Owe Wikströmin kirjasta "Pyhyyden kaipuu"
"Elämällä on kaihoisa pohjasävy, joka toisinaan puhkeaa kukkaan. Sen voi tulkita yleiseksi nostalgiaksi, menneiden aikojen haikailuksi.
Kirkko puhuu siitä, miten tämä ulkoinen haikeus kertoo toisesta, paljon syvemmästä surusta. Se voi vallata meidät elämän kaikkein hienoimpina, meitä syvimmin koskettavina hetkinä. Ehkä silloin, kun kuulemme lasten laulavan "Jo joutui armas aika", kurkkuamme kuristaa ja pyhät kyyneleet pyrkivät silmiin.
Ulkoinen haikeus - aika kuluu nopeasti, lapset varttuvat, - avaa meissä väylän vielä syvemmälle alakuloisuudelle. Silloin tällöin tämä alakuloisuus on hyvinkin selvä. Koemme sanomatonta kodittomuuden tunnetta, pohjatonta levottomuutta elämän kiitäessä ohi. Mistä tämä johtuu?
Pyhä perinne sanoo, että ihmisellä on ollut alkukotinsa, mutta hän on kadottanut sekä tiedon että muiston siitä. Hän harhailee ympäriinsä eikä voi luopua toivosta, että olisi olemassa jotankin muuta, oikea koti, luja pohja, joka kestäisi ajan kuluessa ja olemassaolon hauraudessa.
Pyhän haikeuden kääntöpuoli on pyhä ilo. Se vakuuttaa meille, että kaikki ei ole ohimenevää, valoa ei sammuteta hiljalleen köyhtyvän elämämme yltä eikä kaikki lopulta katoa; on olemassa luottamus ja vuorenvarma toivo sen luona, jota sanomme Jumalaksi.
Tämä Tutkimaton Toinen ei ole tyytynyt jättämään meitä haikeutemme ja aavistelujemme varaan, vaan on ilmoittanut meille itsensä ikuisuuden ja salaisen ilon lähteenä - me kohtaamme hänet Kristuksessa. Kodittomuuden kääntöpuolella on koti, haikeuteen sisältyy väkevä, mutta hiljainen ilo.
"Taas niityt vihannoivat ja laiho laaksossa. Puut metsän huminoivat taas lehtiverhossa. Se meille muistuttaapi hyvyyttäs Jumala, ihmeitäs julistaapi se vuosi vuodelta."
Pyhä haikeus riipaisevan kauniissa kesäniityssä. Samalla se antaa esimakua kuihtumattomasta elämästä silloinkin, kun niityt eivät vihannoi."
(Owe Wikström)
