Armollinen Jumala

Jukka Paarma: "Ihmisen huuto"

(Kirjapaja 2009)

"Miten löytäisin armollisen Jumalan?

Martti Lutheria ei tämä kysymys jättänyt rauhaan. Oikeastaan koko hänen elämänuransa ohjautui vastauksen etsimisestä tähän kysymykseen.

Löytääkseen etsimänsä, hän päätti omistautua Jumalan palvelemiseen luostarissa. Hän rukoili, tutki Raamattua, harjoitti askeesia kaikkein ankarimmalla tavalla. Turhaan.

Lutheria vaivasi syyllisyys, syvä synnintunto. Kun hän rehellisesti tutki elämäänsä ja omaa itseään, hän ei päässyt irti epätoivosta. Jos päällepäin ei näkynytkään moitittavia tekoja, omien motiivien tutkiminen paljasti itsekkyyden.

Monille on hyvin tuttua, kuinka Luther lopulta löysi etsimänsä, armollisen Jumalan. Hänellä oli viisas sielunhoitaja, joka opasti.

Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun jakeet 16 ja 17 todistivat Lutherille, ettei ihminen kestä Jumalan edessä oman hurskautensa perusteella, vaan yksin armosta, jonka hän saa uskomalla Jeesukseen Kristukseen.

Syyllisyydestä vapautti vain syntien anteeksiantamus. Sen kokeminen vapautti Lutherin myös lakihenkisestä kristillisyydestä, moralismista ja oman itsen tarkkailusta.

Se vapautti hänet näkemään elämän hyvät ja onnelliset puolet ja sen lahjat.

Hän oppi nauttimaan elämän iloista."

(Jukka Paarma)

Arjen ulottumattomiin

Anna-Maija Raittila: "Kumarrun ilon lähteelle"

""Aika ajoin on hyvä aivan sananmukaisesti mennä "erämaahan", lepoon, johon mitkään arkitehtävien paineet eivät ulotu.

Ja hiljaisuudessa pitäisi saada olla niin kauan että se todella pääsee sisälle asti; että elämänilo omassa levollisessa rytmissään alkaa taas kummuta sisältäni.

Että alan taas nähdä tehtäväni oikeissa suhteissaan, omien lahjojeni ja voimieni mittaisina. Että on taas helppo hyväksyä omat rajoituksenikin; sen paikan ääriviivat, johon juuri minut on kutsuttu tekemään työtä.

Ja kun palaa arkeen, tekee mieli jotenkin raivata hiljaisuudelle tilaa keskellä niitä paineita, jotka siellä odottavat. Aluksi siihen tarvitaan itsekuria, että tulisi tavaksi joka päivä "kävellä hiljaa lähteelle".

Mutta kun sen tavan on saanut, kulkee hiljaisuuden erämaa sisällämme mitä teemmekin, minne joudummekin; kevyt hengähdys vain, sanaton rukous vain - ja uupuneita hartioitamme koskettaa Ilon siipi."

(Anna-Maija Raittila)

Kantaako tie?

Matleena Pinola:

 "Luottamuksen kultalanka"

(Suomen Lähetysseura 2002)

"Niihin aikoihin, kun minut vihittiin papiksi, koin tärkeäksi ajatella kutsumusta tienä, joka kantaa. Kutsumus kannattelee ja sen varassa voi kulkea turvallisesti. Vaalin sisimmässäni ajatusta kutsumuksen kehdosta, jossa saan levätä Jumalan varassa.

Jonkin ajan kuluttua jouduin kysymään, kantaako tie todella. Minussa todettiin rintasyöpä (v.1996) ja edessä olivat leikkaus ja raskaat hoidot.

Viikko leikkauksen jälkeen kirjoitin päiväkirjaani: "Joka ilta on yhtä vaikeaa kohdata tämä oma rujous. Eihän tällaista Jumalan luomistyön tuhoamista saisi tapahtua! En pysty hyväksymään tätä tuntematta vihaa. En vain tiedä, mihin osoittaisin tunteeni. Jumala kyllä pystyy ottamaan vastaan vihani ja suruni, mutta...."

Pitkän sairaloman aikana olin syrjässä työstä, sivuraiteella, matkalla eri junassa kuin muut. Sydän sykki edelleen, mutta kipupisteet tulivat esiin ajatellessani itseäni naisena ja jaksamistani työyhteisössä.

Luin psalmeja ja sain niistä päivittäin lohdutusta ja rohkaisua sairauteni kriisipolulla.

Olen hiljalleen kohdannut nämä kivut ja opetellut elämään varjostavan epävarmuuden kanssa. Onneksi lähelläni on ollut ihmisiä, joille olen saanut purkaa vihaani, suruani ja epävarmuuttani. Olen mielestäni päässyt eteenpäin ja koen kulkevani samassa junassa kuin toiset.

Luottamus ja kutsumus liittyvät nyt entistä tiukemmin yhteen. Epävarmuuden ja luottamuksen raja on häilyvä enkä halua kieltää sitä, että molemmat tunteet tulevat aina olemaan osa elämääni."

(Matleena Pinola)

Rukouksen koti

Matleena Pinola:

"Luottamuksen kultalanka"

(Lähetysseura 2002)

"Psalmien rukouslauluissa soi elämän monivivahteinen sinfonia. Niissä purkautuvat sielun syvyyksistä ihmisen huudot, upeana ylistyksenä tai maahan painetun, loppuun väsyneen ihmisen valituksina. Psalmirukoukset rohkaisevat meitä elämään tässä kivun ja ilon, pimeyden ja toivon, ihmisen syntisyyden ja Jumalan pyhyyden välisessä jännitteessä.

Rukouslauluissa soi yksityisen ihmisen ja yhteisön elämän sävel. Niitä on käytetty läpi vuosisatojen sekä yksityisessä hartaudenharjoituksessa että yhteisöllisessä jumalanpalveluksessa. Psalmirukouksen olivat myös Jeesuksen rukouksia. Käyttäessään vanhoja rukoustekstejä hän asettui Isän eteen yhtenä meistä.

Sisimmässäni on Jumalan kohtaamisen paikka, jota voin nimittää vaikkapa rukouksen kodiksi tai rukousalttariksi. Rukouksen kodin alttarilla Jumala kumartuu puoleeni ja on läsnä minulle.

Millaisessa rukouksen kodissa viihdyn parhaiten? Olenko kotonani seurakunnan yhteisessä rukouksessa? Tuntuuko minusta luontevalta rukoilla yhtessä toisten kanssa, tuoda rukousalttarille myös lähimmäisen taakat? Vai ovatko sanani vähentyneet, huokaukset lisääntyneet ja hiljainen rukous saanut enemmän tilaa?

Mitä kuulen hiljaisuudessa? Kuulenko ehkä oman itkuni? Pääsenkö suruni lähteille? Nostaako hiljaisuus esiin syvälle haudatun ikävän Jumalan luo? Hiljaisuudessa voi kuulla myös toisen ihmisen huudon. Kuuntelenko? Kuulenko?

Missä ovat elämäni lähteet silloin, kun kuljen pimeässä? Mistä löydän avun silloin, kun voimat ovat vähissä?

(Matleena Pinola)

Jumala, minun Jumalani. sinua minua odotan.

Sieluni janoaa sinua,

ruumiini ikävöi sinua

ja uupuu autiomaassa ilman vettä.

(Psa 63:2)

Kutsumuksen kehto

Matleena Pinola:

"Luottamuksen kultalanka"

(Lähetysseura 2002)

"Jeesus tunsi ihmisten odotukset. Miten helppo hänen olisi ollutkaan valita tie, jota kansan suosio olisi reunustanut. Mutta hän valitsi toisen tien. Hän vetäytyi vuorelle, valitsi hiljaisuuden, rukouksen.
Ehkä Jeesuksen piti yhä uudestaan ja uudestaan kuunnella Isänsä ääntä ja varmistua siitä, mikä oli hänen todellinen identiteettinsä ja kutsumuksensa. Hiljaisten hetkien jälkeen hän saattoi taas kohdata ihmisten odotukset ja monenlaisen hädän.

Kosketus omaan kutsumukseen on vaarassa kadota, ellen pysähdy kaikessa rauhassa miettimään sitä aika ajoin. Kuka minä olen? Mikä on minun syvin olemukseni, identiteettini? Mikä on kutsumukseni ja tehtäväni juuri tässä elämäni vaiheessa?

Oman kutsumuksen kyseleminen ei kuulu vain elämänkaaremme alkuvaiheisiin. Kutsumus kasvaa ja voi muuttuakin, se voi laajeta uusin suuntiin. Se voi myös pelkistyä ja yksinkertaistua.

Jossain elämäni vaiheessa maistelin mielessäni sanoja "kutsumuksen kehto". Ajattelen, että kutsumuksen kehto on sisimmässäni, siinä, missä olen ilman sanoja ja selityksiä, ilman rooleja ja työtehtäviä, yksin, vain Jumalani edessä.

Etsin hiljaisuutta, jossa voin kuunnella Jumalan ääntä ja oman sisimpäni ääntä. Joskus tällaisena ohikiitävän lyhyenä hiljaisena hetkenä voin tavoittaa kiitollisen, jollakin tavalla hartaan ja pyhän tunteen. Tunteen siitä, että Jumala on kutsunut minut nimeltä. Minulla on oma kutsumukseni, jota ei ole kenelläkään toisella. Tällä kutsumuksella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ovatko tehtäväni suuria tai pieniä, tärkeitä tai vähäisiä.

Syvällä sisimmässäni on lepotila, jossa ei tarvitse suorittaa eikä ponnistella. Siinä on kehto, joka rauhoittaa ja ruokkii kutsumusta. Tarvitsen tällaista sydämen hoitoa voidakseni elää omaa arkipäivääni. Voisiko tästä kutsumuksen kehdosta, itsensä ja Jumalan kohtaamisen tilasta, löytyä voimia myös siihen hiljaisuuteen, joka vain laskeutuu elämän ylle? Elämäntilanteissa, joissa on elettävä ikään kuin sivussa arkisesta menosta, elämän erämaassa, yksin.

Jeesus on edellä kulkija tässäkin. Ei ole olemassa niin elotonta erämaata, hylättyä sivuraidetta tai ehdotonta yksinäisyyttä, jossa Jumala ei olisi läsnä."

(Matleena Pinola)

Erämaa kaupungissa

Matleena Pinola:

"Luottamuksen kultalanka"

(Lähetysseura 2002)

"Löysin kirjan, jonka nimi on "Erämaa kaupungissa". Kirjoittaja on italialainen Carlo Carretto, kymmenen vuotta Saharan erämaassa elänyt munkki ja Spellon rukous-ja mietiskelykeskuksen perustaja. Löysin kirjasta apua oman arkeni pohdintoihin.

En voi mennä erämaahan. En voi paeta oman elämäni arkea, johon kuuluu suuri perhe ja kokopäiväinen työ. Joskus ehkä voisin vetäytyä joksikin aikaa yksinäisyyteen, osallistua esimerkiksi hiljaisuuden retriittin.

Mutta entä se arjen todellisuus, joka alkaa joka ikisenä tavallisena arkiaamuna? Tuntuu vaikealta hiljentyä tavallisen arjen keskellä ja kuitenkin sitä kaipaan. Mitä tietä minun on kuljettava? Erämaa kaupungissa. Olisiko se mahdollista?

Olisiko minun mahdollista luoda oman kiireisen, monenlaisten paineiden ja kysymysten täyttämän arkeni keskellä erämaa, hiljentymispaikka, jossa voin kokea Jumalan läsnäolon, jossa voin rukoilla, saada hengellistä hoitoa ja ravintoa elämääni? Onko tässä arkipäivän usein puristavassa ahtaudessa mahdollista kokea erämaan avaruutta, tilaa hengittää? Tässä ja nyt?

Caretto vastaa näihin kysymyksiin kirjallaan, jonka ydinajatus on: Voit löytää erämaan, rukoushiljaisuuden, missä tahansa, myös kaupungissa. Erämaa ei tarkoita ihmisten poissaoloa, vaan Jumalan läsnäoloa. On luotava erämaa omaan elämään. Siihen tarvitaan vain rakkautta, uudenlaista sydämen asennetta elämään. Sitä, että näen suuren perheeni Jumalan lahjana, joka tarvitsee minua ja jota minä tarvitsen. Myös sitä, että en vierasta sitä elämää, jonka keskellä nyt elän.

Olen Jumalan hoidossa uupuneenakin, rikkinäisenä, repaleisena. Yhteys Jumalaa on mahdollista kaikkialla, missä tahansa elän ja liikun. Se ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan. Jumala kohtaa meidät oman arkemme keskellä, juuri niissä olosuhteissa, joissa elämme. Voimme luoda siihen oman erämaamme, hiljaisen tilan, jossa olemme vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa.

Jumala synnyttää myös halun hoitaa tätä tilaa niin, että se alkaa kukkia. Rukous, Jumalan sana, ehtoollinen, seurakuntayhteys ovat välineitä, joiden avulla voimme hoitaa erämaatamme. Ne ovat jokaisen ulottuvilla.

Ilman niitä me kuihdumme."

(Matleena Pinola)

Hiljaisuudessa

 

Matleena Pinola:

"Luottamuksen kultalanka"

(Lähetysseura 2002)

"Hengelliseen matkaamme kuluu vaiheita, jolloin Jumala vaikenee ja on hiljaa. Emme tunne hänen johtadatustaan ja läsnäoloaan. On hämärää ja epäselvää, kysymyksiä, joihin ei saa vastauksia.
Tai ympärillä on hälyä, jonka keskeltä emme erota Jumalan ääntä.

Jeesus ei ristillä saanut vastausta tuskalliseen huutoonsa: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?"

Riittäisikö tämä myös minulle? Miksi minun pitäisi saada vastaukset kaikkiin elämän käsittämättömiin asioihin? On suurta salatun Jumalan viisautta ja armoa, että hän vaientaa kysymyksemme ja panee odottamaan, olemaan hiljaa.

Hiljaisuudessa voi kasvaa luottamus siihen, että Jumala on mukana elämän erämaassa, sivuraiteella, pimeinä päivinä. Ei meille ole annettu muuta tietä kuljettavaksi. Hiljaisuutta ei tarvitse pelätä."

(Matleena Pinola)

Kylvä runsaasti

Juha Vähäsarja: "Joka päivä Jumalan kämmenellä"

" Muistakaa tämä: joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää." (2 Kor 9:6)

"Jos kylvää vihaa, saa osakseen vihaa.
Jos kyvää pelkoa, joutuu itse pelkäämään.
Jos kylvää epärehellisyyttä, joutuu itse sen kohteeksi.
Jos kylvää epäluottamusta, saa osakseen kunniattomuuden.

Kylväjän pelto on kylvön kaltainen. Mitä enemmän kylvetään rikkaruohoja ja valhevehnää, sitä varmemmin sato on väärä ja piloilla.

Jos kylvät rakkautta, saat osaksesi enemmän
kuin koskaan pystyt antamaan.
Jos luotat, sinuun luotetaan.
Jos jaat uskosi, tulee läheisesi siunatuksi.
Jos huolehdit muista, saat itse suojan.
Jos otat luoksesi hylätyn, tulet itsekin löydetyksi.

Omastaan luopuvan sato on satakertainen ja hänen peltonsa saa kukoistaa vuodesta toiseen.

Mitä enemmän kylvetään hyvää siementä, sitä siunatumpi sato ja rikkaampi pellon omistaja."

(Juha Vähäsarja)

Vehnänjyvän tielle

Wifrid Stinissen:"Tänään on Herran päivä"

""Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon." (Joh 15:13)

"Tämä on avainlause, se on kuin evankeliumin tiivistelmä. Näitä sanoja pidetään usein yleispätevänä lakina. Sen, joka tahtoo tuottaa hedelmää, on myös oltava valmis kuolemaan. Sellainen, joka ajattelee vain itseään, jää vain yhdeksi jyväksi.

Mutta Jeesuksen sanat vehnänjyvästä ovat kuitenkin paljon enenmmän kuin pelkkä yleispätevä laki.
Jeesus puhuu näissä sanoissa itsestään. Hän on tosi vehnänjyvä, joka kuolemallaan tuottaa runsaan sadon.

Jeesus ei sano: jos olisitte hiukan anteliaampia ja uhrivalmiimpia, kantaisitte enemmän hedelmää ja etenisitte nopeammin omalla tiellänne. Ei, hän pyytää ettemme lainkaan huolehtisi omasta tiestämme, vaan sen sijaan lähtisimme päättäväisesti hänen tielleen.

Evankeliumissa ei ole kysymys siitä, millä tavoin saisimme itsemme hiukan paremmiksi. Siinä on kysymys siitä, että pysyttelemme tiiviisti Jeesuksessa kiinni.

Kuolemme hänen kuolemaansa elääksemme hänen elämäänsä."

(Wilfrid Stinissen)

"Herra.

Sinä pyydät minuakin

vehnänjyvän teille.

"Joka tahtoo tallentaa

elämänsä itsellään,

kadottaa sen...."

Tässä olen.

Kylvä minut.

Sirottele minut.

Opeta minulle

oikeaa elämäni säilyttämistä.

Yhteisen elämäni enentämistä toisille.

Ei katkeraa raadantaa.

Ei sulkeutumista.

Vaan siemenesi hajoamista

sinun tahtosi tavalla."

(Anna-Maija Raittila)

Pitkäperjantai-iltana

"Sinä auringon pimetessä

yksin ristille hyljätty Jeesus,

huudan sinua oman pimeyteni pohjalta!

Ota haltuusi minussa myllertävät

vieraat voimat,

paina rintaasi vasten

nämä kylmyyden voimat,

keräile syliisi

minun hajalle peloteltu henkeni,

tämä vihan valtaan suostunut sydän!"

(Anna-Maija Raittila)

Pitkäperjantai-iltana 2.4.2010 meren äärellä

Kärsivä Kristus

Anna-Maija Raittila: "Hiljaisuuden kirja"

"Hän kasvoi Herran edessä kuin vähäinen verso, kuin vesa kuivasta maasta... Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois.... Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme." (Jes 53)

"Hän tuli keskelle erämaatamme, kasvamaan yhdessä meidän kanssamme kituliaasti kuin juuri kuivasta maasta.

Me katselimme häntä kuin olentoa, joka ei osaa elää normaalia elämää.

Katselimme häntä kuin epäonnistunutta kansalaista, joka ei parane, johon ei kannata satsata, joka olisi parasta eristää toisten yhteydestä, että toiset menestyisivät ja Jumala voisi näitä toisia siunata.

Jeesus, kärsivä Herran palvelija, ei yrittänyt toteuttaa itseään eikä antaa näyttöjä.

Me katsoimme häneen kuin omaan epäonnistumiseemme.

Hän kantoi meidän itsekeskeisyytemme, sen, että katsomme itseemme emmekä Jumalaan.

(Anna-Maija Raittila)

Miten sielusi voi?

Pauliina Kainulainen: "Missä sielu lepää"

" Ihmisen sisin olemus on pitkään haluttu selittää muulla tavoin kuin viittaamalla sieluun. Maailmankaikkeus nähdään sieluttomana ja koneen kaltaisena.  Jotkut ajattelevat, että taju tuonpuolleisuudestakin on vain aivokemiaa. Mihin siinä sielulle on käyttöä?

Olemmeko sairastuneet siksi, että emme ymmärrä sielun ja sielussa asuvan hengen merkitystä?

Ilmastonmuutos ja muut isot ympäristöongelmat eivät ole ympäristön ongelma. Ne ovat ihmisen ongelma.

Ilmastonmuutos on oire perustavanlaatuisesta moraalisesta ja hengellisestä häiriötilasta. Kun ihmisen henki ja sielu voivat huonosti, se säteilee myös hänen ympäristöönsä.

Ihmisen sisimmässä on pohjaton kaipaus, mutta kun hänen sielunsa on häiriintynyt, hän ei kykene näkemään, mikä voisi tyynnyttää janon. Hän arvelee, että  ostamalla ja kuluttamalla löytyvät tyydytys ja onni.

Mutta pohjattoman kaipauksen voi täyttää vain pohjaton elämänvoimanlähde, Jumala.

Tarvitsemme siis sielunhoitoa sekä yksittäiset ihmiset että koko yhteiskuntamme. On aika arvostaa sielua. Sielussa asuu yhteys elämänvoiman lähteeseen. Sieluun juurtuu toivo paremmasta tulevaisuudesta.

Mikä tervehdyttää sielua?

Sielua hoitaa yhteys luontoon ja vuodenaikojen kiertoon. Sielu elää kauneudesta. Ihmisessä kauneinta on hänen armahtavaisuutensa. Ihmisten välisen kohtaamisen hetkessä on kauneutta ja pyhyyttä, joka tekee hyvää sielulle.

Sieluaan voi lepuuttaa myös jumalanpalveluksessa, vaikkei siellä kaikkea ymmärtäisikään.

Sielua hoitaa hitauden kulttuuri. Se on vastarintaa tehokkuuskulttuurille.  

Koetan keksiä yhden asian, jonka voin jättää tekemättä tänään. Ja toisen, jonka voin tehdä hitaasti ja rauhassa.

(Pauliina Kainulainen)

Jumalan valoa

"Kaiken läpi loistat.

Herra, valollasi kosketa nyt kasvojani.

Kukka seisoo hiljaa, lehdet liikahtavat,
auringossa aukevat.

Hoida näin, sinuun päin,
totuudellisuuteen,

yksinkertaisuuteen."

(Anna-Maija Raittila, virsi 194:5)

Tunnustan syntini

"Herra, minä tunnustan sinun totuutesi valossa,
että olen tehnyt syntiä ajatuksin ja sanoin,
teoin ja laiminlyönnein.

Minun tulisi rakasta sinua,
Jumalani ja Vapahtajani, yli kaiken,
mutta olen rakastanut itseäni enemmän kuin sinua.

Sinä olet antanut minulle lähimmäisen,
että rakastaisin häntä niin kuin itseäni.
Olen kuitenkin ollut itsekäs
ja käteni on ollut hidas auttamaan.

Sen tähden käyn eteesi
ja tunnustan syntini ja syyllisyyteni.

Tuomitse minut, Jumala,
mutta älä hylkää minua.

Minulla ei ole muuta pakopaikkaa
kuin sinun sanomaton laupeutesi."


"Sillä niin kuin taivas on korkea maan yllä,
niin Herran armo on suuri niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meidän syntimme."
(Psa 103:11-12)


"Kun Jumala antaa meille synnit anteeksi, niitä ei enää muistella. Niihin ei enää palata. Koska taivas ei ole maassa eikä itä lännessä, ei niitä syntejäkään ole enää olemassa.

Jumalan anteeksiantamus Kristuksessa on muuta kuin ihmisen haparoiva yritys osoittaa armahtavaa mieltä.
Jumalan ei tarvitse enää muistella anteeksiannettuja syntejä. Hänellä on varaa antaa synnit anteeksi yhä uudestaan, peittää synnit armon mereen ja antaa uusi alku.

Jeesuksen kuolema ristillä riittää Isälle.
Riittäähän se siis sinullekin.

Usko rohkeasti itsellesi nämä sanat: Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän on siirtänyt sinun syntisi."

(Juha Vähäsarja: "Joka päivä Jumalan kämmenellä")

Rukoushuokauksia

Heikki Kotila: "Pieni rukouskirja"

"Lyhyet rukoushuokaukset ovat rukouksen muoto, jonka jo varhaiset erämaaisät omaksuivat.

He oppivat, että lyhyiden psalmijakeiden tai rukouslauseiden toistaminen on tehokas tapa kiinnittää mieli rukoukseen.

Rukoushuokauksia voi toistaa myös arkisen työn keskellä. Tavoitteena on sisäinen hiljaisuus ja Jumalan läsnäolossa lepääminen.

Jumala, ole minulle syntiselle armollinen (Luuk 18:13)

Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä! (Jeesuksen rukous, vrt Mark 10:47-48, Matt 15:22, Matt 20:30)

Herra, sinuun minä turvaan. Älä milloinkaan hylkää minua. (Psa 31:2)

Herra, anna meille vahvempi usko. (Luuk 17:5)

Minun Herrani ja Jumalani! (Joh 20:28)

(Heikki Kotila)

Marian päivänä

Anna-Maija Raittila: "Kuuntelen kanssasi, Maria"

"Koetan kuunnella kanssasi, Maria-äiti, kun seisot ristin juurella ja katsot lapsesi kuolemaa. Miekka on lävistänyt sydämesi!

Mutta yhä sinussa lepattaa valveilla ensimmäinen vastauksesi Jumalalle: "Tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan." 

Tuota lupauksen sanaa tahdon seurata kanssasi - Isän uutta luovaa sanaa oman aikani murrosten keskellä. Haluan olla mukana kantamassa hiljaisuutta, jossa sana on kätkössä ja odottaa täyttymistään. 

Hiljaa kuulostellen haluan olla virittämässä ilmapiiriä, jossa murros saa kasvutilaa. Murtumiselle, muuttumiselle pyydän sydämessäni tilaa.
Tule, Pyhä Henki Luoja!

Ja ajattelen kaikkia niitä äitejä, jotka halki historian ovat asettuneet kuulolle oman aikansa ihmisten puolesta. Rukoushiljaisuus on tehnyt heidät avoimiksi. Ja avoimmuus on tehnyt heidät rohkeiksi erottamaan uutta siinä, mitä he ovat kuunnellessaan havainneet.

Tuohon uuteen he ovat luottaneet koko sydämensä energiat ja koko olemassaolonsa he ovat avanneet kasvukamaraksi Pyhän Hengen kylvölle.

Näiden äitien nöyryys voi rohkaista meitäkin, kun me omasta ajasta etsimme ylösnousemuksen merkkjä sitoutuaksemme elävään Jumalaan.

Kuuntelemme kanssasi, Maria. Sinäkään et pystynyt hallitsemaan sitä mitä sinussa ja ympärilläsi tapahtui. Mutta sinä kuuntelit ja kätkit kaiken sydämeesi.

Ja mitä ikinä Jumala loi, kaikelle vastasit kyllä."

(Anna-Maija Raittila)

Viivy Jumalan seurassa

Sheila Cassidy: "Pyhiivaeltajan rukous"

"Rukous on viipymistä Jumalan seurassa" (Klemens Aleksandrialainen)

"Vanhan katekismuksen määritelmän mukaan rukous on mielen ja sydämen ylentämistä Jumalan puoleen. Tämä määritelmä on erittäin hyvä kahdessa mielessä.

Ensinnäkin rukous on tahdon asia; me päätämme suunnata tai ylentää sydämemme ja ajatuksemme Jumalaan. Rukous ei synny noin vain, kun olemme sopivassa mielentilassa, vaan se on meidän tietoista kääntymistämme Jumalan puoleen, jota emme voi nähdä.

Toinen tärkeä seikka on se, että rukous ei koske vain järkeämme vaan myös sydäntämme. Rukous ei ole sitä, että ajattelemme Jumalaa - se on sitä, että olemme yhteydessä häneen, puhumme hänelle ja kuuntelemme häntä.

Jos ajattelemme, että rukous on yhteyttä Jumalan kanssa, meidän kannattaa miettiä, millä tavoin pidämme yhteyttä toisiin ihmisiin. Silloin huomaamme, että kyseessä on kaksisuuntainen toiminta.

Ihmiset viestivät keskenään puhumalla, kuuntelemalla, kirjoittamalla, lukemalla, koskettamalla, ilmein, elein, musiikin ja muiden taidemuotojen välityksellä, tekemällä työtä ja olemalla yhdessä hiljaa.

Yhteytemme Jumalaan toimii samantapaisin keinoin kuin ihmisten välinen yhteydenpito.

Suurin osa rukousta on sitä, että puhumme Jumalalle, joskus omin sanoin, joskus toisen laatiman rukouksen avulla. Ja niin kuin mihin tahansa viestintään,  rukoukseen kuuluu myös kuunteleminen.

Kun puhumme Jumalan "kuuntelemisesta", tarkoitamme sisimmän olemuksemme virittämistä "kuulemaan" Jumalan sanaa. Jumalan sanalla en tarkoita vain Raamatun tekstiä, vaan kaikkea sitä, minkä välityksellä Jumala on ilmoittanut itsensä ihmisille.

Jumala puhuu meille Raamatussa, elämämme tapahtumien välityksellä, kohtaamiemme ihmisten, historian, luonnon - kaiken mahdollisen välityksellä. 

Meidän on opittava kuulemaan hänen äänensä sielumme hiljaisuudessa ja arkisen elämämme tavallisissa tapahtumissa. Meidän on opittava kuuntelemaan eri tavoin ja eri tilanteissa: niin hiljaisuudessa kuin melunkin keskellä.

Ehkä monet ihmiset eivät osaa rukoilla siksi, että he eivät osaa enää kuunnella. Meidän on opittava uudestaan hiljaa olemisen taito ja sen myötä kuuntelemisen taito."

(Sheila Cassidy)

Tyhjin käsin

Piispa Eero Huovinen: "Avoin taivas"

"Jumalan edessä ihminen ajattelee kuin luonnostaan, että hänen kuuluu ja pitää tehdä, jotta kulkisi oikeaa tietä. Velvollisuudet ja suorituspaineet tulevat ensimmäisinä mieleen. Jumalalle tekee mieli näyttää ja tehdä parhaansa.

Jeesuksen seuraamisen tie ei kuitenkaan ole tekemisen eikä näyttämisen tie. 

Päinvastoin: Jeesuksen tie on luopumisen ja tyhjentymisen tie, Jumalan edessä ei esitellä suorituksia eikä näytetä taitoja. Jeesuksen seuraamisen tie on itsensä kieltämisen tie ja itsensä kadottamisen tie. Tällä tiellä ihminen ei anna mitään.

Jeesuksen ja Jumalan edessä ei tehdä, vaan ollaan.

Vanhat kristityt ovat sanoneet, että usko on kuin tyhjä käsi. Jumalan luokse mennään tyhjin käsin. Jumalan luokse mentäessä ei katsota peiliin, vaan Jumalaa silmiin.

Mennä tyhjin käsin Jumalan luo - se ei ole ihmiselle helppo asia. Itse asiassa tyhjin käsin oleminen on yksi kaikkein vaikeimpia asioita. Ihminen haluaa aina olla jotakin, näyttää ja osoittaa. Pelkkä oleminen on itsensä kieltämistä ja oman minän kadottamista. Ihmisen tulee luottaa yksin Jumalan armoon.

Jeesuksen seuraamisen tie ei ole Jumalan ja ihmisen yhteistyön tie, vaan se on yksinomaisesti armon tie. Ihminen ei tee mitään, Jumala tekee kaiken. Jumala tekee, ihminen kiittää.

(Eero Huovinen)

Hengellinen lukeminen

Peter Halldorf:

"Näin avautuu paasto"

"Lukemalla hengellistä kirjallisuutta saamme paaston aikana osan elämän leivästä.

Lukeminen on kuuntelevaa lukua, erityisesti Raamatun sanan. Mitä sanottavaa Jumalalla minulle on?

Hengellinen kirjallisuus ei siis pyri lisäämään tietoa, vaan muuttamaan sydäntä. Tämä lukemisen laji on rukouksen sukulainen ja muuttuu usein - huomaamatta - rukoukseksi.

Harjoitteleminen rukoilemaa Raamatun sanoin yksi varmimmista keinoista ystävystyä Raamatun kanssa. Emme silloin lue löytääksemme perusteita uskollemme vaan siksi, mitä lukeminen tekee meille.

Sopiva paastoajan tavoite voi olla kokonaisen raamatunkirjan lukeminen läpi hitaasti ja järjestyksessä.

Toinen tapa voi olla Raamatun lukeminen jonkilaisen raamatunlukusuunnitelman mukaisesti. Se auttaa minua kääntämään korvani mielekkäällä tavalla Jumalan puoleen paaston aikana.

Lukemistoa on hyvä täydentää yhdellä (yksi riittää) muulla hengellisellä kirjalla, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, mutta johon sinulle ei ole ollut aikaa.

Lue hitaasti, lyhyitä katkelmia kerrallaan, niin että sanat voivat syöpyä sydämeesi."

(Peter Halldorf)

Paastoa rukoillen

 

Peter Halldorf:
"Näin avautuu paasto"
(Päivä 2006)

"Paaston aikana luovumme jostakin hyvästä saadaksemme jotakin vielä parempaa. Harjoittelemme tietynasteista pidättyvyyttä suhteessa puhumiseen ja ruokaan voidaksemme kiinnittää enemmän huomiota siihen, mikä herättää kaipuun Jumalan ja hänen lahjojensa puoleen.

Siksi paastonaika ei tarkoita vain sitä, että vähennämme tiettyjä asioita, vaan pikemminkin sitä, että innokkaammin käytämme hyväksemme niitä konkreettisia apuneuvoja, jotka tuovat sieluumme kauneutta. Näihin "työkaluihin" kuuluu ennen kaikkea rukous.

Paastonaika haastaa meitä elvyttämään rukoukset, jotka ovat elämässämme nukahtaneet; pitämään yllä päivittäistä rukousrytmiä, pidentämään hiljaisia hetkiä ja osallistumaan säännöllisemmin seurakunnan rukoushetkiin ja jumalanpalveluksiin. Tässäkin on kuitenkin vältettävä liiallista kunnianhimoa. Opettelemme rukoilemaan, joten meidän täytyy tyytyä siihen, että "käymme koulua". 

Harjoitteluun kuuluu, että olemme paikalla. Se on rukouksen suurin salaisuus. Meidän ei koskaan tarvitse huutaa Jumalaa luoksemme eikä suostutella häntä rukouksillamme. Näkymätön on aina läsnä. Meille läsnäolo aiheuttaa vaikeuksia. Ajatukset eivät tahdo asettua harharetkiltään.

Paastokaudet kutsuvat meitä etsiytymään siihen häiriöttömään paikkaan, missa opimme tavaamaan sanat: "Maailmassa olemme vain Jumala ja minä."

Ainoastaan Jumala on elämässämme ehdoton välttämättömyys, sanoo Simone Weil.

Ainoastaan hänessä sielumme löytää rauhan, syvimmän oikeutuksensa, opettaa Psalmien kirja. 

Paastomme on hyvin konkreettinen tapa myöntää tämä oivallus."

(Peter Hallforf)