Muista hengittää

 

Heikki Kotila:

Hengittävä kirkko

(Pro vita mundi,

Mikko Heikan juhlakirja 2009)

"Hengitys ei ole pelkkää biologiaa, sillä se on myös ihmisen tunteisiin ja henkiseen hyvinvointiin liittyvä asia. Syvä ja rauhallinen hengitys rentouttaa ja auttaa keskittymään. 

Juuri tästä syystä hengityksen tiedostaminen ja hyvän hengityksen opettelu kuuluvat niin fyysiseen liikuntaan kuin hiljentymiseen ja meditaatioon.

Muistutus hengityksen merkityksestä on tärkeä myös kirkolle yhteisönä. Elämme ajassa, jossa kristillinen kirkko joutuu venymään mitä hankalimpiin asentoihin uudenlaisten haasteiden edessä.

Siksi jumppasaleissa kaikuva kehotus "muistakaa hengittää" sanoo jotakin hyvin tärkeää myös kirkolle. Miten ponnisteleva kirkko voisi olla myös hengittävä kirkko?"

 (Heikki Kotila)

 "Suomen kieleen on parin viimeisen vuosikymmenen aikana kotiutunut sana "spiritualiteetti". Spiritualiteetti viittaa henkeen ja on keskeinen raamatullinen käsite. Henki, hengitys ja huokaaminen ovat tärkeitä raamatullisia ilmaisuja.

Spiritualiteetista puhutaan erityisesti rukouksen, mietiskelyn ja ihmisen sisäisen uskonnollisen elämän kuvauksen yhteydessä sekä hengellisessä ohjauksessa. Spiritualiteetti liittyy olennaisesti Pyhän Hengen toimintaan ja spiritualiteetin harjoittaminen tähtää elämään Hengen voimassa ja Hengen yhteydessä.

Ihmisen henki suuntautuu Jumalaan, koska hänen olemukseensa kuuluu luomisen perusteella tarve lähestyä Jumalaa ja elää hänen yhteydessään. Augustinus sanoo: " Sinä olet luonut meidät itsellesi, ja sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon sinussa." 

Spiritualiteetin harjoittaminen voidaan ymmärtää samanaikaisesti huokaamisena Jumalan puoleen ja Jumalan omana hengittämisenä ihmisessä."

(Heikki Kotila)

"Kirkko ei voi muuttaa sitä todellisuutta, jossa se elää. Kirkon haasteeksi nousee oman hengellisen elämän vaaliminen niin, että Jumalan armo olisi löydettävissä siellä, mihin se ihmistä kutsuu.

Muuttuva aika pakottaa kirkkoa tarkistamaan toimintaansa. Muutoshaaste voi olla kuitenkin myös kiusaus. Samalla kun kirkko pyrkii ajankohtaisuuteen ja ajanmukaisuuteen, tuoreuteen ja notkeuteen, sen on kilvoiteltava uskon kuuliaisuudessa.

Miten kirkko muistaisi ja osaisi hengittää ponnistustensa keskellä elämää antavassa rytmissä?

Tehokkuutta ja tuottavuutta tavoittelevassa maailmassa kirkko julistaa armoa, kun se muistuttaa luomiskertomuksesta, jonka mukaan Jumala itsekin lepäsi luomistyönsä seitsemäntenä päivänä, sapattikäskyn levosta, kristillisestä sunnuntaista ja muista pyhistä ajoista.

Kun arjen ja pyhän vuorottelu katoaa, ihminen kärsii. Kun aina on kaikkea, mikään ei ole enää mitään. Juhlan ja arjen ero häviää. Tämä on aina auki olevan yhteiskunnan henkinen hinta.

Kirkon tehtävänä on hengittää rauhassa ja opettaa oikeaa hengitystekniikkaa niille, jotka sen merkityksen ovat unohtaneet."

(Heikki Kotila)

Unohdettu radikalismi

Owe Wikström:

"Vain rakkaus antaa merkityksen"

(Kirjapaja 2011)

"On ihmisiä, joilla on intomielisyyttä, tulenpalava vakaumus. He pysyvät lujina ja ajavat asiaansa, eivät itsepäistä tyhmyyttään, vaan siksi, että he ovat mukana jossain itseään suuremmassa. He ovat kaikkea muuta kuin välinpitämättömiä.

Teatterin kielellä voisimme nimittää näiden ihmisten vastakohtaa passiiviseksi "kolmannen parven väeksi". He katselevat alas näyttämällö lievästi kiinnostuneina. He eivät osallistu, eivät riskeeraa mitään, eivät sitoudu. He viihtyvät.

Elämä kuitenkin tapahtuu näyttämöllä. Siellä ovat feministit, ympäristönsuojelijat, marksilaiset, postmodernistit, siellä joku kertoo uskostaan, siellä puhuu oikeistolainen, ateisti, muslimi tai anarkisti. He väittelevät, toiset kovaan ääneen, toiset hiljaisemmin, teräviä analyysejä seuraavat näkemykselliset perustelut.

Näyttämöllä liikkuvat ovat vakuuttuneita siitä, että tietyt asiat ovat oikein ja toiset asiat arveluttavia tai tuomittavia. Lehterillä elämän yleisö suojautuu klassisiin verukkeisiin: "En puutu asioihin. Onhan se sinänsä mielenkiintoista, mutta minulla ei ole mielipidettä. Katsotaan myöhemmin."

(Owe Wikström)

"Uudessa Testamentissa varoitetaan jatkuvasti elämän yleisön hillitystä asenteesta. Jeesuksen puheessa on anarkistinen, raju ja haastava sävy. Se sävy on lähes täysin karissut, kun kristinuskoa on muokattu yhdeksi terapiamuodoksi toisten joukkoon.

Jeesus sanoi: "Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää!". Tullessaan temppeliin ja nähdessään, että siitä oli tehty eräänlainen kaupallinen ostoskeskus, hän raivostui ja ajoi pois kauppiaat.

Ilmestyskirja varoittaa niistä, jotka ovat luopuneet ensi ajan rakkaudesta ja muuttuneet passiivisiksi eli lakanneet olemasta maan suola.

Tällaista tekstiä lukiessa on helppo ajatella vahingoniloisena vaisuja kirkon työntekijöitä, joilla ei ole mielipiteitä yhtään mistään. Mutta itsekritiikki on tässä kohdassa tärkeää. Milloin valitus kirkon latteudesta tai kristittyjen sitoutumattomuudesta onkin vain keino paeta omaa vastuuta. Milloin äänekäs arvostelu vain peittää oman osallistumisen puutteet?

Mihin aatekeskustelu on kadonnut? Milloin pyhä viha on hävinnyt? Istummeko pian kaikki mukavasti hengellisellä kolmannella parvella ja annamme vain kaikkien kukkien kukkia? Eikö enää mikään ole oikein tai väärin? Missä kuuluvat pyhän liekin innoittamien näkijöiden ja profeettojen äänet?

En peräänkuuluta uppiniskaisuutta tai fundamentalistista kulmikkuutta. Jumala varjelkoon meitä sellaisilta.

Nöyryyden, oikeudenmukaisuuden ja inkarnaation evankeliumiin sisältyy unohdettua radikalismia. Sen pitäisi häiritä raukean itsekeskeisyyden näennäisrauhaa.

Kenties vielä vakavampaa on se, että pahennuksen herättämisen merkityksestä vaietaan. On yhtä naiivia kuin virheellistäkin hakea siloteltuja kompromisseja ja kuvitella kaiken järjestyvän itsestään.

Päivän muistolause on lyhyt, mutta ankara: "Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää!".

(Owe Wikström)