Opeta meitä rukoilemaan

Max Lucado

"Ennen aamenta

- yksinkertaisen rukouksen voima"

(Perussanoma 2016)

"Rukous herättää epäilyksiä. Ennen meitäkin on ollut niitä, joilla on ollut tämän asian kanssa vaikeuksia. Rukouksen peruskurssin ilmoittautumislistalla on tuttuja nimiä: apostolit Johannes, Jaakob, Andreas ja Pietari. Kun yksi Jeesuksen opetuslapsista pyysi: "Herra, opeta meitä rukoilemaan" (Luuk 11:1), kukaan toisista ei vastustanut. Kukaan ei lähtenyt pois ja sanonut: "Minä osaan jo rukoilla." Jeesuksen ensimmäiset seuraajat tarvitsivat opastusta rukouksessa.

Itse asiassa ainoa oppitunti, jota he pyysivät, koski rukousta. He olisivat voineet pyytää ohjausta monissa asioissa: leivän moninkertaistamisessa, puheen pitämisessä, myrskyn tyynnyttämisessä, kuolleitten herättämisessä. Sen sijaan he sanoivat: "Herra, opeta meitä rukoilemaan"

(Max Lucado)

"Liittyikö opetuslasten kiinnostus niihin ällistyttäviin, päätähuimaaviin lupauksiin, jotka Jeesus rukoukseen liitti? "Pyytäkää, niin teille annetaan." (Matt 7:7). "Mitä tahansa uskossa rukoillen pyydätte, sen te saatte." (Matt 21:22) Jeesus ei koskaan sanonut, että muilla yrityksillä olisi tällainen voima. "Suunnitelkaa, niin saatte" tai "saatte kaiken, minkä eteen näette vaivaa". Tällaista Raamatusta ei löydy. Mutta nämä sanat löytyvät: "Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, voitte pyytää mitä ikinä haluatte, ja te sen saatte." (Joh 15:7)

Jeesus antoi huikeita lupauksia rukouksesta. Hän antoi rukoilemisesta myös vakuuttavan esimerkin. Jeesus rukoili ennen ateriaa. Hän rukoili lasten puolesta. Hän rukoili sairaiden puolesta. Hän rukoili kiittäen. Hän rukoili itkien. Hän, joka oli luonut planeetat ja muovannut tähdet, rukoili. Hän, joka on enkelien Herra ja taivaan sotajoukkojen päällikkö, rukoili. Hän on Jumalan vertainen, Pyhän Jumalan olemuksen kuva, ja kuitenkin hän omistautui rukoukselle. Hän rukoili autiomaassa, hautausmaalla ja puutarhassa. "Hän meni autioon paikkaan, jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä." (Mark 1:35) Jeesus rukoili joskus jopa koko yön."

(Max Lucado)

"Useimmille meistä rukous ei merkitse kuukauden mittaista hiljaisuutta ja yksinäisyyttä tai edes tunnin kestävää mietiskelyä. Rukous on Jumalan kanssa keskustelua työmatkalla tai lääkärille pääsyä odottaessa tai ennen asiakkaan tuloa. Rukous voi olla sisäinen ääni, joka ohjaa ulkoista toimintaa. Yksi asia on varmaa: Jumala kyllä opettaa meitä rukoilemaan. Ei missään tapauksessa pidä luulla, että hän tuijottaa meitä matkan päästä kädet puuhkassa ja otsa rypyssä ja odottaa, että saamme rukouselämämme kuntoon. Päin vastoin. "Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän." (Ilm 3:20)

Jeesus odottaa kuistilla. Hän seisoo kynnyksellä. Hän kopuuttaa ja huhuilee. Hän odottaa, että avaisimme oven. Rukous on oven avaamista. Rukous on uskon käsi sydämen oven kahvassa. Aulis ovenavaus. Lämmin tervetulotoivotus Jeesukselle: "Tule sisään. Keittiö on sotkuinen, mutta tule sisään." "En ole mikään hyvä keskustelija, mutta tule sisään." Me puhumme, hän kuuntelee. Hän puhuu, me kuuntelemme. Tämä on rukousta puhtaimmassa muodossa. Jumala muuttaa omiaan tällaisten hetkien kautta.

Rukous ei ole hurskaiden etuoikeus, ei harvojen ja valittujen etuoikeus. Rukous on yksinkertaisesti sydämellistä keskustelua Jumalan ja hänen lapsensa välillä. Ystäväni, hän haluaa puhua kanssasi. Juuri nytkin, kun luet näitä sanoja, hän koputtaa ovelle. Avaa se. Päästä hänet sisään. Anna keskustelun alkaa."

(Max Lucado)

Rukous on Jumalan hyvyyteen heräämistä

 

Lauri Maarala

"Gurun opissa"

(Kirjapaja 2019)

"Rukouksessa ei tarvita paljon sanoja. Vain pari sanaa, jotka hiljentävät mieleni ja muistuttavat, kenen edessä olen. Usein sanat eivät ole lainkaan tarpeen. Istahdan alas, huokaan syvään ja olen keskellä rukousta, joka nousee sisältäni. Jos puen sen sanoiksi, syvin pyyntöni on aina yhtä yksinkertainen: "Armahda minua!" Siinä on kaikki, mitä tarvitsen. Usein pyyntö vaihtuu muotoon "armahda meitä". Mielessäni ovat ihmiset, joiden puolesta rukoilen joka päivä.

Aloitan aamut hiljaisuudessa ollakseni avoin sille, mitä päivän aikana tapahtuu ja minkä keskellä elän. Harjoitan hiljaista rukousta, jotta olisin tietoinen siitä, mitä oikeasti tarvitsen ja mitä en, mitkä asiat ovat välttämättömiä sisäiselle rauhalleni ja mieleni vakaudelle. Koetan katsoa asioita, jotka hajoittavat minua ja vievät eri suuntiin. Tutkin hiljaa, kuka olen ja mitä minussa on, kuka Jumala on ja mitä ja ketä hän rakastaa. Hänen rakkautensa ja myötätuntonsa herättävät minussa rakkauden ja myötätunnon, anteeksiannon ja ilon. Kun rukoilen, tiedän, ketä minun tulee kiittää ja kenen varaan jättää päiväni."

(Lauri Maarala)

"Rukouksessa en pääse karkuun itseäni, ja siksi sanoja tarvitaan vain vähän. Rukous on todellisuuteen heräämistä, siihen havahtumista. Se ei ole todellisuudesta pakenemista vaan sen katsomista ja vastaanottamista. Rukous on harvoin helppoa ja yksinkertaista. Kääntäisin mieluusti katseeni sivuun elämän kivusta ja kärsimyksistä, samoin kuin siitä, mitä itsestäni löydän.

Rukous on myös Jumalan hyvyyteen heräämistä. Se tapahtuu aina uudestaan. Jumala, joka ylittää kaikki käsitteemme, kuvamme ja nimemme, hämmästyttää minua eniten kaikessa siinä, missä hän tulee minua lähelle. Jos luet Raamatun psalmeja, voit havaita, miten niiden rukoilijat vaikenevat Jumalan edessä kun he ymmärtävät, että häneltä tulee kaikki ja että kaikki on hänen varassaan. He vaikenevat Jumalan edessä, sillä hänen armonsa on elämää suurempi ja avara kuin taivas."

(Lauri Maarala)

 

"Omalla kohdallani säännöllinen rukouksen ja meditaation opettelu alkoi juuri psalmien lukemisesta kolme vuosikymmentä sitten. Oli 1980-luvun loppu ja kävin jo silloin usein Lapissa vaeltamassa. Sieltä palatessani ihmettelin, miten voisin säilyttää hiljaisuuden ja mielenrauhan, jota tunsin löytäneeni erämaasta. Koin vahvasti, että sen enempää oma elämäni kuin maailma eivät muuttuneet yhtään paremmiksi omilla töilläni ja tekemisilläni. Jostakin pitää löytää syvempi lähde. 

Mielijohteesta aloin lukea joka aamu psalmeja ja rukoilla niitä lukiessa. Luin psalmin kerrallaan ja koetin ottaa jonkin säkeen mukaan sen päivän töihin ja tapahtumiin. Siitä ei seurannut mitään äkkinäistä elämän parannusta. Välillä tässä uudessa tavassani aloittaa päivä tuli taukoja, mutta palasin siihen aina uudestaan."

(Lauri Maarala)

 

 

 

Huokaa rukous

Lauri Maarala

"Huokaa rukous"

(Kirjapaja 2015)

"On ihme, että voi rukoilla ja että joku kuulee.

Rukous ei paljon vaadi. Huokaus riittää. Nostat katseesi ylös, kumarrat pääsi, seisahdat hetkeksi tai istut alas. Olet keskellä rukousta. Joku huokaa jo sinussa, kun herkistät korvasi.

Voit rukoilla missä tahansa ja koska tahansa. Kaikki äänensävyt ja tavat käyvät. Saat rukoilla niin kuin osaat, mitä yksinkertaisemmin, sitä parempi. Yksi sinulta vaaditaan - että aloitat."

(Lauri Maarala)

"Kun hengität, et yleensä ajattele sitä. Sinä vain hengität ja teet, mitä satut tekemään, Vasta kun jostain syystä hengästyt, huomaat, että olisi hyvä pysähtyä.

Rukous on ilma, jota hengität. Tarvitset sitä, että voisit elää, vaikka et sitä kaiken aikaa muistakaan.  Rukous on yhtä luonnollista. Hengität sisään, keuhkosi täyttyvät ilmasta, vartalosi ojentuu ja tunnet, miten tulet taas eläväksi. 

Sinun on mahdollista rauhoittua ja pysähtyä missä tahansa. Istahdat vain hetkeksi ja lakkaat tekemästä muuta. Tai otat muutaman rauhallisen askeleen ja vain kuuntelet hengitystäsi. Näin olet jo astunut rauhan tielle ja avannut oven sisäiseen pyhäkköösi. 

Missä tahansa oletkin, Jumala on yhtä lähellä kuin ilma, jota hengität."

(Lauri Maarala)

"Olet ehkä huomannut, että rukouksen vaikeus on juuri sen yksinkertaisuudessa. Rukouksen tapoja on vaikka kuinka paljon. Mikä niistä sopisi itselle? Mistä tietää, mikä on oikea tapa? Ja miten pääsisi alkuun?

Entä jos unohtaisit kaikki tekniikat ja ajattelisit, että rukous ei ole jotain, mitä sinä teet? Saat luopua kaikesta hallinnasta, osaamisesta ja tekemisestä. Se on vaikeaa, mutta rukouksen salaisuus on siinä, että saat panna omat tietosi ja taitosi syrjään ja olla vasta-alkaja, aivan kuin ensimmäinen ihminen paratiisissa. Rukous on syntymälahjasi.

Mitä jos aloittaisit tästä: Hengitä hetki rauhassa ja kuuntele sisimpäsi huokauksia. 

Sano: "Tässä olen, tässä hengitän. Hengitän sinussa. Opeta sinä minua rukoilemaan."

(Lauri Maarala)

Talveen riisutaan

"En tahdo sitä myöntää,

vaan totta se on niin;

jo syksy teitä työntää 

maan ääriin kaukaisiin.

On kirkunanne poissa.

Jo nauru vaimenee.

Ei rantaruovikoissa

nyt kukaa pesää tee.

Näin lintua ja puuta

jo talveen riisutaan.

Näin kaipaan huhtikuuta,

kun jälleen kohdataan."

(Anna-Mari Kaskinen)

Pääsiäisenä ei ole sivustakatsojia

 

Anna-Mari Kaskinen:

Sana-lehti 

13-14/2015

"Pääsiäinen tulee iholle. Pääsiäisenä ei ole sivustakatsojia. On otettava kantaa persoonaan nimeltä Jeesus Kristus.

Uskontunnustuksessa tunnustan uskovani häneen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan ja nousi kolmantena päivänä kuolleista.

Pääsiäisenä on kysymys hänestä. Ei ideasta, joka liittyy etäisesti häneen. Ei syntymän ja kuoleman kiertokulusta tai valon ja pimeyden vaihtelusta. 

On kysymys hänestä, lihaa ja verta olevasta ihmisestä, joka samalla oli Jumalan ainoa Poika.

Pääsiäisenä en voi kulkea hänen ohitseen.

Pääsiäisenä minun pysähdyttävä hänen eteensä ja vastattava hänen katseeseensa, joka kysyy kuin aikanaan Simon Pietarilta:

- Rakastatko minua?"

(Anna-Mari Kaskinen)

"Niin, rakastanko? Mitä on hänen rakastamisensa?

Ajattelen hänen elämäänsä ja tiedän, että ei ole ketään toista, joka olisi kohdannut ihmisiä yhtä rakkaudellisesti ja totuudellisesti kuin hän.

Ajattelen hänen ristintietään ja ymmärrän: ei ole ketään toista, joka olisi antanut henkensä puolestani, ei ketään toista, jonka käsiin voisin jättää syyllisyyteni ja laiminlyöntieni koko painon.

Ajattelen hänen ylösnousemustaan ja tiedän: ei ole ketään toista, jolla olisi tuonelan ja kuoleman avaimet, ei ketään toista, johon turvaten uskallan kohdata rakkaitteni kuoleman ja oman kuoleman.

Ajattelen häntä, joka Pyhän Henkensä kautta on joka hetki lähellä ja tunnustan: ei ole ketään toista, joka päivittäin avaa tien toivottomuudesta iloon. Ei ketään toista, joka antaa mielettömyydelle mielen ja arvottomille arvon."

(Anna-Mari Kaskinen)

" Rakastan, Herra, sinä tiedät että olet minulle rakas, soperran.

Sillä vajavaisella rakkaudella, joka minussa on. Sillä rakkaudella, joka liian harvoin on poikinut niitä tekoja, joita rakkaudesta pitäisi seurata.

Haluan rakastaa ja rukoilen: Anna minulle pyhä armosi, että minä niin kuin Pietari itkisin syntejäni, niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin ja ryövärin kanssa saisin katsella pyhiä kasvojasi taivaass iankaikkisesti."

(Anna-Mari Kaskinen)

Korvien ja silmien paasto

Peter Halldorf:

 "Näin avautuu paasto"

(Päivä 2006)

"Kaikki paasto alkaa siten, että katsomme elämäämme ja elämäntapaamme.

Esitämme itsellemme kysymyksiä: Mikä elämässäni on vaarassa saada liian suuren sijan? Mikä vie minua helposti siihen suuntaan, jonne en oikeastaan haluaisi mennä? Minkä asian on hiukan kuoltava, jotta voisin elää kokosydämisemmin? Saamani vastaukset auttavat minua erottamaan ne alueet, joilla tarvitsen paastoa eli rajojen vetämistä elämääni.

Varhaiskirkossa korostettiin ennen kaikkea vatsan ja kielen paastoa; kahden alueen, joilla on aina syytä pidättyvyyteen. Ylensyönti mainitaan usein ensimmäisenä kuolemansynneistä, ja kielen Raamattu sanoo olevan "täynnä tappavaa myrkkyä" (Jaak 3:8)

Meidän aikanamme silmien ja korvien paasto on vähintään yhtään aiheellinen. Melu on yksi suurimmista hengellistä elämää uhkaavista vaaratekijöistä. Se valtaa aaltopituuden, jolla tunnistamme sisäisen äänen. Ehkä ei ole sattumaa, että Raamatun viimeinen kirja, joka sijoittuu aikojen loppuun, toistaa kerta toisensa jälkeen:"Jolla on korva, se kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille." (Ilm 2:7)

Korvien tunkeminen täyteen melua (ääntä) on varma tapa tulla hengellisesti huonokuuloiseksi. Paastoaminen on osittaista sulkemista: radion, tietokoneen, television, mainosten, videoiden, sanomalehtien. Paasto on jopa tietynasteisen pidättyvyyden harjoittamista ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Ei halveksunnasta vaan kunnioituksesta toisia ihmisiä kohtaan.

Näiden alueiden paasto auttaa meitä suurempaan läsnäoloon oman itsemme ja toistemme edessä: kuulemme itsemme ajattelevan, näemme sen, joka puhuttelee meitä.

Yksi Raamatun tärkeimmistä hengellisistä neuvoista on psalmin teksti: "Olkaa hiljaa ja tietäkää, että Herra on Jumala" (Psa 46:11, ruotsalainen käännös 1917) Kaikkien erilaisten paastojen aikana meidän tulee etsiä tavallista syvempää hiljaisuutta.

Hiljaisuus on puheen paastoa. Sanoista kuoritaan pintakerros, jolloin puhuttuun tulee uudenlaista selkeyttä. Korvat puhdistuvat, ja alamme kuulla, mitä meille puhuttaessa sanotaan."

(Peter Halldorf)

Kristuksen seuraajat

Peter Halldorf:

"Koskematon maa -

nykyajan pyhiinvaeltajan matka juurilleen"

(Karas-Sana 1995)

"Jumala, ihmisen ja koko luomakunnan korvaamaton Sinä, on se, jossa kaikki yhtyy: keskus ja kehä, päämäärä ja tarkoitus, Jumala ja ihminen, minä ja Sinä. Tämän oppi ymmärtämään ja tätä opetti yksi 1400-luvun suurista kristityista ajattelijoista, Nicolaus Cusanus. Tältä mieheltä voi paljon oppia se, joka etsii historian vesisuonia. Cusanus syntyi vuonna 1401 Saksassa ja aloitti koulunkäyntinsä "yhteisen elämän veljien" ylläpitämässä koulussa. Veljistö oli luostarimainen herätysliike, jonka piiristä syntyi myöhäiskeskiajan vaikutusvaltaisin kirkonsisäinen uudistusliike "devotio moderna". Koulun kuuluisin oppilas oli ollut 1300-luvun Tuomas Kempiläinen, jonka kirja "Kristuksen seuraamisesta" tiivistää devotio moderna-liikkeen sanoman: kristityn elämä, jossa henkilökohtainen antautuminen ja rakkaus Jeesukseen on keskipiste. Turhaan kutsumme itseämme kristityiksi, ellemme ole Kristuksen seuraajia. Tässä hengessä kasvatettiin Nicolaus Cusanus.

Custanus eli siinä Euroopan levottomuuden ja uudelleen orientoitumisen ajassa, jossa keskiaika taittui renesanssiksi. Tunnusomaista 1300- ja 1400- luvuille oli poliittinen ja hengellinen hajoaminen. Yhteiskunnat muuttuivat ja Euroopan sekularisoitumiseen johtanut kehitys alkoi. Humanismi astuu Euroopan näyttämölle ja unelma uudesta ja itsenäisemmästä ihmisestä saa ravintoa. Suvaitsevaisuus ja laajakatseisuus tulisivat holhouksen ja uskonnollisen hirmuvallan tilalle. Tälla aikakaudella käynnistyy se vapautumisprosessi, joka sekä hyvässä että pahassa murtautui lopullisesti esiin valistuksen ajassa 1700-luvulla: se kurssimuutos jumalallisesta inhimilliseen, jonka tuloksena Jumala tuli tarpeettomaksi ja Jumalan tehtävän viimeisenä auktoriteettinä otti suuruus nimeltä ihminen itse."

(Peter Halldorf)

"Kirkko ei hätätilastaan huolimatta osoittanut mitään muutoshakuisuuden merkkejä. Kirkollinen elämä oli harhaista ja kalkkiutunutta, ja Nicolaus Cusanus kuului niihin, jotka kärsivät tästä. Hänellä oli näky uudesta kirkosta ja seurakuntien hengellisen elämän uudistumisesta, ja siitä tuli hänen suuri elämäntehtävänsä. Strategia lähti siitä, että uudistustyön tuli tapahduttava sisältäpäin, jotta se voisi johtaa pysyviin muutoksiin. Uudistuksen oli lähdettävä ylhäältä, valtapyramidin huipulta, ja alettava itse paavista. Hänen ehdotuksensa ei kuitenkaan herättänyt vastakaikua kaikissa kirkon johdon leireissä, mikä tuskin ihmetyttää. Ei ole mitenkään uutta, että muutoskitka on vallanpitäjien keskuudessa suurin. Kirkon hengettömät johtajat eivät kyenneet tunnistamaan, että kaikki kirkkoon raahattu roju olisi karsittava ja että papistolle, joka moraaliohjauksen puutteessa suureksi osaksi eli kuin paatunut huijarijoukko, olisi tehtävä jotain. Tämän kyvyttömyyden seurauksena oli, että Eurooppa vääjäämättä kypsyi sille mullistavalle hengelliselle vallankumoukselle, jonka sotapäällikkönä oli Luther ja joka seurasi 1500-luvulla."

(Peter Halldorf)

"Mutta myös 1400-luvun turmeltuneessa kirkossa oli koko ajan ihmisiä, jotka säilyttivät syvän ja aidon jumalanpelon. Ja jotka eivät koskaan lakanneet toivomasta muutosta; ei kapinan ja taistelun vaan sisäisen uudistumisen avulla. Kätkössä he elivät ahkeraa elämää, he huokasivat Jumalan puoleen ja rukoilivat kärsivällisesti sen kirkon puolesta, jonka tila tuotti heille suurta tuskaa. Nicolaus Cusanus oli tämän joukon eturintamassa. Hän oli harvoja, jotka sisältä päin arvostelivat monia kirkkoon kotiutuneita kasvannaisia. Anekauppa, kaikenkarvaiset taikauskoiset käsitykset, virkojen myyminen ja monet muut pahat tavat rehoittivat kuin rikkaruohot kunnianhimoisten pikkupaavien keskuudessa, jotka saattoivat turvautua mitä häpeällisimpiin menetelmiin toteuttaakseen unelmansa pullistua sammakosta häräksi. Cusanus teki määrätietoista kitkemistyötään tässä puutarhassa. Hän saarnasi parannusta ja kääntymista ja kehotti ihmisiä etsimään Jumalaa rukouksessa ja antautumisessa.

Oppinut Cusanus ei ollut vain teoreetikko ja peloton ja itsenäinen ajattelija, joka renesanssin hengessä räjäytteli kivettyneitä ajatusratoja. Hän oli mies, joka rakasti Jumalaa. Rukouksen ja antaumuksen esikuva, valmis itse tekemään käytännössä sen, mihin toisia kehotti. Oman roolinsa hän näki julistajana, hän tahtoi olla evankeliumin tulkki. Evankeliumi on suhde ja Cusanuksen mielestä syvien suhteiden jännittävyys on siinä, että niissä riittää aina tutkittavaa. Siksi hänestä tuli yksi tien ihmisistä. Tässä hän seuraa 1300-luvun suuren mystikon jälkiä, kirkollisen sensuurin vainoaman Mestari Eckartin, miehen, jonka "jatkuvan vaelluksen maailmankuvasta" Cusanuksella oli rohkeutta ammentaa inspiraatiota."

(Peter Halldorf)

"Kiusaus hamuilla nimilappuja, liimata ihmisiin ja ryhmiin etiketit, lisääntyy epävarmuuden ja kriisin aikoina. Meidän Herramme laidunmaillakin on kaikkina aikoina käytetty nimilappuja ja kannettu kylttejä. Fundamentalisti vai universalisti? Konservatiivi vai liberaali? Evankelikaali vai radikaali? Herätyshenkinen vai liberaaliteologi? Etiketit ovat siunaukseksi lääkepurkeille, mutta ihmisiin liimattuna kirous. Ne toimivat kontrollimenetelmänä. Sulkea sisään ja sulkea ulos. Kuuluuko hän heihin vai meihin? Koodisanoina, joita emme ole koskaan sisäistäneet, ne tuudittavat meidät uskomaan, että olemme oikealla hyllyllä. Ja että toiset eivät ole.

Joskus tapaamme ihmisiä, jotka eivät kotiudu yksinkertaisiin aitauksiin. Kiistelemme siitä, mitä nimityksiä heihin olisi liimattava, mutta emme onnistu pääsemään yksimielisyyteen. Heitä ei kerta kaikkiaan voi sijoittaa aitojen taakse eikä ahtaisiin häkkeihin. Kenties siksi, että he ovat sekä että eikä joko tai. He liikkuvat poikittain, eivät sovi käypiin malleihin, heille on mahdotonta panna suitsia suuhun. Mestari Eckart oli tällainen, samoin Nikolaus Cusanus.

Cusanus viipyi Jumalan olemuksessa, hänen suuruudessaan ja vertaamattomuudessaan. Ihmisen päämäärä oli hänen mielestään päästä Jumalan luokse, olevaisen perustaan, ainoaan todelliseen todellisuuteen. Jumalan suuruus ja korkeus merkitsee, että mitä enemmän häntä etsimme ja opimme tuntemaan, sitä selvemmin ymmärrämme, miten vähän hänestä tiedämme. Cusanus tiivistää tämän paradoksin lempi-ilmaukseensa docta ignorantia, joka tarkoittaa suunnilleen "valistunut tietämättömyys", "oppinut oppimattomuus". Sillä hän haluaa sanoa, että todella oppineita ovat ne, jotka ovat ymmärtäneet tietämättömyytensä.

Kun luulemme, että hallitsemme totuuden, petämme itsemme ja paljastamme vain oman tietämättömyytemme ja ylpeytemme. Meidän osamme on elää jännitteessä ymmärtämämme ja ei vielä ymmärtämämme välissä. Se, mitä emme ymmärrä, ei tarvitse johtaa hellitämiseen. Se voi päinvastoin johtaa vielä suurempaan luottamukseen. Missä tietomme törmää omaan rajaansa, siellä Jumalan Henki voi valaista meidät niin, että aavistamme enemmän leveydestä ja pituudesta ja korkeudesta ja syvyydestä. Tässä 1400-luvun Cusanus on saman perinteen lapsia kuin 400-luvun Augustinut, joka määritteli kristinuskon olemuksen sanoilla "etsiä löytääkseen ja löytää jatkaakseen etsimistä".

(Peter Hallforf)

Kiireettömyyden kulttuuri

Owe Wikström:
"Häikäisevä Pimeys"

(Kirjaneliö 1995)

 "Useimmat ihmiset ovat kadottaneet hiljentymisen kyvyn. Kiireettömyys ja yksinkertainen viihtyminen ovat kohta kokonaan kadonneet. Levottomuus ja hosuminen täyttävät työn ja vapaa-ajan.

Kristillinen usko ei voi kasvaa kovin syväksi ennen  kuin ihminen oppii pysähtymään ja olemaan hiljaa. Joutilaisuus on välttämätöntä raivatessa sisäistä tilaa kiireettömyydelle.

Joillakin ihmisillä on huono omatunto, jos he makailevat jouten, katselevat pilviä tai antavat puolikkaan päivän kulua hyvien ystävien seurassa.

He luulevat, että syvään rukouselämään tai vahvaan luottamukseen Kristusta kohtaan ja hänen seuraamiseensa ei voi liittää joutilaisuutta, viihtymistä tai laiskottelua." (OW)

"Hengellisessä elämässä tärkeää on läsnäolon tunne, kokemus siitä, että tekee juuri sitä mitä on tekemässä, eikä alituisesti ole menossa jonnekin muualle.

Muutaman minuutin ajan päivässä, ehkä puoli tuntia viikossa voi harjoitella olemaan läsnä ja vastaanottavaisessa mielentilanssa. 

Kirkon historiassa näitä minuutteja on nimitetty hartaushetkiksi.

Minä kutsun niitä kiireettömyyden kulttuuriksi."

(Owe Wikström)

"Sieluni,
miksi olet niin levoton?
Odota Jumalaa!"
(Psa 43:5)

Meidät on kutsuttu eri tavoin

Piispa Kaarlo Kalliala

aamumessu Maarin kirkossa

9.5.2014

(saarna kokonaisuudessaan

löytyy  >täältä<)

"Vaikka meidät kaikki on kutsuttu, meidät on kutsuttu eri tavoin. Toinen on se, joka liekehtii Jeesuksen häntä kohtaan osoittamasta rakkaudesta ja toinen se, joka korventuu rakkaudesta Jeesukseen.

Toiselle usko on lääke, toiselle avoin haava; toiselle Jumala on avoin syli johon nousta milloin tahtojaan, toiselle poistuva selkä jonka vaivoin saa pidettyä näköpiirissään. Toinen kokee armoa, anteeksiantamusta ja jopa autuutta, toinen ei koe mitään, vaan enintään aavistelee ja ehkä toivoo.

Ihminen on liian pieni ja elämä on liian lyhyt, jotta Jumalaa voisi maistaa, ajatella tai seurata kovinkaan monella tavalla. "Usko on tie ja Jumalan-tuntemus on tie"; ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää vastata siihen kutsuun, jonka on saanut.

Kristillinen usko on Kristuksen seuraamista. Se ei tarkoita hänen jäljittelemistään, vaan hänen läsnäolossaan elämistä ja asettumista vuorovaikutukseen hänen kanssaan. Se on liikkeellä oloa. Se merkitsee menemistä sinne minne ei omista lähtökohdistaan olisi osannut, voinut tai halunnut mennä.

Siinä on jotakin vääjäämätöntä ja käpertymätöntä; yhtä aikaa kuin se on vastustamatonta ja lumoavaa se huimaa ja vapisuttaa. Se on aivan liikaa, se on mahdotonta - eikä mitään muuta mahdollisuutta kuitenkaan ole, jos kerran, jos kerrankin, on saanut osuman sanoista:"Seuraa sinä minua."

Älä mittaa mitään muilla. Älä katso sivuun, katso minuun. Seuraa sinä."

(Kaarlo Kalliala)

Seitsemän vapaata viikkoa

Sakari Lehmuskallio (toim.)

"Seitsemän vapaata viikkoa

  - mahdollisuus paastoajaksi"

(1988)

"Olemme riippuvaisia tietystä televio-ohjelmasta, vaatteista, makupalasta, toisten mielipiteistä tai mistä tahansa elämän pienistä asiasta, joka sitoo. Haluaisimme irrottautua kahlitsevista asioista, mutta tunnemme ettei meiltä löydy voimia muutokseen. Monen vaikean asian kanssa tarvitsemme toisia tueksemme. Tarvitsemme yhdessä kilvoittelua, Jumalan edessä pysyttelyä, hiljaista rukousta.

"Seitsemän vapaata viikkoa" ei merkitse vain paastoamista lihasta tai kahvista, se voi olla mikä tahansa asia, jonka kanssa haluan tehdä rajanvetoa elämässäni. Jos ajankäytön jäsentäminen tuottaa minulle sekaannusta, voisinko sitoutua paaston aikana sen jäsentämiseen. Kenties haluan käydä jumalanpalveluksessa säännöllisesti, mutta en ole pystynyt pitämään siitä kiinni.

Voisinko seitsemän viikon ajan etsiytyä jumalanpalveluksen lähteille? Se elvyttäisi elämääni hengellisesti ja henkisesti."

(Sakari Lehmuskallio)

"Paasto ei ole pakkoa, säännön noudattamista, mukautumista, vaan uskaltautumista itsensä ja maailman tutkisteluun, uusien kokemusten äärelle. Tähän tarvitaan pitkäjänteisyyttä ja kestävyyttä.

Paastosta huolimatta syöty lihanpala ja juotu lasillinen viiniä eivät kumoa paaston perusajatusta, vaan pikemminkin väärän kytkennän määräyksiin ja sidonnaisuuksiin. Epärehellisyys itseä kohtaan tulee paaston rikkoutumisessa ehkä myös paljastetuksi.

Paaston johdantokysymyksenä voisi olla: Mikä on meille hyväksi?

"Sillä kaikki on luvallista, mutta kaikki ei ole hyödyksi." (1Kor 10:23)

Kokemus sanoo, ettemme useinkaan tiedä, mikä on meille hyväksi ja että teemme sitä mitä itse asiassa vihaamme. Siksi myös paasto on itsensähallitsemisen harjoitusta, omien ja yhteisön asettamien pakkojen alta vapautumista. Paastonaika on varattu konkreettiselle uskonharjoitukselle, jossa pyhälle ja parantumiselle on varattu tilaa. Tarvitaan erikseeen otettua aikaa, jotta voisimme käydä vaikean tehtävän eteen: muuttaa itseämme tai suostua muutettavana olemiseen."

(Sakari Lehmuskallio)

"Paaston fyysiseen puoleen liittyy myös laajempi näkökulma: luonnonvaroja tuhlailevasta elämäntavasta luopuminen ja yksinkertaisen perustarpeet tyydyttävän elämäntavan löytyminen.

Psykologinen merkitys paastolle löytyy, kun paasto harjaannuttaa ihmistä oman elämän hallintaan tahdon lujittumisen ja mielen hiljentämisen kautta. Paasto auttaa myös torjumaan kiireisen elämäntahdin ja elintason tavoittelun luomaa paineista elämäntapaa.Tätä kautta paastolla on merkitystä ihmisen henkisen terveyden kannalta.

Hengellisestä näkökulmasta katsoen paasto merkitsee hiljentymistä Jumalan eteen. Rukous ja mietiskely paaston elementteinä auttavat ihmistä kuulemaan sisäistä ääntään ja herkistämään omantuntonsa toiminta.

Paasto on ymmärretty väärin, jos "sinä et saa"-lauseet nousevat keskeisiksi. Kieltojen sijaan uusien kyllä-lausahduksien tulisi nousta esille. Paastossa ei ole kysymys siitä, että harjoitetaan askeesia tai luovutaan vanhasta, vaan rohkeudesta kohdata uusi elämisen tapa ja uusia kokemuksia. Paastossa ei ole kysymys annettujen kaavojen noudattamisesta, vaan omien kysymysten ja ongelmien edessä seisomisesta.

On kysymys siitä, että parantumiselle ja totuudelle annetaan mahdollisuus. Kuullaan omia ääniä ja omia rukouksia. Paastonaika voi olla askel muutoksen tiellä, joka vie toivottuun suuntaan."

(Sakari Lehmuskallio)

Puiden latvoissa hiljaisuus

"Vuorten yllä

äänetön.

Puiden latvoissa

hiljaisuus.

Metsän linnut

vaiti.

Pian

sinä."

(Bo Carpelan)

Isä itse rakastaa teitä

Wilfrid Stinissen:

"Tämä on Herran päivä"

(Karas-Sana 1995)

"Olisi hyödyllistä harjoitusta yrittää tiivistää Kristuksen ilosanoma yhteen lauseeseen. Sellaiset asiat, jotka on ymmärtänyt, osaa tavallisesti sanoa vähin sanoin. Jos tarvitsemme paljon sanoja jonkin asian selittämiseksi, se on usein merkki siitä, ettemme ole kunnolla käsittäneet asian ydintä.

Jos siis pitäisi ilmaista evankeliumi lyhyesti, jotkut ehkä sanoisivat, että siinä on kysymys kääntymksestä, toiset sanoisivat sen tärkeimmäksi sanomaksi, että meidän on rakastettava toisiamme. Monet muutkin vaihtoehdot ovat mahdollisia. Itse ehdottaisin koko evankeliumin tiivistymäksi näitä Jeesuksen sanoja: "Isä itse rakastaa teitä." (Joh. 16:27)

(Wilfrid Stinissen)

"Jos tiedät, että Isä rakastaa sinua, jos tiedät sen koko olemuksellasi, silloin sydämesi on löytänyt kotinsa. Silloin evankeliumissa ei ole kysymys siitä, että sinun on tehtävä sitä tai tätä. Silloin kysymys on vain siitä, että luotamme hänen rakkauteensa ja otamme sen vastaan.

Jos tiedät että sinua rakastetaan, silloin sinulla ei voi myöskään olla mitään todellisia huolia. "Älkää siis murehtiko", Jessus sanoo. "Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä." (Matt. 6:31-32)

Murehtiminen merkitsee luottamuksen puutetta. On tärkeää tehdä ero murehtimisen ja aiheellisen huolenpidon välillä, jota sinun on harjoitettava omista ja toisten asioista. Murehtiminen, kouristuksenomaisen levottomuuden muodossa, on täysin järjetöntä, jos tiedät, että Isäsi huolehtii sinusta ja hoitaa kaikki tarpeesi. Elämäsi voi täyttyä järkkymättömällä rauhalla sen takia, että hän rakastaaa sinua enemmän kuin sinä voit rakastaa itseäsi."

(Wilfrid Stinissen)

Hiljaisuuden kasvupohja

Anna-Maija Raittila:

"Niin kevyt on rakkaus 

- ikkunoita luottavaiseen elämään"

(Kirjapaja 2012)

"Onkohan niin, että moni pakenee hiljaisuutta kiireeseen tai meteliin siksi, että hiljaisuudessa ei voi paeta mitään?

Sinä itse olet oman hiljaisuutesi asunto. Sinä itse olet sen kasvupohja, ja nyt haluat varjella tätä hentoa kasvua, kuin hauraana tuoksuvaa tainta.

Anna aikaa hiljentymiselle. Ja hiljentyessä annan elävän, Kristukselta tulevan sanan kohota kuuluviin itsessäsi. Muuta se heti teoksi.

Kuulosteleva hiljaisuus voi vähä vähältä muuttua perusasenteeksi. Alamme viihtyä matalalla, ja tällainen suojaton, huomaamaton oleskelu vetää meitä omalla painollaan yksityisyydestä yhteyteen. Se ei ole sulautumista massaan, vaan mielen herkitymistä kaikelle häviävänkin pienelle, mitä ympärillä on.

Haluan olla mukana kantamassa hiljaisuutta, jossa sana on kätkössä ja odottaa täyttymistään. Hiljaa kuulostellen haluan olla virittämässä ilmapiiriä, jossa murros saa kasvutilaa. Murtumiselle, muuttumiselle, pyydän sydämessäni tilaa. Tule, Pyhä Henki Luoja!"

(Anna-Maija Raittila)

Itkusta pitkään iloon

Eero Huovinen:

"Pitkä ilo -

Joulun evankeliumi"

(WSOY 2002)

"Yhä uudelleen häkellyn siitä, miten rikas tämä jouluevankeliumi on. Joskus tuntuu, että siinä on sanottu kaikki, mikä kristillisessä uskossa on tärkeää. Lukkaan sanat eivät milloinkaan tunnu loppuun kalutulta. Usein löydän samasta kohdasta uusia vivahteita, rikkauksia, joiden ohi olen aiemmin kulkenut. Jouluevankeliumi on pitkä ilo.

Vanhemmat varoittivat lapsiaan: itku pitkästä ilosta. Jouluevankeliumin sanoma on toinen: pitkä ilo pitkien itkujen keskelle. Joulu osoittaa ja lahjoittaa ilon. Se ei tosin aina poista ihmisen itkua, mutta tuo surujen sekaan oikean ilon.

Joulun ilo on pitkä silläkin tavalla, että sen vaikutus ulottuu iankaikkisuuteen asti. Itkujen keskellä on vaikea luottaa ilon kestävyyteen. Käsityskykymme vajavuus ja uskomme heikkous eivät kuitenkaan estä Jumalaa toteuttamasta joulun pitkää iloa. Koko maallisen elämämme ajan joulun ilo on vain alkavaa iloa. Keskeytymätön ja lopullinen ilo on todellisuutta vasta sitten, kun pääsemme Jumalan luo taivaaseen."

(Eero Huovinen)

"Moni arvelee, ettei tarvitse Jumalan kanssa mitään paikkoja eikä rakennuksia, saati laitoksia. Metsä on minun kirkkoni. Luonnossa kohtaan Jumalan. Sydän riittää.

Uskon kuitenkin, että oikea usko sitoutuu paikkaan ja aikaan. Ei ole kristinuskoa ilman paikkaa eikä Betlehemiä. Pelkkä sydämen joulu on liian hataralla pohjalla. Tarvitaan kaksi joulua, ensin Betlehemin joulu ja sitten sydämen joulu, tässä järjestyksessä.

Ilman historiallista pohjaa joulusta tulee omien mielentilojemme heijastuma tai toiveuni. Jos vietämme vain oman sydämemme joulun ilman Betlehemiä, silloin joulu on omien elämystemme ja toiveittemme varassa oleva juhla. Itse keksittyä joulua voi toki kehittää kulloistekin tarpeitten mukaan, mutta juuret puuttuvat.

Jos meillä on vain sydämen joulu, joulu menettää aidon aiheensa. Se kadottaa sekä historiallisen että jumalallisen alkuperänsä. Ihmisen oman sydämen joulu tuo iloa vain sen verran kuin itse itsellemme kykenemme antamaan. Joulu, jonka teemme omaan sydämmeemme, on keinotekoinen joulu. Onhan se jotakin - mutta entä pitkän päälle?

Kristinusko ei ole vain menneisyyden tapahtumien rekisteröimistä, ei pelkkää haaveellista vanhojen asioiden muistelemista. Betlehemin joulu ei saa jäädä Betlehemiin, vaan sen on tultava meidän omaksi jouluksemme. Kristus syntyy kaksi kertaa, ensin Betlehemissä, sitten meidän sydämeemme. Kerran hän syntyi pienenä lapsena Marian ja Joosefin perheeseen. Sydämen joulussa hän syntyy uudelleen sisimpäämme. Jeesus-lapsi syntyy seimeen, mutta ei jää heinien keskelle.

Jos minulla on nämä kaksi joulua, ensin Betlehemin joulua ja sitten sydämen joulu, minulla on kaikki, mitä tarvitsen."

(Eero Huovinen)

"Niin kuin paimenet eivät osanneet ennakoida tai valmistella enkelin tuloa, niin on Jumalakin aina yllätys. Kristinusko ei ole logiikkaa eikä päättelyä, vaan inhimillisten mittapuiden mukaan satunnainen ilmiö. Filosofiassa käytetään sanaa kontingentti kuvaamaan tapahtumaa, jonka toteutumista ei voida arvata, ei olettaa eikä järkiperäisesti päätellä. Jotain ainutkertaista vain tapahtuu. Jeesuksen syntymä oli kontingentti tapahtuma, yhtäkkiä toteutunut ihme.

Yhtäkkiset taphtumat tulevat meidän ulkopuoleltamme. Teologit puhuvat, että Jumala tulee ihmisen luokse ab extra, ulkopuolelta. Jumala ei ole ihmisen luonnollisen uskonnollisuuden tuote, vaan itsessään riippumaton Todellisuus. Me ihmisen emme ole Jumalan luojia, vaan ainoastaan hänen vastaanottajiaan.

Jumalaa ei siis ennakoida eikä tilata. Hän antaa armonsa silloin kun haluaa. Kipeää tekee, kun hän ei vastaa silloin, kun eniten häntä tarvitsisimme. Jumalan, enkelin, ihmeen ja armon luonteeseen kuuluu yllätyksellisyys ja ennakoimattomuus.

Joulu on joulun sanoman kohteeksi joutumista. Me emme valmistautumisellamme saa aikaan Jumalan tulemista luoksemme. Voimme korkeintaan vähän odottaa, rukoille ja pelätä. Joulu alkaa siitä, että Jumala tulee ja puhuu meille. Joulu on sanan ja Sanan eli  Kristuksen juhla. Joulu ei ole sitä, että ihminen keksii sanoja joulusta, vaan joulu on sitä, että Jumala sanoo meille."

(Eero Huovinen)

"Joulu tulee tavallisten ihmisten luokse. Jeesus ei syntynyt Jerusalemissa, eikä hänen syntymäänsä ilmoitettu ensin ruhtinaille. Jumala ei etsi sellaisia, jotka olisivat ulkonaisesti edustavia tai uskonnollisesti sopivia. Joulu tulee itsensä tavanomaisiksi tuntevien ihmisten luo. Jos siis tunnet itsesi harmaaksi ja juhlattomaksi, voit olettaa, että joulu ja Jumala ovat kiinnostuneita tulemaan luoksesi.

Joulu tulee nääntyneiden ja uupuneiden luo. Jumala tulee niiden luo, joiden voimat ovat loppuneet kesken. Joulu ja Jumala tulevat niiden luo, jotka fyysisesti, henkisesti tai hengellisesti ovat palaneet karrelle. "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon."(Matt. 11:28)

Joulu ei ole vain tasokasta tunnelmaa ilman sisältöä. Joulu ei ole vain omiin muistoihin kohdistunutta kaihomielisyyttä. Joulu on pysähtymistä miettimään sitä, mitä kerran Betlehemissä tapahtui ja mitä siitä meille on sanottu. Jouluna katse kääntyy Kristuksen syntymään ja niihin sanoihin, joita kerran lausuttiin. Marian tavoin voimme keskittyä siihen, mikä on tapahtunut ennen meitä. Minun uskoni perustuu siihen, että Jumala on jo ennen minua tehnyt uskomisen mahdolliseksi. Kristus on valmistanut juhlan.

Joulun voima on siinä, ettei sitä tarvitse keksiä uudelleen. Ei ole pakko luoda uusia juhlimisen aiheita, koska juhla on jo olemassa. Vuosisatoja ennen minua on tapahtunut se, minkä vuoksi minäkin voin juhlia."

(Eero Huovinen)

Maan paimenet ja taivaan enkelit

Juhani Rekola:

"Ilo pimeydessä"

(Kirjapaja 2013)

"Kaksi ryhmää kuuluu mukaan ensimmäiseen jouluyöhön: paimenet ja enkelit. Erilaisia he ovat. Paimeniin ei liity mitään ongelmia; sitä enemmän enkeleihin. Enkelit edellyttävät ja odottavat uskoa. Paimenet ovat maan päällä. Enkelit ovat taivaassa. Jouluyönä syntyy kuitenkin yhteys heidän välilleen. Heidän kohtaamisessaan on syvää vertauskuvallisuutta. Jotain tärkeää se kertoo meille.

Paimenia oli kaitsemassa laumaansa ensimmäisenä jouluyönä. He eivät olleet niitä raamatullisia paimenia, jotka ohjaavat ja johtavat ja ovat siksi tulleet taivaallisten esikuvaksi. "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu." "Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammastensa edestä." Joulun paimenet eivät johda ja ohjaa, vaan he valvovat ja tekevät työtä. He edustavat sitä joukkoa, joka täällä maan päällä elää , tekee työtä ja vaeltaa, harmaata kansaa. He ovat yötyössä ja siksi väsyneitä. Eivät he valvo taivaan tähden, vaan maan tähden, työn tähden. Tuskin joulun paimenet odottivat mitään taivaallisia ilmestyksiä. Kaikki tuli heille täytenä yllätyksenä."

(Juhani Rekola)

"Enkelit eivät näytä kuuluvan meidän maailmaamme. Raamatullisia he kuitenkin ovat. Yleensä Raamatussa puhutaan heistä varoen. Suurten ratkaisujen hetkinä he saapuvat. He tuovat taivaallisia viestejä ja vievät takaisin maallisia. Enkeli Gabriel liittyy erityisesti joulun tapahtumiin. Lopussa koko Raamattu on täynnä enkeleitä.

Tämän päivän enkelit liikkuvat valepuvussa - ehkä niin on aina ollut. Heidän siipensä ovat peitetyt, niin että emme kohta tunne heitä. Puhumme suojelusenkeleistä. He ovat usein niitä ihmisiä, jotka auttavat, rakastavat, holhoavat. Millään tilastoilla ja tutkimuksilla ei heidän työnsä tuloksia voida mitata. Ehkä emme lainkaan koe heidän apuaan, vaikka voimme siitä elää. Kaikkea mitä on, emme koe. Usein enkelten työ tuntuu kokonaan epäonnistuvan. Heidän pukunsa voi olla myös hyvin tumma. Sairaus saattaa olla enkeli. Viimeisenä vierellämme seisoo kuoleman enkeli ja ottaa vastaan elämän enkeliltä omansa. Monessa muodossa saatamme kuulla enkelten siipien havinaa.

Tässä voi esittää jälleen Jeremias Gotthelfin ajattuksen: "Kuitenkin kulkee vielä monia enkeleitä läpi maailman. Tulenliekit ovat Herran enkelitä ja niin myös vesivirrat. Kerjäläisiä lähettää Herra ja kutsuu meitä heidän kauttaan joskus viisauteen, joskus laupeuteen. Kiviä panee Herra meidän tiellemme ja antaa kasteen langeta jalkoihimme. Kaikki ne ovat Jumalan enkeleitä. Niitten kautta puhuu yhätä Herran ääni meidän sydämellemme, ja hän ilmestyy jokaisessa pensaassa, jokaisessa lähteessä, joka kumpuaa kalliosta. Voi, kenellä olisi silmät, että hän näkisi hänet kaikkialla!"

Kuitenkin paimenten ja enkelten kohtaamisessa on kysymys vielä enemmästä, vielä todellisemmasta. Ei tarvitse vetäytyä hämyyn ja usvaan. Salaperäisistä asioista ei saa puhua salaperäisesti (Goethe) Paimenten ja enkelten tapaaminen kertoo todellisuuden kahdesta puolesta. Voimme kieltää jommankumman. Voimme uskoa vain maahan ja paimeniin. Voimme katsoa vain taivaaseen ja enkeleihin. Molemmissa tapauksissa unohtuu toinen puoli. Jäljelle jäävä ei silloin osittaisena, murtuneena ja puutteellisena ole sekään aito ja todellinen."

(Juhani Rekola)

"Saamme uskoa sekä paimeniin että enkeleihin. Jollei paimenia ole, ei tarvita enkeleitäkään. Mutta paimenet ovat. Heistä puhutaan jouluevankeliumeissa jo ennen enkeleitä. Jouluevankeliumi ei ala taivaasta laskeutuaakseen sitten maan päälle. Se alkaa maan päältä: "Ja tapahtui niinä päivinä...." Mitä silloin tapahtui, liittyy Rooman keisariin ja verotukseen. Sitten puhutaan myös enkeleistä. Emme saa sivuuttaa heitäkään, sillä juuri niin helposti tapahtuu. Jollei ole enkeleitä, on sääli paimenia. Ilman enkeleitä tämä maailma on harmaa ja kirkkautta vailla."

(Juhani Rekola)

Adventti on joulun johdanto

Juhani Rekola:

"Ilo pimeydessä"

(Kirjapaja 2013)

"Adventin odotus on kaksiosaista. Se edeltää joulun aikaa. Samalla se on valmistusta tapahtumiin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Jeesus saapuu viimeisen kerran Jerusalemiin. Kaupunki kiehuu odotusta ja toiveita, näkyjä ja unia. Jerusalemin adventti on punainen, kuten myös adventin väri on punainen, sinipunainen. Adventtiaika on sekä joulun että kärsimyshistorian johdanto. Se on täynnä iloa ja katumusta. 

Välttämätöntä on, että tämä punainen odotus saa selvän muodon ja suuntautuu tarkaan kohteeseen. Toivo ja toiveet saattavat ilmetä unina ja näkyinä. Hyvä on erottaa ne toisistaan. Unet ovat kokonaan meistä. Ne ovat samaa kudetta kuin mekin. Unet eivät merkitse mitään. Jos ne näyttävät sitä tekevän, onkin jo kysymys näyistä. Näyt ovat tietysti myös osittain meistä, koska me näemme ne. Ne kuitenkin myös annetaan meille. Ne kertovat edessä olevasta ja tulevasta.

Näyt toteutuvat suurina armoituksen hetkinä. Suuria ja kirkkaita näkyjä on vain harvoille annettu. Monet kuitenkin näkevät näkyjä olematta niistä itse tietoisia. Heidän näkynsä ovat punotut arkeen, tuttuun ja tavanomaiseen. Armoitus on jatkuvaa, ja siksi ei näkijä ole siitä kenties lainkaan tietoinen."

(Juhani Rekola)

"Näky on todistamassa, että meidän ulkopuolellamme on jotain, joka heijastuu meistä kuin kuvastimesta, vaikka särkyneenäkin. Se vakuuttaa, että täällä maan päällä ja tässä elämässä ei mikään ole lopullista ja valmista. Kaikki viittaa yli itsensä. Tätä tarkoittaa sana symboli, josta myös joulun yhteydessä paljon puhutaan. Kreikankielinen sana merkitseee yhteenasettamista, yhteenheittoa. Siinä oli alun perin kysymys merkistä, jonka avulla tunnettiin toinen toisensa. Raha ehkä murrettiin kahteen osaan. Eroavat ystävät saivat nämä osat. Jos toinen sitten lähetti vieraansa ystävänsä luo, hän antoi hänelle oman rahanosansa. Jos osat sitten sopivat yhteen, oli se merkki siitä, että kaikki oli kuiten olla piti. Symbolissa on kysymys sekä murtunneesta että täydennyksestä. Se ei esitä, edusta toista. Se on jo itse todellinen. Epätäydellisenä se kuitenkin julistaa täydellisen olemassaoloa ja tulevaa yhtymistä.

Jeesuksen syntymää edeltävät monet symbolit, ihmeelliset enteet, merkit, vertaukset. Niitä on paljon Vanhassa testamentissa. Paratiisissa tapahtuva käärmeen kiroaminen on lupaus sen ihmisen tulemisesta, joka on kerran murtava pimeyden ja synnin mahdin. Jeesuksen syntymän vertauksia ovat Moosekselle palavassa pensaassa ilmestyvä Jumala, Aaronin viheriöitsevä sauva, Iisain kannosta puhkeava virpi. Pimeydessä vaeltava kansa saa nähdä valkeuden. Beetlehem on se paikka, jossa Hallitsija syntyy. Meidän on vain muistettava, että nämä kaikki ovat ennustuksia meistä katsoen. Me näemme yhteen liitetyn rahan, ja silloin ymmärrämme, että se murtunut puolisko, jota kerran katselimme, oli kertomassa tästä myöhemmin toteutuneesta yhteenasettamisesta."

(Juhani Rekola)

"Elämme maailmassa, jossa kaikki on vertausta, symbolia, epätäydellistä ja viittaamassa kohti täydellistä. Odotamme murtuneen äärellä sitä, mikä on kerran oleva kokonaista. Odottaminen merkitsee kieltäytymistä hyväksymästä nykyhetkeä, sen ehtoja, tämän hetken tilannetta, kuolevaisuuttamme. Emme kuitenkaan jaa elämää odotukseen ja täyttymykseen. Jo odottaminen on toiveen kohteen ennakoimista. Odottaminen, tulevaisuus, antaa värin nykyhetkelle. Mitä enemmän se on mukana, sitä selvempänä näemme nykyhetken. Siksi emme koskaa täysin käsitä nykyisyyttä, koska emme tunne koko tulevaisuutta. Tulevalle on kuitenkin rakennettava.

Elämämme jännitys on sanomaton: siinä ovat nykyhetki ja tulevaisuus punoutuneet yhteen. Toisaalta elämä on ihmeellinen, koska se on ainutkertainen mahdollisuus. Toisaalta siinä on paljon sellaista, joka varjostaa kaiken ihmeellisyyttä. Mikään ei ole täydellistä, ja kuitenkin kaikki epätäydellinen on viittaamassa kohti täydellisyyttä. Kaikki on symbolia. Ilman toivoa näemme vain murtuneen. Toivo saa näkemään, että murtunut on lupaus korjaamisesta."

(Juhani Rekola)

"Ilosta tahtoo tämä kirja jouluevankeliumin mukaan kertoa - ilosta pimeydessä ja kuoleman varjon maassa vaeltavalle kansalle. Siinä ovat mukana molemmat aiheet: niin pimeä kuin valkeneva. Sanoma on tarkoitettu juuri meille eikä vain kaikelle kansalle, josta ehkä suljemme itsemme pois. Angelus Silesius kirjoittaa: "Vaikka Kristus syntyisi tuhat kertaa Beetlehemissä, mutta ei sinun sydämessäsi, niin iäksi olet kadotettu!"

Näin toistuu yhäti joulun ihme. Beetlehem on kaikkialla."

(Juhani Rekola)