Hiljaista elämää

Hiljaista elämää

7. tammikuuta 2011

Pyhyyden ja korkeuden kaipuu




Peter Halldorf:
Pyhän tuoksu
(Kirjapaja 2007)

"Kirjassa toisensa jälkeen olen palannut siihen, mistä on tullut minun elämäni etsintä.

Kaipuuseen korkeutta ja pyhyyttä kohtaan.

Olen ottanut lukijani mukaan matkalle, joka on johtanut kauas autiomaihin ja syvälle historiaan.

Jotkut seuraani lyöttäytyneet ovat todistaneet kotiinpaluun ja johonkin kuulumisen kokemuksesta, joka on samanlainen kuin minun kokemukseni.

Uskosta laajemmalla horisontilla.

Jakamattoman kirkon uskosta on tullut minulle laajojen rajojen maa.

Kirkon ensimmäiseltä vuosituhannelta, ajalta ennen idän ja lännen välirikkoa vuonna 1054, löydämme yhteisen uskomme perinnön.

Perustan, jolla tulevaisuuden kristillinen ykseys aikanaan lepää.

Yritystemme elää todeksi Kristuksen seuraamista omassa elämässämme ja yhteisönä on välttämättä perustuttava kauan sitten koetellulle kokemukselle.

Näin siksi, jotta emme jauhautuisi tomuksi siinä syvältä repivässä kriisissä, jossa länsimainen sivilisaatiomme ja sen mukana läntinen kristikunta on tällä hetkellä vasta ensiaskeleissaan.

Voi olla, että tilanteemme on tänään yhtä uhanalainen kuin pimeinä aikoina, jolloin luostarielämän uudistus pelasti evankeliumin tuleville sukupolville."

(Peter Halldorf)


2. tammikuuta 2011

Vallankumouksellista mystiikkaa




Dorothee Sölle:
"Jumala tarvitsee meitä kaikkia"
kirjassa
"Anne Fried ystävien silmin"
(Kirjapaja 1998)


 "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi"-lauseen  perinteistä tulkintaa on jo vuosia pidetty irrelevanttina.

Paljon tärkeämpi kuin käskyn liiankin tuttu imperatiivi tuntuu olevan sen edellytys: "niin kuin itseäsi".

Eikö itsensä rakastaminen ole edellytys kaikille ihmissuhteille? Eikö pidäkin ensin arvostaa itseään, jotta voisi arvostaa vierasta? Eikö meiltä puutukin juuri itserakkautta, eikö pahin puutteemme ole kyvyttömyys hyväksyä oma itsemme? Miksi emme osaa pitää itseämme kauniina, hemmotella itseämme, antaa omia heikkouksiamme anteeksi ja luottaa omiin kykyihimme? Parantaa voi vain se, joka itse on parantunut....

Kuka voisi epäillä tällaisten väitteiden todenperäisyyttä?

Sisäinen työskentely on nykyisissä vaihtoehtoliikkeissä ehdottomasti tärkeämmällä sijalla kuin ulkoinen työ muiden hyväksi. Vasta kun sisäinen työ on suoritettu, kun on oppinut pitämään itseään hyvänä, kauniina, jumalan veroisena, vasta sitten voi ryhtyä pohdiskelemaan ulkoisen osallistumisen mahdollisuutta.

Minne ovat kadonneet unelmat taistelun ja mietiskelyn yhteisyydestä? Miksi niin monet naisliikkeen, rauhanliikkeen, ympäristöliikkeen aktivistit ovat langenneet narsismin pauloihin?

Miten sisäinen ja ulkoinen voisivat jälleen yhdistyä, miten se, joka meitä kantaa ja ravitsee, voisi ilmetä ja näkyä myös toiminnassa, jopa strategiassa?

Meiltä puuttuu elämänmuotoja, jotka todella yhdistävät yhdeksi sisäisen ja ulkoisen, meiltä puuttuu käsitys siitä, mitä "ora et labora - rukoile ja tee työtä", voisi meille nykyään tarkoittaa.

Uskonnollisten tapojen ja viisauksien pelastussaarekkeet olisivat nyt yhtä tarpeellisia kuin ne olivat Rooman valtakunnan romahdettua.

Silloinkin syntyi ryhmiä, luostareita, veljeskuntia, jotka hylkäsivät entisen elämäntyylin, lakkasivat palvomasta rahaa ja valtaa.

Tällaista henkisyyttä me kaipaamme, se olisi sekä mystistä että vallankumouksellista.

Meidän aikamme mystiikka ei ole kyllin näkyvää. Olemme jättäneet henkisyyden "psykokulttuurille", ikään kuin se voisi kasvaa vain heidän kasvihuoneissaan.

Olemme eristäneet profeettojen perinteen ja pitäneet sen erillään ainakin protestanttisuuden piirissä aina kovin pelätystä ja harhaoppiseksi leimatusta mystiikan traditiosta.

Emme tiedä, ettei uskontoa voi olla ilman mystistä alkusuhdetta, jotta vailla uskonto tuottaa vain irvikuvia ja valtamekanismeja.

On syytä ihmetellä, miksei meillä nykyisin ole sellaista kristillistä kulttuuria, joka selvästi ja varmasti kertoo yksityiselle ihmiselle, miten suuresti Jumala tarvitsee häntä.

Miksei meillä ole keskinäistä Jumalan-rakkauden kieltä, vaan pelkkää haalistunutta puhetta Jumalasta, joka rakastaa meitä, on minulle läheinen, ei millään muotoa vaadi meiltä mitään?

Vaatiihan lähimmäisyyteen velvoittava käsky ensin meiltä jotain tyystin mystistä ja selittämätöntä, todellisuuteen sovittamatonta, jotakin sellaista mitä tuskin olemme edes ajatelleet - nimittäin että rakastamme Jumalaa yli kaiken.

Miten se on mahdollista? Kuka tekee niin? Kuka jättää tekemättä, kuka laiminlyö sen käskyn? Miten se ilmenee, miten sen voi nähdä ja kuulla?"

(Dorothee Sölle)



22. joulukuuta 2010

Libera - Ave Maria (Caccini)

Joulun ihme




Piispa Seppo Häkkisen
joulutervehdys löytyy

"Uskontunnustuksen lause "sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta" tuo ilmi Jeesuksen jumaluuden ja ihmisyyden.

Pyhä Henki osoittaa Jeesuksen jumaluuden ja Maria Jeesuksen ihmisyyden.

Tämä on kirkon usko ja tähän uskontunnustuksessa tunnustaudumme.

Ihmeen mahduttaminen nykyiseen maailmankuvaamme voi tuntua vaikealta tai mahdottomalta.

Kuitenkin menneiden vuosisatojen kristittyjen kanssa voi lausua uskontunnustuksessa myös neitseestäsyntymisen kohdan.

Se ei ole älyllistä epärehellisyyttä.

Se on muistutus siitä, että uskon totuudet ovat usein paradokseja ja ymmärryksen ylittäviä.

Joulun ihme ei avaudu inhimilliselle järjelle.

Jumalan ihmeistä ei pidä sanoa liian paljon.

Siksi katekismuskin kuvaa hyvin niukasti: "Järjelle ymmärrettävällä tavalla on mahdoton selittää, miten Jumala tuli ihmiseksi. Jumalan kätkeytyminen vähäiseen ja arkiseen on käsittämätön ihme, jonka vain usko voi nähdä ja ymmärtää."

Vain se, joka on täysin ihminen, voi jakaa elämämme ilon ja kivun - ja vain se, joka on täysin Jumala, voi tuoda meille pelastuksen."

(Seppo Häkkinen)

21. joulukuuta 2010

Seimelle tuoksuva ilo


"Jeesus, Marian poika,
sinä annat ilon,
joka tuoksuu seimelle.
Lapsensilmissäsi palaa yön tähti.

Jeesus, Daavidin poika,
sinä armahdat kaikkia vaivaisia:
tartut käteen, kosketat silmiin, puhdistat.
Ilo tuoksuu seimelle.

Jeesus, Jumalan Poika,
ristiinnaulittu, ylösnoussut,
sinä kutsut kantamaan voiton ristiä
valtakuntasi vaivassa ja kunniassa
voimana lapsenmielinen, 
seimelle tuoksuva ilo.


Sinä, taivaan ja maan korotettu Herra, vakuutat:
Kantajan raskain osa
on lähellä pyhäaamua."

(Niilo Rauhala
kirjassa 
Kuljen lähteitä lähellä)


16. joulukuuta 2010

Tule jouluni






Hilja Aaltonen:
Tule, jouluni

"Tule, jouluni niinkuin ennen
tulit lapsuusleikkini majoihin.
Olet muuttunut vuotten mennen.
Vai minäkö muuttunut, vavahdin.

Toit silloin lahjana mulle
pyhän joulurauhan ja siunauksen.
Vai eikö voi avata sulle
sydänovea arkinen ihminen?

Oli lapsuusjouluni yllä
syvä jumalanpelko ja hiljaisuus.
Nyt joulumarkkinat kyllä
ja joulukadut ja sieluttomuus.

Tule, jouluni niinkuin ennen.
Tuo tullessas tuike taivainen.
Olen muuttunut vuotten mennen.
Sydän kuitenkin kaipaava ihmisen."

(Hilja Aaltonen)

11. joulukuuta 2010

Armollista Joulua



Arkkipiispa Kari Mäkisen
joulutervehdys
löytyy > täältä <

"Ajattelen niitä, jotka kulkevat jouluunsa liian työn, suoritusten ja kohtuuttomien odotusten painon alla.

Voi olla, että sisällä on arka odotus, että joulu ei olisi yksi suoritus muiden joukossa.

Voisi olla vain hetken, voisi olla epävarma, hiljainen ja tyhjä, sen verran repaleinen kuin on.

Ajattelen niitä, joitten matka jouluun kulkee köyhyyden ja puutteen läpi.

Sisällä harmaa masennus, itsetunnon mureneminen ja voimaton alakulo.

Jospa olisi sellainen joulu, jossa riittäisi se, mitä on.

Ajattelen niitä, joilla jotain on särkynyt tärkeimpien ihmisten kanssa.

 Sisällä on toive, jospa jouluna olisi vähän paremmin, hetki vain ehjää ja tavallista.

Tuhansilla tavoilla ihmiselle kertyy väsymyksen kuormaa, yhä enemmän myös nimeämätöntä ja tunnistamatonta.

Elämässä mukana pysyminen vain vie voimia.

Lepoa ihminen tarvitsee, koska ilman lepoa ei jaksa.

Sitäkin varten joulu on.

Matkalla kertyneen painon laskemista varten.

Armahdetuksi tulemista kaikesta siitä, minkä alta armahdusta tarvitsee.

Toivon ja rukoilen, että Vapahtajan syntymäjuhla voi antaa kullekin sellaisen levon kuin hän elämässään juuri nyt tarvitsee.

Että juhla on pakottamatta ja pinnistelemättä ilon juhla."

(Arkkipiispa Kari Mäkinen)




30. marraskuuta 2010

Lupa hellittää




Owe Wikström:
Pyhyyden kaipuu
(Kirjapaja 2003)

"Tänään monet meistä hermostuvat ja stressaantuvat siksi, että aika ei taaskaan tahdo riittää.

Omatuntomme kolkuttaa liian monista asioista, meitä revitään joka suuntaan ja me kadotamme vähitellen kyvyn olla läsnä tavallisessa arkipäivässä.

Hiljaisuudesta ja sisäisestä elämästä on tullut harvinaista herkkua.

Ihmisen on opeteltava olemaan läsnä siinä tilanteessa, jossa hän elää.

Carpe diem, tartu hetkeen, keskity koko olemuksellasi siihen mitä teet.

Vaaditaan aktiivista ja tietoista opettelua, jotta osaisimme elää tulevan (sen, mitä pelkäämme) ja menneen (sen, mitä kaipaamme) välillä.

Hengelliset isät ja äidit muistuttavat, että ihmisen on tehtävä aktiivinen ratkaisu elämänsä muuttamiseksi.

Kristillisin termein sanottuna tarvitaan kääntymys.

Meidän on valittava pois monia toimintoja, jotka ovat sekä hyviä että tärkeitä, sillä sisäistä levottomuuttamme on hiljennettävä.

Meidän on raivattava vapaata tilaa ajattelulle ja miettimiselle.

Tuossa tilassa meidän on annettava itsellemme lupa hellittää, lakata hallitsemasta kaikkea ja antaa vain minuuttien kulkea ohi - ilman huonoa omaatuntoa.

Kun on maannut muutaman päivän tai viikon sairaalassa, monet ovat valmiit toteamaan: "Olen nähnyt paljon vaivaa tarpeettomien asioiden takia."

Ennen kuin elämä muistuttaa meitä omasta hauraudestaan liian kovakouraisesti, meidän on silloin tällöin syytä pysähtyä ja tehdä sisimmässämme eräänlainen suunnantarkistus.

Eilinen on mennyt, huomisesta en tiedä, mutta tänään auttaa Herra."

(Owe Wikström)


26. marraskuuta 2010

Ohitse kiitävä hetki





"Ei annettu helppoa tietä
ei kirkasta maisemaa.
Annettiin rosoinen polku,
mykkä ja routainen maa.

Annettiin lyhyet kesät,
pitkä ja pimeä syys.
Annettiin kelmeä valo,
iltojen yksinäisyys.

Tahtoisin kanssasi jakaa
sen mikä meillä on :
viimojen viiltävän vilun,
laskevan auringon.

Tarttuisin käteesi hiljaa,
lämpösi tuntisin
ohitse kiitävän hetken,
lämpimän sekunnin."

(Anna-Mari Kaskinen)




 

21. marraskuuta 2010

Adventti kutsuu valmistautumaan



Riitta Aaltonen & Riitta Gerlin:
Paastokirja
(Karas-Sana 1996)

"Adventtiaika, pieni paasto, on joulua edeltävä valmistautumisvaihe, johon kuuluu neljä adventtisunnuntaita.

Paasto luo tilaa aina jollekin uudelle.

Luopumisen avulla sanomme EI  joillekin asioille ja KYLLÄ joillekin toisille.

Yksi asia, jolle haastamme sanomaan KYLLÄ,
on Raamatun sana ja rukous.

Niiden välityksellä elämäämme tulee siunaus ja voima.

Paasto voi rytmittää kiireistä elämäämme ja antaa meille mahdollisuuden pysähtymiseen ja elämämme suunnan tarkistamiseen.

Päivittäinen lyhytkin hiljentyminen, 
Raamatun lukeminen ja rukous ovat verrattomia apuvälineitä tällä tiellä." (RA & RG)



"Jeesuksen syntymää edelsi odotuksen aika, jona profeetat välittivät Jumalan kansalle lupauksia Vapahtajan tulemisesta.

Joulun odotusaikana voimme omistaa uudelleen nämä lupaukset ja valmistautua kuulemaan joulun sanomaa, joka kertoo lupausten toteutumisesta.

Adventinajan raamatuntekstit puhuvat Kristuksen tulemisesta neljässä merkityksessä:

1. Jumalan tuleminen ihmiseksi Jeesus-lapsessa (Kristuksen ensimmäinen tuleminen)

2. Jeesuksen tuleminen lupausten täyttäjänä kansansa keskelle

3. Jeesuksen tuleminen sanassa ja pyhissä sakramenteissa seurakunnan keskelle ja ihmisten sydämiin

4. Jeesuksen tuleminen kaikkeuden Herrana aikojen lopulla (Kristuksen toinen tuleminen)


HERRA, AVAA KAIKKI SE, MIKÄ MINUSSA ON LUKOSSA, JOTTA OLISIN VALMIS OTTAMAAN VASTAAN SINUT. "

(Riitta Aaltonen & Riitta Gerlin)

Ortodoksien joulupaastosta voit lukea  >täältä<

19. marraskuuta 2010

Pyhä arki



Jaakko Heinimäki & Hilkka Olkinuora:
"Puhetta pyhästä"
(Kirkkohallitus 2010)

"Kristitty ei voi jäädä kirkkoon muhimaan.

Hän ei elä sunnuntaista toiseen, pyhästä pyhään.

Pyhä ja epäpyhä, juhla ja arki, ovat elämän kuteet, vuorottelevat ja vaihtelevat, mutta pyhä on loimi, johon elämä kudotaan.

Arjessa vasta ihminen kasvaa omaksi itsekseen, 
Jumala sen kasvun sitten siunaa.

Arki on kuivuuden koulu, joka harjaannuttaa kärsivällisyyteen.

Arki myös paljastaa suurten sanojen ja epäaitojen ihanteiden naamiot.

Siksi juuri arki on uskon paikka. Pyhänkin on kestettävä arjen testi.

Jos arki tuntuu köyhältä, älä syytä siitä arkea.

Syytä itseäsi, ettet jaksa tai taida saada esiin arjen rikkauksia.

Arjen pyhittää elämällä sen niin hyvin kuin taitaa.

Rukous voi olla arjenkin keskus, pieni sapatti keskellä liian paljon tai liian vähän työn viikkoa."

(Jaakko Heinimäki & Hilkka Olkinuora)



15. marraskuuta 2010

Yllätä edes



Irja Askola:
"Tie vie, pyhä kantaa"
(Kirjapaja 2010)

"Jos pimeys käy ylivoimaiseksi
valaise edes hiukan,
jos tavallisuus puuduttaa
yllätä edes hiukan,
jos rutiinit sammuttavat innostuksen
ilahduta edes hiukan.

Jumala, Luojani
anna, että omassa harmaassa arjessani
muistaisin
että  jossakin tässä kaikessa
Sinä olet
ja hymyilet."

(Irja Askola)



4. marraskuuta 2010

Jumala toteuttaa rakkauttaan pahan keskellä



Eero Huovinen:
"Käännä kasvosi, Herra"
(WSOY 2005)

"Mistä paha on saanut alkunsa ja miksi se aina uudelleen nostaa päätään?

Miksi maailma ei ole hyvä, onnellinen ja turvallinen paikka?

Miksi kaikkein kauneimpaankin niin usein sekoittuu jotain kauheaa?

Vanhan kertomuksen mukaan langennut enkeli oli kateellinen Jumalalle ja vietteli käärmeen hahmossa ihmisen puolelleen. Raamattu ei kerro, mistä käärme eli paha tuli.

Pahan houkuttelemana ihminen alkoi epäillä Jumalan puhetta ja lankesi kiusaukseen tietää kaikki eli tulla jumalaksi Jumalan paikalle. (1Moos 3)

Pahan juurien etsiminen voi olla haastava älyllinen keskustelunaihe.

Paljon vaikeammaksi kysymys muuttuu silloin, kun paha keskellä elämää näyttää julmat kasvonsa ja kohtaa meidät ja meidän läheisemme.

Silloin me toivomme vain sitä, että edes jollakin tavalla pääsisimme irti pahan vallasta.

Isä meidän-rukouksen pyyntö on monen ei-kristitynkin hartain toive: "... vaan päästä meidät pahasta"

(Eero Huovinen)


"Ihminen, joka toivoo pääsevänsä eroon selittämättömällä tavalla ahdistavasta pahasta, etsii elämäänsä apua, turvaa ja toivoa.

Hyökyaallon edessä yritetään juosta korkeammalle maalle, ankaran sairauden edessä haetaan hoitokeinoja, kalvavan masennuksen keskellä kaivataan yhteyttä ja tukea.

Pahan eteen joutuminen ajaa ihmisen kysymään myös sitä, mihin hän viime kädessä panee turvansa.

Jokainen toivoo itselleen vahvaa kiintopistettä, jonka varaan voi ripustautua.

Pahan sijasta ihminen toivoo, että olisi sellainen Hyvä, joka ei petä, vaan kestää."

(Eero Huovinen)


"Hyvinvointi ja nautintojen keskellä eläminen voi synnyttää ihmisessä hetkellisen harhan, että hän riittää itselleen ja on itse itsensä Jumala.

Jumalasta luopuminen on hyvien aikojen kiusaus.

Jumala ei ole vain hyvien päivien Jumala eikä hän ole vain hurskaiden ja elämäntavoissaan onnistuneiden Jumala.

Ihmisillä on kiusaus piirtää hyvän ja pahan raja yksilöiden ja ryhmien välille. 

Hyvän puolelle sijoittuvat hurskaat uskovaiset, joilla on kunnollinen moraali ja oikea tieto Jumalasta. Heille kuuluu  Jumalan siunaus. 

Pahan puolelle kuuluvat syntiset, siveettömät ja epäuskoiset. Heitä rangaistaan.

Tällaisessa mallissa Jumala on hyvien puolella ja kutsuu pahoja vaihtamaan puolta.

Elämän todellisuus - ja myös Jumalan todellisuus - puhuu kuitenkin siitä, että paha ja hyvä ovat aina yhtä aikaa läsnä, limittäin kuin sormet kauneimmassakin rukousasennossa.

Sellainen uskovaisuus ei ole kovin uskottavaa, joka sijoittaa kaiken pahan oman sisäpiirinsä ulkopuolelle ja kuvittelee oman pesänsä ja minänsä puhtaaksi.

Usko ja epäusko ovat kyllä tosiasioita.

Niiden välillä on ero, mutta niiden välinen raja ei kulje ihmisten välillä, vaan ne kumpikin asuvat sydämissä.

Paha ja hyvä kamppailevat jokaisessa ihmisessä ja jokaisesta ihmisestä.

Hurskaimmankin ihmisen sisällä taistelevat totuus ja vääryys, Kristus ja Saatana.

Vain Jumala näkee, mitä sydämissä tapahtuu."

(Eero Huovinen)


"Perimmältään Jumala on kyllä rakkauden Jumala, mutta hän totetuttaa rakkauttaan keskellä pahaa ja syntiä.

Jeesus etsiytyi syntisten seuraan ja söi heidän kanssaan.

Juuri siihen, että Jumala on keskellä pahaa, perustuu ihmisen oikeus etsiä turvaa oikeasta ja lähellä olevasta Jumalasta.

Jumala ei ole sisäsiistiä käytöstä edellyttävä moraalinvartija eikä pikkusievää hurskaudenharjoitusta suosiva uskontoviranomainen.

Vaikka paha ja Jumala ovatkin toistensa vihollisia, ne ovat kuitenkin kaikkein vakavampia ja vaikeimpia todellisuuksia.

Jumala on yhtä aikaa vapisuttava ja kiehtova salaisuus.

Ei ole paljon iloa siitä, jos Jumala rakastaa, ellei Jumala ole suuri.

Ei ole paljon lohtua, jos Jumala on vain niiden puolella, jotka jo ennestään ovat osanneet valita oikein ja välttää pahan.

Ratkaisevaa on, onko meillä Jumala, josta on oikeaa lohtua kovan paikan tullen."

(Eero Huovinen)


"Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä,
kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen
- mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat.
Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen."
(Psa 8: 4-5)

3. marraskuuta 2010

Harmaana päivänä



Irja Askola:
"Tie vie, pyhä kantaa"
(Kirjapaja 2010)

"Mitä tapahtuisi,
jos tunnistaisin tuiki tavallisessa arjessa
turvallisuuden
ja siunauksen tuoksun
                kiittäisin siitä

jos tunnistaisin rutiineissa rikkauden
ja siunauksen tuoksun
               kiittäisin siitä

jos tunnistaisin harmaassa päivässä
siihen kääriytyneen kauneuden
ja siunauksen tuoksun
                kiittäisin siitä "

(Irja Askola)

30. lokakuuta 2010

Jumalan vakavasti ottamisen hetki





Nunna Kristoduli:
Sydämen kaipuu
- hengellinen kasvu ja kilvoitus
(Lintulan Pyhän Kolminaisuuden
luostari / Minerva 2010)


"Yhteys Jumalan ja ihmisen välillä alkaa siitä hetkestä, kun kaipuu viriää.

Ihmisen osalta se ilmenee Jumalan ikävöimisenä ja pyrkimyksenä Jumalan yhteyteen ja Jumalan tahtolta hyvänä tahtona, apuna ja suojeluksena. Kuinka tämä kaipuu itse kunkin kohdalla syntyy, on salaisuus ja pohjimmiltaan Jumalan työtä. Hänen johdatuksensa saa sen aikaan.

Kaipaus johtaa mielenmuutokseen, metanoiaan, joka voidaan suomentaa myös kääntymykseksi ja katumukseksi. Siinä on uskonelämän alku.

Jumala kutsuu kaikkia, ja jokaisen on otettava hänen kutsuunsa kantaa. Nekin, jotka on kasvatettu uskovassa ympäristössä, joutuvat jossakin elämänsä vaiheessa tekemään oman henkilökohtaisen ratkaisunsa.

Protestanttisissa piireissä puhutaan "uskoon tulemisesta".

(Nunna Kristoduli)




"On kuitenkin erheellistä kuvitella, että samalla kun käännymme ja otamme Kristuksen vastaan, tulemme jo valmiiksi eikä meillä uskonelämässämme enää ole muuta tehtävää kuin saada toisetkin uskomaan. Päinvastoin, tämä Jumalan vakavasti ottamisen hetki on vasta tien alku ja sellaisen tien, jolla ei ole loppua tässä maailmassa.

Hengellinen elämä, samoin kuin muukin oikea elämä on jatkuvaa vanhasta luopumista, virheiden tunnustamista ja katumista, ja toisaalta uusien asioiden oivaltamista, näköalojen laajentumista, kasvamista ja eteenpäin menoa. Elämä itse opettaa, jos ihminen vain on avoin oppimaan. Viimeiseen hengenvetoon saakka kristitty pysyy oppilaana Jumalan koulussa.

Ja juuri tässä on hengellisen elämän mielenkiintoisuus."

(Nunna Kristoduli)




"Kristuksen vastaanottaminen eli "uskoon tulo" on ortodoksiselta kannalta jotain hyvin selkeää. Kirkko on Kristuksen ruumis ja hän itse on kirkkonsa pää. Kirkosta löytyvät ohjeet, miten Kristuksen yhteydessä eletään, ja kirkossa virtailee pyhissä toimituksissa vahvistava armo. Ei tarvitse hapuille etsiä, mitä elämä Kristuksessa tarkoittaa. Kirkossa sitä on eletty todeksi jo 2000 vuotta ja sieltä löytyy koko kristillisen elämän täyteys konkreettisessa muodossa."

(Nunna Kristoduli)



"Tutki minut, Jumala,
katso sydämeeni.
Koettele minua,
katso ajatuksiini.
Katso, olenko vieraalla, 
väärällä tiellä
ja ohjaa minut ikiaikojen tielle."
(Psa 139:23)



24. lokakuuta 2010

Kirkon ruumis ja sydän



Heikki Kotila / Maarit Hytösen
toimittamassa kirjassa:
Minä Uskon? - Jumala-usko 2010-luvulla
(Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisu 110)

"Luterilaisen tunnustuksen mukaan kirkkoon kuuluu jäseniä sekä laajassa että suppeassa mielessä.

Kirkkoisä Augustinut puhuu kirkosta, jossa on kahdenlaisia jäseniä. Toiset kuuluvat siihen sydämeltään, toiset ruumiillisesti.

Kirkon jäsenten pyhyys ei ole ihmisten arvioitavissa vaan päinvastoin kätkettyä.

Kirkko ja seurakunta perustuvat Jumalan työhön ihmisten keskellä, Jumalan sanan ja Kristuksen asettamien sakramenttien vaikutukseen.

Toisaalta seurakunta on näin Jumalan toiminnan kohde, toisaalta seurakunta elää ja kasvaa jäsenissään."

(Heikki Kotila)


"Viime vuosina on puhuttu paljon hengellisyydestä ja spirituaalisuudesta.

Tämä keskustelu heijastaa yleistä epätietoisuutta siitä, mitä kristillinen usko oikein merkitsee.

Tradition tuntemus on heikentynyt ja perinteiset uskonnolliset symbolit ovat menettäneet voimansa kristillisen todellisuuskäsityksen ilmaisijoina.

Owe Wikström toteaa kirjassaan "Häikäisevä pimeys", että jopa kirkoista on katoamassa tieto erityisestä kristillisestä tiestä ja sen kulkemisesta.

Wikström katsoo, että kirkko surkastuu pelkäksi uskonnolliseksi organisaatioksi, joka pitää hallussaan mielenkiintoista uskonnollista ja kulttuurista perintöä, ellei se kykene tavoittamaan kristillisen uskon ytimessä olevaa hengellisyyttä.

Wilfrid Stinissen liittyy tähän Wiktrömin huoleen ja jatkaa, että tämä on suuri vaara, joka uhkaa kirkkoa: "Sekä kirkon oma elämä että sen säteilyvoima maailmassa ovat sen varassa, onko sen jäsenillä henkilökohtaista hengellistä elämää."

Vahvinkin kansankirkkoajattelu joutuu myöntämään, että jonkun on oltava selvillä siitä, mistä kirkossa oikein on kysymys.

Toimitusten varaan strategiansa rakentava ja palveluita tuottava kirkko voi olla olemassa ainoastaan, mikäli sillä on ydin, joka on kosketuksessa uskon hengelliseen sisältöön.

Siksi myös avaran kansankirkon on varjeltava hengellistä ydintään, joka lopulta tekee avaruudenkin mahdolliseksi."

(Heikki Kotila)


"Kirkko on elävä ruumis eikä yhteensidottu kuivien oksien risukimppu. 

Sitä ei pidä koossa mikään ulkopuolinen panta tai rautavanne, vaan sisäinen usko Kristukseen." 

Piispa Matti Revon vastaus, kun Kotimaa- nettilehdessä 7.1.09 kysyttiin: "Mikä pitää kirkon koossa tulevaisuudessa?

23. lokakuuta 2010

Rukouksen aakkosia



Christopher Herbert:
Pieni rukouskalenteri
(Karas-Sana 1998)

"Rukous on keskustelua Jumalan kanssa. Se on vuoropuhelua, josta tiedämme jo etukäteen, että meitä kuullaan ja meidät hyväksytään.

Vähitellen tulet huomaamaan, että vaikka rukous on yksinkertainen asia, se on samalla hyvin syvällinen.

Aikaa myöten - jos pysyt rukouksen tiellä - opit uusia rukouksen muotoja. Samoin kuin ihmisen voi tuntea monella tavalla, myös Jumalan tuntemiseen on useita teitä ja Jumala-suhteessamme erilaisia vaiheita.

Suhteesi Jumalaan muuttuu vuosien kuluessa, joten ei pidä odottaa, että rukouselämäkään säilyisi aina samanlaisena." (CH)


"Tulee hetkiä, jolloin mietit, kuuleko sinua kukaan; se on hyvin tavallinen kokemus.

Silloin ei pidä luovuttaa, sen sijaan kannattaa kysellä, haluaako Jumala kenties sinun kasvavan tai löytävän uusia tapoja elää rukoussuhteessa.

Jos niin on,  hyväksy hiljaisuus tienristeyksenä, ei umpikujan merkkinä, jonka viesti on: käänny toiseen suuntaan.

Tulee myös vaiheita, jolloin rukos muistuttaa enemmän painia: vastustajana pimeys, pelot ja Jumalan kätketty puoli. 

Silloin on hyvä rohkaista itseään sillä, että toiset ovat kokeneet saman, ja jatkaa sitkeästi eteenpäin." (CH)


"Rukoukseen kuuluu myös kuuntelu.

Koska rukous ja elämä ovat erottamaton kokonaisuus, voit aloittaa Jumalan kuuntelemisen opettelemalla kuuntelemaan toisia ihmisiä.

Näin tehdessäsi huomaat, että rukoushetkesikin muuttuvat; puhut vähemmän ja kuuntelet enemmän.

Tuo kuuntelu muistuttaa hieman sitä mitä koet, kun vietät aikaa rakastamasi ihmisen kanssa, aina ei tarvitse sanoa mitään.

Jumalan kuuntelu on tällaista; vaitioloa, hiljaisuutta, huomion kohdistamista Jumalan ehtoja asettamattomaan rakkauteen."

(Christopher Hebert)

16. lokakuuta 2010

Meidän maailmamme



Eero Huovinen:
"Sydämen puhetta"
(WSOY 1997)

"En kuitenkaan pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta." 
(Joh 17:15)

"Elämä tässä maailmassa ei ole helppoa. 
Kaikki yhteiselämän muodot ovat vaikeita. Avioliitto miltein mahdoton elämänmuoto, yksinolo ehkä vielä vaikeampi. Lasten kasvatus lähes ylivoimainen tehtävä. Ansiotyö on aamusta iltaan yhtä hikeä ja vaivaa. 

Kukapa meistä ei tämän rasituksen ja vaivan keskellä haluaisi paeta, painaa päänsä tyynyyn ja nukkumalla unohtaa maailman murheet.

Mutta Kristuksen rukous torjuu halumme paeta maailmasta. Kristuksen sana on selvä: teidän tulee pysyä tässä maailmassa, te ette saa eristäytyä, te ette saa vetäytyä.

Tämä maailma ei ole tarkoitettu minun maailmakseni, vaan meidän maailmaksemme. Tämä maailma on rakkauden harjoittamisen paikka, lähimmäisyyden paikka. 

Jumala ei salli meidän irtautua maailmasta, koska hän tietää lähimmäisten tarvitsevan meitä. Jumala osoittaa meille paikkamme, hän käskee meidän pysyä alallamme, hän ohjaa meidät rakkauden vaivaan, rakkauden työhön, rakkauden tekoihin." (EH)


"Kun Kristus haluaa meidän pysyvän maailmassa ja samalla varjeltuvan pahalta, hän tarkoittaa, ettei maailmaa ja pahaa pidä samaistaa. Maailma on Jumalan luoma ja sellaisenaan Jumalan hyvän tahdon ilmaus. 

Paha taas on se voima ja valta, joka vastustaa Jumalaa ja tuhoaa hänen hyviä tekojaan. Pahaa ei voida rajoittaa vain yhteen ainoaan paikkaan. 

Me kyllä mielellämme antaisimme pahalle selvän nimen, jolla se helposti voitaisiin tunnistaa ja myös tuomita. Ihmisen alituisiin heikkouksiin kuuluu sijoittaa paha itsensä ulkopuolelle, yleensä omiin vastustajiin.

Yhteiselämämme turmelevempia erehdyksiä on, että me niin mieluusti mustaamme toisen teot ja valkaisemme omat puuhamme. 

Mutta jos rohkenemme olla rehellisiä ja jos olemme valmiit katsomaan avoimesti itseämme peilistä, meidän on pakko myöntää, että paha asuu yhtä lailla meidän sisällämme kuin meidän ulkopuolellamme.

Kristus ei rukoile, että hänen seuraajillaan olisi lujuutta vastustaa pahaa ja sen houkutuksia. Kristuksen rukous ei pane mitään toivoa ihmisen taitoon torjua pahaa.

Kristus kääntää toivon aivan muualle, Kristuksen rukouksen kohde on hänen Isänsä. Hän pyytää, että Jumala varjelisi ihmisen pahalta." (EH)


"Armo ei ole sitä, että Jumala vahvistaisi meidän hyviä päätöksiämme. Armo ei ole sitä, että Jumala syventäisi meidän uskonnollista hurskauttamme. 

Armo on sitä, että Jumala alkaa rukoilla. Armo on sitä, että Jumala yksin varjelee elämämme pahan vallasta. Tämän armon edessä me käännämme katseemme pois omasta itsestämme kohti Jumalaa. 

Oikeassa uskonnossa ei olekaan kysymys meidän hurskaudestamme, vaan Jumalan  hyvyydestä.

Jumalan hyvyys on kuin aurinko, joka vastustamattomasti jakaa valoa ja lämpöä ympärilleen. 

Jumalan hyvyys valaisee ja poistaa pimeyden, se lämmittää ja antaa elämälle uuden voiman. Jumalan hyvyys sytyttää sydämemme, aukaisee korvamme ja avaa kätemme kohti muita ihmisiä."

(Eero Huovinen)

14. lokakuuta 2010

Siunauksen sanoja



Henry J.M Nouwen:
"Uskon ja viisauden sanoja"
(Karas-sana 2000)

"Siunaaminen merkitsee hyvien asioiden sanomista.

Meidän on kaiken aikaa siunattava toisiamme.

Usein pysymme vaiti silloin kun pitäisi puhua.

Valitsemme elämää luovan tien, kun sanomme 
vanhemmillemme, lapsillemme, puolisollemme 
tai ystävillemme: "Rakastan sinua" tai 
"Ajattelen sinua usein" tai 
"Sinä olet suurin lahja, mitä koskaan olen saanut".

Aina ei ole helppo ilmaista rakkautta näin suorilla sanoilla.

Mutta aina kun niin teemme, huomaamme tarjonneemme toiselle siunauksen, 
joka kauan muistetaan.

Elämämme pitää saada olla siunattua elämää, 
virtaapa tuo siunausta sanoista tai eleistä, 
juhlavalla tai arkisella tavalla."

(Henry J.M Nouwen)

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...