Itkusta pitkään iloon

Eero Huovinen:

"Pitkä ilo -

Joulun evankeliumi"

(WSOY 2002)

"Yhä uudelleen häkellyn siitä, miten rikas tämä jouluevankeliumi on. Joskus tuntuu, että siinä on sanottu kaikki, mikä kristillisessä uskossa on tärkeää. Lukkaan sanat eivät milloinkaan tunnu loppuun kalutulta. Usein löydän samasta kohdasta uusia vivahteita, rikkauksia, joiden ohi olen aiemmin kulkenut. Jouluevankeliumi on pitkä ilo.

Vanhemmat varoittivat lapsiaan: itku pitkästä ilosta. Jouluevankeliumin sanoma on toinen: pitkä ilo pitkien itkujen keskelle. Joulu osoittaa ja lahjoittaa ilon. Se ei tosin aina poista ihmisen itkua, mutta tuo surujen sekaan oikean ilon.

Joulun ilo on pitkä silläkin tavalla, että sen vaikutus ulottuu iankaikkisuuteen asti. Itkujen keskellä on vaikea luottaa ilon kestävyyteen. Käsityskykymme vajavuus ja uskomme heikkous eivät kuitenkaan estä Jumalaa toteuttamasta joulun pitkää iloa. Koko maallisen elämämme ajan joulun ilo on vain alkavaa iloa. Keskeytymätön ja lopullinen ilo on todellisuutta vasta sitten, kun pääsemme Jumalan luo taivaaseen."

(Eero Huovinen)

"Moni arvelee, ettei tarvitse Jumalan kanssa mitään paikkoja eikä rakennuksia, saati laitoksia. Metsä on minun kirkkoni. Luonnossa kohtaan Jumalan. Sydän riittää.

Uskon kuitenkin, että oikea usko sitoutuu paikkaan ja aikaan. Ei ole kristinuskoa ilman paikkaa eikä Betlehemiä. Pelkkä sydämen joulu on liian hataralla pohjalla. Tarvitaan kaksi joulua, ensin Betlehemin joulu ja sitten sydämen joulu, tässä järjestyksessä.

Ilman historiallista pohjaa joulusta tulee omien mielentilojemme heijastuma tai toiveuni. Jos vietämme vain oman sydämemme joulun ilman Betlehemiä, silloin joulu on omien elämystemme ja toiveittemme varassa oleva juhla. Itse keksittyä joulua voi toki kehittää kulloistekin tarpeitten mukaan, mutta juuret puuttuvat.

Jos meillä on vain sydämen joulu, joulu menettää aidon aiheensa. Se kadottaa sekä historiallisen että jumalallisen alkuperänsä. Ihmisen oman sydämen joulu tuo iloa vain sen verran kuin itse itsellemme kykenemme antamaan. Joulu, jonka teemme omaan sydämmeemme, on keinotekoinen joulu. Onhan se jotakin - mutta entä pitkän päälle?

Kristinusko ei ole vain menneisyyden tapahtumien rekisteröimistä, ei pelkkää haaveellista vanhojen asioiden muistelemista. Betlehemin joulu ei saa jäädä Betlehemiin, vaan sen on tultava meidän omaksi jouluksemme. Kristus syntyy kaksi kertaa, ensin Betlehemissä, sitten meidän sydämeemme. Kerran hän syntyi pienenä lapsena Marian ja Joosefin perheeseen. Sydämen joulussa hän syntyy uudelleen sisimpäämme. Jeesus-lapsi syntyy seimeen, mutta ei jää heinien keskelle.

Jos minulla on nämä kaksi joulua, ensin Betlehemin joulua ja sitten sydämen joulu, minulla on kaikki, mitä tarvitsen."

(Eero Huovinen)

"Niin kuin paimenet eivät osanneet ennakoida tai valmistella enkelin tuloa, niin on Jumalakin aina yllätys. Kristinusko ei ole logiikkaa eikä päättelyä, vaan inhimillisten mittapuiden mukaan satunnainen ilmiö. Filosofiassa käytetään sanaa kontingentti kuvaamaan tapahtumaa, jonka toteutumista ei voida arvata, ei olettaa eikä järkiperäisesti päätellä. Jotain ainutkertaista vain tapahtuu. Jeesuksen syntymä oli kontingentti tapahtuma, yhtäkkiä toteutunut ihme.

Yhtäkkiset taphtumat tulevat meidän ulkopuoleltamme. Teologit puhuvat, että Jumala tulee ihmisen luokse ab extra, ulkopuolelta. Jumala ei ole ihmisen luonnollisen uskonnollisuuden tuote, vaan itsessään riippumaton Todellisuus. Me ihmisen emme ole Jumalan luojia, vaan ainoastaan hänen vastaanottajiaan.

Jumalaa ei siis ennakoida eikä tilata. Hän antaa armonsa silloin kun haluaa. Kipeää tekee, kun hän ei vastaa silloin, kun eniten häntä tarvitsisimme. Jumalan, enkelin, ihmeen ja armon luonteeseen kuuluu yllätyksellisyys ja ennakoimattomuus.

Joulu on joulun sanoman kohteeksi joutumista. Me emme valmistautumisellamme saa aikaan Jumalan tulemista luoksemme. Voimme korkeintaan vähän odottaa, rukoille ja pelätä. Joulu alkaa siitä, että Jumala tulee ja puhuu meille. Joulu on sanan ja Sanan eli  Kristuksen juhla. Joulu ei ole sitä, että ihminen keksii sanoja joulusta, vaan joulu on sitä, että Jumala sanoo meille."

(Eero Huovinen)

"Joulu tulee tavallisten ihmisten luokse. Jeesus ei syntynyt Jerusalemissa, eikä hänen syntymäänsä ilmoitettu ensin ruhtinaille. Jumala ei etsi sellaisia, jotka olisivat ulkonaisesti edustavia tai uskonnollisesti sopivia. Joulu tulee itsensä tavanomaisiksi tuntevien ihmisten luo. Jos siis tunnet itsesi harmaaksi ja juhlattomaksi, voit olettaa, että joulu ja Jumala ovat kiinnostuneita tulemaan luoksesi.

Joulu tulee nääntyneiden ja uupuneiden luo. Jumala tulee niiden luo, joiden voimat ovat loppuneet kesken. Joulu ja Jumala tulevat niiden luo, jotka fyysisesti, henkisesti tai hengellisesti ovat palaneet karrelle. "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon."(Matt. 11:28)

Joulu ei ole vain tasokasta tunnelmaa ilman sisältöä. Joulu ei ole vain omiin muistoihin kohdistunutta kaihomielisyyttä. Joulu on pysähtymistä miettimään sitä, mitä kerran Betlehemissä tapahtui ja mitä siitä meille on sanottu. Jouluna katse kääntyy Kristuksen syntymään ja niihin sanoihin, joita kerran lausuttiin. Marian tavoin voimme keskittyä siihen, mikä on tapahtunut ennen meitä. Minun uskoni perustuu siihen, että Jumala on jo ennen minua tehnyt uskomisen mahdolliseksi. Kristus on valmistanut juhlan.

Joulun voima on siinä, ettei sitä tarvitse keksiä uudelleen. Ei ole pakko luoda uusia juhlimisen aiheita, koska juhla on jo olemassa. Vuosisatoja ennen minua on tapahtunut se, minkä vuoksi minäkin voin juhlia."

(Eero Huovinen)

Maan paimenet ja taivaan enkelit

Juhani Rekola:

"Ilo pimeydessä"

(Kirjapaja 2013)

"Kaksi ryhmää kuuluu mukaan ensimmäiseen jouluyöhön: paimenet ja enkelit. Erilaisia he ovat. Paimeniin ei liity mitään ongelmia; sitä enemmän enkeleihin. Enkelit edellyttävät ja odottavat uskoa. Paimenet ovat maan päällä. Enkelit ovat taivaassa. Jouluyönä syntyy kuitenkin yhteys heidän välilleen. Heidän kohtaamisessaan on syvää vertauskuvallisuutta. Jotain tärkeää se kertoo meille.

Paimenia oli kaitsemassa laumaansa ensimmäisenä jouluyönä. He eivät olleet niitä raamatullisia paimenia, jotka ohjaavat ja johtavat ja ovat siksi tulleet taivaallisten esikuvaksi. "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu." "Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammastensa edestä." Joulun paimenet eivät johda ja ohjaa, vaan he valvovat ja tekevät työtä. He edustavat sitä joukkoa, joka täällä maan päällä elää , tekee työtä ja vaeltaa, harmaata kansaa. He ovat yötyössä ja siksi väsyneitä. Eivät he valvo taivaan tähden, vaan maan tähden, työn tähden. Tuskin joulun paimenet odottivat mitään taivaallisia ilmestyksiä. Kaikki tuli heille täytenä yllätyksenä."

(Juhani Rekola)

"Enkelit eivät näytä kuuluvan meidän maailmaamme. Raamatullisia he kuitenkin ovat. Yleensä Raamatussa puhutaan heistä varoen. Suurten ratkaisujen hetkinä he saapuvat. He tuovat taivaallisia viestejä ja vievät takaisin maallisia. Enkeli Gabriel liittyy erityisesti joulun tapahtumiin. Lopussa koko Raamattu on täynnä enkeleitä.

Tämän päivän enkelit liikkuvat valepuvussa - ehkä niin on aina ollut. Heidän siipensä ovat peitetyt, niin että emme kohta tunne heitä. Puhumme suojelusenkeleistä. He ovat usein niitä ihmisiä, jotka auttavat, rakastavat, holhoavat. Millään tilastoilla ja tutkimuksilla ei heidän työnsä tuloksia voida mitata. Ehkä emme lainkaan koe heidän apuaan, vaikka voimme siitä elää. Kaikkea mitä on, emme koe. Usein enkelten työ tuntuu kokonaan epäonnistuvan. Heidän pukunsa voi olla myös hyvin tumma. Sairaus saattaa olla enkeli. Viimeisenä vierellämme seisoo kuoleman enkeli ja ottaa vastaan elämän enkeliltä omansa. Monessa muodossa saatamme kuulla enkelten siipien havinaa.

Tässä voi esittää jälleen Jeremias Gotthelfin ajattuksen: "Kuitenkin kulkee vielä monia enkeleitä läpi maailman. Tulenliekit ovat Herran enkelitä ja niin myös vesivirrat. Kerjäläisiä lähettää Herra ja kutsuu meitä heidän kauttaan joskus viisauteen, joskus laupeuteen. Kiviä panee Herra meidän tiellemme ja antaa kasteen langeta jalkoihimme. Kaikki ne ovat Jumalan enkeleitä. Niitten kautta puhuu yhätä Herran ääni meidän sydämellemme, ja hän ilmestyy jokaisessa pensaassa, jokaisessa lähteessä, joka kumpuaa kalliosta. Voi, kenellä olisi silmät, että hän näkisi hänet kaikkialla!"

Kuitenkin paimenten ja enkelten kohtaamisessa on kysymys vielä enemmästä, vielä todellisemmasta. Ei tarvitse vetäytyä hämyyn ja usvaan. Salaperäisistä asioista ei saa puhua salaperäisesti (Goethe) Paimenten ja enkelten tapaaminen kertoo todellisuuden kahdesta puolesta. Voimme kieltää jommankumman. Voimme uskoa vain maahan ja paimeniin. Voimme katsoa vain taivaaseen ja enkeleihin. Molemmissa tapauksissa unohtuu toinen puoli. Jäljelle jäävä ei silloin osittaisena, murtuneena ja puutteellisena ole sekään aito ja todellinen."

(Juhani Rekola)

"Saamme uskoa sekä paimeniin että enkeleihin. Jollei paimenia ole, ei tarvita enkeleitäkään. Mutta paimenet ovat. Heistä puhutaan jouluevankeliumeissa jo ennen enkeleitä. Jouluevankeliumi ei ala taivaasta laskeutuaakseen sitten maan päälle. Se alkaa maan päältä: "Ja tapahtui niinä päivinä...." Mitä silloin tapahtui, liittyy Rooman keisariin ja verotukseen. Sitten puhutaan myös enkeleistä. Emme saa sivuuttaa heitäkään, sillä juuri niin helposti tapahtuu. Jollei ole enkeleitä, on sääli paimenia. Ilman enkeleitä tämä maailma on harmaa ja kirkkautta vailla."

(Juhani Rekola)

Adventti on joulun johdanto

Juhani Rekola:

"Ilo pimeydessä"

(Kirjapaja 2013)

"Adventin odotus on kaksiosaista. Se edeltää joulun aikaa. Samalla se on valmistusta tapahtumiin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Jeesus saapuu viimeisen kerran Jerusalemiin. Kaupunki kiehuu odotusta ja toiveita, näkyjä ja unia. Jerusalemin adventti on punainen, kuten myös adventin väri on punainen, sinipunainen. Adventtiaika on sekä joulun että kärsimyshistorian johdanto. Se on täynnä iloa ja katumusta. 

Välttämätöntä on, että tämä punainen odotus saa selvän muodon ja suuntautuu tarkaan kohteeseen. Toivo ja toiveet saattavat ilmetä unina ja näkyinä. Hyvä on erottaa ne toisistaan. Unet ovat kokonaan meistä. Ne ovat samaa kudetta kuin mekin. Unet eivät merkitse mitään. Jos ne näyttävät sitä tekevän, onkin jo kysymys näyistä. Näyt ovat tietysti myös osittain meistä, koska me näemme ne. Ne kuitenkin myös annetaan meille. Ne kertovat edessä olevasta ja tulevasta.

Näyt toteutuvat suurina armoituksen hetkinä. Suuria ja kirkkaita näkyjä on vain harvoille annettu. Monet kuitenkin näkevät näkyjä olematta niistä itse tietoisia. Heidän näkynsä ovat punotut arkeen, tuttuun ja tavanomaiseen. Armoitus on jatkuvaa, ja siksi ei näkijä ole siitä kenties lainkaan tietoinen."

(Juhani Rekola)

"Näky on todistamassa, että meidän ulkopuolellamme on jotain, joka heijastuu meistä kuin kuvastimesta, vaikka särkyneenäkin. Se vakuuttaa, että täällä maan päällä ja tässä elämässä ei mikään ole lopullista ja valmista. Kaikki viittaa yli itsensä. Tätä tarkoittaa sana symboli, josta myös joulun yhteydessä paljon puhutaan. Kreikankielinen sana merkitseee yhteenasettamista, yhteenheittoa. Siinä oli alun perin kysymys merkistä, jonka avulla tunnettiin toinen toisensa. Raha ehkä murrettiin kahteen osaan. Eroavat ystävät saivat nämä osat. Jos toinen sitten lähetti vieraansa ystävänsä luo, hän antoi hänelle oman rahanosansa. Jos osat sitten sopivat yhteen, oli se merkki siitä, että kaikki oli kuiten olla piti. Symbolissa on kysymys sekä murtunneesta että täydennyksestä. Se ei esitä, edusta toista. Se on jo itse todellinen. Epätäydellisenä se kuitenkin julistaa täydellisen olemassaoloa ja tulevaa yhtymistä.

Jeesuksen syntymää edeltävät monet symbolit, ihmeelliset enteet, merkit, vertaukset. Niitä on paljon Vanhassa testamentissa. Paratiisissa tapahtuva käärmeen kiroaminen on lupaus sen ihmisen tulemisesta, joka on kerran murtava pimeyden ja synnin mahdin. Jeesuksen syntymän vertauksia ovat Moosekselle palavassa pensaassa ilmestyvä Jumala, Aaronin viheriöitsevä sauva, Iisain kannosta puhkeava virpi. Pimeydessä vaeltava kansa saa nähdä valkeuden. Beetlehem on se paikka, jossa Hallitsija syntyy. Meidän on vain muistettava, että nämä kaikki ovat ennustuksia meistä katsoen. Me näemme yhteen liitetyn rahan, ja silloin ymmärrämme, että se murtunut puolisko, jota kerran katselimme, oli kertomassa tästä myöhemmin toteutuneesta yhteenasettamisesta."

(Juhani Rekola)

"Elämme maailmassa, jossa kaikki on vertausta, symbolia, epätäydellistä ja viittaamassa kohti täydellistä. Odotamme murtuneen äärellä sitä, mikä on kerran oleva kokonaista. Odottaminen merkitsee kieltäytymistä hyväksymästä nykyhetkeä, sen ehtoja, tämän hetken tilannetta, kuolevaisuuttamme. Emme kuitenkaan jaa elämää odotukseen ja täyttymykseen. Jo odottaminen on toiveen kohteen ennakoimista. Odottaminen, tulevaisuus, antaa värin nykyhetkelle. Mitä enemmän se on mukana, sitä selvempänä näemme nykyhetken. Siksi emme koskaa täysin käsitä nykyisyyttä, koska emme tunne koko tulevaisuutta. Tulevalle on kuitenkin rakennettava.

Elämämme jännitys on sanomaton: siinä ovat nykyhetki ja tulevaisuus punoutuneet yhteen. Toisaalta elämä on ihmeellinen, koska se on ainutkertainen mahdollisuus. Toisaalta siinä on paljon sellaista, joka varjostaa kaiken ihmeellisyyttä. Mikään ei ole täydellistä, ja kuitenkin kaikki epätäydellinen on viittaamassa kohti täydellisyyttä. Kaikki on symbolia. Ilman toivoa näemme vain murtuneen. Toivo saa näkemään, että murtunut on lupaus korjaamisesta."

(Juhani Rekola)

"Ilosta tahtoo tämä kirja jouluevankeliumin mukaan kertoa - ilosta pimeydessä ja kuoleman varjon maassa vaeltavalle kansalle. Siinä ovat mukana molemmat aiheet: niin pimeä kuin valkeneva. Sanoma on tarkoitettu juuri meille eikä vain kaikelle kansalle, josta ehkä suljemme itsemme pois. Angelus Silesius kirjoittaa: "Vaikka Kristus syntyisi tuhat kertaa Beetlehemissä, mutta ei sinun sydämessäsi, niin iäksi olet kadotettu!"

Näin toistuu yhäti joulun ihme. Beetlehem on kaikkialla."

(Juhani Rekola)

Elämän arvaamattomuus

Piispa Seppo Häkkisen 

kirjoitus Kirkonkello-verkkoviestissä

31.8.2012

>täältä<

"Heinäkuun lopulla perheeni on palaamassa hääjuhlasta Pärnusta Tallinnaan. Kaksikerroksinen bussi on lähes täynnä sulhasen sukulaisia ja morsiusparin ystäviä. Tie on kapea ja mutkainen. Yhtäkkiä linja-autoamme vastaan tulee henkilöauto. Bussinkuljettaja ajaa aivan tien reunaan, joka pettää painavan auton alla. Linja-auto kaatuu kyljelleen ojaan, me ihmiset sen sisällä rojahdamme toistemme päälle, myös irtonaisia tavaroita tulee päällemme.

Pian selviää,ettei kukaan ole loukkaantunut auton alakerrassa. Pääsemme kipuamaan ylös bussin kyljelle kuljettajan ikkunan kautta ja sieltä maahan. Mutta miten on käynyt yläkerran matkustajien?

Huoli pienten lastenlastemme ja lasten kohtalosta kouraisee syvältä. Onneksi pian saan pikku-Danielin syliini, sitten Joonan ja Hillan, Alina tuleekin jo isänsä sylissä. Osa lapsistamme on lasinsirujen kuoruttamia ja pikkuhaavoilla, mutta kenellekään ei ole käynyt sen pahemmin. Järkytys sen sijaan on suuri ja lasten rauhoittuminen kestää aikansa.

Vasta vähitellen tajusimme, kuinka lähellä oli ollut suuronnettomuus. Kaikki ainekset siihen olivat olemassa. Mielessä pyöri ajatuksia siitä, miten perheellemme olisi saattanut käydä, olimmehan yhtä tytärtä ja vävyä lukuun ottamatta kaikki samassa bussissa. Nyt meillä oli varjelusta matkassa."

(Seppo Häkkinen)

"Elämä on loppujen lopuksi arvaamaton. Hetkessä kaikki voi olla toisin. Elämää ei voi pohjimmiltaan hallita, vaikka me usein niin kuvittelemme. Onnettomuus, sairaus, läheisen menetys, odottomattomat vaikeudet yllättävät.

Vastoinkäymisten ja onnettomuuksien kohdatessa elämänarvot pelkistyvät. Silloin paljastuu se, mikä on tärkeintä. Useinmiten juuri tavallisesta tulee tärkeää ja arvokasta: läheisistä ihmisistä, kodista, terveydestä, arjen rutiineista; siitä mitä yleensä ei ymmärrä arvostaa sen arkisuuden vuoksi.

Elämän yllätyksellisyyden keskellä tulee myös ilmi, kuka tai mikä on Jumalamme. Kirkkomme Katekismus väittää: "Jokainen etsii jotakin, johon voi kiinnittää toivonsa. Luulemme, että raha, valta tai kunnia suojaavat meitä. Rakennamme elämämme itsemme ja omien tekojemme varaan. Se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän Jumalamme."

Jokaisen ihmisen kiusaus on ottaa oma elämä hallintaana, ole itse itselleen jumala. Mutta riittääkö oma minä kaiken mitaksi? Riittävätkö omatekoiset jumalat? Katekismus jatkaa: "Omat jumalamme ovat kuitenkin toiveidemme ja unelmiemme heijastuksia. Ne eivät voi antaa, mitä lupaavat."

Ihminen ei ole ja elä vain omassa varassaan. Vastoinkäymisten kohdatessa ja elämän arvaamattomuuden keskellä Jumala kantaa."

(Seppo Häkkinen)

Jumala luo uutta

 

"Älkää enää menneitä muistelko,

älkää muinaisia miettikö!

Katso: minä luon uutta.

Nyt se puhkeaa esiin -

ettekö huomaa?"

(Jes 42:18-19)

Rukouksessa on toivo

Marjaana Kanerva:

"Kasvojesi valoon-

mietteitä ja rukouksia vuoden varrelle"

(Kirjapaja 2009)

"Jossakin vaiheessa kävi niin, että elämäni perusta tuntui horjuvan samaan aikaan monilla tärkeillä alueilla. Terveyden, talouden ja ihmissuhteiden rakoillessa yhtäaikaisesti aloin liukua sielun hämärään, jota oli vaikea pitää loitolla. Vaikka olin tiennyt, että vastoinkäymiset voivat kohdata kenet hyvänsä, en oikeastaan ollut uskonut, että niin voisi tapahtua minullekin.

Ongelmat olivat senlaatuisia, että luonteelleni ominainen hihojen kääriminen ja asoiden reilaan paneminen ei tullut kysymykseenkään. Täytyi suostua ottamaan vastaan mitä tuleman piti. Piti nöyrtyä avuttomuuteen ja voimattomuuteen. Epävarmuuteen, kipuun ja pelkoon. Ja odottamiseen."

(Marjaana Kanerva)



"Oli vaikea löytää apua ahdistukseen, hankala syödä ja mahdoton nukkua. En halunnut puhua asioistani niiden ollessa akuutteja. Niinpä kohensin ryhtiä töihin mennessäni ja onnittelin itseäni selvitessäni työpäivästä murenematta.

En tuolloin saanut tukea jumalanpalveluksistakaan, koska en kyennyt menemään kirkkoon itsemättä valtoimenaan. Sama tapahtui, kun yritin kuunnella lohdutuksekseni musiikkia - elämäni yhtä suurta intohimia. Se, mitä minulle jäi, oli kuitenkinn rukous.

Rukous suorastaan pulppusi minusta. Käännyin Jumalan puoleen ensimmäiseksi aamulla,viimeiseksi illalla. Kävellessäni ja kotiaskareita tehdessäni rukoilin. Yöllä valvoessa rukoilin. Rukoilin omin sanoin ja valmiin rukouksin, rukoilin hiljaa ja ääneen. Luultavasti ymmärsin paremmin kuin milloinkaan ennen, mikä sisältö on kristittyjen perusrukouksella "Herra, armahda".

(Marjaana Kanerva)

"Oma rukoukseni auttoi minua pitkään. Ehkä voi jopa sanoa, että se piti minua koossa. Kun tuntui, että en oikein jaksa hengittää, koin, että Jumala hengitti rukouksessa minussa. Joskus sain levähtää, joskus tunsin ihmeellistä lohtua kaikkien vaikeuksienkin keskellä.

Mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että oli vaiheita, jolloin olin antaa periksi. Tuntui, että kaikki, rukoukseni mukaan lukien, on turhaa - elämä onkin vain suurta vahingoniloista farssia ja minä itse siinä suurimman pellen roolissa.

Vaikeimpina aikoina lähelläni oli kuitenkin ihmisiä, jotka rukoilivat puolestani. Jotkust heistä myös kertoivat sen minulle. Kuulin, että minut oli kannettu laajemminkin esirukouksen piiriin. Tieto siitä merkitsi minulle tavattoman paljon.

Niin kuin usein elämässä, vähitellen hämärä alkoi väistyä. Jostakin virtasi hitaasti ja melkein huomaamattomasti uutta voimaa."

(Marjaana Kanerva)





"Rukous on aina ollut minulle tärkeää, mutta nykyisin se on entistäkin tärkeämpää. Se on rakasta sen vuoksi, mitä se on minulle antanut; miten se on kantanut ja lohduttanut minua, avannut uusia näköaloja ja muistuttanut siitä, mikä viime kädessä on merkityksellistä.

Rukous on arvokasta myös, koska se on osoittanut minulle, kuinka Jumalan rakkaus tavoittaa minut puolestani rukoilevien ja minulle hyvää tahtovien ihmisten kautta. Tiedän ja tunnen, kuinka rukouksessa saan jättäytyä Jumalan käsivarsille. Saan levätä hänessä, eheytyä ja uudistua hänessä ja hengittää hänessä. Joka päivä minuun virtailee hiljaa uutta uskoa, toivoa ja rakkautta."

(Marjaana Kanerva)

"Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala,

sinua kannattavat ikuiset käsivarret."

(5Moos 33:27)

Tulla minäksi

Tommy Hellsten:

"Ajan takaa -

kauemmas katsomisen taidosta"

(Kirjapaja 2011)

"Kirkkoisä Augustinus on sanonut, että Jumala, joka on sisällämme, ei ole minä mutta on enemmän kuin minä itse. Jeesus sanoo, että Jumala on meidän sisällämme tai, toisen käännöksen mukaan, meidän keskellämme. Nämä ovat kiehtovia lauseita.

Jos sisälläni on Jumala, joka on eri kuin minä mutta joka on enemmän kuin minä itse, silloin siitä seuraa, että todellinen minuuteni on sekä syvällä sisälläni että jotenkin Jumalan suunnassa. Jos tämä on totta, siitä puolestaan voi ajatella seuraavan, että voin saada yhteyden Jumalaan menemällä syvälle itseeni. Miten tällaiseen tulisi suhtautua?

Joko se on uskonnollista sanahelinää vailla todellisuuspohjaa tai sitten mysteereistä kaikkein kiehtovin. Jos kyse on pelkästä sanahelinästä, asiaan ei kannata uhrata aikaa. Mutta jos asiassa on jotain perää, siihen tulee suhtautua kuin maailman tärkeimpään asiaan."

(Tommy Hellsten)

""Oli aika, jolloin koin suurta ahdistusta. Olin kasvanut alkoholistikodissa ja kannoin nimetöntä ja kasvotonta tuskaa ja kipua sisälläni. Se johti minut uskonnolliseen etsintään. Minusta tuli uskovainen ja olin sitä tosissani. Mutta kun sisälläni oli niin paljon selvittämätöntä, uskonkokemus vähitellen suli pois ja minusta tuli jälleen "maailman lapsi".

Kuvittelin, että koska olin hylännyt Jumalan, Jumala myös hylkäsi minut. Pettymykseni oli syvä ja minusta tuli vähitellen kyynikko ja agnostikko. Aloin pitää kristinuskoa heppoisena maailmanselityksenä ja psykologisesti naiivina ajatusrakennelmana. Mutta hätäni oli kuitenkin suuri, eikä jättänyt minua rauhaan. Lähdin opiskelemaan teologiaa ja motiivinani oli hankkia tieteelliset välineet kristinuskon onttouden osoittamiseksi. Mutta kaiken kyynisyyteni alla eli yhä myös isoäidin iloisen ja terveen hengellisyyden vaikutus, eräänlainen lapsenusko."

(Tommy Hellsten)

"Vaikka kuvittelin, että Jumala oli minut hylännyt, niin ei ollut tapahtunut. Jumala oli suuressa viisaudessaan potkaissut minut pois sylistään ja sanonut, että ei poika, ei se näin yksinkertaista ole. Et sinä itseäsi pääse pakoon. Lähde tutustumaan itseesi ja kaikkeen siihen mitä kannat sisälläsi. Sitten hän lähetti minut matkaan ja minä lähdin.

Aloitin pitkän matkan omaan sisimpääni, kaikkeen siihen tuskaan ja kipuun, jota olin yrittänyt paeta. Lähdin paitsi matkalle minuuteeni myös matkalle menneisyyteeni. Yksilön minuus ja hänen menneisyytensä - ne ovat monin osin yksi ja sama asia.

Matkallani luovuin kaikesta uskonnollisesta. En enää vaivannut itseäni Jumalalla, vapautin itseni Jumalan ymmärtämisen taakasta. Kiinnostukseni kohteeksi tuli oma sisimpäni ja sinne sukelsin suurella antaumuksella. Osallistuin kursseille ja hoitoihin, matkustin koulutuksiin, aloin käydä itseapuryhmissä, hakeuduin terapiaan, kävin psykodraamakursseja. Hätäni oli kova, ja kun alkoi tuntumaan siltä, että apua todella voi olla saatavilla, avuntarpeeni vain kiihtyi ja syveni."

(Tommy Hellsten)

"Minusta tuli oma projektini. Muutaman vuoden ajan kaikkein tärkein asiani maailmassa oli oma prosessini. Helpotuksen tunteeni avun keskellä oli yhtä suuri kuin hätäni oli ollut. Olin useita kertoja hakenut apua uskonnosta ja aina pettynyt, mutta vihdoin koin saavani todellista apua muualta.

Pidin itseäni varsin vaikeana tapauksena, jopa toivottomana. Toivon herääminen kaltaiselleni toivottomalle tapaukselle oli niin suuri tapahtuma, että se jätti kaiken muun taakseen. Kuvainnollisesti myin kaiken ja omistin elämäni aarteen etsimiselle, jonka aavistin olevan kätkettynä jonnekin lähelleni.

Kun olin kulkenut tätä tietä joitakin vuosia, hengelliset asiat alkoivat avautua minulle uudella tavalla. Ne eivät enää olleet uskonnollista ihannepuhetta, vaan psykologisia totuuksia, jotka saatoin ymmärtää ja jotka tuntuivat merkityksellisiltä itseni ja elämäni kannalta. Hengellisyys oli elämässäni saanut psykologiset kasvot.

Tai ehkä voisin muotoilla niin, että aloin aavistaa sisälläni Jumalan kasvot, ja nuo kasvot olivat salaperäisellä tavalla yhteydessä omiini. Sitä mukaa kun itse sain kasvot, aloin aavistaa niiden takaa myös Jumalan kasvot. Tätäkö tarkoittaa, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi?"

(Tommy Hellsten)

"Oma identiteettini alkoi muodostua ja se muodostui sitä mukaa kuin avauduin rakkaudelle. Avauduin rakkaudelle, uskalsin olla avuton, tulla todeksi, tarvita toisia ihmisiä ja paljastua heikoksi. Persoonastani tuli rakkauden luomus, rakkauden muotoinen ja rakkauden synnyttämä. Siksi nykyisin sanonkin, että rakkaus luo ihmisen persoonaksi.

Ihminen ei uskalla suostua näkyväksi ja haavoittuvaksi, ellei hän koe saavansa jostain rakkautta. Rakkaus muodostaa turvan, jota tarvitaan, jotta uskallamme tulla näkyväksi heikkona, avuttomana, voimattomana ja keskeneräisenä. Rakkaus kutsuu meidät hellästi ja joskus lujasti haavoittuvaksi.

Ja näin ihmisestä tulee kuin Jumala: avuton ja haavoittuva. Päinvastoin kuin luullaan, Jumala ei luo maailmaa vallalla vaan rakkaudella. Jumalan kaikkivaltius ei ole suvereenia kaikkivaliutta, vaan rakkauden kaikkivaltiutta. Jos sisälläni on kaikkivaltias rakkauden Jumala, hän taatusti on kanssani silloin, kun olen heikko, voimaton ja ymmälläni."

(Tommy Hellsten)

"Kuljin siis vaistomaisesti oikeaa tietä, kun hylkäsin Jumalan. Enkä minä hyljännyt Jumalaa, vaan hylkäsin uskonnon, toisin sanoen oman käsitykseni Jumalasta. Voi ihmisen yksinkertaisuutta, kun hän kuvittelee voivansa astua rakkaudettomaan maailmankaikkeuteen. Sellaista ei yksinkertaisesti ole. Kaikki on rakkautta, rakkaus ei hylkää ja siihen voi astua sisään silmänräpäyksessä.

Rakkautta ei voi käskeä tai hallita, mutta sille voi avautua. Niin kauan kuin ihminen ei uskalla avata itseään rakkaudelle, hän jää kokemuksellisesti rakkauden ulkopuolelle, vaikka tosiaasiassa rakkaus on koko ajan jossain aivan lähellä. Ihminen on rakkauden ympäröimänä, hän ui siinä koko ajan. Jos hän epäilee rakkautta, hän on kuin kala, joka epäilee, voisiko tosiaan olla totta se, että maailmassa on valtameriä.

Uskonnon suhteen neutraaleja ihmisiä on paljon, mutta rakkauden suhteen kukaan ei ole agnostikko tai ateisti. Ja jos Jumala on rakkaus, silloin Jumalan suhteen neutraaleja ihmisiä ei ole."

(Tommy Hellsten)













Rukouksia hiljaisuudessa

Niilo Rauhala:

"Tähtiä taivaan nurmikolla"

(Kirjapaja 2011)

"Pyydän, että saisin rukoilla esirukoukseni

hiljaisuudessa           

niin kuin olisin oksa talvisessa metsässä

keskellä metsää."                        

              

(Niilo Rauhala)

"Tietoni on vajavaista, siksi annan tilaa

katseelle ja sydämelle, hiljaisuudelle.

Meri rakentuu auringoista ja tähdistä,

valon ja avaruuden syvyydestä, meri rakentuu

uskosta ja toivosta. Unohdan, että matka on lyhyt,

kun syvyys ja korkeus peittävät minut

ja ruohon kauneuden ja hiljaisuuden."

(Niilo Rauhala)

"Siitä syystä,

että monet ajattelevat toisin,

kuuntelen sydämeni ääntä."

(Niilo Rauhala)

"Yö yöltä

valo laulaa

pihlajan valkoisilla oksilla

kirkkaanpana

kuin jaksan uskoa."

(Niilo Rauhala)

"Jos maltat uskoa,

Jumalan silmät katsovat tämän aamun läpi.

Kaikki suuret asiat ovat vielä edessäpäin."

(Niilo Rauhala)

Jumalaan luottaen

Piispa Seppo Häkkisen >saarna<

Itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksessa

6.12-11

"Tänään itsenäisyyspäivänä kuulemme Jumalan sanat Jesajan kirjasta: ”Älkää säikähtäkö, älkää jääkö kauhun valtaan!”

Pelon, turvattomuuden ja epävarmuuden keskellä oleva kansa kuulee lupauksen. Kaikkivaltiaan Jumalan tiedossa ovat menneet ja tulevat. Hän hallitsee historian tapahtumia.

Ketään hänen kaltaistaan ei ole: ”Minä olen ensimmäinen ja minä olen viimeinen, ei ole muuta Jumalaa kuin minä.”

Hän on turvakallio, johon niin yksilö kuin yhteisö voivat luottaa." (SH)

"Juutalaiselta rabbilta kysyttiin kerran, miksi kukaan ei nykyään kohtaa Jumalaa, vaikka hän entisaikoina ilmaisi itsensä ihmisille. Rabbi vastasi: ”Nykyään ei ole ketään, joka kumartaa tarpeeksi syvään.”

Syvään kumartaminen uhkaa meiltä unohtua. Perimmältään on kysymys kumartamisesta Pyhän edessä, nöyrtymisestä kaikkivaltiaan Jumalan edessä.

Tunnistammeko tämän Jumalan, joka on läsnä niin yksityisen ihmisen elämänvaiheissa kuin maailman tapahtumissa? Tämä Jumala sanoo meille: ”Minä olen ensimmäinen ja minä olen viimeinen, ei ole muuta Jumalaa kuin minä.” (SH)

"Elämän valinnoissa, muutoksissa ja murroksissa, pelon ja epävarmuuden keskellä Jumala lupaa, ettei tarvitse hätäillä eikä pelätä. Jumalan läsnäoloon voi luottaa. Se on kaikille ihmisille annettu etuoikeus.

Kukaan ei ole vain oman järkensä ja voimansa varassa, vaan jokainen saa luottaa Jumalan läsnäoloon ja siunaukseen. Jumala on elämän, kansan ja koko maailman turvakallio.

Elämän haltuunotosta luopuminen ja Jumalaan turvaaminen ei merkitse, että ihminen lakkaa olemassa vastuussa elämästään. Ymmärrys, järki ja tahto ovat meillä käyttöä varten, Jumalan luomislahjoina. Itse meidän on tehtävä valintamme ja kannettava vastuumme.

Mutta samaan aikaan meillä on lupa luottaa Jumalan läsnäoloon kaikissa vaiheissa. Vastuun kantaminen elämästään ja ratkaisuistaan sekä aito usko ja luottamus Jumalaan kuuluvat yhteen. Näistä rakentuu ihmisen sisäinen turvallisuus."

(Piispa Seppo Häkkinen)

Älä pelkää

san & säv & laulu

LauraMaria Virtanen

Valoon istutetut

Hilkka Olkinuora:

Valo on

(Kirjapaja 2010)

 "Mitenköhän monesti olen kuullut ihmistä verrattavan puuhun. Luonnollistahan se onkin.

Samalla tavalla juurrumme, kasvamme ja lahoamme, niin lehmukset kuin luumupuut.

Raamatun ohje ihmiselle on ensi lukemalta aika karu. Hedelmistään puu tunnetaan.

Jos puu ei kanna hedelmää, se hakataan polttopuuksi.

Kukoista tai kuole. Pärjää ja onnistu.

Voita kilpailu kasvupaikasta,
varjosta naapuripuu hengiltä,
ole tuottava, tuottavin."

"Ajatus on todellisuudessa tarkoitettu aivan päinvastaiseksi: antaudu olemiseen ja vuorovaikutukseen.

Hedelmiä syntyy vain kun uskallat seistä tuulessa,
kun avaat kukintosi,
kun kaivat juuresi sitkeästi maahan,
kun suostut kantamaan hedelmien painon,
kun otat vastaan veden ja valon.

Sillä valoon sinut on alunperin istutettu."

(Hilkka Olkinuora)

Vielä on toivoa

 Eero Huovinen:
"Avoin taivas"
(WSOY 2008)

"Vanhan testamentin profeetta Jeremia antaa synkän tilannearvion omasta ajastaan:

"Palatkaa takaisin, te luopuneet lapset!" sanoo Herra. "Minä otan teidät jälleen omikseni. Minä kokoan teidät kaikki ja tuon Siioniin - vaikka teitä olisi vain yksi joka kaupungissa ja kaksi joka kansan keskellä. Minä annan teille mieleni mukaiset paimenet, ja he johtavat teitä viisaasti ja taitavasti." (Jer 3:14-15.)

Onko meillä aihetta näin pessimistiseen arvioon oman aikamme ja oman kirkkomme tilasta?

Ainakin julkisuudessa väitetään, että tyytymättömyys kirkon tilaan tuntuu kasvavan.

Kriisitilanteessa ihmisellä on kiusaus reagoida kahdella eri tavalla, joko masentua tai syyttää muita.

Jos asiat eivät mene toivotulla tavalla, apeus ja alakuloisuus voivat olla lähellä.

Taitaa olla yleistymässä tapa, että syy kirkon huonosta tilasta siirretään niihin kirkon jäseniin ja piireihin, jotka ajattelevat toisella tavalla kuin minä tai me.

Kiusaus tehdä parannusta naapurin synneistä on koko ajan läsnä.

Miten usein itse kukin lankeamme ajattelemaan, että asiat olisivat paremmalla tolalla, jos vain muut ja nuo toiset parantaisivat tapansa ja noudattaisivat sitä, mitä minä pidän oikeana." (EH)

"Avoin ja kriittinen keskustelu on sekä tarpeen että välttämätöntä. Miten osaisimme antaa keskinäiselle vuoropuhelulle riittävän ison ja toisia kunnioittavan tilan?

Miten osaisimme muistaa sen, että kun puhumme toisista ihmisistä ja kristityistä, puhumme yhden ja saman Kristus-ruumiin jäsenistä, siis aivan kuin oman ruumiimme jäsenistä?

Ehkä tarvitsisimme kirkossakin vähän enemmän tahtoa pysyä yhdessä, vähän enemmän taitoa kuunnella toisiamme, vähän enemmän sen muistamista, mikä meille lopulta on yhteistä, vähän enemmän sen ajattelemista, mitä varten me kirkkona lopulta olemme olemassa." (EH)

"Merkillistä profeetta Jeremian sanoissa on se syvä optimismi, jolla hän huonosti toimineelle kansalle puhuu.

Jeremian optimismi perustuu siihen, että hän tietää, millainen Jumala hänen kansallaan on.

Pessimistin ja optimistin todellinen ero on siinä, mihin he katsovat. 

Pessimisti katsoo ihmisiin ja siihen kaikkeen outoon, mitä me olemme saaneet aikaiseksi.

Optimisti kääntää katseensa Jumalaan ja siihen hyvään, mitä hän on saanut ja saa aikaiseksi.

Ehkäpä kirkollakin voi olla toivoa, varsinkin jos maltamme kuunnella optimistisen profeetan lupauksia."
 

(Eero Huovinen)

"Minun ajatukseni ovat rauhan
eivätkä tuhon ajatuksia:
minä annan teille
tulevaisuuden ja toivon."
(Jer 29:11)

Jumala yllättää yhä

Jukka Paarma: "Ihmisen huuto"

(Kirjapaja 2009)

"Jumala on salattu Jumala.

Mielestäni juuri sellaiseen Jumalaan me voimme panna toivomme. Jumala, jonka ajatuksia ja tekoja emme jo etukäteen tiedä. Jumala on toisenlainen.

Jos joku luulee tietävänsä, mitä Jumala ajattelee missäkin tilanteessa, miten hän toimii, miten vastaa rukouksiin, hän opettaa väärin.

Aika monet kristityt hyvin helposti asettavat Jumalan itse tekemiinsä kaavoihin, joiden mukaan he määrittelevät, mitä Jumala tekee ja mitä Jumala voi tehdä.

Sellainen Jumala on kuitenkin liian pieni, ihmisten mittojen mukaan tehty Jumala. Jeesuksen Kristuksen Isä, Raamatun Jumala on paljon suurempi. 

Jumala yllättää yhä.

Tyrvään Pyhän Olavin kirkon etuseinällä on Osmo Rauhalan kuva Jumalan luomistyön eräästä vaiheesta. Kuvassa on kolmion ääriviivat, ja niiden sisälle on maalattu valkoinen kyyhkynen.

Kolmio on ollut vanhastaan eräs Jumalan kolminaisuuden symboli; Isä, Poika ja Pyhä Henki. Se on eräs ihmisen määritelmä Jumalan kolmiyhteisestä olemuksesta. Kyyhkynen on puolestaan Pyhän Hengen symboli.

Rauhala on maalannut kyyhkysen kolmion sisälle. Sen toinen siipi ulottuu kuitenkin kolmion yhden sivun ulkopuolelle. Pyhä Henki rikkoo kolmion, ihmisten määritelmän Jumalasta. Henki toimii vapaammin, ylittää rajat ja yllättää.

Näin Jumala toimii. Hän on enemmän kuin ihmisten piirtämät rajat ja määritelmät. 

Jumala yllättää.

Tähän perustuu kristillinen toivo. Ihmisten mittaiseen Jumalaan luottaessamme emme koskaan yllättyisi, Taivaalliseen Isään luottaessamme elämään tulee monia yllätyksiä.

Toivo on siinä, että Jumala yllättää. 

Se Jumala, joka sanoo: "Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella." (Jes 55:8-9)

(Jukka Paarma)

Kantaako tie?

Matleena Pinola:

 "Luottamuksen kultalanka"

(Suomen Lähetysseura 2002)

"Niihin aikoihin, kun minut vihittiin papiksi, koin tärkeäksi ajatella kutsumusta tienä, joka kantaa. Kutsumus kannattelee ja sen varassa voi kulkea turvallisesti. Vaalin sisimmässäni ajatusta kutsumuksen kehdosta, jossa saan levätä Jumalan varassa.

Jonkin ajan kuluttua jouduin kysymään, kantaako tie todella. Minussa todettiin rintasyöpä (v.1996) ja edessä olivat leikkaus ja raskaat hoidot.

Viikko leikkauksen jälkeen kirjoitin päiväkirjaani: "Joka ilta on yhtä vaikeaa kohdata tämä oma rujous. Eihän tällaista Jumalan luomistyön tuhoamista saisi tapahtua! En pysty hyväksymään tätä tuntematta vihaa. En vain tiedä, mihin osoittaisin tunteeni. Jumala kyllä pystyy ottamaan vastaan vihani ja suruni, mutta...."

Pitkän sairaloman aikana olin syrjässä työstä, sivuraiteella, matkalla eri junassa kuin muut. Sydän sykki edelleen, mutta kipupisteet tulivat esiin ajatellessani itseäni naisena ja jaksamistani työyhteisössä.

Luin psalmeja ja sain niistä päivittäin lohdutusta ja rohkaisua sairauteni kriisipolulla.

Olen hiljalleen kohdannut nämä kivut ja opetellut elämään varjostavan epävarmuuden kanssa. Onneksi lähelläni on ollut ihmisiä, joille olen saanut purkaa vihaani, suruani ja epävarmuuttani. Olen mielestäni päässyt eteenpäin ja koen kulkevani samassa junassa kuin toiset.

Luottamus ja kutsumus liittyvät nyt entistä tiukemmin yhteen. Epävarmuuden ja luottamuksen raja on häilyvä enkä halua kieltää sitä, että molemmat tunteet tulevat aina olemaan osa elämääni."

(Matleena Pinola)

Näe hyvää

Jaakko Heinimäki kirjoitti Kotiliesi-lehden kolumnissaa kesällä -09: "Kunnioittava ja kiitollinen elämänasenne edellyttää uskoa hyvyyteen. Se ei kuitenkaan tarkoita hyväuskoisuutta, silmien sulkemista kaikelta pahalta, jota maailmassa ilmenee, olipa se sitten ihmisen pahuutta tai kohtalon kovuutta. Paha on myös totta, mutta se ei ole koko totuus. Myös hyvä on totta. Paha ei tee hyvää mitättömäksi. Jokaisessa ihmisessä on paljon heikkoa ja halveksittavaa, mutta se ei ole koko totuus ihmisestä. Vaatii rohkeutta nähdä maailmassa hyvää."