Elä tässä hetkessä

Gerard W. Hughes:

Matkaoppaana rukous

(Kirjapaja 2008)

"On kiinnostavaa huomata, ettei ajatteleva mielemme salli meidän keskittyä käsillä olevaan hetkeen. Se vetää meitä koko ajan tulevaisuuteen tai menneisyyteen. 

Me annamme huomiomme kiinnittyä vain pieneksi ajaksi nykyhetkeen, joka on se ainoa todellisuus, joka meillä tällä hetkellä on. Mennyt on poissa, tulevaisuutta ei vielä ole, joten meillä on taipumuksena käyttää suurin osa ajastamme pakenemalla todellisuutta.

Oikein hyvä hengellinen harjoitus olisi yrittää elää niin täydesti kuin mahdollista käsillä olevassa hetkessä."

(G.W. Hughes)

"Jumala on siellä, missä me olemme, emmekä voi löytää häntä mistään muualta. Tämä on toinen ilmeinen totuus, jonka me käytännössä niin usein unohdamme sijoittamalla Jumalan jonnekin muualle, ehkä kirkkoon tai johonkin muuhun pyhän paikkaan.

Koska ulkoistamme Jumalan ja elämme menneessä ajassa tai tulevaisuudessa, voimme tuhlata elämme hedelmättömään katumiseen sen vuoksi, mitä olemme ehkä olleet tai olisimme voineet olla, jos vain olosuhteet olisvat olleet erilaiset.

Mitä Jumalan tahto tarkoittaa sinun elämässäsi tällä hetkellä, juuri nyt?

Se on aivan siinä, missä olet tällä hetkellä, tässä paikassa, tässä perheessä, tässä yhteiskunnassa, työssä, tällä luonteella, näillä lahjoilla, kyvillä, kykenemättömyydellä ja syntisillä taipumuksilla. Juuri tästä paikasta, eikä mistään muualta, on sinun määrä löytää Hänet."

(Gerard W. Hughes)

Jumalan edessä

Gerard W. Hughes:

Matkaoppaana rukous

(Kirjapaja 2008)

"Rukoustapoja on niin monia erilaisia kuin on ihmisiäkin.

Rukous on sitä, että olemme oma itsemme Jumalan edessä.

Hän luo jokaisen meistä ainutlaatuiseksi, kaikista muista erotettavaksi esimerkiksi sormenjälkien, äänen, solujen, käsialan, tapojen perusteella.

Niinpä ei ole yllättävää, että me rukoilemmekin eri tavalla.

Silti tämä ilmeinen totuus on unohtunut, ja jotkut rukouskirjat antavat yhä vaikutelman, että rukous on kuin pesukoneen käyttö: Jos seuraat ohjeita, halutut tulokset saavutetaan. Ellet seuraa ohjeita, sinussa on jotakin vialla.

Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka sanovat: "En osaa rukoilla" tai  "Se on niin pitkästyttävää". 

Silti monia näistä  samoista ihmisistä - sitten kun heitä on rohkaistu kokeilemaan uusia rukoustapoja - rukous alkaa vetää puoleensa, lumota itsessään sekä vaikutuksellaan, joka sillä on heidän elämäänsä.

Yksi tärkeimmistä rukouksen esteistä on käsityksemme Jumalasta. Voimme oppia tuntemaan Jumalan vain oman inhimillisen kokemuksemme kautta.

On helppo sanoa: "Jumala on rakkaus", mutta minun käsitykseni rakkaudesta on voinut olla traumaattinen kokemus täynnä tuskaa, petosta ja torjuntaa.

Järjellämme saatamme tietää, ettei Jumala ole julma, sadistinen tai oikukas tai ettei hän muistuta joulupukkia. Mutta kun yritämme rukoilla, saatamme kuitenkin kohdata tuollaisen Jumalan, sillä lapsuuden käsityksiä ei helposti pyyhitä pois.

Jos meidän on määrä tuntea Jumala omassa elämässämme, on meidän opittava olemaan hiljaa."

(Gerard W. Hughes)

Kivikkoista rantaviivaa

"Tuulen joutsenet koskettavat ulappaa.

Tunnen soitossa syvän ikäväni.

Värähtelevät, kuohuvat

sinun kasvosi, Jumala.

Sinuun on sieluni tarttunut.

Kuljen näitä kapeita, kovia päiviä

kuin kivikkoista rantaviivaa,

mutta sinussa ovat

kaikkien lintujen levolliset siivet,

sinussa ikävä ja rauha;

minun taivaanrantani nostaa 

kirkastuvan otsansa."

(Niilo Rauhala)

Usko on tie

Kaarlo Kalliala: Tuore oliivipuun lehti

2/-10

"Usko on tie, ja Jumalan-tuntemus on tie" 

(Heinrich Ott)

"Yhtäältä on viisasta suostua käymään muiden tallaamia polkuja ja näkemään hyväksi nähdyllä tavalla.

Toisaalta on välttämätöntä kokea omin jaloin
ja katsoa itse.

Sukupolvet ennen meitä ovat ajatelleet, kokeneet, kirjanneet ja kuvanneet. Ja hyvä niin, koska siten ja vain siten Kristus-usko on voinut meillekin välittyä.

Mutta ellei itse koe, kuvaa, pohdi ja ilmaise,
ei kuljekaan samaa tietä mitä Jumalan kansa tähän asti.

Kirkolla ei ole uskossaan sellaista muinaisaikojen aarretta, jota voisi nähtävyytenä ihailla; usko on tie, ja Jumalan-tuntemus on tie."

(Kaarlo Kalliala)

Toimettomuuden siunaus

Owe Wikström: Häikäisevä pimeys

(Kirjaneliö 1995)

"Kristillisen kirkon historia kertoo naisista ja miehistä, jotka ovat olleet hyvin tuotteliaita ja ehtineen saada aikaan ihmeen paljon.

Ajatellaanpa Lutherin koottuja teoksia tai Äiti Teresan uskomatonta matkustamista ja asioiden järjestämistä! Heidän päivä-, viikko- ja vuosirytmiinsä on kuitenkin sisältynyt harjoituksen avulla raivattua vapaata tilaa.

Kirkko on aina yrittänyt auttaa ihmisiä löytämään mielekkäitä aikataskuja ja henkisiä kosketuspintoja, joiden kautta elämä voidaan kokea voimakkaana ja täydesti.

Toimettomuuden filosofia on kuitenkin vain harvoin saanut tilaa kristillisessä elämäntavassa. Erityisen vähäistä sen vaikutus on ollut luterilaisuudessa, eikä pietismissä ole siitä jälkeäkään. Niissä toimeliaisuus ja hengellinen elämä ovat yksi ja sama asia.

Pohjoismaalaiset katselevat ihmeissään, miten muista kulttuureista kotoisin olevat ihmiset istuvat kauniina kesäpäivänä tuntikausia juttelemassa tammen alla. He eivät noudata valmiiksi suunniteltua ohjelmaa, vaan pelaavat korkeintaan bocciaa." (OW)

"Yksinkertaisuuden tarve on läheisesti kietoutunut yhteen yksinäisyyden tarpeen kanssa. Juuri kyky olla yksin on toisiin ihmisiin liittymisen tärkeä edellytys.

Hengelliset ohjaajat käyttävät usein ilmaisua
"O, beata solitudo - Oi, autuas yksinäisyys".
Jumalaa ei kohdattu myrskyssä eikä tuulessa, vaan hiljaisessa huminassa (1 Kun 19:11-12)

Mitä enemmän ihminen viipyy yksinäisyydessä, sitä enemmän hän tulee tietoiseksi sisäisestä kammiostaan, hiljaisuuden vyöhykkeistä, joissa ihminen on lähellä Häntä, joka puhuu tyhjyydestä käsin.

Riippumatta siitä, mitä ihminen tekee tai missä hän kulloinkin on, hänellä voi olla kosketuskohta sisäiseen rauhan avaruuteen. Siellä pulppuaa lähde, sinne on kätketty valo ja sieltä käsin koputetaan hiljaa ovelle.

Hiljaisuus ei ole siis ensisijaisesti äänen poissaoloa vaan Pyhän läsnäoloa. Jos ihminen viipyy näin Jumalan edessä, seuraa hiljaisuus häntä tuoksun tavoin myös ihmisten keskuuteen.

Pyhitetyt ihmiset ovat kaikkina aikoina vetäneet muita puoleensa. Tämä ei johdu siitä, että he puhuvat Jumalasta, vaan että he viipyvät usein hänen läheisyydessään."

(Owe Wikström)

"Jeesus sanoi heille: 

"Lähteekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, 

niin saatte vähän levähtää."

(Mark 6:31)

Lue maleksien

Yksi  monista itselleni merkityksellisistä kirjoista, joiden seuraan säännöllisesti palaan, 

on Owe Wikströmin "Häikäisevä pimeys - näkökulmia hengelliseen ohjaukseen".

Luin kirjan ensimmäisen kerran kaksitoista vuotta sitten v-98 ja olin vaikutettu siitä, että löysin sanoitusta ja ymmärrystä omille kokemuksilleni hengellisen elämän eri vaiheista.

Yhä edelleen tämä kirja on minulle  kuin kuivumaton kaivo, josta nousee virkistävää vettä.

Owe Wikström puhuu kirjassaan maleksien lukemisesta. Hän kehoittaa palaamaan aiemmin luettuihin kirjoihin ja seurustelemaan sellaisten tekstien kanssa, jotka ovat joskus olleet puhuttelevia.

Maleksien lukijat alleviivat kirjojaan ja kirjoittelevat huomautuksia sivujen reunoille ja palaavat silmäilemään merkintöjään. He hyppivät samanaikaisesti selaillen kirjasta toiseen kaunokirjallisuudesta filosofiaan tai historiasta teologisiin pohdintoihin.

Hyvää kirjaa lukiessa saattaa Wikströmin mukaan tapahtua niin, että kirja putoaa syliin ja lukijan oma ajattelu vaeltaa eteenpäin tekstin avaamilla teillä. 

Lukiessaankin voi siis edetä hitaasti kuljeskellen ja viipyillä puhuttelevien ajatusten tai mielikuvien äärellä.

Mietiskelevälle ja syventävälle pohdiskelulle täytyy antaa aikaa. Se vaatii oman henkisen kosketuspintansa.

Wikström toteaa, että tarvitaan ilmavaa almanakkaa ja aikapoimuja, levähtelyhuokosia, joissa voi pysähtyä pukemaan ajatuksensa sanoiksi tai peilaamaan niitä ystävän kanssa keskustellen.

Jos lukee hätäisesti ahmien tai suorituskeskeisesti kiirehtien, voi käydä kuten Niilo Rauhala runossaan toteaa:

" Ajoit nopeaa ohitustietä.

  Niin jäi elämä löytymättä."

Levähdystauolla

Hiljaista elämää on ollut  kaksi kuukautta levähdystauolla.

Hämmästyin, kun kävin tänään katsomassa kävijätapahtumia ja laskuri kertoo, että blogissani on tauosta huolimatta vierailtu päivittäin.

Kiitos teille sekä uusille että tänne uudelleen palaaville lukijoille. Tuntuu  hyvältä huomata, että hiljainen elämä kiinnostaa teitä.

Alan pikkuhiljaa herätellä hiljaista elämää  levähdystauolta, enkä vielä oikein tiedä, millainen tie eteemme avautuu.Toivon, että hiljainen elämä pysyy pienenä polkuna avarien maisemien äärellä.

Haluan edelleen verkottaa lukijoita hyviin kirjoihin, mutta jatkossa siten, että tekijäoikeudelliset seikat tulevat tarkemmin huomioiduksi eli lainattavan tekstin pituus suhteessa kirjan kokoon.

Hiljainen elämä muuttuu myös aiempaa vuorovaikutteisemmaksi siten, että voit halutessasi kommentoida tekstejäni ja olet tervetullut myös lukijaksi.

Uusia versoja

Hiljaista elämää-blogi vetäytyy hetkeksi viettämään hiljaista elämää ja miettimään tämän blogin tulevaisuutta.

Blogin tarkoituksena on ollut jakaa omia kirjalöytöjä ja verkottaa lukijoita hyviin hengellisiin kirjoihin, mutta eräs kustantaja on nyt antanut huomautuksen, että tekijäoikeudellisista syistä blogi ei voi jatkossa käyttää näin pitkiä lainauksia kirjoista ilman kirjoittajan / kustantajan lupaa.

Lainatun tekstin pituus tulee suhteuttaa kirjan kokoon, eli pienestä kirjasta voi lainata vain lyhyitä kappaleita.
En ole tiennyt, että kirjoja koskeva tekijänoikeuslaki on näin tiukka

Pahoittelen eräille kirjoittajille aiheuttamaani mielipahaa. Lainaukset teidän kirjastanne on toivomuksenne mukaisesti poistettu tästä blogista.

Tällaiselle  kirjablogille on ollut tilausta, sillä kolmen olemassaolokuukautensa aikana Hiljaista elämää-blogia on käynyt lukemassa 870 yksittäistä lukijaa yhteensä noin 4800 kertaa.

Lämmin kiitos teille!

Jäädään odottelemaan uusien versojen puhkeamista.

"Sinun läsnäolosi lempeä valkeus, Jumala,

on minulle kasvurauha."

(Anna-Maija Raittila)

Jumala yllättää yhä

Jukka Paarma: "Ihmisen huuto"

(Kirjapaja 2009)

"Jumala on salattu Jumala.

Mielestäni juuri sellaiseen Jumalaan me voimme panna toivomme. Jumala, jonka ajatuksia ja tekoja emme jo etukäteen tiedä. Jumala on toisenlainen.

Jos joku luulee tietävänsä, mitä Jumala ajattelee missäkin tilanteessa, miten hän toimii, miten vastaa rukouksiin, hän opettaa väärin.

Aika monet kristityt hyvin helposti asettavat Jumalan itse tekemiinsä kaavoihin, joiden mukaan he määrittelevät, mitä Jumala tekee ja mitä Jumala voi tehdä.

Sellainen Jumala on kuitenkin liian pieni, ihmisten mittojen mukaan tehty Jumala. Jeesuksen Kristuksen Isä, Raamatun Jumala on paljon suurempi. 

Jumala yllättää yhä.

Tyrvään Pyhän Olavin kirkon etuseinällä on Osmo Rauhalan kuva Jumalan luomistyön eräästä vaiheesta. Kuvassa on kolmion ääriviivat, ja niiden sisälle on maalattu valkoinen kyyhkynen.

Kolmio on ollut vanhastaan eräs Jumalan kolminaisuuden symboli; Isä, Poika ja Pyhä Henki. Se on eräs ihmisen määritelmä Jumalan kolmiyhteisestä olemuksesta. Kyyhkynen on puolestaan Pyhän Hengen symboli.

Rauhala on maalannut kyyhkysen kolmion sisälle. Sen toinen siipi ulottuu kuitenkin kolmion yhden sivun ulkopuolelle. Pyhä Henki rikkoo kolmion, ihmisten määritelmän Jumalasta. Henki toimii vapaammin, ylittää rajat ja yllättää.

Näin Jumala toimii. Hän on enemmän kuin ihmisten piirtämät rajat ja määritelmät. 

Jumala yllättää.

Tähän perustuu kristillinen toivo. Ihmisten mittaiseen Jumalaan luottaessamme emme koskaan yllättyisi, Taivaalliseen Isään luottaessamme elämään tulee monia yllätyksiä.

Toivo on siinä, että Jumala yllättää. 

Se Jumala, joka sanoo: "Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella." (Jes 55:8-9)

(Jukka Paarma)

Armo on kirkon suurin aarre

Jukka Paarma: "Ihmisen huuto"

(Kirjapaja 2009)

"Kirkossamme rippi on kytketty jumalanpalveluksen yhteyteen seurakunnan yhteisenä synnintunnustuksena ja siihen liittyvänä synninpäästönä.

Monien on kuitenkin vaikea siinä kokea synninpäästö omakohtaisena, ja niinpä monelle meistä ehtollispöydässä sanotut sanat "sinun puolestasi annettu ja sinun puolestasi vuodatettu" merkitsevät vielä vahvemmin henkilökohtaista synninpäästön julistusta.

Sille ihmiselle, joka tietää ja tuntee tehneensä väärin ja joka kantaa siitä syyttävää omaatuntoa, anteeksisaamisen kokemus voi olla mullistava.

Taakat häviävät harteilta ja sisimmästä, suljettu ovi aukeaa, vapaus koittaa. 

Synninpäästössä ei ole kysymys syyttömäksi julistamisesta. Siinä syyllinen pysyy syyllisenä, mutta sellaisena hänet armahdetaan, rangaistusta ei langeteta, entinen pyyhitään pois, syyllisen kuolemanrangaistus peruutetaan.

Kaikki alkaa alusta, puhtaalta pöydältä. Uuden alkamisen mahdollisuus vapauttaa ja voimistaa.

Armon kokemuksen löytäneen Martti Lutherin ohje oli ripittäytyä säännöllisesti.

Syntinsä voi tunnustaa Jumalalle omassa rukouksessakin. Jos itse ei jaksa uskoa siinä syntejään anteeksi, on hyvä kääntyä ripissä papin tai jonkun muun kristityn puoleen.

Armo, syyllisyydestä vapautuminen onkin oikeastaan kirkon suurin aarre.

Kirkko on sellainen vapautusliike, jonka tehtävä on olla välineenä ihmisten vapauttamiselle heitä sitovista syyllisyyden, lakihenkisyyden ja lainomaisten omien ponnistelujen aiheuttamista riittämättömyyden kahleista.

Pitkän kokemuksen perusteella voin vakuuttaa, että papin ja piispankin virassa hienoin tehtävä on julistaa syntien anteeksiantamus syyllisyytensä kanssa kipuilevalle ja ahdistetulle ihmiselle ja siunata häntä."

(Jukka Paarma)

Armollinen Jumala

Jukka Paarma: "Ihmisen huuto"

(Kirjapaja 2009)

"Miten löytäisin armollisen Jumalan?

Martti Lutheria ei tämä kysymys jättänyt rauhaan. Oikeastaan koko hänen elämänuransa ohjautui vastauksen etsimisestä tähän kysymykseen.

Löytääkseen etsimänsä, hän päätti omistautua Jumalan palvelemiseen luostarissa. Hän rukoili, tutki Raamattua, harjoitti askeesia kaikkein ankarimmalla tavalla. Turhaan.

Lutheria vaivasi syyllisyys, syvä synnintunto. Kun hän rehellisesti tutki elämäänsä ja omaa itseään, hän ei päässyt irti epätoivosta. Jos päällepäin ei näkynytkään moitittavia tekoja, omien motiivien tutkiminen paljasti itsekkyyden.

Monille on hyvin tuttua, kuinka Luther lopulta löysi etsimänsä, armollisen Jumalan. Hänellä oli viisas sielunhoitaja, joka opasti.

Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun jakeet 16 ja 17 todistivat Lutherille, ettei ihminen kestä Jumalan edessä oman hurskautensa perusteella, vaan yksin armosta, jonka hän saa uskomalla Jeesukseen Kristukseen.

Syyllisyydestä vapautti vain syntien anteeksiantamus. Sen kokeminen vapautti Lutherin myös lakihenkisestä kristillisyydestä, moralismista ja oman itsen tarkkailusta.

Se vapautti hänet näkemään elämän hyvät ja onnelliset puolet ja sen lahjat.

Hän oppi nauttimaan elämän iloista."

(Jukka Paarma)

Arjen ulottumattomiin

Anna-Maija Raittila: "Kumarrun ilon lähteelle"

""Aika ajoin on hyvä aivan sananmukaisesti mennä "erämaahan", lepoon, johon mitkään arkitehtävien paineet eivät ulotu.

Ja hiljaisuudessa pitäisi saada olla niin kauan että se todella pääsee sisälle asti; että elämänilo omassa levollisessa rytmissään alkaa taas kummuta sisältäni.

Että alan taas nähdä tehtäväni oikeissa suhteissaan, omien lahjojeni ja voimieni mittaisina. Että on taas helppo hyväksyä omat rajoituksenikin; sen paikan ääriviivat, johon juuri minut on kutsuttu tekemään työtä.

Ja kun palaa arkeen, tekee mieli jotenkin raivata hiljaisuudelle tilaa keskellä niitä paineita, jotka siellä odottavat. Aluksi siihen tarvitaan itsekuria, että tulisi tavaksi joka päivä "kävellä hiljaa lähteelle".

Mutta kun sen tavan on saanut, kulkee hiljaisuuden erämaa sisällämme mitä teemmekin, minne joudummekin; kevyt hengähdys vain, sanaton rukous vain - ja uupuneita hartioitamme koskettaa Ilon siipi."

(Anna-Maija Raittila)

Kantaako tie?

Matleena Pinola:

 "Luottamuksen kultalanka"

(Suomen Lähetysseura 2002)

"Niihin aikoihin, kun minut vihittiin papiksi, koin tärkeäksi ajatella kutsumusta tienä, joka kantaa. Kutsumus kannattelee ja sen varassa voi kulkea turvallisesti. Vaalin sisimmässäni ajatusta kutsumuksen kehdosta, jossa saan levätä Jumalan varassa.

Jonkin ajan kuluttua jouduin kysymään, kantaako tie todella. Minussa todettiin rintasyöpä (v.1996) ja edessä olivat leikkaus ja raskaat hoidot.

Viikko leikkauksen jälkeen kirjoitin päiväkirjaani: "Joka ilta on yhtä vaikeaa kohdata tämä oma rujous. Eihän tällaista Jumalan luomistyön tuhoamista saisi tapahtua! En pysty hyväksymään tätä tuntematta vihaa. En vain tiedä, mihin osoittaisin tunteeni. Jumala kyllä pystyy ottamaan vastaan vihani ja suruni, mutta...."

Pitkän sairaloman aikana olin syrjässä työstä, sivuraiteella, matkalla eri junassa kuin muut. Sydän sykki edelleen, mutta kipupisteet tulivat esiin ajatellessani itseäni naisena ja jaksamistani työyhteisössä.

Luin psalmeja ja sain niistä päivittäin lohdutusta ja rohkaisua sairauteni kriisipolulla.

Olen hiljalleen kohdannut nämä kivut ja opetellut elämään varjostavan epävarmuuden kanssa. Onneksi lähelläni on ollut ihmisiä, joille olen saanut purkaa vihaani, suruani ja epävarmuuttani. Olen mielestäni päässyt eteenpäin ja koen kulkevani samassa junassa kuin toiset.

Luottamus ja kutsumus liittyvät nyt entistä tiukemmin yhteen. Epävarmuuden ja luottamuksen raja on häilyvä enkä halua kieltää sitä, että molemmat tunteet tulevat aina olemaan osa elämääni."

(Matleena Pinola)

Rukouksen koti

Matleena Pinola:

"Luottamuksen kultalanka"

(Lähetysseura 2002)

"Psalmien rukouslauluissa soi elämän monivivahteinen sinfonia. Niissä purkautuvat sielun syvyyksistä ihmisen huudot, upeana ylistyksenä tai maahan painetun, loppuun väsyneen ihmisen valituksina. Psalmirukoukset rohkaisevat meitä elämään tässä kivun ja ilon, pimeyden ja toivon, ihmisen syntisyyden ja Jumalan pyhyyden välisessä jännitteessä.

Rukouslauluissa soi yksityisen ihmisen ja yhteisön elämän sävel. Niitä on käytetty läpi vuosisatojen sekä yksityisessä hartaudenharjoituksessa että yhteisöllisessä jumalanpalveluksessa. Psalmirukouksen olivat myös Jeesuksen rukouksia. Käyttäessään vanhoja rukoustekstejä hän asettui Isän eteen yhtenä meistä.

Sisimmässäni on Jumalan kohtaamisen paikka, jota voin nimittää vaikkapa rukouksen kodiksi tai rukousalttariksi. Rukouksen kodin alttarilla Jumala kumartuu puoleeni ja on läsnä minulle.

Millaisessa rukouksen kodissa viihdyn parhaiten? Olenko kotonani seurakunnan yhteisessä rukouksessa? Tuntuuko minusta luontevalta rukoilla yhtessä toisten kanssa, tuoda rukousalttarille myös lähimmäisen taakat? Vai ovatko sanani vähentyneet, huokaukset lisääntyneet ja hiljainen rukous saanut enemmän tilaa?

Mitä kuulen hiljaisuudessa? Kuulenko ehkä oman itkuni? Pääsenkö suruni lähteille? Nostaako hiljaisuus esiin syvälle haudatun ikävän Jumalan luo? Hiljaisuudessa voi kuulla myös toisen ihmisen huudon. Kuuntelenko? Kuulenko?

Missä ovat elämäni lähteet silloin, kun kuljen pimeässä? Mistä löydän avun silloin, kun voimat ovat vähissä?

(Matleena Pinola)

Jumala, minun Jumalani. sinua minua odotan.

Sieluni janoaa sinua,

ruumiini ikävöi sinua

ja uupuu autiomaassa ilman vettä.

(Psa 63:2)

Kutsumuksen kehto

Matleena Pinola:

"Luottamuksen kultalanka"

(Lähetysseura 2002)

"Jeesus tunsi ihmisten odotukset. Miten helppo hänen olisi ollutkaan valita tie, jota kansan suosio olisi reunustanut. Mutta hän valitsi toisen tien. Hän vetäytyi vuorelle, valitsi hiljaisuuden, rukouksen.
Ehkä Jeesuksen piti yhä uudestaan ja uudestaan kuunnella Isänsä ääntä ja varmistua siitä, mikä oli hänen todellinen identiteettinsä ja kutsumuksensa. Hiljaisten hetkien jälkeen hän saattoi taas kohdata ihmisten odotukset ja monenlaisen hädän.

Kosketus omaan kutsumukseen on vaarassa kadota, ellen pysähdy kaikessa rauhassa miettimään sitä aika ajoin. Kuka minä olen? Mikä on minun syvin olemukseni, identiteettini? Mikä on kutsumukseni ja tehtäväni juuri tässä elämäni vaiheessa?

Oman kutsumuksen kyseleminen ei kuulu vain elämänkaaremme alkuvaiheisiin. Kutsumus kasvaa ja voi muuttuakin, se voi laajeta uusin suuntiin. Se voi myös pelkistyä ja yksinkertaistua.

Jossain elämäni vaiheessa maistelin mielessäni sanoja "kutsumuksen kehto". Ajattelen, että kutsumuksen kehto on sisimmässäni, siinä, missä olen ilman sanoja ja selityksiä, ilman rooleja ja työtehtäviä, yksin, vain Jumalani edessä.

Etsin hiljaisuutta, jossa voin kuunnella Jumalan ääntä ja oman sisimpäni ääntä. Joskus tällaisena ohikiitävän lyhyenä hiljaisena hetkenä voin tavoittaa kiitollisen, jollakin tavalla hartaan ja pyhän tunteen. Tunteen siitä, että Jumala on kutsunut minut nimeltä. Minulla on oma kutsumukseni, jota ei ole kenelläkään toisella. Tällä kutsumuksella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ovatko tehtäväni suuria tai pieniä, tärkeitä tai vähäisiä.

Syvällä sisimmässäni on lepotila, jossa ei tarvitse suorittaa eikä ponnistella. Siinä on kehto, joka rauhoittaa ja ruokkii kutsumusta. Tarvitsen tällaista sydämen hoitoa voidakseni elää omaa arkipäivääni. Voisiko tästä kutsumuksen kehdosta, itsensä ja Jumalan kohtaamisen tilasta, löytyä voimia myös siihen hiljaisuuteen, joka vain laskeutuu elämän ylle? Elämäntilanteissa, joissa on elettävä ikään kuin sivussa arkisesta menosta, elämän erämaassa, yksin.

Jeesus on edellä kulkija tässäkin. Ei ole olemassa niin elotonta erämaata, hylättyä sivuraidetta tai ehdotonta yksinäisyyttä, jossa Jumala ei olisi läsnä."

(Matleena Pinola)

Erämaa kaupungissa

Matleena Pinola:

"Luottamuksen kultalanka"

(Lähetysseura 2002)

"Löysin kirjan, jonka nimi on "Erämaa kaupungissa". Kirjoittaja on italialainen Carlo Carretto, kymmenen vuotta Saharan erämaassa elänyt munkki ja Spellon rukous-ja mietiskelykeskuksen perustaja. Löysin kirjasta apua oman arkeni pohdintoihin.

En voi mennä erämaahan. En voi paeta oman elämäni arkea, johon kuuluu suuri perhe ja kokopäiväinen työ. Joskus ehkä voisin vetäytyä joksikin aikaa yksinäisyyteen, osallistua esimerkiksi hiljaisuuden retriittin.

Mutta entä se arjen todellisuus, joka alkaa joka ikisenä tavallisena arkiaamuna? Tuntuu vaikealta hiljentyä tavallisen arjen keskellä ja kuitenkin sitä kaipaan. Mitä tietä minun on kuljettava? Erämaa kaupungissa. Olisiko se mahdollista?

Olisiko minun mahdollista luoda oman kiireisen, monenlaisten paineiden ja kysymysten täyttämän arkeni keskellä erämaa, hiljentymispaikka, jossa voin kokea Jumalan läsnäolon, jossa voin rukoilla, saada hengellistä hoitoa ja ravintoa elämääni? Onko tässä arkipäivän usein puristavassa ahtaudessa mahdollista kokea erämaan avaruutta, tilaa hengittää? Tässä ja nyt?

Caretto vastaa näihin kysymyksiin kirjallaan, jonka ydinajatus on: Voit löytää erämaan, rukoushiljaisuuden, missä tahansa, myös kaupungissa. Erämaa ei tarkoita ihmisten poissaoloa, vaan Jumalan läsnäoloa. On luotava erämaa omaan elämään. Siihen tarvitaan vain rakkautta, uudenlaista sydämen asennetta elämään. Sitä, että näen suuren perheeni Jumalan lahjana, joka tarvitsee minua ja jota minä tarvitsen. Myös sitä, että en vierasta sitä elämää, jonka keskellä nyt elän.

Olen Jumalan hoidossa uupuneenakin, rikkinäisenä, repaleisena. Yhteys Jumalaa on mahdollista kaikkialla, missä tahansa elän ja liikun. Se ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan. Jumala kohtaa meidät oman arkemme keskellä, juuri niissä olosuhteissa, joissa elämme. Voimme luoda siihen oman erämaamme, hiljaisen tilan, jossa olemme vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa.

Jumala synnyttää myös halun hoitaa tätä tilaa niin, että se alkaa kukkia. Rukous, Jumalan sana, ehtoollinen, seurakuntayhteys ovat välineitä, joiden avulla voimme hoitaa erämaatamme. Ne ovat jokaisen ulottuvilla.

Ilman niitä me kuihdumme."

(Matleena Pinola)

Hiljaisuudessa

 

Matleena Pinola:

"Luottamuksen kultalanka"

(Lähetysseura 2002)

"Hengelliseen matkaamme kuluu vaiheita, jolloin Jumala vaikenee ja on hiljaa. Emme tunne hänen johtadatustaan ja läsnäoloaan. On hämärää ja epäselvää, kysymyksiä, joihin ei saa vastauksia.
Tai ympärillä on hälyä, jonka keskeltä emme erota Jumalan ääntä.

Jeesus ei ristillä saanut vastausta tuskalliseen huutoonsa: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?"

Riittäisikö tämä myös minulle? Miksi minun pitäisi saada vastaukset kaikkiin elämän käsittämättömiin asioihin? On suurta salatun Jumalan viisautta ja armoa, että hän vaientaa kysymyksemme ja panee odottamaan, olemaan hiljaa.

Hiljaisuudessa voi kasvaa luottamus siihen, että Jumala on mukana elämän erämaassa, sivuraiteella, pimeinä päivinä. Ei meille ole annettu muuta tietä kuljettavaksi. Hiljaisuutta ei tarvitse pelätä."

(Matleena Pinola)

Kylvä runsaasti

Juha Vähäsarja: "Joka päivä Jumalan kämmenellä"

" Muistakaa tämä: joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää." (2 Kor 9:6)

"Jos kylvää vihaa, saa osakseen vihaa.
Jos kyvää pelkoa, joutuu itse pelkäämään.
Jos kylvää epärehellisyyttä, joutuu itse sen kohteeksi.
Jos kylvää epäluottamusta, saa osakseen kunniattomuuden.

Kylväjän pelto on kylvön kaltainen. Mitä enemmän kylvetään rikkaruohoja ja valhevehnää, sitä varmemmin sato on väärä ja piloilla.

Jos kylvät rakkautta, saat osaksesi enemmän
kuin koskaan pystyt antamaan.
Jos luotat, sinuun luotetaan.
Jos jaat uskosi, tulee läheisesi siunatuksi.
Jos huolehdit muista, saat itse suojan.
Jos otat luoksesi hylätyn, tulet itsekin löydetyksi.

Omastaan luopuvan sato on satakertainen ja hänen peltonsa saa kukoistaa vuodesta toiseen.

Mitä enemmän kylvetään hyvää siementä, sitä siunatumpi sato ja rikkaampi pellon omistaja."

(Juha Vähäsarja)

Vehnänjyvän tielle

Wifrid Stinissen:"Tänään on Herran päivä"

""Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon." (Joh 15:13)

"Tämä on avainlause, se on kuin evankeliumin tiivistelmä. Näitä sanoja pidetään usein yleispätevänä lakina. Sen, joka tahtoo tuottaa hedelmää, on myös oltava valmis kuolemaan. Sellainen, joka ajattelee vain itseään, jää vain yhdeksi jyväksi.

Mutta Jeesuksen sanat vehnänjyvästä ovat kuitenkin paljon enenmmän kuin pelkkä yleispätevä laki.
Jeesus puhuu näissä sanoissa itsestään. Hän on tosi vehnänjyvä, joka kuolemallaan tuottaa runsaan sadon.

Jeesus ei sano: jos olisitte hiukan anteliaampia ja uhrivalmiimpia, kantaisitte enemmän hedelmää ja etenisitte nopeammin omalla tiellänne. Ei, hän pyytää ettemme lainkaan huolehtisi omasta tiestämme, vaan sen sijaan lähtisimme päättäväisesti hänen tielleen.

Evankeliumissa ei ole kysymys siitä, millä tavoin saisimme itsemme hiukan paremmiksi. Siinä on kysymys siitä, että pysyttelemme tiiviisti Jeesuksessa kiinni.

Kuolemme hänen kuolemaansa elääksemme hänen elämäänsä."

(Wilfrid Stinissen)

"Herra.

Sinä pyydät minuakin

vehnänjyvän teille.

"Joka tahtoo tallentaa

elämänsä itsellään,

kadottaa sen...."

Tässä olen.

Kylvä minut.

Sirottele minut.

Opeta minulle

oikeaa elämäni säilyttämistä.

Yhteisen elämäni enentämistä toisille.

Ei katkeraa raadantaa.

Ei sulkeutumista.

Vaan siemenesi hajoamista

sinun tahtosi tavalla."

(Anna-Maija Raittila)

Pitkäperjantai-iltana

"Sinä auringon pimetessä

yksin ristille hyljätty Jeesus,

huudan sinua oman pimeyteni pohjalta!

Ota haltuusi minussa myllertävät

vieraat voimat,

paina rintaasi vasten

nämä kylmyyden voimat,

keräile syliisi

minun hajalle peloteltu henkeni,

tämä vihan valtaan suostunut sydän!"

(Anna-Maija Raittila)

Pitkäperjantai-iltana 2.4.2010 meren äärellä