Vielä on toivoa

 Eero Huovinen:
"Avoin taivas"
(WSOY 2008)

"Vanhan testamentin profeetta Jeremia antaa synkän tilannearvion omasta ajastaan:

"Palatkaa takaisin, te luopuneet lapset!" sanoo Herra. "Minä otan teidät jälleen omikseni. Minä kokoan teidät kaikki ja tuon Siioniin - vaikka teitä olisi vain yksi joka kaupungissa ja kaksi joka kansan keskellä. Minä annan teille mieleni mukaiset paimenet, ja he johtavat teitä viisaasti ja taitavasti." (Jer 3:14-15.)

Onko meillä aihetta näin pessimistiseen arvioon oman aikamme ja oman kirkkomme tilasta?

Ainakin julkisuudessa väitetään, että tyytymättömyys kirkon tilaan tuntuu kasvavan.

Kriisitilanteessa ihmisellä on kiusaus reagoida kahdella eri tavalla, joko masentua tai syyttää muita.

Jos asiat eivät mene toivotulla tavalla, apeus ja alakuloisuus voivat olla lähellä.

Taitaa olla yleistymässä tapa, että syy kirkon huonosta tilasta siirretään niihin kirkon jäseniin ja piireihin, jotka ajattelevat toisella tavalla kuin minä tai me.

Kiusaus tehdä parannusta naapurin synneistä on koko ajan läsnä.

Miten usein itse kukin lankeamme ajattelemaan, että asiat olisivat paremmalla tolalla, jos vain muut ja nuo toiset parantaisivat tapansa ja noudattaisivat sitä, mitä minä pidän oikeana." (EH)

"Avoin ja kriittinen keskustelu on sekä tarpeen että välttämätöntä. Miten osaisimme antaa keskinäiselle vuoropuhelulle riittävän ison ja toisia kunnioittavan tilan?

Miten osaisimme muistaa sen, että kun puhumme toisista ihmisistä ja kristityistä, puhumme yhden ja saman Kristus-ruumiin jäsenistä, siis aivan kuin oman ruumiimme jäsenistä?

Ehkä tarvitsisimme kirkossakin vähän enemmän tahtoa pysyä yhdessä, vähän enemmän taitoa kuunnella toisiamme, vähän enemmän sen muistamista, mikä meille lopulta on yhteistä, vähän enemmän sen ajattelemista, mitä varten me kirkkona lopulta olemme olemassa." (EH)

"Merkillistä profeetta Jeremian sanoissa on se syvä optimismi, jolla hän huonosti toimineelle kansalle puhuu.

Jeremian optimismi perustuu siihen, että hän tietää, millainen Jumala hänen kansallaan on.

Pessimistin ja optimistin todellinen ero on siinä, mihin he katsovat. 

Pessimisti katsoo ihmisiin ja siihen kaikkeen outoon, mitä me olemme saaneet aikaiseksi.

Optimisti kääntää katseensa Jumalaan ja siihen hyvään, mitä hän on saanut ja saa aikaiseksi.

Ehkäpä kirkollakin voi olla toivoa, varsinkin jos maltamme kuunnella optimistisen profeetan lupauksia."
 

(Eero Huovinen)

"Minun ajatukseni ovat rauhan
eivätkä tuhon ajatuksia:
minä annan teille
tulevaisuuden ja toivon."
(Jer 29:11)

Kirkko on tulisija

Gunnel Vallquist /

Peter Halldorfin kirjassa 

"Koskematon maa"

(Karas-Sana 1995)

" Kristus on tullut sytyttämään tulen,

sen tulen, joka on rakkaus.

Rakkaus asuu meissä,
sillä me olemme Pyhän Hengen temppeli.

Olla kristitty: antautua kulutettavaksi, 

tulla polttopuuksi.

Kirkko on tulisija.

Muuta merkitystä sillä ei ole.

Kirkko voi sytyttää maailman vain, 

jos me - sen jäsenet - olemme polttopuita.

Jos maailma ei pala,

se merkitsee, että me olemme

raskaita, kovia, jäisiä.

Herra, anna minun palaa.

Anna tulen tarttua minuun

ja minusta toisiin."

(Gunnel Vallquist)

Ilman rakkautta ei ole paastoa

 

Munkki Serafim:

"Tie ylösnousemukseen

- Suuren paaston ja pääsiäisen

sanoma"

(Kirjapaja 2006)

"Jumalallinen elämä on rakkautta. Ilman rakkautta ei ole paastoakaan. Tämä on ollut kirkon usko alusta alkaen. Riivaajatkin kykenevät olemaan syömättä ja juomatta, mutta rakkautta ne kammoavat ja nöyryyttä pakenevat.

 

 

Jos vertaamme suurta paastoa teatteriin, niin ruumiin paasto muodostaa pelkät kulissit näytelmälle, jonka käsikirjoituksena on rakkaus, ohjaajana nöyryys ja pääosan esittäjänä rukous. Basileios Suuri joutui toteamaan eräälle seurakuntalaiselleen: "Sinä et syö lihaa, mutta nielet veljesi elävältä."

(Munkki Serafim)

"Jos paastoaja halveksii lähimmäistään ja pitää itseään arvokkaampana, hänen paastonsa edustaa juuri sellaista uskonnollisuutta, jota vastaan Jeesus puhui koko julkisen toimintansa ajan.

Paastoreseptien tarkkailun sijasta onkin huolehdittava ennen muuta siitä, että korvat paastoavat pahantahtoisten juorujen kuuntelemisesta, suu niiden levittämisestä, silmät himoja ruokkivien asioiden katselemisesta, jalat väärään suuntaan vievistä askelista.

Se, mitä minä olen, ei ole irrotettavissa siitä, miten minä olen suhteessa toisiin.

Miksi näin syvimmiltään on? Eikö uskonto voisi olla vain jonkinlainen mietiskelytekniikka yksilön valaisemiseksi ilman että siihen sisältyisi sosiaalista vastuuta?

Josef Ratzinger, nykyinen paavi Benedictus XVI on todennut: "Jos olisi vain Jumala ja joukko yksilöitä, kristinusko olisi tarpeeton." Jumala ja yksilö voivat näet olla suhteessa keskenään, eikä siihen sinänsä tarvita uskontoa.

Kristinuskon tarvitaan eräästä toisesta syystä, jonka Ratzinger muotoilee kärkevästi: "Sellaista asiaa kuin ´pelkkä yksilö´ ei ole olemassakaan."

(Munkki Serafim)

"Kristinusko ei ole vain yksilön ja Jumalan välisen suhteen abstraktio. Kirkko ei ole vain joukko jumalasuhteella varustettuja irrallisia yksilöitä. Kristinusko on yhteisöllisyyttä, elämää kirkkoyhteisössä. Tämä ei tarkoita vain ihmisten tapaamista ja sosiaalista vuorovaikutusta, vaan elämä itsessään on yhteistä.

Kirkon keskustelukerhot ja kahvihetket eivät luo yhteyttä kristittyjen välille vaan ainoastaan realisoivat sen yhteyden, joka Jumalan perheessä on jo olemassa.Tuon yhteyden syvin ulottuvuus muodostuu sakramentaalisessa elämässä, erityisesti pyhässä ehtoollisessa, joka yhdistää meidät Kristukseen ja Kristuksessa toisiimme.

Hengellinen elämä itsessään ylittää yksilön. Hengellinen elämä on yhteistä elämää, joka virtaa syvällä sisällämme. Kirkko on monessakin mielessä paljon enemmän kuin jäsentensä summa. Kristittynä oleminen on yhteisössä olemista, ja tämä yhteisö ylittää ajan ja paikan rajat. Kirkko on kaikkien kaikkialla olevien, menneiden ja nykyisten kilvoittelijoiden avointa yhteenkuuluvuutta ja salaista yhteyttä.

Siksi kirkko on mystisesti Kristuksen ruumis."

(Munkki Serafim)

"Ilman rakkautta ei voi olla uskontoakaan. Kristinusko on syvimmiltään rakkautta, ja rakkautta ei voi olla yksin. Rakkautta ei voi myöskään rajata, sillä rakkauden olemukseen ei kuulu poissulkeminen, ja siksi hengellisen rakkauden  yhteys ei voi jäädä pelkästään yksilön ja Jumalan väliseksi.

Jumala tahtoo meidän olevan itsenäisiä, mutta ei erillisiä. Kristuksen rakkaus on alentuvaa ja kärsivää rakkautta maailman uudistumiseksi. Hän tuli maailmaan ollakseen olemassa toisia varten, ja niin myös kristittynä oleminen merkitsee olemista toisia varten. Tämä kaikki on sitä sanomaa, jonka kirkko tahtoo jakaa ennen yhteisen suuren paastomme alkamista."

(Munkki Serafim)

Paasto kutsuu uskon lähteille

Paastoon valmistautuminen alkaa jo yksitoista viikkoa ennen pääsiäistä. Ortodoksit aloittavat suuren paaston laskiaissunnuntaina 6.3-11 ja luterilaiset tuhkakeskiviikkona 9.3-11. Paasto päättyy pääsiäisyönä 23.4.

"Paaston aika voi olla meillekin kertauskurssi uskon lähteille. Paaston aikana on mahdollisuus arvioida omaa elämäänsä ja asettaa asiat uuteen arvojärjestykseen. Paasto ei ole itsetarkoitus, vaan keino hiljentymiseen ja itsensä rakentamiseksi, tie ja väline pääsiäisen ilon saavuttamiseen ja kokemiseen. Tärkeintä paastossa on hiljentyminen ja oman elämänsä sisällön ja suunnan tarkastelu. Tärkeää on tutkistella omaa sisimpäänsä, ihmissuhteitaan ja suhdettansa Jumalaan."

(lähde: Suomen Ortodoksinen kirkko)

Lisää tietoa paastosta löydät > täältä< ja > täältä <

Sakari Lehmuskallio (toim.)

"Seitsemän vapaata viikkoa

- mahdollisuus paastoajaksi"

(1988)

"Olemme riippuvaisia tietystä televio-ohjelmasta, vaatteista, makupalasta, toisten mielipiteistä tai mistä tahansa elämän pienistä asiasta, joka sitoo. Haluaisimme irrottautua kahlitsevista asioista, mutta tunnemme ettei meiltä löydy voimia muutokseen. Monen vaikean asian kanssa tarvitsemme toisia tueksemme. Tarvitsemme yhdessä kilvoittelua, Jumalan edessä pysyttelyä,  hiljaista rukousta.

"Seitsemän vapaata viikkoa" ei merkitse vain paastoamista lihasta tai kahvista, se voi olla mikä tahansa asia, jonka kanssa haluan tehdä rajanvetoa elämässäni. Jos ajankäytön jäsentäminen tuottaa minulle sekaannusta, voisinko sitoutua paaston aikana sen jäsentämiseen. Kenties haluan käydä jumalanpalveluksessa säännöllisesti, mutta en ole pystynyt pitämään siitä kiinni.

Voisinko seitsemän viikon ajan etsiytyä jumalanpalveluksen lähteille? Se elvyttäisi elämääni hengellisesti ja henkisesti."

(Sakari Lehmuskallio)

"Paasto ei ole pakkoa, säännön noudattamista, mukautumista, vaan uskaltautumista itsensä ja maailman tutkisteluun, uusien kokemusten äärelle. Tähän tarvitaan pitkäjänteisyyttä ja kestävyyttä.

Paastosta huolimatta syöty lihanpala ja juotu lasillinen viiniä eivät kumoa paaston perusajatusta, vaan pikemminkin väärän kytkennän määräyksiin ja sidonnaisuuksiin. Epärehellisyys itseä kohtaan tulee paaston rikkoutumisessa ehkä myös paljastetuksi.

Paaston johdantokysymyksenä voisi olla: Mikä on meille hyväksi?

"Sillä kaikki on luvallista, mutta kaikki ei ole hyödyksi." (1Kor 10:23)

Kokemus sanoo, ettemme useinkaan tiedä, mikä on meille hyväksi ja että teemme sitä mitä itse asiassa vihaamme. Siksi myös paasto on itsensähallitsemisen harjoitusta, omien ja yhteisön asettamien pakkojen alta vapautumista. Paastonaika on varattu konkreettiselle uskonharjoitukselle, jossa pyhälle ja parantumiselle on varattu tilaa. Tarvitaan erikseeen otettua aikaa, jotta voisimme käydä vaikean tehtävän eteen: muuttaa itseämme tai suostua muutettavana olemiseen."

(Sakari Lehmuskallio)

"Paaston fyysiseen puoleen liittyy myös laajempi näkökulma: luonnonvaroja tuhlailevasta elämäntavasta luopuminen ja yksinkertaisen perustarpeet tyydyttävän elämäntavan löytyminen.

Psykologinen merkitys paastolle löytyy, kun paasto harjaannuttaa ihmistä oman elämän hallintaan tahdon lujittumisen ja mielen hiljentämisen kautta. Paasto auttaa myös torjumaan kiireisen elämäntahdin ja elintason tavoittelun luomaa paineista elämäntapaa.Tätä kautta paastolla on merkitystä ihmisen henkisen terveyden kannalta.

Hengellisestä näkökulmasta katsoen paasto merkitsee hiljentymistä Jumalan eteen. Rukous ja mietiskely paaston elementteinä auttavat ihmistä kuulemaan sisäistä ääntään ja herkistämään omantuntonsa toiminta.

Paasto on ymmärretty väärin, jos "sinä et saa"-lauseet nousevat keskeisiksi. Kieltojen sijaan uusien kyllä-lausahduksien tulisi nousta esille. Paastossa ei ole kysymys siitä, että harjoitetaan askeesia tai luovutaan vanhasta, vaan rohkeudesta kohdata uusi elämisen tapa ja uusia kokemuksia. Paastossa ei ole kysymys annettujen kaavojen noudattamisesta, vaan omien kysymysten ja ongelmien edessä seisomisesta.

On kysymys siitä, että parantumiselle ja totuudelle annetaan mahdollisuus. Kuullaan omia ääniä ja omia rukouksia. Paastonaika voi olla askel muutoksen tiellä, joka vie toivottuun suuntaan."

(Sakari Lehmuskallio)

Läpi väsymyskuilujen

Ylva Eggehorn:

"Etsin, kaipaan, kyselen

- Tiellä aikuiseen uskoon"

(Kirjapaja 2003)

"Elämässäni on ollut aikoja, jolloin minulle on ollut runsaasti aikaa hiljaisuuteen Jumalan edessä. 

Olen tarttunut noihin hetkiin ja harjoittanut hiljaisuutta. Sitten toisenlaisia aikoja - pikkulasten, työtehtävien, ongelmaihmisten ja hellittämättömän perusväsymyksen aikoja.

Aktiivi-ikäisenä naisena eläminen merkitsee meidän yhteiskunnassamme sitä, että tulee yhtenään keskeytetyksi. Sitä, ettei koskaan saa aikaa yhteyteen sisimpänsä kanssa. Joskus ihmettelee, palaavatko pitkät kosketuksen hetket milloinkaan takaisin. Onko ylipäätään itse enää olemassa.

Silloin olen kerran vuodessa matkustanut pois 3-5 päivän pituiseen retriittiin. Olen tehnyt viisaasti ja hyvissä ajoin suunnitelmat, jotta en joutuisi ruikuttamaan ja alistumaan, kun siitä ei taaskaan tullut mitään. Kukaan toinen ei nimittäin tule passittamaan aikuista ihmistä jonnekin lepäämään. Siitä täytyy ottaa itse vastuu, ja siihen on ihmisellä oikeus."

(Ylva Eggehorn)

"Ensimmäiset päivät ja yöt retriitissä ovat usein pelkkää kärsimystä. On vaikea pysytellä päivisin valveilla. Painajaisunia ja särkyä kaikissa jäsenissä öisin. Mutta siltikin... ajattele, jos jaksaisi järjestää itsensä retriittiin useammin kuin kerran vuodessa.

Ajattele, jos naiset jaksaisivat tukea toisiaan taistelussa omasta ajasta. Inspiroida myös miehiä uskaltamaan. Rakentamaan yhteysliikkeitä, joissa sovittaisiin yhdessä lastenvahdeista ja muista ongelmista, jotta kaikki järjestyisi.

* * *

Jollakin ihmeellisellä tavalla sitä jaksaa jopa läpi syvimpienkin väsymyskuilujen.

Sitten eräänä päivänä puheenvuoron pyytää männynoksa, joka liikkuu tuulen mukana, kun olen matkalla kauppaan. - Tässä minä olen, katso minua! Puut alkavat puhutella minua oltuaan pitkän aikaa vain vihreä kulissi. Ihmisten kasvot eivät ole enää pelkkiä vaaleita läiskiä, joita kohti minun on hymyiltävä. Ne ovat jälleen kolmiulotteisia.

Minä jaksan tuntea osallisuutta ihmisten huoliin ilman, että uppoan itse niihin. Turtunut henkeni alkaa jälleen rukouksessa varovasti liikahdella. Mahla on noussut minuun jostakin syvältä, salaisesta lähteestä, joka ulottuu Kristukseen asti."

(Ylva Eggehorn)

" Silloin havaitsen, että kaikki se onkin jäljellä, mikä kerran näytti ikään kuin tulleen otetuksi minulta pois. Hän on turvakätkö, ikiaikain Jumala, ja täällä alhaalla hän levittää ikuisia käsivarsiaan. Miten syvälle vajoankaan, en silti koskaan putoa pois hänen sylistään. Elämäni lepää jonkin varassa, mikä on paljon suurempaa kuin minä olen.

Mietiskely merkitsee minulle sitä, että kerta toisensa jälkeen astun tähän yhteyteen, joka on yhteyttä Suuren Elämän kanssa. Tuo yhteys on Suurta Keskustelua Isän, Pojan ja Hengen välillä eikä se olekaan tauonnut vain siksi, että minä olen ollut vaiti muutamien iäisyysekuntien ajan. Se merkitsee, että vapaudun oma pienen minäni, pienen ruumiini ja rajatun historiani vankeudesta.

Silloin Hänen Kasvonsa loistavat minua kohti niin kuin maa viheriöitsee auringonpaisteen hohteessa sateen jälkeen. Ja sisälläni on jossakin talvehtinut ääni, joka vastaa: Kristus, rakastan sinua."

(Ylva Eggehorn)

Koko maan kattavan retriittikalenterin
löydät Hiljaisuuden Ystävien sivulta,
jonne pääset > tästä <

Niin kauan kuin vielä jaksan etsiä

"Herra, minun Jumalani,

minun ainoani,

kuule minua niin kauan 

kuin jaksan vielä etsiä sinua.

Anna minulle voimaa etsiä,

sinä, joka sallit löytää itsesi 

yhä uudestaan ja

yhä uudella tavalla.

Seison edessäsi tietäen

ja tietämättä.

Missä ikinä avaudut,

ota minut vastaan, 

kun tulen sisälle.

Missä ikinä sulkeudut,

siellä avaa, kun kolkutan.

Sinua tahdo ajatella,

sinut tahdon tuntea,

sinua tahdon rakastaa.

Anna muistikuvan, tiedon 

ja rakkauden kasvaa minussa,

kunnes muutat minut

ja annat minulle iankaikkisen elämän."

(Augustinus)

Jumalan työtoverina

 Wilfrid Stinissen:

Tänään on Herran päivä

(Karas-Sana 1995)

 "Ihminen on luotu Jumalan työtoveriksi. (1Kor 9)

Sinun ei tarvitse olla täysin koulutettu voidaksesi tulla Jumalan työtoveriksi.

Evankeliumista voimme havaita, että Jeesus piti elämää itseään parhaana kouluna.

Markuksen evankeliumissa kerrotaan, kuinka Jeesus suorittaa eräänlaisen opetuslasten koelähettämisen (Mark 6:7-13)

Voimme olettaa, että ainakin jotkut opetuslapsista esittivät vastaväitteitä kuullessaan, että Jeesus aikoo lähettää heidät matkaan.

He huomauttivat ehkä, että tämä oli aivan liian aikaista, että asia ei ollut vielä kypsä ja että he eivät olleet kasvaneet tällaiseen tehtävään.

Tästä huolimatta Jeesus lähettää heidät.

Jeesus tietää, että pystyvyys tulee ilmi käytännön toimissa."

(Wilfrid Stinissen)

 "Me vaikerramme, ettemme pysty siihen mihin meitä evankeliumissa vaaditaan, me pidämme vaatimuksia itsellemme liian korkeina ja vaikeina.

"Tee sen verran kuin pysyt", Jeesus vastaa tähän, "niin huomaat, että pystyt enempään kuin luulet."

Ei meidän yhteistyömme Jumalan kanssa ole tarkoitettu tapahtumaan tuumailun ja epäilyn ehdoilla, vaan konkreettisena toimintana.

Apostolit eivät luultavasti olleet, Johannesta lukuunottamatta, erityisen lahjakkaita tai hyvin varustautuneita tehtväänsä.

Jeesus ilmaisee kuitenkin selvästi, ettei se ole tarpeellista.

Apostolin tekee apostoliksi se, että hän on Jumalan lähettämä.

Ei ihmistä lähetetä sen tähden, että hän pystyy johonkin, vaan hän pystyy johonkin sen tähden, että hänet on lähetetty."

(Wilfrid Stinissen)

"Suo minulle armo

kaivata palavasti,

tutkia viisaasti

ja täyttää täydellisesti,

mitä ikinä hyväksi katsot.

Ja lahjoita minulle kaikkeen siihen,

mitä minulta odotat,

oikea oivallus, tahto ja kyky.

Anna minulle suora sydän."

(Tuomas Akvinolainen)

Pyhyyden ja korkeuden kaipuu

Peter Halldorf:

Pyhän tuoksu

(Kirjapaja 2007)

"Kirjassa toisensa jälkeen olen palannut siihen, mistä on tullut minun elämäni etsintä.

Kaipuuseen korkeutta ja pyhyyttä kohtaan.

Olen ottanut lukijani mukaan matkalle, joka on johtanut kauas autiomaihin ja syvälle historiaan.

Jotkut seuraani lyöttäytyneet ovat todistaneet kotiinpaluun ja johonkin kuulumisen kokemuksesta, joka on samanlainen kuin minun kokemukseni.

Uskosta laajemmalla horisontilla.

Jakamattoman kirkon uskosta on tullut minulle laajojen rajojen maa.

Kirkon ensimmäiseltä vuosituhannelta, ajalta ennen idän ja lännen välirikkoa vuonna 1054, löydämme yhteisen uskomme perinnön.

Perustan, jolla tulevaisuuden kristillinen ykseys aikanaan lepää.

Yritystemme elää todeksi Kristuksen seuraamista omassa elämässämme ja yhteisönä on välttämättä perustuttava kauan sitten koetellulle kokemukselle.

Näin siksi, jotta emme jauhautuisi tomuksi siinä syvältä repivässä kriisissä, jossa länsimainen sivilisaatiomme ja sen mukana läntinen kristikunta on tällä hetkellä vasta ensiaskeleissaan.

Voi olla, että tilanteemme on tänään yhtä uhanalainen kuin pimeinä aikoina, jolloin luostarielämän uudistus pelasti evankeliumin tuleville sukupolville."

(Peter Halldorf)

Vallankumouksellista mystiikkaa

Dorothee Sölle:

"Jumala tarvitsee meitä kaikkia"

kirjassa
"Anne Fried ystävien silmin"

(Kirjapaja 1998)

 "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi"-lauseen  perinteistä tulkintaa on jo vuosia pidetty irrelevanttina.

Paljon tärkeämpi kuin käskyn liiankin tuttu imperatiivi tuntuu olevan sen edellytys: "niin kuin itseäsi".

Eikö itsensä rakastaminen ole edellytys kaikille ihmissuhteille? Eikö pidäkin ensin arvostaa itseään, jotta voisi arvostaa vierasta? Eikö meiltä puutukin juuri itserakkautta, eikö pahin puutteemme ole kyvyttömyys hyväksyä oma itsemme? Miksi emme osaa pitää itseämme kauniina, hemmotella itseämme, antaa omia heikkouksiamme anteeksi ja luottaa omiin kykyihimme? Parantaa voi vain se, joka itse on parantunut....

Kuka voisi epäillä tällaisten väitteiden todenperäisyyttä?

Sisäinen työskentely on nykyisissä vaihtoehtoliikkeissä ehdottomasti tärkeämmällä sijalla kuin ulkoinen työ muiden hyväksi. Vasta kun sisäinen työ on suoritettu, kun on oppinut pitämään itseään hyvänä, kauniina, jumalan veroisena, vasta sitten voi ryhtyä pohdiskelemaan ulkoisen osallistumisen mahdollisuutta.

Minne ovat kadonneet unelmat taistelun ja mietiskelyn yhteisyydestä? Miksi niin monet naisliikkeen, rauhanliikkeen, ympäristöliikkeen aktivistit ovat langenneet narsismin pauloihin?

Miten sisäinen ja ulkoinen voisivat jälleen yhdistyä, miten se, joka meitä kantaa ja ravitsee, voisi ilmetä ja näkyä myös toiminnassa, jopa strategiassa?

Meiltä puuttuu elämänmuotoja, jotka todella yhdistävät yhdeksi sisäisen ja ulkoisen, meiltä puuttuu käsitys siitä, mitä "ora et labora - rukoile ja tee työtä", voisi meille nykyään tarkoittaa.

Uskonnollisten tapojen ja viisauksien pelastussaarekkeet olisivat nyt yhtä tarpeellisia kuin ne olivat Rooman valtakunnan romahdettua.

Silloinkin syntyi ryhmiä, luostareita, veljeskuntia, jotka hylkäsivät entisen elämäntyylin, lakkasivat palvomasta rahaa ja valtaa.

Tällaista henkisyyttä me kaipaamme, se olisi sekä mystistä että vallankumouksellista.

Meidän aikamme mystiikka ei ole kyllin näkyvää. Olemme jättäneet henkisyyden "psykokulttuurille", ikään kuin se voisi kasvaa vain heidän kasvihuoneissaan.

Olemme eristäneet profeettojen perinteen ja pitäneet sen erillään ainakin protestanttisuuden piirissä aina kovin pelätystä ja harhaoppiseksi leimatusta mystiikan traditiosta.

Emme tiedä, ettei uskontoa voi olla ilman mystistä alkusuhdetta, jotta vailla uskonto tuottaa vain irvikuvia ja valtamekanismeja.

On syytä ihmetellä, miksei meillä nykyisin ole sellaista kristillistä kulttuuria, joka selvästi ja varmasti kertoo yksityiselle ihmiselle, miten suuresti Jumala tarvitsee häntä.

Miksei meillä ole keskinäistä Jumalan-rakkauden kieltä, vaan pelkkää haalistunutta puhetta Jumalasta, joka rakastaa meitä, on minulle läheinen, ei millään muotoa vaadi meiltä mitään?

Vaatiihan lähimmäisyyteen velvoittava käsky ensin meiltä jotain tyystin mystistä ja selittämätöntä, todellisuuteen sovittamatonta, jotakin sellaista mitä tuskin olemme edes ajatelleet - nimittäin että rakastamme Jumalaa yli kaiken.

Miten se on mahdollista? Kuka tekee niin? Kuka jättää tekemättä, kuka laiminlyö sen käskyn? Miten se ilmenee, miten sen voi nähdä ja kuulla?"

(Dorothee Sölle)

Libera - Ave Maria (Caccini)

Joulun ihme

Piispa Seppo Häkkisen

joulutervehdys löytyy

> täältä <

"Uskontunnustuksen lause "sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta" tuo ilmi Jeesuksen jumaluuden ja ihmisyyden.

Pyhä Henki osoittaa Jeesuksen jumaluuden ja Maria Jeesuksen ihmisyyden.

Tämä on kirkon usko ja tähän uskontunnustuksessa tunnustaudumme.

Ihmeen mahduttaminen nykyiseen maailmankuvaamme voi tuntua vaikealta tai mahdottomalta.

Kuitenkin menneiden vuosisatojen kristittyjen kanssa voi lausua uskontunnustuksessa myös neitseestäsyntymisen kohdan.

Se ei ole älyllistä epärehellisyyttä.

Se on muistutus siitä, että uskon totuudet ovat usein paradokseja ja ymmärryksen ylittäviä.

Joulun ihme ei avaudu inhimilliselle järjelle.

Jumalan ihmeistä ei pidä sanoa liian paljon.

Siksi katekismuskin kuvaa hyvin niukasti: "Järjelle ymmärrettävällä tavalla on mahdoton selittää, miten Jumala tuli ihmiseksi. Jumalan kätkeytyminen vähäiseen ja arkiseen on käsittämätön ihme, jonka vain usko voi nähdä ja ymmärtää."

Vain se, joka on täysin ihminen, voi jakaa elämämme ilon ja kivun - ja vain se, joka on täysin Jumala, voi tuoda meille pelastuksen."

(Seppo Häkkinen)

Seimelle tuoksuva ilo

"Jeesus, Marian poika,

sinä annat ilon,

joka tuoksuu seimelle.

Lapsensilmissäsi palaa yön tähti.

Jeesus, Daavidin poika,

sinä armahdat kaikkia vaivaisia:

tartut käteen, kosketat silmiin, puhdistat.

Ilo tuoksuu seimelle.

Jeesus, Jumalan Poika,

ristiinnaulittu, ylösnoussut,

sinä kutsut kantamaan voiton ristiä

valtakuntasi vaivassa ja kunniassa

voimana lapsenmielinen, 

seimelle tuoksuva ilo.

Sinä, taivaan ja maan korotettu Herra, vakuutat:

Kantajan raskain osa

on lähellä pyhäaamua."

(Niilo Rauhala

kirjassa 

Kuljen lähteitä lähellä)

Tule jouluni

Hilja Aaltonen:

Tule, jouluni

"Tule, jouluni niinkuin ennen

tulit lapsuusleikkini majoihin.

Olet muuttunut vuotten mennen.

Vai minäkö muuttunut, vavahdin.

Toit silloin lahjana mulle

pyhän joulurauhan ja siunauksen.

Vai eikö voi avata sulle

sydänovea arkinen ihminen?

Oli lapsuusjouluni yllä

syvä jumalanpelko ja hiljaisuus.

Nyt joulumarkkinat kyllä

ja joulukadut ja sieluttomuus.

Tule, jouluni niinkuin ennen.

Tuo tullessas tuike taivainen.

Olen muuttunut vuotten mennen.

Sydän kuitenkin kaipaava ihmisen."

(Hilja Aaltonen)

Armollista Joulua

Arkkipiispa Kari Mäkisen

joulutervehdys

löytyy > täältä <

"Ajattelen niitä, jotka kulkevat jouluunsa liian työn, suoritusten ja kohtuuttomien odotusten painon alla.

Voi olla, että sisällä on arka odotus, että joulu ei olisi yksi suoritus muiden joukossa.

Voisi olla vain hetken, voisi olla epävarma, hiljainen ja tyhjä, sen verran repaleinen kuin on.

Ajattelen niitä, joitten matka jouluun kulkee köyhyyden ja puutteen läpi.

Sisällä harmaa masennus, itsetunnon mureneminen ja voimaton alakulo.

Jospa olisi sellainen joulu, jossa riittäisi se, mitä on.

Ajattelen niitä, joilla jotain on särkynyt tärkeimpien ihmisten kanssa.

 Sisällä on toive, jospa jouluna olisi vähän paremmin, hetki vain ehjää ja tavallista.

Tuhansilla tavoilla ihmiselle kertyy väsymyksen kuormaa, yhä enemmän myös nimeämätöntä ja tunnistamatonta.

Elämässä mukana pysyminen vain vie voimia.

Lepoa ihminen tarvitsee, koska ilman lepoa ei jaksa.

Sitäkin varten joulu on.

Matkalla kertyneen painon laskemista varten.

Armahdetuksi tulemista kaikesta siitä, minkä alta armahdusta tarvitsee.

Toivon ja rukoilen, että Vapahtajan syntymäjuhla voi antaa kullekin sellaisen levon kuin hän elämässään juuri nyt tarvitsee.

Että juhla on pakottamatta ja pinnistelemättä ilon juhla."

(Arkkipiispa Kari Mäkinen)

Lupa hellittää

Owe Wikström:

Pyhyyden kaipuu

(Kirjapaja 2003)

"Tänään monet meistä hermostuvat ja stressaantuvat siksi, että aika ei taaskaan tahdo riittää.

Omatuntomme kolkuttaa liian monista asioista, meitä revitään joka suuntaan ja me kadotamme vähitellen kyvyn olla läsnä tavallisessa arkipäivässä.

Hiljaisuudesta ja sisäisestä elämästä on tullut harvinaista herkkua.

Ihmisen on opeteltava olemaan läsnä siinä tilanteessa, jossa hän elää.

Carpe diem, tartu hetkeen, keskity koko olemuksellasi siihen mitä teet.

Vaaditaan aktiivista ja tietoista opettelua, jotta osaisimme elää tulevan (sen, mitä pelkäämme) ja menneen (sen, mitä kaipaamme) välillä.

Hengelliset isät ja äidit muistuttavat, että ihmisen on tehtävä aktiivinen ratkaisu elämänsä muuttamiseksi.

Kristillisin termein sanottuna tarvitaan kääntymys.

Meidän on valittava pois monia toimintoja, jotka ovat sekä hyviä että tärkeitä, sillä sisäistä levottomuuttamme on hiljennettävä.

Meidän on raivattava vapaata tilaa ajattelulle ja miettimiselle.

Tuossa tilassa meidän on annettava itsellemme lupa hellittää, lakata hallitsemasta kaikkea ja antaa vain minuuttien kulkea ohi - ilman huonoa omaatuntoa.

Kun on maannut muutaman päivän tai viikon sairaalassa, monet ovat valmiit toteamaan: "Olen nähnyt paljon vaivaa tarpeettomien asioiden takia."

Ennen kuin elämä muistuttaa meitä omasta hauraudestaan liian kovakouraisesti, meidän on silloin tällöin syytä pysähtyä ja tehdä sisimmässämme eräänlainen suunnantarkistus.

Eilinen on mennyt, huomisesta en tiedä, mutta tänään auttaa Herra."

(Owe Wikström)

Kiitetty olkoon hän!

Ohitse kiitävä hetki

"Ei annettu helppoa tietä

ei kirkasta maisemaa.

Annettiin rosoinen polku,

mykkä ja routainen maa.

Annettiin lyhyet kesät,

pitkä ja pimeä syys.

Annettiin kelmeä valo,

iltojen yksinäisyys.

Tahtoisin kanssasi jakaa

sen mikä meillä on :

viimojen viiltävän vilun,

laskevan auringon.

Tarttuisin käteesi hiljaa,

lämpösi tuntisin

ohitse kiitävän hetken,

lämpimän sekunnin."

(Anna-Mari Kaskinen)

 

Adventti kutsuu valmistautumaan

Riitta Aaltonen & Riitta Gerlin:

Paastokirja

(Karas-Sana 1996)

"Adventtiaika, pieni paasto, on joulua edeltävä valmistautumisvaihe, johon kuuluu neljä adventtisunnuntaita.

Paasto luo tilaa aina jollekin uudelle.

Luopumisen avulla sanomme EI  joillekin asioille ja KYLLÄ joillekin toisille.

Yksi asia, jolle haastamme sanomaan KYLLÄ,
on Raamatun sana ja rukous.

Niiden välityksellä elämäämme tulee siunaus ja voima.

Paasto voi rytmittää kiireistä elämäämme ja antaa meille mahdollisuuden pysähtymiseen ja elämämme suunnan tarkistamiseen.

Päivittäinen lyhytkin hiljentyminen, 

Raamatun lukeminen ja rukous ovat verrattomia apuvälineitä tällä tiellä." (RA & RG)

"Jeesuksen syntymää edelsi odotuksen aika, jona profeetat välittivät Jumalan kansalle lupauksia Vapahtajan tulemisesta.

Joulun odotusaikana voimme omistaa uudelleen nämä lupaukset ja valmistautua kuulemaan joulun sanomaa, joka kertoo lupausten toteutumisesta.

Adventinajan raamatuntekstit puhuvat Kristuksen tulemisesta neljässä merkityksessä:

1. Jumalan tuleminen ihmiseksi Jeesus-lapsessa (Kristuksen ensimmäinen tuleminen)

2. Jeesuksen tuleminen lupausten täyttäjänä kansansa keskelle

3. Jeesuksen tuleminen sanassa ja pyhissä sakramenteissa seurakunnan keskelle ja ihmisten sydämiin

4. Jeesuksen tuleminen kaikkeuden Herrana aikojen lopulla (Kristuksen toinen tuleminen)

HERRA, AVAA KAIKKI SE, MIKÄ MINUSSA ON LUKOSSA, JOTTA OLISIN VALMIS OTTAMAAN VASTAAN SINUT. "

(Riitta Aaltonen & Riitta Gerlin)

Ortodoksien joulupaastosta voit lukea  >täältä<

Pyhä arki

Jaakko Heinimäki & Hilkka Olkinuora:

"Puhetta pyhästä"

(Kirkkohallitus 2010)

"Kristitty ei voi jäädä kirkkoon muhimaan.

Hän ei elä sunnuntaista toiseen, pyhästä pyhään.

Pyhä ja epäpyhä, juhla ja arki, ovat elämän kuteet, vuorottelevat ja vaihtelevat, mutta pyhä on loimi, johon elämä kudotaan.

Arjessa vasta ihminen kasvaa omaksi itsekseen, 

Jumala sen kasvun sitten siunaa.

Arki on kuivuuden koulu, joka harjaannuttaa kärsivällisyyteen.

Arki myös paljastaa suurten sanojen ja epäaitojen ihanteiden naamiot.

Siksi juuri arki on uskon paikka. Pyhänkin on kestettävä arjen testi.

Jos arki tuntuu köyhältä, älä syytä siitä arkea.

Syytä itseäsi, ettet jaksa tai taida saada esiin arjen rikkauksia.

Arjen pyhittää elämällä sen niin hyvin kuin taitaa.

Rukous voi olla arjenkin keskus, pieni sapatti keskellä liian paljon tai liian vähän työn viikkoa."

(Jaakko Heinimäki & Hilkka Olkinuora)

Yllätä edes

Irja Askola:
"Tie vie, pyhä kantaa"
(Kirjapaja 2010)

"Jos pimeys käy ylivoimaiseksi
valaise edes hiukan,
jos tavallisuus puuduttaa
yllätä edes hiukan,

jos rutiinit sammuttavat innostuksen
ilahduta edes hiukan.

Jumala, Luojani
anna, että omassa harmaassa arjessani
muistaisin
että  jossakin tässä kaikessa
Sinä olet
ja hymyilet."

(Irja Askola)