsemme totuuden, petämme itsemme ja paljastamme vain oman tietämättömyytemme ja ylpeytemme. Meidän osamme on elää jännitteessä ymmärtämämme ja ei vielä ymmärtämämme välissä. Se, mitä emme ymmärrä, ei tarvitse johtaa hellitämiseen. Se voi päinvastoin johtaa vielä suurempaan luottamukseen. Missä tietomme törmää omaan rajaansa, siellä Jumalan Henki voi valaista meidät niin, että aavistamme enemmän leveydestä ja pituudesta ja korkeudesta ja syvyydestä. Tässä 1400-luvun Cusanus on saman perinteen lapsia kuin 400-luvun Augustinut, joka määritteli kristinuskon olemuksen sanoilla "etsiä löytääkseen ja löytää jatkaakseen etsimistä".

(Peter Hallforf)

Meidät on kutsuttu eri tavoin

Piispa Kaarlo Kalliala

aamumessu Maarin kirkossa

9.5.2014

(saarna kokonaisuudessaan

löytyy  >täältä<)

"Vaikka meidät kaikki on kutsuttu, meidät on kutsuttu eri tavoin. Toinen on se, joka liekehtii Jeesuksen häntä kohtaan osoittamasta rakkaudesta ja toinen se, joka korventuu rakkaudesta Jeesukseen.

Toiselle usko on lääke, toiselle avoin haava; toiselle Jumala on avoin syli johon nousta milloin tahtojaan, toiselle poistuva selkä jonka vaivoin saa pidettyä näköpiirissään. Toinen kokee armoa, anteeksiantamusta ja jopa autuutta, toinen ei koe mitään, vaan enintään aavistelee ja ehkä toivoo.

Ihminen on liian pieni ja elämä on liian lyhyt, jotta Jumalaa voisi maistaa, ajatella tai seurata kovinkaan monella tavalla. "Usko on tie ja Jumalan-tuntemus on tie"; ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää vastata siihen kutsuun, jonka on saanut.

Kristillinen usko on Kristuksen seuraamista. Se ei tarkoita hänen jäljittelemistään, vaan hänen läsnäolossaan elämistä ja asettumista vuorovaikutukseen hänen kanssaan. Se on liikkeellä oloa. Se merkitsee menemistä sinne minne ei omista lähtökohdistaan olisi osannut, voinut tai halunnut mennä.

Siinä on jotakin vääjäämätöntä ja käpertymätöntä; yhtä aikaa kuin se on vastustamatonta ja lumoavaa se huimaa ja vapisuttaa. Se on aivan liikaa, se on mahdotonta - eikä mitään muuta mahdollisuutta kuitenkaan ole, jos kerran, jos kerrankin, on saanut osuman sanoista:"Seuraa sinä minua."

Älä mittaa mitään muilla. Älä katso sivuun, katso minuun. Seuraa sinä."

(Kaarlo Kalliala)

Adventti on joulun johdanto

Juhani Rekola:

"Ilo pimeydessä"

(Kirjapaja 2013)

"Adventin odotus on kaksiosaista. Se edeltää joulun aikaa. Samalla se on valmistusta tapahtumiin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Jeesus saapuu viimeisen kerran Jerusalemiin. Kaupunki kiehuu odotusta ja toiveita, näkyjä ja unia. Jerusalemin adventti on punainen, kuten myös adventin väri on punainen, sinipunainen. Adventtiaika on sekä joulun että kärsimyshistorian johdanto. Se on täynnä iloa ja katumusta. 

Välttämätöntä on, että tämä punainen odotus saa selvän muodon ja suuntautuu tarkaan kohteeseen. Toivo ja toiveet saattavat ilmetä unina ja näkyinä. Hyvä on erottaa ne toisistaan. Unet ovat kokonaan meistä. Ne ovat samaa kudetta kuin mekin. Unet eivät merkitse mitään. Jos ne näyttävät sitä tekevän, onkin jo kysymys näyistä. Näyt ovat tietysti myös osittain meistä, koska me näemme ne. Ne kuitenkin myös annetaan meille. Ne kertovat edessä olevasta ja tulevasta.

Näyt toteutuvat suurina armoituksen hetkinä. Suuria ja kirkkaita näkyjä on vain harvoille annettu. Monet kuitenkin näkevät näkyjä olematta niistä itse tietoisia. Heidän näkynsä ovat punotut arkeen, tuttuun ja tavanomaiseen. Armoitus on jatkuvaa, ja siksi ei näkijä ole siitä kenties lainkaan tietoinen."

(Juhani Rekola)

"Näky on todistamassa, että meidän ulkopuolellamme on jotain, joka heijastuu meistä kuin kuvastimesta, vaikka särkyneenäkin. Se vakuuttaa, että täällä maan päällä ja tässä elämässä ei mikään ole lopullista ja valmista. Kaikki viittaa yli itsensä. Tätä tarkoittaa sana symboli, josta myös joulun yhteydessä paljon puhutaan. Kreikankielinen sana merkitseee yhteenasettamista, yhteenheittoa. Siinä oli alun perin kysymys merkistä, jonka avulla tunnettiin toinen toisensa. Raha ehkä murrettiin kahteen osaan. Eroavat ystävät saivat nämä osat. Jos toinen sitten lähetti vieraansa ystävänsä luo, hän antoi hänelle oman rahanosansa. Jos osat sitten sopivat yhteen, oli se merkki siitä, että kaikki oli kuiten olla piti. Symbolissa on kysymys sekä murtunneesta että täydennyksestä. Se ei esitä, edusta toista. Se on jo itse todellinen. Epätäydellisenä se kuitenkin julistaa täydellisen olemassaoloa ja tulevaa yhtymistä.

Jeesuksen syntymää edeltävät monet symbolit, ihmeelliset enteet, merkit, vertaukset. Niitä on paljon Vanhassa testamentissa. Paratiisissa tapahtuva käärmeen kiroaminen on lupaus sen ihmisen tulemisesta, joka on kerran murtava pimeyden ja synnin mahdin. Jeesuksen syntymän vertauksia ovat Moosekselle palavassa pensaassa ilmestyvä Jumala, Aaronin viheriöitsevä sauva, Iisain kannosta puhkeava virpi. Pimeydessä vaeltava kansa saa nähdä valkeuden. Beetlehem on se paikka, jossa Hallitsija syntyy. Meidän on vain muistettava, että nämä kaikki ovat ennustuksia meistä katsoen. Me näemme yhteen liitetyn rahan, ja silloin ymmärrämme, että se murtunut puolisko, jota kerran katselimme, oli kertomassa tästä myöhemmin toteutuneesta yhteenasettamisesta."

(Juhani Rekola)

"Elämme maailmassa, jossa kaikki on vertausta, symbolia, epätäydellistä ja viittaamassa kohti täydellistä. Odotamme murtuneen äärellä sitä, mikä on kerran oleva kokonaista. Odottaminen merkitsee kieltäytymistä hyväksymästä nykyhetkeä, sen ehtoja, tämän hetken tilannetta, kuolevaisuuttamme. Emme kuitenkaan jaa elämää odotukseen ja täyttymykseen. Jo odottaminen on toiveen kohteen ennakoimista. Odottaminen, tulevaisuus, antaa värin nykyhetkelle. Mitä enemmän se on mukana, sitä selvempänä näemme nykyhetken. Siksi emme koskaa täysin käsitä nykyisyyttä, koska emme tunne koko tulevaisuutta. Tulevalle on kuitenkin rakennettava.

Elämämme jännitys on sanomaton: siinä ovat nykyhetki ja tulevaisuus punoutuneet yhteen. Toisaalta elämä on ihmeellinen, koska se on ainutkertainen mahdollisuus. Toisaalta siinä on paljon sellaista, joka varjostaa kaiken ihmeellisyyttä. Mikään ei ole täydellistä, ja kuitenkin kaikki epätäydellinen on viittaamassa kohti täydellisyyttä. Kaikki on symbolia. Ilman toivoa näemme vain murtuneen. Toivo saa näkemään, että murtunut on lupaus korjaamisesta."

(Juhani Rekola)

"Ilosta tahtoo tämä kirja jouluevankeliumin mukaan kertoa - ilosta pimeydessä ja kuoleman varjon maassa vaeltavalle kansalle. Siinä ovat mukana molemmat aiheet: niin pimeä kuin valkeneva. Sanoma on tarkoitettu juuri meille eikä vain kaikelle kansalle, josta ehkä suljemme itsemme pois. Angelus Silesius kirjoittaa: "Vaikka Kristus syntyisi tuhat kertaa Beetlehemissä, mutta ei sinun sydämessäsi, niin iäksi olet kadotettu!"

Näin toistuu yhäti joulun ihme. Beetlehem on kaikkialla."

(Juhani Rekola)

Sydämen syksy

Anna-Mari Kaskinen:

Sydämen vuodenajat

(Kirjapaja 2009)

"Päivät pimenevät. Luonto on leimahtanut loistoonsa ja hiipuu lepoon.

On aika hiljentyä, kääntyä sisäänpäin, sytyttää kynttilä ja kohdata sydämen syksy.

On aika palata kesän yksinäisiltä retkiltä ja etsiytyä toisten kulkijoiden yhteyteen, jakaa eväät ja niukkuus.

On aika antaa tilaa kaihertavalle ikävälle, joka ei vielä ole saanut edes nimeä.

On aika katsoa, miten Jumala tekee työtään salatulla, väistämättömällä tavallaan luonnon kiertokulussa, ihmisen elämänkaaressa, arkipäivän hienonhienoissa säkeissä.

On aika hakeutua sammumattoman valon äärelle, lämmitettäväksi, valaistavaksi, karaistavaksi."

(Anna-Mari Kaskinen)

Muista hengittää

 

Heikki Kotila:

Hengittävä kirkko

(Pro vita mundi,

Mikko Heikan juhlakirja 2009)

"Hengitys ei ole pelkkää biologiaa, sillä se on myös ihmisen tunteisiin ja henkiseen hyvinvointiin liittyvä asia. Syvä ja rauhallinen hengitys rentouttaa ja auttaa keskittymään. 

Juuri tästä syystä hengityksen tiedostaminen ja hyvän hengityksen opettelu kuuluvat niin fyysiseen liikuntaan kuin hiljentymiseen ja meditaatioon.

Muistutus hengityksen merkityksestä on tärkeä myös kirkolle yhteisönä. Elämme ajassa, jossa kristillinen kirkko joutuu venymään mitä hankalimpiin asentoihin uudenlaisten haasteiden edessä.

Siksi jumppasaleissa kaikuva kehotus "muistakaa hengittää" sanoo jotakin hyvin tärkeää myös kirkolle. Miten ponnisteleva kirkko voisi olla myös hengittävä kirkko?"

 (Heikki Kotila)

 "Suomen kieleen on parin viimeisen vuosikymmenen aikana kotiutunut sana "spiritualiteetti". Spiritualiteetti viittaa henkeen ja on keskeinen raamatullinen käsite. Henki, hengitys ja huokaaminen ovat tärkeitä raamatullisia ilmaisuja.

Spiritualiteetista puhutaan erityisesti rukouksen, mietiskelyn ja ihmisen sisäisen uskonnollisen elämän kuvauksen yhteydessä sekä hengellisessä ohjauksessa. Spiritualiteetti liittyy olennaisesti Pyhän Hengen toimintaan ja spiritualiteetin harjoittaminen tähtää elämään Hengen voimassa ja Hengen yhteydessä.

Ihmisen henki suuntautuu Jumalaan, koska hänen olemukseensa kuuluu luomisen perusteella tarve lähestyä Jumalaa ja elää hänen yhteydessään. Augustinus sanoo: " Sinä olet luonut meidät itsellesi, ja sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon sinussa." 

Spiritualiteetin harjoittaminen voidaan ymmärtää samanaikaisesti huokaamisena Jumalan puoleen ja Jumalan omana hengittämisenä ihmisessä."

(Heikki Kotila)

"Kirkko ei voi muuttaa sitä todellisuutta, jossa se elää. Kirkon haasteeksi nousee oman hengellisen elämän vaaliminen niin, että Jumalan armo olisi löydettävissä siellä, mihin se ihmistä kutsuu.

Muuttuva aika pakottaa kirkkoa tarkistamaan toimintaansa. Muutoshaaste voi olla kuitenkin myös kiusaus. Samalla kun kirkko pyrkii ajankohtaisuuteen ja ajanmukaisuuteen, tuoreuteen ja notkeuteen, sen on kilvoiteltava uskon kuuliaisuudessa.

Miten kirkko muistaisi ja osaisi hengittää ponnistustensa keskellä elämää antavassa rytmissä?

Tehokkuutta ja tuottavuutta tavoittelevassa maailmassa kirkko julistaa armoa, kun se muistuttaa luomiskertomuksesta, jonka mukaan Jumala itsekin lepäsi luomistyönsä seitsemäntenä päivänä, sapattikäskyn levosta, kristillisestä sunnuntaista ja muista pyhistä ajoista.

Kun arjen ja pyhän vuorottelu katoaa, ihminen kärsii. Kun aina on kaikkea, mikään ei ole enää mitään. Juhlan ja arjen ero häviää. Tämä on aina auki olevan yhteiskunnan henkinen hinta.

Kirkon tehtävänä on hengittää rauhassa ja opettaa oikeaa hengitystekniikkaa niille, jotka sen merkityksen ovat unohtaneet."

(Heikki Kotila)

Unohdettu radikalismi

Owe Wikström:

"Vain rakkaus antaa merkityksen"

(Kirjapaja 2011)

"On ihmisiä, joilla on intomielisyyttä, tulenpalava vakaumus. He pysyvät lujina ja ajavat asiaansa, eivät itsepäistä tyhmyyttään, vaan siksi, että he ovat mukana jossain itseään suuremmassa. He ovat kaikkea muuta kuin välinpitämättömiä.

Teatterin kielellä voisimme nimittää näiden ihmisten vastakohtaa passiiviseksi "kolmannen parven väeksi". He katselevat alas näyttämällö lievästi kiinnostuneina. He eivät osallistu, eivät riskeeraa mitään, eivät sitoudu. He viihtyvät.

Elämä kuitenkin tapahtuu näyttämöllä. Siellä ovat feministit, ympäristönsuojelijat, marksilaiset, postmodernistit, siellä joku kertoo uskostaan, siellä puhuu oikeistolainen, ateisti, muslimi tai anarkisti. He väittelevät, toiset kovaan ääneen, toiset hiljaisemmin, teräviä analyysejä seuraavat näkemykselliset perustelut.

Näyttämöllä liikkuvat ovat vakuuttuneita siitä, että tietyt asiat ovat oikein ja toiset asiat arveluttavia tai tuomittavia. Lehterillä elämän yleisö suojautuu klassisiin verukkeisiin: "En puutu asioihin. Onhan se sinänsä mielenkiintoista, mutta minulla ei ole mielipidettä. Katsotaan myöhemmin."

(Owe Wikström)

"Uudessa Testamentissa varoitetaan jatkuvasti elämän yleisön hillitystä asenteesta. Jeesuksen puheessa on anarkistinen, raju ja haastava sävy. Se sävy on lähes täysin karissut, kun kristinuskoa on muokattu yhdeksi terapiamuodoksi toisten joukkoon.

Jeesus sanoi: "Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää!". Tullessaan temppeliin ja nähdessään, että siitä oli tehty eräänlainen kaupallinen ostoskeskus, hän raivostui ja ajoi pois kauppiaat.

Ilmestyskirja varoittaa niistä, jotka ovat luopuneet ensi ajan rakkaudesta ja muuttuneet passiivisiksi eli lakanneet olemasta maan suola.

Tällaista tekstiä lukiessa on helppo ajatella vahingoniloisena vaisuja kirkon työntekijöitä, joilla ei ole mielipiteitä yhtään mistään. Mutta itsekritiikki on tässä kohdassa tärkeää. Milloin valitus kirkon latteudesta tai kristittyjen sitoutumattomuudesta onkin vain keino paeta omaa vastuuta. Milloin äänekäs arvostelu vain peittää oman osallistumisen puutteet?

Mihin aatekeskustelu on kadonnut? Milloin pyhä viha on hävinnyt? Istummeko pian kaikki mukavasti hengellisellä kolmannella parvella ja annamme vain kaikkien kukkien kukkia? Eikö enää mikään ole oikein tai väärin? Missä kuuluvat pyhän liekin innoittamien näkijöiden ja profeettojen äänet?

En peräänkuuluta uppiniskaisuutta tai fundamentalistista kulmikkuutta. Jumala varjelkoon meitä sellaisilta.

Nöyryyden, oikeudenmukaisuuden ja inkarnaation evankeliumiin sisältyy unohdettua radikalismia. Sen pitäisi häiritä raukean itsekeskeisyyden näennäisrauhaa.

Kenties vielä vakavampaa on se, että pahennuksen herättämisen merkityksestä vaietaan. On yhtä naiivia kuin virheellistäkin hakea siloteltuja kompromisseja ja kuvitella kaiken järjestyvän itsestään.

Päivän muistolause on lyhyt, mutta ankara: "Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää!".

(Owe Wikström)

Rukoushuokauksia

Wilfrid Stinissen:

"Rukoushuokauksia"

(Kirjapaja 2012)

"Rukous on vuoropuhelua Jumalan kanssa" - Klemens Aleksandrialainen kirjoitti näin jo 100-luvulla, ja olen sitä mieltä, että kaikista yrityksistä määritellä rukouksen olemusta hänen yrityksensä on paras.

Jumala ja ihminen keskustelevat rukouksessa keskenään. Olennaista rukouksessa on "vuoropuhelun" luonne. Silloin kun rukous tuntuu epätyydyttävältä ja ikävältä syynä voi olla se, että vuoropuhelusta on tullut yksinpuhelua. Puhumme mutta emme kuuntele.

Jumala puhuu monin eri tavoin ja lausuu erilaisia asioita. Hän ei ilmaise itseään vaikeaselkoisesti tai epämääräisesti vaan erittäin konkreettisesti inhimillisellä kielellä.

Jumala lausuu sanansa sinulle henkilökohtaisesti syntymäsi hetkellä. Ensimmäinen vastauksesi on tiedostamaton. Kun Jumala sanoo: "Herää elämään!" sinä vastaat hänelle syntymällä ihmiseksi.

Sitten vähitellen, sitä mukaa kuin kypsyt ihmisenä, voit vastata Jumala tietoisesti. Vastaat Jumalan luovaan sanaan vapaaehtoisesti ja iloiten, ottamalla vastaan olemassaolosi ja kiittämällä siitä. Jumala kutsuu sinua, kuten hän kutsui Samuelia, ja sinä vastaat riemuiten: "Puhu, palvelijasi kuulee." (1Samuelin kirja 3:10)

(Wilfrid Stinissen)

"Uudessa testamentissa kuulemme Jeesuksen puhuvan meille, ei vain salaperäisten herätteiden ja virikkeiden avulla, vaan ihmillisin sanoin, joita emme voi ymmärtää väärin. Näemme kuinka Jeesus kuuntelee, kun ihmiset puhuvat hänelle. Uudesta testamentista löydämme sanat, jotka Jeesus puhuu Isälleen, ja voimme yhtyä niihin: voimme yhdessä Jeesuksen kanssa puhua Isälle.

Meidän ei tule valittaa, että emme kuule Jumalan puhutta tai että emme tiedä, mitä meidän pitää sanoa hänelle. Jumala itse panee sanat suuhumme. Nämä Raamatun sanat ovat erityisen latautuneita. Ne ovat joko Jeesuksen itsensä lausumia tai kun on kysymys ihmisten puheesta Jeesukselle, ne on kirjattu muistiin Pyhän Hengen innoittamina. Ne ulottuvat ikuisuuteen. Ne ovat Raamatussa, jotta käyttäisimme niitä. Meidän ei tarvitse löytää uusia sanoja eikä ajatella uusia ajatuksia.

Pöytä on katettu ja ruoka tarjolla. Ottakaa ja syökää! Sinun ei tule vain lukea ja kuulla Jumalan sanaa, vaan sinun tulee nauttia se, syödä se. Kun syömme, syötyä tulee myös sulattaa. Samoin sinun tulee antaa itsellesi tilaisuus sulattaa Jumalan sana. Et ehkä pysty sulattamaan Raamatun sanaa heti yhdellä kertaa, mutta voit toistaa sitä rukoushetkien aikana ja päivän kuluessa voit täyttää vapaat hetkesi mietiskelyllä."

(Wilfrid Stinissen)

"Pureskelemalla Jumalan sanaa kasvat lakkaamattomaan rukoukseen. Meitä kehoitetaan pureskelemaan ruokamme huolellisesti. Tiedämme, että ruoka maistuu paremmalta, kun suomme itsellemme aikaa sen syömiseen. Sama pätee Raamatun sanaan: mitä enemmän sitä "märehdimme", sitä herkullisemmalta se maistuu. Märehtimisen ansiosta alat "alat nähdä ja maistaa Herran hyvyyttä" (Psalmi 34:9) Avautuessasi Sanalle otat vastaan Kristuksen.

Jos sinulla on luottavainen suhde Jumalan saan, voit kuunnella myös hänen hiljaisuuttaan. Raamatun rukoussana johdattaa hyvin helposti kontemplaatioon, sisäiseen katseluun. Sanat vievät sinut hiljaisuuden valtamereen. Jumala on suurempi kuin inhimilliset sanat pystyvät ilmaisemaan. Hiljaisuudessa sanat voivat vajota Jumalan äärettömyyteen."

(Wilfrid Stinissen)

Koko ruumis rukoilee

Janne Villa: 

Lauri Maaralan haastattelu

Vantaan Lauri-verkkolehdessä

7.6.2012

(löytyy >täältä<)

"Jotkut ajattelevat uskon kuuluvan vain sielun alueelle, lihallisesta ruumiista erilliseen hengelliseen ulottuvuuteen.

- Kuinka ruumiillisuus voisi olla liittymättä spiritualiteettiin! Kaikki se, mitä me koemme Jumalasta, tapahtuu kehossa. Ei meillä ole mitään muutakaan Jumalan kokemisen paikkaa, kommentoi kirkkoherra Lauri Maarala.

Käveleminen, syöminen tai lasten kanssa leikkiminen voivat olla rukousta ja meditaatiota, tietoista läsnäoloa.

- Rukouksessa voimme tulla tietoisiksi Jumalan syvästä läsnäolosta ihan kaikessa. Hänen Henkensä puhuu meissä. Rukoilija voi avautua sille rukoukselle, joka on jo meneillään - koko luomakunnan huokaukselle. Jumala toivoo, että avaisin sydämeni ovet ja huomaisin hänen olevan siellä."

(Janne Villa)

"Lauri Maaralalle on tärkeää opetella olemaan aidosti läsnä hetkessä. Heti herätessään hän haluaa havahtua ja tulla tietoiseksi uudesta päivästä, jonka Jumala on antanut lahjaksi eikä hukattavaksi.

- En ryntää ensimmäiseksi avamaan Hesaria, vaan koetan tehdä jotakin, joka avaa minut valppaaksi. Asetun aloilleni, kenties avaan ikkunan ja hengitän raikasta ilmaa. Saatan aloittaa päivän myös aamuvenyttelyllä, johon liitän rukousta ja psalminjakeen.

- Hengittäessäni annan virrata itsestäni ulos kaiken ahdistuksen, levottomuuden ja huolen. Sisään hengittäessäni ajattelen, että Pyhä Henki hengittää minussa rauhaa ja anteeksiantoa ja rukoilee minussa: "Isä, tässä olen!"

(Janne Villa)

"Ruumis on herkkä ja haavoittuva instrumentti. Jokainen kantaa kehossaan kokemuksia, joiden ehdoilla täytyy edetä. Elämänhistoriamme ja -tarinamme on kirjoitettu ruumiiseemme: ilot, surut, loukkaukset ja väkivallanteot.

Ruumis, on se millainen tahansa, on Jumalan lahja, Lauri Maarala painottaa. Ei ole yhdentekevää, kuinka kohtelemme sielumme temppeliä. Jos otamme vakavasti sielumme pyhyyden, otamme tosissamme myös toisten ihmisten pyhäkön. Siihen ei saa suhtautua väkivaltaisesti, sillä kaikki luotu on pyhää.

- Luomakuntakin on osa Jumalan ruumista. Me olemme osa Jumalan pyhää kosmosta, ja siitä syviä seurauksia. Emme voi tuhlata luonnonvaroja tällä vauhdilla.

- Emme voi mennä sen taakse, että jokin kaikkivaltias olento pelastaisi meidät tuholta, jonka itse olemme saaneet aikaan. Meille on annettu tehtäväksi pitää huolta luomakunnasta."

(Janne Villa)

"Rukoillessaan ja retriiteissä Lauri Maarala lukee erityisesti psalmeja, joissa ei epäröidä puhua Jumalasta vahvoin ruumiillisin kuvin.

- Psalmit ovat huutoa ja huokausta korkeimman instanssin puoleen. Niissä kuuluu lihaa ja verta olevan ihmisen keskustelu Jumalan kanssa. Ruumiissaan ihminen rukoilee ja taistelee Jumalansa kanssa.

- Kun luemme psalmeja uudelleen ja uudelleen, harjoitamme herkkyyttämme Jumalan edessä, sitä, että avaudumme hänen läsnäololleen ja tunnemme sen.

- En ajattele ilmaa, kun hengitän. Samalla tavalla Jumala on läsnä psalmeissa ja maailmassa, vaikken näe häntä: "Sieluni janoaa sinua, ruumiini ikävöi sinua kuin karu ja kuivunut maa."

(Janne Villa)

Kaunista ja pyhää

Raili Gothóni:

"Kosketuksia

arjessa, hoidossa ja pyhässä"

(Kirjapaja 2012)

"Pyhyys ja kauneus kuuluvat yhteen. Ne antavat toivoa ja lupauksen hetkellisyyden ja kuolevaisuuden ylittävästä olemassaolosta ja paremmasta maailmasta. Olisikohan niin, että esteetiikka on etiikan äiti. Kauneus herättää halun hyvyyteen ja suojelemiseen.

Jumala on lähestymätön, tuonpuoleinen. Samalla hän lähestyy ihmistä ja puhuttelee häntä. Jumala on kauneus, ja kauneus koskettaa, koska siinä on aavistus Jumalasta. Kauneuden vaaliminen on osa hengellisyyden vaalimista. Jos haluaa etsiä Jumalaa, voi aloittaa kauneudesta. Luonnonkauneus, erityisesti maisemanäkymät tai säätilat saattavat herättää hartauden ja pyhyyden kokemuksia. Kauneudessa voi kohdata Jumalan säteilyä, ja se on keino aloittaa matka Jumalan, kaiken kauniin Luojan luokse. Se ei vielä kerro kuka Jumala on, mutta ilmaisee sen, että Hän on.

Pyhyys täydentyy kuin taide tai hyvä runo dialogissa kauneuden ja ihmisen välillä. Avoin taideteos ja pyhän kosketus puhuttelevat tai oikeastaan haastavat ihmistä dialogiin. Jokainen ihminen on kutsuttu tekemään maailma kauniimmaksi osallistumalla jatkuvaan luomiseen ja näin yhdistämään näkyvä ja näkymätön maailma.

(Raili Gothóni)

"Hengellisyys ja usko eivät ole tavallisen arkielämän ulko-tai yläpuolella. Henkisyys ja hengellisyys ovat ihmisen ominaisuuksia ja osa jokaista ihmistä. Ihmisen täytyy kuitenkin tunnistaa hengellinen olemuksensa, hyväksyä se ja olla tietoinen mahdollisuudestaan elämässään toteuttaa ja kehittää myös tätä elämän ulottuvuutta. Hengellisyys ilmenee kykynä havaita ja ottaa vakavasti se, että on olemassa hengellisiä voimia, hyviä ja pahoja, rakentavia ja tuhoavia. Niiden vaikutusta ihminen voi toimillaan joko edistää tai estää.

Pyhän kosketus tulee vahvemmaksi vastakohdassaan, pahan ja kärsimyksen kohtaamisessa. Ihmisellä on vain tyhjät ihmettelevät kädet hänen päästessään tai joutuessaan kosketuksiin elämän rajallisuuden kanssa. Elämä ei olekaan ehyt ja kokonainen, vaan rosoinen ja epätäydellinen.

Ennen kuin pyhä tai paha on valittavissa, se on tunnistettava. Mikä tahansa valinta ei ole mahdollinen. Vaikka kuinka ihminen haluaisi valita vain joko pahaa tai hyvää, hän aina valitsee jossain mielessä ne molemmat. Pahan kohtaaminen on elämän kohtaamista, mutta pahalle antautuminen on elämän menettämistä. Rajallista ihmistä koskettaa ihmista suurempi. Pyhyyden kokemuksessa heijastuu kaipuu ihmisen rajallisuuden ja rikkinäisyyden yläpuolella olevaan todellisuuteen."

(Raili Gothòni)

Pääsiäisaamu

Juhani Rekola:

"Ruusumaanantaista pääsiäisaamuun"

(Kirjapaja 1996)

"Joukko naisia on hiljaisen lauantain jälkeen saapunut anivarhain Jeesuksen haudalle. He kokevat yllätyksen, hauta on avattu ja tyhjä. He näkevät enkelinäyn ja heille sanotaan, että he etsivät Jeesuta kokonaan väärästä paikasta, sillä hänhän oli sanonut, että hän kärsii, kuolee ja nousee ylös.

"Muistakaa", sanovat enkelit. Naiset tottelivat ja muistavat. He lähtevät kertomaan Jeesuksen ylösnousemuksesta jo ennen kuin ovat hänet kohdanneetkaan. Näin koittaa pääsiäisaamu. Näin lähtee liikkeelle sanoma Ylösnousseesta. Näin alkaa kristillinen kirkkohistoria.

Jonkun Augustinuksen, Franciscuksen, Lutherin kokemus, usko, todistus, palautuu lopulta näiden hätääntyneiden naisten pääsiäisaamun varhaiseen kokemukseen. Jumala herätti Jeesuksen kuolleista. Nyt hän saa nauttia elämän maljan.

Kärsimyksestä Jeesus puhuu Getsemanessa. Siunauksen maljasta hän puhuu asettaessaan ehtoollisen yläsalissa ja ojentaessaan opetuslapsilleen viinimaljan. Toinen on yrttitarhan, toinen yläsalin malja. Kuitenkin sama on malja, koska emme voi niitä erottaa toisistaan.

Ruusumaanantaina alkoivat ruusut kukkia Jeesuksen kärsimisen tiellä. Ne kuihtuivat. Jäljelle jäivät vain okaat. Jäljelle jäi orjantappurakruunu. Siitä Jeesus teki ikuisen ja katoamattoman kunnian kruunun.

Nyt Jeesukselle ojennetaan elämän maljan. Jeesus, jonka me kohtaamme, ojentaa elämän maljan meille jo nyt. Meidän ei tarvitse jäädä odottamaan, vaan saamme jo nyt tyhjentää maljan pohjaa myöten. Elämän malja on ylitsevuotavainen malja. Tämä on ihmeellinen vertaus ylösnousemususkosta. Sitä ei ole tarpeen tulkita, sen voi vain elää ja kokea todeksi.

Tämä kuva ei puhu lähinnä maljasta, eikä se puhu lähinnä viinistä. Siinä on kysymys kuohuvasta tapahtumasta, jossa rajat särkyvät ja kaikki reunat ja muurit osoittautuivat liian mataliksi. Jotain tällaista on ylösnousemususko. Siinä elävä voi vain sanoa psalminkirjoittajan mukana: "Minun maljani on ylitsevuotavainen."

(Juhani Rekola)

"Mietin, millaista on olla malja, joka valuu yli ja yli,

eikä koskaan tyhjene?" 

(Jarkko Laine)

Rukouksessa on toivo

Marjaana Kanerva:

"Kasvojesi valoon-

mietteitä ja rukouksia vuoden varrelle"

(Kirjapaja 2009)

"Jossakin vaiheessa kävi niin, että elämäni perusta tuntui horjuvan samaan aikaan monilla tärkeillä alueilla. Terveyden, talouden ja ihmissuhteiden rakoillessa yhtäaikaisesti aloin liukua sielun hämärään, jota oli vaikea pitää loitolla. Vaikka olin tiennyt, että vastoinkäymiset voivat kohdata kenet hyvänsä, en oikeastaan ollut uskonut, että niin voisi tapahtua minullekin.

Ongelmat olivat senlaatuisia, että luonteelleni ominainen hihojen kääriminen ja asoiden reilaan paneminen ei tullut kysymykseenkään. Täytyi suostua ottamaan vastaan mitä tuleman piti. Piti nöyrtyä avuttomuuteen ja voimattomuuteen. Epävarmuuteen, kipuun ja pelkoon. Ja odottamiseen."

(Marjaana Kanerva)



"Oli vaikea löytää apua ahdistukseen, hankala syödä ja mahdoton nukkua. En halunnut puhua asioistani niiden ollessa akuutteja. Niinpä kohensin ryhtiä töihin mennessäni ja onnittelin itseäni selvitessäni työpäivästä murenematta.

En tuolloin saanut tukea jumalanpalveluksistakaan, koska en kyennyt menemään kirkkoon itsemättä valtoimenaan. Sama tapahtui, kun yritin kuunnella lohdutuksekseni musiikkia - elämäni yhtä suurta intohimia. Se, mitä minulle jäi, oli kuitenkinn rukous.

Rukous suorastaan pulppusi minusta. Käännyin Jumalan puoleen ensimmäiseksi aamulla,viimeiseksi illalla. Kävellessäni ja kotiaskareita tehdessäni rukoilin. Yöllä valvoessa rukoilin. Rukoilin omin sanoin ja valmiin rukouksin, rukoilin hiljaa ja ääneen. Luultavasti ymmärsin paremmin kuin milloinkaan ennen, mikä sisältö on kristittyjen perusrukouksella "Herra, armahda".

(Marjaana Kanerva)

"Oma rukoukseni auttoi minua pitkään. Ehkä voi jopa sanoa, että se piti minua koossa. Kun tuntui, että en oikein jaksa hengittää, koin, että Jumala hengitti rukouksessa minussa. Joskus sain levähtää, joskus tunsin ihmeellistä lohtua kaikkien vaikeuksienkin keskellä.

Mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että oli vaiheita, jolloin olin antaa periksi. Tuntui, että kaikki, rukoukseni mukaan lukien, on turhaa - elämä onkin vain suurta vahingoniloista farssia ja minä itse siinä suurimman pellen roolissa.

Vaikeimpina aikoina lähelläni oli kuitenkin ihmisiä, jotka rukoilivat puolestani. Jotkust heistä myös kertoivat sen minulle. Kuulin, että minut oli kannettu laajemminkin esirukouksen piiriin. Tieto siitä merkitsi minulle tavattoman paljon.

Niin kuin usein elämässä, vähitellen hämärä alkoi väistyä. Jostakin virtasi hitaasti ja melkein huomaamattomasti uutta voimaa."

(Marjaana Kanerva)





"Rukous on aina ollut minulle tärkeää, mutta nykyisin se on entistäkin tärkeämpää. Se on rakasta sen vuoksi, mitä se on minulle antanut; miten se on kantanut ja lohduttanut minua, avannut uusia näköaloja ja muistuttanut siitä, mikä viime kädessä on merkityksellistä.

Rukous on arvokasta myös, koska se on osoittanut minulle, kuinka Jumalan rakkaus tavoittaa minut puolestani rukoilevien ja minulle hyvää tahtovien ihmisten kautta. Tiedän ja tunnen, kuinka rukouksessa saan jättäytyä Jumalan käsivarsille. Saan levätä hänessä, eheytyä ja uudistua hänessä ja hengittää hänessä. Joka päivä minuun virtailee hiljaa uutta uskoa, toivoa ja rakkautta."

(Marjaana Kanerva)

"Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala,

sinua kannattavat ikuiset käsivarret."

(5Moos 33:27)

Tulla minäksi

Tommy Hellsten:

"Ajan takaa -

kauemmas katsomisen taidosta"

(Kirjapaja 2011)

"Kirkkoisä Augustinus on sanonut, että Jumala, joka on sisällämme, ei ole minä mutta on enemmän kuin minä itse. Jeesus sanoo, että Jumala on meidän sisällämme tai, toisen käännöksen mukaan, meidän keskellämme. Nämä ovat kiehtovia lauseita.

Jos sisälläni on Jumala, joka on eri kuin minä mutta joka on enemmän kuin minä itse, silloin siitä seuraa, että todellinen minuuteni on sekä syvällä sisälläni että jotenkin Jumalan suunnassa. Jos tämä on totta, siitä puolestaan voi ajatella seuraavan, että voin saada yhteyden Jumalaan menemällä syvälle itseeni. Miten tällaiseen tulisi suhtautua?

Joko se on uskonnollista sanahelinää vailla todellisuuspohjaa tai sitten mysteereistä kaikkein kiehtovin. Jos kyse on pelkästä sanahelinästä, asiaan ei kannata uhrata aikaa. Mutta jos asiassa on jotain perää, siihen tulee suhtautua kuin maailman tärkeimpään asiaan."

(Tommy Hellsten)

""Oli aika, jolloin koin suurta ahdistusta. Olin kasvanut alkoholistikodissa ja kannoin nimetöntä ja kasvotonta tuskaa ja kipua sisälläni. Se johti minut uskonnolliseen etsintään. Minusta tuli uskovainen ja olin sitä tosissani. Mutta kun sisälläni oli niin paljon selvittämätöntä, uskonkokemus vähitellen suli pois ja minusta tuli jälleen "maailman lapsi".

Kuvittelin, että koska olin hylännyt Jumalan, Jumala myös hylkäsi minut. Pettymykseni oli syvä ja minusta tuli vähitellen kyynikko ja agnostikko. Aloin pitää kristinuskoa heppoisena maailmanselityksenä ja psykologisesti naiivina ajatusrakennelmana. Mutta hätäni oli kuitenkin suuri, eikä jättänyt minua rauhaan. Lähdin opiskelemaan teologiaa ja motiivinani oli hankkia tieteelliset välineet kristinuskon onttouden osoittamiseksi. Mutta kaiken kyynisyyteni alla eli yhä myös isoäidin iloisen ja terveen hengellisyyden vaikutus, eräänlainen lapsenusko."

(Tommy Hellsten)

"Vaikka kuvittelin, että Jumala oli minut hylännyt, niin ei ollut tapahtunut. Jumala oli suuressa viisaudessaan potkaissut minut pois sylistään ja sanonut, että ei poika, ei se näin yksinkertaista ole. Et sinä itseäsi pääse pakoon. Lähde tutustumaan itseesi ja kaikkeen siihen mitä kannat sisälläsi. Sitten hän lähetti minut matkaan ja minä lähdin.

Aloitin pitkän matkan omaan sisimpääni, kaikkeen siihen tuskaan ja kipuun, jota olin yrittänyt paeta. Lähdin paitsi matkalle minuuteeni myös matkalle menneisyyteeni. Yksilön minuus ja hänen menneisyytensä - ne ovat monin osin yksi ja sama asia.

Matkallani luovuin kaikesta uskonnollisesta. En enää vaivannut itseäni Jumalalla, vapautin itseni Jumalan ymmärtämisen taakasta. Kiinnostukseni kohteeksi tuli oma sisimpäni ja sinne sukelsin suurella antaumuksella. Osallistuin kursseille ja hoitoihin, matkustin koulutuksiin, aloin käydä itseapuryhmissä, hakeuduin terapiaan, kävin psykodraamakursseja. Hätäni oli kova, ja kun alkoi tuntumaan siltä, että apua todella voi olla saatavilla, avuntarpeeni vain kiihtyi ja syveni."

(Tommy Hellsten)

"Minusta tuli oma projektini. Muutaman vuoden ajan kaikkein tärkein asiani maailmassa oli oma prosessini. Helpotuksen tunteeni avun keskellä oli yhtä suuri kuin hätäni oli ollut. Olin useita kertoja hakenut apua uskonnosta ja aina pettynyt, mutta vihdoin koin saavani todellista apua muualta.

Pidin itseäni varsin vaikeana tapauksena, jopa toivottomana. Toivon herääminen kaltaiselleni toivottomalle tapaukselle oli niin suuri tapahtuma, että se jätti kaiken muun taakseen. Kuvainnollisesti myin kaiken ja omistin elämäni aarteen etsimiselle, jonka aavistin olevan kätkettynä jonnekin lähelleni.

Kun olin kulkenut tätä tietä joitakin vuosia, hengelliset asiat alkoivat avautua minulle uudella tavalla. Ne eivät enää olleet uskonnollista ihannepuhetta, vaan psykologisia totuuksia, jotka saatoin ymmärtää ja jotka tuntuivat merkityksellisiltä itseni ja elämäni kannalta. Hengellisyys oli elämässäni saanut psykologiset kasvot.

Tai ehkä voisin muotoilla niin, että aloin aavistaa sisälläni Jumalan kasvot, ja nuo kasvot olivat salaperäisellä tavalla yhteydessä omiini. Sitä mukaa kun itse sain kasvot, aloin aavistaa niiden takaa myös Jumalan kasvot. Tätäkö tarkoittaa, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi?"

(Tommy Hellsten)

"Oma identiteettini alkoi muodostua ja se muodostui sitä mukaa kuin avauduin rakkaudelle. Avauduin rakkaudelle, uskalsin olla avuton, tulla todeksi, tarvita toisia ihmisiä ja paljastua heikoksi. Persoonastani tuli rakkauden luomus, rakkauden muotoinen ja rakkauden synnyttämä. Siksi nykyisin sanonkin, että rakkaus luo ihmisen persoonaksi.

Ihminen ei uskalla suostua näkyväksi ja haavoittuvaksi, ellei hän koe saavansa jostain rakkautta. Rakkaus muodostaa turvan, jota tarvitaan, jotta uskallamme tulla näkyväksi heikkona, avuttomana, voimattomana ja keskeneräisenä. Rakkaus kutsuu meidät hellästi ja joskus lujasti haavoittuvaksi.

Ja näin ihmisestä tulee kuin Jumala: avuton ja haavoittuva. Päinvastoin kuin luullaan, Jumala ei luo maailmaa vallalla vaan rakkaudella. Jumalan kaikkivaltius ei ole suvereenia kaikkivaliutta, vaan rakkauden kaikkivaltiutta. Jos sisälläni on kaikkivaltias rakkauden Jumala, hän taatusti on kanssani silloin, kun olen heikko, voimaton ja ymmälläni."

(Tommy Hellsten)

"Kuljin siis vaistomaisesti oikeaa tietä, kun hylkäsin Jumalan. Enkä minä hyljännyt Jumalaa, vaan hylkäsin uskonnon, toisin sanoen oman käsitykseni Jumalasta. Voi ihmisen yksinkertaisuutta, kun hän kuvittelee voivansa astua rakkaudettomaan maailmankaikkeuteen. Sellaista ei yksinkertaisesti ole. Kaikki on rakkautta, rakkaus ei hylkää ja siihen voi astua sisään silmänräpäyksessä.

Rakkautta ei voi käskeä tai hallita, mutta sille voi avautua. Niin kauan kuin ihminen ei uskalla avata itseään rakkaudelle, hän jää kokemuksellisesti rakkauden ulkopuolelle, vaikka tosiaasiassa rakkaus on koko ajan jossain aivan lähellä. Ihminen on rakkauden ympäröimänä, hän ui siinä koko ajan. Jos hän epäilee rakkautta, hän on kuin kala, joka epäilee, voisiko tosiaan olla totta se, että maailmassa on valtameriä.

Uskonnon suhteen neutraaleja ihmisiä on paljon, mutta rakkauden suhteen kukaan ei ole agnostikko tai ateisti. Ja jos Jumala on rakkaus, silloin Jumalan suhteen neutraaleja ihmisiä ei ole."

(Tommy Hellsten)