"Kun käymme sisälle yksinäisyyteen ollaksemme kahden kesken Jumalan kanssa, huomaamme nopeasti kuinka riippuvaisia me olemme. Vailla jokapäiväisen elämämme monia viihdykkeitä olemme ahdistuneita ja jännittyneitä. Kun kukaan ei puhu kanssamme, kun kukaan ei soita tai tarvitse apuamme, meistä alkaa tuntua ettemme olekaan mitään. Alamme pohtia onko meistä mitään hyötyä, onko meillä mitään arvoa, mitään merkitystä. Pyrimme pääsemään äkkiä irti pelottavasta yksinolosta ja taas puuhaamaan jotakin, vakuuttamaan itsellemme, että sittenkin olemme "joku". Mutta se on kiusaus. Eihän toisten ihmisten reaktiot tee meistä arvokkaita, vaan Jumalan iankaikkinen rakkaus meitä kohtaan. Nähdäksemme selkeästi totuuden omasta itsestämme meidän on yksinäisyydessä nojattava Jumalaamme ainoana, joka tekee meistä sen, joka olemme.
Miten voimme kestää yksinäisyydessä, jos meitä kiusaa syvä paine päästä ihmisten ja tapahtumien hyörinään? Yksinkertaisin tapa on keskittää mieli ja sydän johonkin sanaan tai kuvaan, joka muistuttaa meitä Jumalasta. Voimme toistaa levollisesti: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu", tai katsella rakastavasti Jeesus-ikonia. Silloin voi levottomaan mieleemme virrata vähän lepoa ja saamme tuntea Jumalan hellää läsnäoloa.
Tämä ei onnistu yhdessä illassa. Se vaatii uskollista harjoitusta. Mutta jos joka päivä vietämme jonkin aikaa vain olemalla Jumalan seurassa, mielemme loputon ruuhka väljenee ja vähin erin häviää."
(Henry Nouwen: Uskon ja viisauden sanoja)
