Meidät on kutsuttu eri tavoin

Piispa Kaarlo Kalliala

aamumessu Maarin kirkossa

9.5.2014

(saarna kokonaisuudessaan

löytyy  >täältä<)

"Vaikka meidät kaikki on kutsuttu, meidät on kutsuttu eri tavoin. Toinen on se, joka liekehtii Jeesuksen häntä kohtaan osoittamasta rakkaudesta ja toinen se, joka korventuu rakkaudesta Jeesukseen.

Toiselle usko on lääke, toiselle avoin haava; toiselle Jumala on avoin syli johon nousta milloin tahtojaan, toiselle poistuva selkä jonka vaivoin saa pidettyä näköpiirissään. Toinen kokee armoa, anteeksiantamusta ja jopa autuutta, toinen ei koe mitään, vaan enintään aavistelee ja ehkä toivoo.

Ihminen on liian pieni ja elämä on liian lyhyt, jotta Jumalaa voisi maistaa, ajatella tai seurata kovinkaan monella tavalla. "Usko on tie ja Jumalan-tuntemus on tie"; ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää vastata siihen kutsuun, jonka on saanut.

Kristillinen usko on Kristuksen seuraamista. Se ei tarkoita hänen jäljittelemistään, vaan hänen läsnäolossaan elämistä ja asettumista vuorovaikutukseen hänen kanssaan. Se on liikkeellä oloa. Se merkitsee menemistä sinne minne ei omista lähtökohdistaan olisi osannut, voinut tai halunnut mennä.

Siinä on jotakin vääjäämätöntä ja käpertymätöntä; yhtä aikaa kuin se on vastustamatonta ja lumoavaa se huimaa ja vapisuttaa. Se on aivan liikaa, se on mahdotonta - eikä mitään muuta mahdollisuutta kuitenkaan ole, jos kerran, jos kerrankin, on saanut osuman sanoista:"Seuraa sinä minua."

Älä mittaa mitään muilla. Älä katso sivuun, katso minuun. Seuraa sinä."

(Kaarlo Kalliala)

Seitsemän vapaata viikkoa

Sakari Lehmuskallio (toim.)

"Seitsemän vapaata viikkoa

  - mahdollisuus paastoajaksi"

(1988)

"Olemme riippuvaisia tietystä televio-ohjelmasta, vaatteista, makupalasta, toisten mielipiteistä tai mistä tahansa elämän pienistä asiasta, joka sitoo. Haluaisimme irrottautua kahlitsevista asioista, mutta tunnemme ettei meiltä löydy voimia muutokseen. Monen vaikean asian kanssa tarvitsemme toisia tueksemme. Tarvitsemme yhdessä kilvoittelua, Jumalan edessä pysyttelyä, hiljaista rukousta.

"Seitsemän vapaata viikkoa" ei merkitse vain paastoamista lihasta tai kahvista, se voi olla mikä tahansa asia, jonka kanssa haluan tehdä rajanvetoa elämässäni. Jos ajankäytön jäsentäminen tuottaa minulle sekaannusta, voisinko sitoutua paaston aikana sen jäsentämiseen. Kenties haluan käydä jumalanpalveluksessa säännöllisesti, mutta en ole pystynyt pitämään siitä kiinni.

Voisinko seitsemän viikon ajan etsiytyä jumalanpalveluksen lähteille? Se elvyttäisi elämääni hengellisesti ja henkisesti."

(Sakari Lehmuskallio)

"Paasto ei ole pakkoa, säännön noudattamista, mukautumista, vaan uskaltautumista itsensä ja maailman tutkisteluun, uusien kokemusten äärelle. Tähän tarvitaan pitkäjänteisyyttä ja kestävyyttä.

Paastosta huolimatta syöty lihanpala ja juotu lasillinen viiniä eivät kumoa paaston perusajatusta, vaan pikemminkin väärän kytkennän määräyksiin ja sidonnaisuuksiin. Epärehellisyys itseä kohtaan tulee paaston rikkoutumisessa ehkä myös paljastetuksi.

Paaston johdantokysymyksenä voisi olla: Mikä on meille hyväksi?

"Sillä kaikki on luvallista, mutta kaikki ei ole hyödyksi." (1Kor 10:23)

Kokemus sanoo, ettemme useinkaan tiedä, mikä on meille hyväksi ja että teemme sitä mitä itse asiassa vihaamme. Siksi myös paasto on itsensähallitsemisen harjoitusta, omien ja yhteisön asettamien pakkojen alta vapautumista. Paastonaika on varattu konkreettiselle uskonharjoitukselle, jossa pyhälle ja parantumiselle on varattu tilaa. Tarvitaan erikseeen otettua aikaa, jotta voisimme käydä vaikean tehtävän eteen: muuttaa itseämme tai suostua muutettavana olemiseen."

(Sakari Lehmuskallio)

"Paaston fyysiseen puoleen liittyy myös laajempi näkökulma: luonnonvaroja tuhlailevasta elämäntavasta luopuminen ja yksinkertaisen perustarpeet tyydyttävän elämäntavan löytyminen.

Psykologinen merkitys paastolle löytyy, kun paasto harjaannuttaa ihmistä oman elämän hallintaan tahdon lujittumisen ja mielen hiljentämisen kautta. Paasto auttaa myös torjumaan kiireisen elämäntahdin ja elintason tavoittelun luomaa paineista elämäntapaa.Tätä kautta paastolla on merkitystä ihmisen henkisen terveyden kannalta.

Hengellisestä näkökulmasta katsoen paasto merkitsee hiljentymistä Jumalan eteen. Rukous ja mietiskely paaston elementteinä auttavat ihmistä kuulemaan sisäistä ääntään ja herkistämään omantuntonsa toiminta.

Paasto on ymmärretty väärin, jos "sinä et saa"-lauseet nousevat keskeisiksi. Kieltojen sijaan uusien kyllä-lausahduksien tulisi nousta esille. Paastossa ei ole kysymys siitä, että harjoitetaan askeesia tai luovutaan vanhasta, vaan rohkeudesta kohdata uusi elämisen tapa ja uusia kokemuksia. Paastossa ei ole kysymys annettujen kaavojen noudattamisesta, vaan omien kysymysten ja ongelmien edessä seisomisesta.

On kysymys siitä, että parantumiselle ja totuudelle annetaan mahdollisuus. Kuullaan omia ääniä ja omia rukouksia. Paastonaika voi olla askel muutoksen tiellä, joka vie toivottuun suuntaan."

(Sakari Lehmuskallio)

Puiden latvoissa hiljaisuus

"Vuorten yllä

äänetön.

Puiden latvoissa

hiljaisuus.

Metsän linnut

vaiti.

Pian

sinä."

(Bo Carpelan)

Isä itse rakastaa teitä

Wilfrid Stinissen:

"Tämä on Herran päivä"

(Karas-Sana 1995)

"Olisi hyödyllistä harjoitusta yrittää tiivistää Kristuksen ilosanoma yhteen lauseeseen. Sellaiset asiat, jotka on ymmärtänyt, osaa tavallisesti sanoa vähin sanoin. Jos tarvitsemme paljon sanoja jonkin asian selittämiseksi, se on usein merkki siitä, ettemme ole kunnolla käsittäneet asian ydintä.

Jos siis pitäisi ilmaista evankeliumi lyhyesti, jotkut ehkä sanoisivat, että siinä on kysymys kääntymksestä, toiset sanoisivat sen tärkeimmäksi sanomaksi, että meidän on rakastettava toisiamme. Monet muutkin vaihtoehdot ovat mahdollisia. Itse ehdottaisin koko evankeliumin tiivistymäksi näitä Jeesuksen sanoja: "Isä itse rakastaa teitä." (Joh. 16:27)

(Wilfrid Stinissen)

"Jos tiedät, että Isä rakastaa sinua, jos tiedät sen koko olemuksellasi, silloin sydämesi on löytänyt kotinsa. Silloin evankeliumissa ei ole kysymys siitä, että sinun on tehtävä sitä tai tätä. Silloin kysymys on vain siitä, että luotamme hänen rakkauteensa ja otamme sen vastaan.

Jos tiedät että sinua rakastetaan, silloin sinulla ei voi myöskään olla mitään todellisia huolia. "Älkää siis murehtiko", Jessus sanoo. "Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä." (Matt. 6:31-32)

Murehtiminen merkitsee luottamuksen puutetta. On tärkeää tehdä ero murehtimisen ja aiheellisen huolenpidon välillä, jota sinun on harjoitettava omista ja toisten asioista. Murehtiminen, kouristuksenomaisen levottomuuden muodossa, on täysin järjetöntä, jos tiedät, että Isäsi huolehtii sinusta ja hoitaa kaikki tarpeesi. Elämäsi voi täyttyä järkkymättömällä rauhalla sen takia, että hän rakastaaa sinua enemmän kuin sinä voit rakastaa itseäsi."

(Wilfrid Stinissen)

Hiljaisuuden kasvupohja

Anna-Maija Raittila:

"Niin kevyt on rakkaus 

- ikkunoita luottavaiseen elämään"

(Kirjapaja 2012)

"Onkohan niin, että moni pakenee hiljaisuutta kiireeseen tai meteliin siksi, että hiljaisuudessa ei voi paeta mitään?

Sinä itse olet oman hiljaisuutesi asunto. Sinä itse olet sen kasvupohja, ja nyt haluat varjella tätä hentoa kasvua, kuin hauraana tuoksuvaa tainta.

Anna aikaa hiljentymiselle. Ja hiljentyessä annan elävän, Kristukselta tulevan sanan kohota kuuluviin itsessäsi. Muuta se heti teoksi.

Kuulosteleva hiljaisuus voi vähä vähältä muuttua perusasenteeksi. Alamme viihtyä matalalla, ja tällainen suojaton, huomaamaton oleskelu vetää meitä omalla painollaan yksityisyydestä yhteyteen. Se ei ole sulautumista massaan, vaan mielen herkitymistä kaikelle häviävänkin pienelle, mitä ympärillä on.

Haluan olla mukana kantamassa hiljaisuutta, jossa sana on kätkössä ja odottaa täyttymistään. Hiljaa kuulostellen haluan olla virittämässä ilmapiiriä, jossa murros saa kasvutilaa. Murtumiselle, muuttumiselle, pyydän sydämessäni tilaa. Tule, Pyhä Henki Luoja!"

(Anna-Maija Raittila)

Itkusta pitkään iloon

Eero Huovinen:

"Pitkä ilo -

Joulun evankeliumi"

(WSOY 2002)

"Yhä uudelleen häkellyn siitä, miten rikas tämä jouluevankeliumi on. Joskus tuntuu, että siinä on sanottu kaikki, mikä kristillisessä uskossa on tärkeää. Lukkaan sanat eivät milloinkaan tunnu loppuun kalutulta. Usein löydän samasta kohdasta uusia vivahteita, rikkauksia, joiden ohi olen aiemmin kulkenut. Jouluevankeliumi on pitkä ilo.

Vanhemmat varoittivat lapsiaan: itku pitkästä ilosta. Jouluevankeliumin sanoma on toinen: pitkä ilo pitkien itkujen keskelle. Joulu osoittaa ja lahjoittaa ilon. Se ei tosin aina poista ihmisen itkua, mutta tuo surujen sekaan oikean ilon.

Joulun ilo on pitkä silläkin tavalla, että sen vaikutus ulottuu iankaikkisuuteen asti. Itkujen keskellä on vaikea luottaa ilon kestävyyteen. Käsityskykymme vajavuus ja uskomme heikkous eivät kuitenkaan estä Jumalaa toteuttamasta joulun pitkää iloa. Koko maallisen elämämme ajan joulun ilo on vain alkavaa iloa. Keskeytymätön ja lopullinen ilo on todellisuutta vasta sitten, kun pääsemme Jumalan luo taivaaseen."

(Eero Huovinen)

"Moni arvelee, ettei tarvitse Jumalan kanssa mitään paikkoja eikä rakennuksia, saati laitoksia. Metsä on minun kirkkoni. Luonnossa kohtaan Jumalan. Sydän riittää.

Uskon kuitenkin, että oikea usko sitoutuu paikkaan ja aikaan. Ei ole kristinuskoa ilman paikkaa eikä Betlehemiä. Pelkkä sydämen joulu on liian hataralla pohjalla. Tarvitaan kaksi joulua, ensin Betlehemin joulu ja sitten sydämen joulu, tässä järjestyksessä.

Ilman historiallista pohjaa joulusta tulee omien mielentilojemme heijastuma tai toiveuni. Jos vietämme vain oman sydämemme joulun ilman Betlehemiä, silloin joulu on omien elämystemme ja toiveittemme varassa oleva juhla. Itse keksittyä joulua voi toki kehittää kulloistekin tarpeitten mukaan, mutta juuret puuttuvat.

Jos meillä on vain sydämen joulu, joulu menettää aidon aiheensa. Se kadottaa sekä historiallisen että jumalallisen alkuperänsä. Ihmisen oman sydämen joulu tuo iloa vain sen verran kuin itse itsellemme kykenemme antamaan. Joulu, jonka teemme omaan sydämmeemme, on keinotekoinen joulu. Onhan se jotakin - mutta entä pitkän päälle?

Kristinusko ei ole vain menneisyyden tapahtumien rekisteröimistä, ei pelkkää haaveellista vanhojen asioiden muistelemista. Betlehemin joulu ei saa jäädä Betlehemiin, vaan sen on tultava meidän omaksi jouluksemme. Kristus syntyy kaksi kertaa, ensin Betlehemissä, sitten meidän sydämeemme. Kerran hän syntyi pienenä lapsena Marian ja Joosefin perheeseen. Sydämen joulussa hän syntyy uudelleen sisimpäämme. Jeesus-lapsi syntyy seimeen, mutta ei jää heinien keskelle.

Jos minulla on nämä kaksi joulua, ensin Betlehemin joulua ja sitten sydämen joulu, minulla on kaikki, mitä tarvitsen."

(Eero Huovinen)

"Niin kuin paimenet eivät osanneet ennakoida tai valmistella enkelin tuloa, niin on Jumalakin aina yllätys. Kristinusko ei ole logiikkaa eikä päättelyä, vaan inhimillisten mittapuiden mukaan satunnainen ilmiö. Filosofiassa käytetään sanaa kontingentti kuvaamaan tapahtumaa, jonka toteutumista ei voida arvata, ei olettaa eikä järkiperäisesti päätellä. Jotain ainutkertaista vain tapahtuu. Jeesuksen syntymä oli kontingentti tapahtuma, yhtäkkiä toteutunut ihme.

Yhtäkkiset taphtumat tulevat meidän ulkopuoleltamme. Teologit puhuvat, että Jumala tulee ihmisen luokse ab extra, ulkopuolelta. Jumala ei ole ihmisen luonnollisen uskonnollisuuden tuote, vaan itsessään riippumaton Todellisuus. Me ihmisen emme ole Jumalan luojia, vaan ainoastaan hänen vastaanottajiaan.

Jumalaa ei siis ennakoida eikä tilata. Hän antaa armonsa silloin kun haluaa. Kipeää tekee, kun hän ei vastaa silloin, kun eniten häntä tarvitsisimme. Jumalan, enkelin, ihmeen ja armon luonteeseen kuuluu yllätyksellisyys ja ennakoimattomuus.

Joulu on joulun sanoman kohteeksi joutumista. Me emme valmistautumisellamme saa aikaan Jumalan tulemista luoksemme. Voimme korkeintaan vähän odottaa, rukoille ja pelätä. Joulu alkaa siitä, että Jumala tulee ja puhuu meille. Joulu on sanan ja Sanan eli  Kristuksen juhla. Joulu ei ole sitä, että ihminen keksii sanoja joulusta, vaan joulu on sitä, että Jumala sanoo meille."

(Eero Huovinen)

"Joulu tulee tavallisten ihmisten luokse. Jeesus ei syntynyt Jerusalemissa, eikä hänen syntymäänsä ilmoitettu ensin ruhtinaille. Jumala ei etsi sellaisia, jotka olisivat ulkonaisesti edustavia tai uskonnollisesti sopivia. Joulu tulee itsensä tavanomaisiksi tuntevien ihmisten luo. Jos siis tunnet itsesi harmaaksi ja juhlattomaksi, voit olettaa, että joulu ja Jumala ovat kiinnostuneita tulemaan luoksesi.

Joulu tulee nääntyneiden ja uupuneiden luo. Jumala tulee niiden luo, joiden voimat ovat loppuneet kesken. Joulu ja Jumala tulevat niiden luo, jotka fyysisesti, henkisesti tai hengellisesti ovat palaneet karrelle. "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon."(Matt. 11:28)

Joulu ei ole vain tasokasta tunnelmaa ilman sisältöä. Joulu ei ole vain omiin muistoihin kohdistunutta kaihomielisyyttä. Joulu on pysähtymistä miettimään sitä, mitä kerran Betlehemissä tapahtui ja mitä siitä meille on sanottu. Jouluna katse kääntyy Kristuksen syntymään ja niihin sanoihin, joita kerran lausuttiin. Marian tavoin voimme keskittyä siihen, mikä on tapahtunut ennen meitä. Minun uskoni perustuu siihen, että Jumala on jo ennen minua tehnyt uskomisen mahdolliseksi. Kristus on valmistanut juhlan.

Joulun voima on siinä, ettei sitä tarvitse keksiä uudelleen. Ei ole pakko luoda uusia juhlimisen aiheita, koska juhla on jo olemassa. Vuosisatoja ennen minua on tapahtunut se, minkä vuoksi minäkin voin juhlia."

(Eero Huovinen)

Maan paimenet ja taivaan enkelit

Juhani Rekola:

"Ilo pimeydessä"

(Kirjapaja 2013)

"Kaksi ryhmää kuuluu mukaan ensimmäiseen jouluyöhön: paimenet ja enkelit. Erilaisia he ovat. Paimeniin ei liity mitään ongelmia; sitä enemmän enkeleihin. Enkelit edellyttävät ja odottavat uskoa. Paimenet ovat maan päällä. Enkelit ovat taivaassa. Jouluyönä syntyy kuitenkin yhteys heidän välilleen. Heidän kohtaamisessaan on syvää vertauskuvallisuutta. Jotain tärkeää se kertoo meille.

Paimenia oli kaitsemassa laumaansa ensimmäisenä jouluyönä. He eivät olleet niitä raamatullisia paimenia, jotka ohjaavat ja johtavat ja ovat siksi tulleet taivaallisten esikuvaksi. "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu." "Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammastensa edestä." Joulun paimenet eivät johda ja ohjaa, vaan he valvovat ja tekevät työtä. He edustavat sitä joukkoa, joka täällä maan päällä elää , tekee työtä ja vaeltaa, harmaata kansaa. He ovat yötyössä ja siksi väsyneitä. Eivät he valvo taivaan tähden, vaan maan tähden, työn tähden. Tuskin joulun paimenet odottivat mitään taivaallisia ilmestyksiä. Kaikki tuli heille täytenä yllätyksenä."

(Juhani Rekola)

"Enkelit eivät näytä kuuluvan meidän maailmaamme. Raamatullisia he kuitenkin ovat. Yleensä Raamatussa puhutaan heistä varoen. Suurten ratkaisujen hetkinä he saapuvat. He tuovat taivaallisia viestejä ja vievät takaisin maallisia. Enkeli Gabriel liittyy erityisesti joulun tapahtumiin. Lopussa koko Raamattu on täynnä enkeleitä.

Tämän päivän enkelit liikkuvat valepuvussa - ehkä niin on aina ollut. Heidän siipensä ovat peitetyt, niin että emme kohta tunne heitä. Puhumme suojelusenkeleistä. He ovat usein niitä ihmisiä, jotka auttavat, rakastavat, holhoavat. Millään tilastoilla ja tutkimuksilla ei heidän työnsä tuloksia voida mitata. Ehkä emme lainkaan koe heidän apuaan, vaikka voimme siitä elää. Kaikkea mitä on, emme koe. Usein enkelten työ tuntuu kokonaan epäonnistuvan. Heidän pukunsa voi olla myös hyvin tumma. Sairaus saattaa olla enkeli. Viimeisenä vierellämme seisoo kuoleman enkeli ja ottaa vastaan elämän enkeliltä omansa. Monessa muodossa saatamme kuulla enkelten siipien havinaa.

Tässä voi esittää jälleen Jeremias Gotthelfin ajattuksen: "Kuitenkin kulkee vielä monia enkeleitä läpi maailman. Tulenliekit ovat Herran enkelitä ja niin myös vesivirrat. Kerjäläisiä lähettää Herra ja kutsuu meitä heidän kauttaan joskus viisauteen, joskus laupeuteen. Kiviä panee Herra meidän tiellemme ja antaa kasteen langeta jalkoihimme. Kaikki ne ovat Jumalan enkeleitä. Niitten kautta puhuu yhätä Herran ääni meidän sydämellemme, ja hän ilmestyy jokaisessa pensaassa, jokaisessa lähteessä, joka kumpuaa kalliosta. Voi, kenellä olisi silmät, että hän näkisi hänet kaikkialla!"

Kuitenkin paimenten ja enkelten kohtaamisessa on kysymys vielä enemmästä, vielä todellisemmasta. Ei tarvitse vetäytyä hämyyn ja usvaan. Salaperäisistä asioista ei saa puhua salaperäisesti (Goethe) Paimenten ja enkelten tapaaminen kertoo todellisuuden kahdesta puolesta. Voimme kieltää jommankumman. Voimme uskoa vain maahan ja paimeniin. Voimme katsoa vain taivaaseen ja enkeleihin. Molemmissa tapauksissa unohtuu toinen puoli. Jäljelle jäävä ei silloin osittaisena, murtuneena ja puutteellisena ole sekään aito ja todellinen."

(Juhani Rekola)

"Saamme uskoa sekä paimeniin että enkeleihin. Jollei paimenia ole, ei tarvita enkeleitäkään. Mutta paimenet ovat. Heistä puhutaan jouluevankeliumeissa jo ennen enkeleitä. Jouluevankeliumi ei ala taivaasta laskeutuaakseen sitten maan päälle. Se alkaa maan päältä: "Ja tapahtui niinä päivinä...." Mitä silloin tapahtui, liittyy Rooman keisariin ja verotukseen. Sitten puhutaan myös enkeleistä. Emme saa sivuuttaa heitäkään, sillä juuri niin helposti tapahtuu. Jollei ole enkeleitä, on sääli paimenia. Ilman enkeleitä tämä maailma on harmaa ja kirkkautta vailla."

(Juhani Rekola)

Adventti on joulun johdanto

Juhani Rekola:

"Ilo pimeydessä"

(Kirjapaja 2013)

"Adventin odotus on kaksiosaista. Se edeltää joulun aikaa. Samalla se on valmistusta tapahtumiin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Jeesus saapuu viimeisen kerran Jerusalemiin. Kaupunki kiehuu odotusta ja toiveita, näkyjä ja unia. Jerusalemin adventti on punainen, kuten myös adventin väri on punainen, sinipunainen. Adventtiaika on sekä joulun että kärsimyshistorian johdanto. Se on täynnä iloa ja katumusta. 

Välttämätöntä on, että tämä punainen odotus saa selvän muodon ja suuntautuu tarkaan kohteeseen. Toivo ja toiveet saattavat ilmetä unina ja näkyinä. Hyvä on erottaa ne toisistaan. Unet ovat kokonaan meistä. Ne ovat samaa kudetta kuin mekin. Unet eivät merkitse mitään. Jos ne näyttävät sitä tekevän, onkin jo kysymys näyistä. Näyt ovat tietysti myös osittain meistä, koska me näemme ne. Ne kuitenkin myös annetaan meille. Ne kertovat edessä olevasta ja tulevasta.

Näyt toteutuvat suurina armoituksen hetkinä. Suuria ja kirkkaita näkyjä on vain harvoille annettu. Monet kuitenkin näkevät näkyjä olematta niistä itse tietoisia. Heidän näkynsä ovat punotut arkeen, tuttuun ja tavanomaiseen. Armoitus on jatkuvaa, ja siksi ei näkijä ole siitä kenties lainkaan tietoinen."

(Juhani Rekola)

"Näky on todistamassa, että meidän ulkopuolellamme on jotain, joka heijastuu meistä kuin kuvastimesta, vaikka särkyneenäkin. Se vakuuttaa, että täällä maan päällä ja tässä elämässä ei mikään ole lopullista ja valmista. Kaikki viittaa yli itsensä. Tätä tarkoittaa sana symboli, josta myös joulun yhteydessä paljon puhutaan. Kreikankielinen sana merkitseee yhteenasettamista, yhteenheittoa. Siinä oli alun perin kysymys merkistä, jonka avulla tunnettiin toinen toisensa. Raha ehkä murrettiin kahteen osaan. Eroavat ystävät saivat nämä osat. Jos toinen sitten lähetti vieraansa ystävänsä luo, hän antoi hänelle oman rahanosansa. Jos osat sitten sopivat yhteen, oli se merkki siitä, että kaikki oli kuiten olla piti. Symbolissa on kysymys sekä murtunneesta että täydennyksestä. Se ei esitä, edusta toista. Se on jo itse todellinen. Epätäydellisenä se kuitenkin julistaa täydellisen olemassaoloa ja tulevaa yhtymistä.

Jeesuksen syntymää edeltävät monet symbolit, ihmeelliset enteet, merkit, vertaukset. Niitä on paljon Vanhassa testamentissa. Paratiisissa tapahtuva käärmeen kiroaminen on lupaus sen ihmisen tulemisesta, joka on kerran murtava pimeyden ja synnin mahdin. Jeesuksen syntymän vertauksia ovat Moosekselle palavassa pensaassa ilmestyvä Jumala, Aaronin viheriöitsevä sauva, Iisain kannosta puhkeava virpi. Pimeydessä vaeltava kansa saa nähdä valkeuden. Beetlehem on se paikka, jossa Hallitsija syntyy. Meidän on vain muistettava, että nämä kaikki ovat ennustuksia meistä katsoen. Me näemme yhteen liitetyn rahan, ja silloin ymmärrämme, että se murtunut puolisko, jota kerran katselimme, oli kertomassa tästä myöhemmin toteutuneesta yhteenasettamisesta."

(Juhani Rekola)

"Elämme maailmassa, jossa kaikki on vertausta, symbolia, epätäydellistä ja viittaamassa kohti täydellistä. Odotamme murtuneen äärellä sitä, mikä on kerran oleva kokonaista. Odottaminen merkitsee kieltäytymistä hyväksymästä nykyhetkeä, sen ehtoja, tämän hetken tilannetta, kuolevaisuuttamme. Emme kuitenkaan jaa elämää odotukseen ja täyttymykseen. Jo odottaminen on toiveen kohteen ennakoimista. Odottaminen, tulevaisuus, antaa värin nykyhetkelle. Mitä enemmän se on mukana, sitä selvempänä näemme nykyhetken. Siksi emme koskaa täysin käsitä nykyisyyttä, koska emme tunne koko tulevaisuutta. Tulevalle on kuitenkin rakennettava.

Elämämme jännitys on sanomaton: siinä ovat nykyhetki ja tulevaisuus punoutuneet yhteen. Toisaalta elämä on ihmeellinen, koska se on ainutkertainen mahdollisuus. Toisaalta siinä on paljon sellaista, joka varjostaa kaiken ihmeellisyyttä. Mikään ei ole täydellistä, ja kuitenkin kaikki epätäydellinen on viittaamassa kohti täydellisyyttä. Kaikki on symbolia. Ilman toivoa näemme vain murtuneen. Toivo saa näkemään, että murtunut on lupaus korjaamisesta."

(Juhani Rekola)

"Ilosta tahtoo tämä kirja jouluevankeliumin mukaan kertoa - ilosta pimeydessä ja kuoleman varjon maassa vaeltavalle kansalle. Siinä ovat mukana molemmat aiheet: niin pimeä kuin valkeneva. Sanoma on tarkoitettu juuri meille eikä vain kaikelle kansalle, josta ehkä suljemme itsemme pois. Angelus Silesius kirjoittaa: "Vaikka Kristus syntyisi tuhat kertaa Beetlehemissä, mutta ei sinun sydämessäsi, niin iäksi olet kadotettu!"

Näin toistuu yhäti joulun ihme. Beetlehem on kaikkialla."

(Juhani Rekola)

Sielun harjoituksia

Jesuiitta Hans Zollerin

 > haastattelu <

Kirkko ja kaupunki-lehdessä

16.9.2013
 toimittaja Tommi Sarlin

"Haluaisitko kohdata Jumalan ja tuntea Kristuksen paremmin?

Haluaisitko seurata Kristusta ja rakastaa häntä enemmän?

Näihin päämääriin voi pyrkiä ignatiaanisissa hengellisissä harjoituksissa, joihin Suomessa voi perehtyä muun muassa ohjatuissa kahdeksaa päivää kestävissä retriiteissä. Harjoitukset saivat alkunsa Ignatius Loyolan (1491-1556) kääntymyksestä. Hän halusi auttaa myös muita tuntemaan Kristuksen paremmin.

Ignatius kutsui jesuiittoja retriittiin, jossa osallistujat eli vaeltajat vetäytyvät hiljaisuuteen 30 päiväksi. Kuukausi jakautuu neljään noin viikon mittaiseen jaksoon, joiden aikan vaeltajat pureutuvat oman hengellisen tiensä eri puoliin."

(Tommi Sarlin)

"Jesuiitta Hans Zollner on teologi ja psykoterapeutti, joka on perehtynyt terapian hengellisyyden keskinäiseen suhteeseen.

- Ignatiaaniset harjoitukset eivät avaudu lukemalla. Ne edellyttävät vetäytymistä retriittiin ja keskusteluja retriitinohjaajan kanssa. Hengellinen matka on vuoropuhelua Jumalan ja ihmisen välillä.Ohjaaja tuo vuorovaikutukseen kolmannen osapuolen, joka voi arvioida prosessia kirkon tietämyksen näkökulmasta.

Retriitit alkavat Zollnerin mukaan usein nautinnollisissa tunnelmissa. Vaeltaja kokee saavansa vihdoinkin levätä ja nukkua kunnolla. Mikään ei vaivaa.

- Kun ihminen pääsee lähemmäksi sydäntään, hän kohtaa oman haavoittuneisuutensa. Hän huomaa myös, kuinka on haavoittanut toisia.

Edetessään syvemmälle itseensä vaeltaja voi joutua kriisiin. Hän huomaa, ettei olekaan aidosti oma itsensä muille ihmisille ja Jumalalle. Moni ei halua kohdata tätä havaintoa ollenkaan, vaan peittää sen esimerkiksi äärimmäisyyksiin menevillä harrastuksilla. Tyhjyyden synnyttämä ahdistus halutaan kieltää.

- Kun arkirumba hellittää, vaeltaja saattaa huomata, ettei tiedä kuka hän sisimmässään on. Tämä voi olla masentava kokemus."

(Tommi Sarlin)

"Pakeneminen näkyy esimerkiksi siinä, kuinka paljon ihmiset käyttävät aikaa oman kehonsa parantamiseen. Olemme keskimäärin tyytymättömiä itseemme ja pyrimme täydellisyyteen. Usein näiden pyrkimysten takaa paljastuu heikko sisin.

- Kirkon yksi tehtävä voisi olla auttaa ihmisiä tutkimaan omia puolustusmekanismejaan ja näkemään itsensä haavoittuvina.

- Kirkon sanoma on, että kaikki päättyy kuitenkin hyvin. Retriitin hiljaisuudessa vaeltaja huomaa, että on olemassa joku, joka kohtaa hänet hänen yksinäisyydessään. Jumala haluaa sanoa, että hän tuntee meidät perin pohjin. Näin vaeltaja kokee tässä eräänlaisen puhdistautumisen."

(Tommi Sarlin)

"Harjoitukset päättyvät, kun vaeltaja palaa normaaliin elämäänsä. Hän palaa Jumalan luomaan maailmaan, jossa hänellä on oma kutsumuksensa. Jumala työskentelee maailmassa jatkuvasti ja haluaa, että vaeltaja elää elämänsä täydesti. Kaikkea voi tutkia avoimin mielin.

On vain koetettava löytää Jumala maailmasta. Kristus katsoi maailmaa rakastavin silmin. Hän ei tuominnut, vaan katsoi sitä rajoittamattomalla myötätunnolla.

Jeesus oli Hans Zollnerin mukaan riittävän itsevarma siihen, että hän uskalsi kohdata maailman avoimesti. Hän luotti itseensä niin paljon, että uskalsi antaa itsensä kokonaan muiden käyttöön.

Mitä enemmän annamme itsemme toisten käyttöön sitä enemmän saamme myös itsellemme. Meidän ei tarvitse kuitenkaan leikkiä Jumalaa, vaan vain etsiä häntä.

- Teologisesta näkökulmasta maailma on jo pelastettu. Meidän ei tarvitse sitä itse tehdä."

(Tommi Sarlin)

Lisäinfoa retriiteistä
  täältä ja täältä

Muuttolinnut

       

Jakaranda-kuoro:

 "Muuttolintu"

(san Anna-Mari Kaskinen, 

säv Pekka Simojoki)

Sydämen syksy

Anna-Mari Kaskinen:

Sydämen vuodenajat

(Kirjapaja 2009)

"Päivät pimenevät. Luonto on leimahtanut loistoonsa ja hiipuu lepoon.

On aika hiljentyä, kääntyä sisäänpäin, sytyttää kynttilä ja kohdata sydämen syksy.

On aika palata kesän yksinäisiltä retkiltä ja etsiytyä toisten kulkijoiden yhteyteen, jakaa eväät ja niukkuus.

On aika antaa tilaa kaihertavalle ikävälle, joka ei vielä ole saanut edes nimeä.

On aika katsoa, miten Jumala tekee työtään salatulla, väistämättömällä tavallaan luonnon kiertokulussa, ihmisen elämänkaaressa, arkipäivän hienonhienoissa säkeissä.

On aika hakeutua sammumattoman valon äärelle, lämmitettäväksi, valaistavaksi, karaistavaksi."

(Anna-Mari Kaskinen)

Muista hengittää

 

Heikki Kotila:

Hengittävä kirkko

(Pro vita mundi,

Mikko Heikan juhlakirja 2009)

"Hengitys ei ole pelkkää biologiaa, sillä se on myös ihmisen tunteisiin ja henkiseen hyvinvointiin liittyvä asia. Syvä ja rauhallinen hengitys rentouttaa ja auttaa keskittymään. 

Juuri tästä syystä hengityksen tiedostaminen ja hyvän hengityksen opettelu kuuluvat niin fyysiseen liikuntaan kuin hiljentymiseen ja meditaatioon.

Muistutus hengityksen merkityksestä on tärkeä myös kirkolle yhteisönä. Elämme ajassa, jossa kristillinen kirkko joutuu venymään mitä hankalimpiin asentoihin uudenlaisten haasteiden edessä.

Siksi jumppasaleissa kaikuva kehotus "muistakaa hengittää" sanoo jotakin hyvin tärkeää myös kirkolle. Miten ponnisteleva kirkko voisi olla myös hengittävä kirkko?"

 (Heikki Kotila)

 "Suomen kieleen on parin viimeisen vuosikymmenen aikana kotiutunut sana "spiritualiteetti". Spiritualiteetti viittaa henkeen ja on keskeinen raamatullinen käsite. Henki, hengitys ja huokaaminen ovat tärkeitä raamatullisia ilmaisuja.

Spiritualiteetista puhutaan erityisesti rukouksen, mietiskelyn ja ihmisen sisäisen uskonnollisen elämän kuvauksen yhteydessä sekä hengellisessä ohjauksessa. Spiritualiteetti liittyy olennaisesti Pyhän Hengen toimintaan ja spiritualiteetin harjoittaminen tähtää elämään Hengen voimassa ja Hengen yhteydessä.

Ihmisen henki suuntautuu Jumalaan, koska hänen olemukseensa kuuluu luomisen perusteella tarve lähestyä Jumalaa ja elää hänen yhteydessään. Augustinus sanoo: " Sinä olet luonut meidät itsellesi, ja sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon sinussa." 

Spiritualiteetin harjoittaminen voidaan ymmärtää samanaikaisesti huokaamisena Jumalan puoleen ja Jumalan omana hengittämisenä ihmisessä."

(Heikki Kotila)

"Kirkko ei voi muuttaa sitä todellisuutta, jossa se elää. Kirkon haasteeksi nousee oman hengellisen elämän vaaliminen niin, että Jumalan armo olisi löydettävissä siellä, mihin se ihmistä kutsuu.

Muuttuva aika pakottaa kirkkoa tarkistamaan toimintaansa. Muutoshaaste voi olla kuitenkin myös kiusaus. Samalla kun kirkko pyrkii ajankohtaisuuteen ja ajanmukaisuuteen, tuoreuteen ja notkeuteen, sen on kilvoiteltava uskon kuuliaisuudessa.

Miten kirkko muistaisi ja osaisi hengittää ponnistustensa keskellä elämää antavassa rytmissä?

Tehokkuutta ja tuottavuutta tavoittelevassa maailmassa kirkko julistaa armoa, kun se muistuttaa luomiskertomuksesta, jonka mukaan Jumala itsekin lepäsi luomistyönsä seitsemäntenä päivänä, sapattikäskyn levosta, kristillisestä sunnuntaista ja muista pyhistä ajoista.

Kun arjen ja pyhän vuorottelu katoaa, ihminen kärsii. Kun aina on kaikkea, mikään ei ole enää mitään. Juhlan ja arjen ero häviää. Tämä on aina auki olevan yhteiskunnan henkinen hinta.

Kirkon tehtävänä on hengittää rauhassa ja opettaa oikeaa hengitystekniikkaa niille, jotka sen merkityksen ovat unohtaneet."

(Heikki Kotila)

Unohdettu radikalismi

Owe Wikström:

"Vain rakkaus antaa merkityksen"

(Kirjapaja 2011)

"On ihmisiä, joilla on intomielisyyttä, tulenpalava vakaumus. He pysyvät lujina ja ajavat asiaansa, eivät itsepäistä tyhmyyttään, vaan siksi, että he ovat mukana jossain itseään suuremmassa. He ovat kaikkea muuta kuin välinpitämättömiä.

Teatterin kielellä voisimme nimittää näiden ihmisten vastakohtaa passiiviseksi "kolmannen parven väeksi". He katselevat alas näyttämällö lievästi kiinnostuneina. He eivät osallistu, eivät riskeeraa mitään, eivät sitoudu. He viihtyvät.

Elämä kuitenkin tapahtuu näyttämöllä. Siellä ovat feministit, ympäristönsuojelijat, marksilaiset, postmodernistit, siellä joku kertoo uskostaan, siellä puhuu oikeistolainen, ateisti, muslimi tai anarkisti. He väittelevät, toiset kovaan ääneen, toiset hiljaisemmin, teräviä analyysejä seuraavat näkemykselliset perustelut.

Näyttämöllä liikkuvat ovat vakuuttuneita siitä, että tietyt asiat ovat oikein ja toiset asiat arveluttavia tai tuomittavia. Lehterillä elämän yleisö suojautuu klassisiin verukkeisiin: "En puutu asioihin. Onhan se sinänsä mielenkiintoista, mutta minulla ei ole mielipidettä. Katsotaan myöhemmin."

(Owe Wikström)

"Uudessa Testamentissa varoitetaan jatkuvasti elämän yleisön hillitystä asenteesta. Jeesuksen puheessa on anarkistinen, raju ja haastava sävy. Se sävy on lähes täysin karissut, kun kristinuskoa on muokattu yhdeksi terapiamuodoksi toisten joukkoon.

Jeesus sanoi: "Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää!". Tullessaan temppeliin ja nähdessään, että siitä oli tehty eräänlainen kaupallinen ostoskeskus, hän raivostui ja ajoi pois kauppiaat.

Ilmestyskirja varoittaa niistä, jotka ovat luopuneet ensi ajan rakkaudesta ja muuttuneet passiivisiksi eli lakanneet olemasta maan suola.

Tällaista tekstiä lukiessa on helppo ajatella vahingoniloisena vaisuja kirkon työntekijöitä, joilla ei ole mielipiteitä yhtään mistään. Mutta itsekritiikki on tässä kohdassa tärkeää. Milloin valitus kirkon latteudesta tai kristittyjen sitoutumattomuudesta onkin vain keino paeta omaa vastuuta. Milloin äänekäs arvostelu vain peittää oman osallistumisen puutteet?

Mihin aatekeskustelu on kadonnut? Milloin pyhä viha on hävinnyt? Istummeko pian kaikki mukavasti hengellisellä kolmannella parvella ja annamme vain kaikkien kukkien kukkia? Eikö enää mikään ole oikein tai väärin? Missä kuuluvat pyhän liekin innoittamien näkijöiden ja profeettojen äänet?

En peräänkuuluta uppiniskaisuutta tai fundamentalistista kulmikkuutta. Jumala varjelkoon meitä sellaisilta.

Nöyryyden, oikeudenmukaisuuden ja inkarnaation evankeliumiin sisältyy unohdettua radikalismia. Sen pitäisi häiritä raukean itsekeskeisyyden näennäisrauhaa.

Kenties vielä vakavampaa on se, että pahennuksen herättämisen merkityksestä vaietaan. On yhtä naiivia kuin virheellistäkin hakea siloteltuja kompromisseja ja kuvitella kaiken järjestyvän itsestään.

Päivän muistolause on lyhyt, mutta ankara: "Voi teitä, kun kaikki ihmiset puhuvat teistä hyvää!".

(Owe Wikström)

Rukous on avoin ovi

"Rukousten kirja

arkeen ja juhlaan"

Toim. Pirjo Kantala, Pekka Y. Hiltunen,

Jaana Räntilä, Olli Valtonen

(Kirjapaja 2012)

"Rukous on mahdollisuus, kuin avoin ovi tai ikkuna, jonka toisella puolella on joku. Sen vastakohta olisi, että ei olisi ketään kenen puoleen kääntyä. Olisi vain autiota yksinäisyyttä.

Rukouksen ei tarvitse olla monimutkainen tai sisältää tiettyjä asioita. Jumala ymmärtää ja kuulee yksinkertaiset sanat, ihmisten ja asioiden nimet, sanoit ne sitten ääneen, kuiskaten tai hiljaa mielessäsi lausuen.

Rukous on yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Kun alat rukoilla, huomaat vähitellen, että rukouksesta tulee osa olemistasi niin, että sinun ei tarvitse edes ajatella sitä. Rukous on enemmän olemista kuin suorittamista. Rukous ei ole jotakin, mitä teemme, vaan jotakin, mitä olemme. Rukous ei vaadi paljon yrittämistä, ei ponnistelua, ei tahdonvoimaa. Rukous on lepoa.

Raamattu puhuu siitä, miten Pyhä Henki rukoilee meidän henkemme kanssa. Me olemme huolissamme, miten rukoilisimme ja osaammeko rukoilla. Kuitenkin rukous jatkuu kaiken aikaa sisimmässämme. Meidän rukouksemme on yhteyden etsimistä tuohon sisäiseen rukoukseen. Kun hiljenen, alan kuulla ja tavoittaa sisäisen rukouksen äänen.

Kun alan rukoilla, kohtaan aina myös itseni, oman syvimmän minuuteni, tunteeni, haavoittuvuuteni, kaipaukseni. Rukous on sitä, että lakkaan olemasta jotakin muuta kuin mitä olen ja alan olla se, joka olen. Matka kohti Jumalaa on matka kohti omaa sisintä."

(Pirjo Kantala)

"Rukous on parhaimmillaan dialogi. Vuoropuhelu. Siinä luotu puhuu Luojalleen, ja Luoja puhuu luomalleen.  Ensin mainittu on selvä juttu. Mutta miten Jumala puhuu meille?

Rukoilla voi eri tavoin. Tässä kirjassa puhutaan rukouksen kolmesta tasosta vanhan kirkon opetuksen mukaan. Yksi niistä on oraatio eli äänen lausuttu rukous. Sanoitetut, ääneen lausutut rukoukset kuuluvat luovuttamattomasti kristilliseen elämään. Jeesus opetti opetuslapsilleen Isä meidän-rukouksen. Toki sen voi lausua hiljaa mielessään, mutta sen voima on myös rukouksen ääneen lausutuissa sanoissa. Kokeile vaikka.

Vanha kirkko opettaa, että sanojen lisäksi tarvitaan myös sisäiseksi muuttuvaa, sanoittamatonta rukousta. Sellaisia ovat meditaatio eli mietiskelevä rukous ja kontemplaatio eli hyväksyvä, katseleva rukous.

Mitä on meditatiivinen rukous? Se on ennen kaikkea etsimistä. Ihmisen henki pyrkii ymmärtämään, miksi ja miten asiat ovat kristillisessä elämässä, voidakseen vastata ja liittyä siihen, mitä Jumala vaatii. Meditoiva rukous on keskittymiskykyä vaativa laji. Siksi kannattaa ankkuroida johonkin apuneuvoon, joita kristillinen traditio tarjoaa runsaasti. Se voi olla jokin kirja, Raamattu, ikoni, kirkkovuoden teksti.

Meditaatio on aivokuoren toimintaa kun taas kontemplaatio laskeutuu jonnekin alemmas. Mietiskelevä rukous käyttää hyväkseen ajattelua, mielikuvistusta, tunteiden liikettä, kaipausta. Meditaatiossa luetun mietiskeleminen johtaa luetun soveltamiseen kohtaamalla se omassa itsessään. Meditaatiossa on Jumalan puheenvuoron paikka. "Etsikää niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan," Jeesus sanoo (Matt. 7:7) Hengelliset isät ovat tulkinneet tätä seuraavasti: "Lukiessanne etsikää ja mietiskellessänne te löydätte; rukoillessanne kolkuttakaa ja kontempaaltion kautta teille avataan."

(Olli Valtonen)

"Meditointini alkaa siten, että luen Raamattua. Usein se on kirkkovuoden sen viikon teksti, joskus jokin muu raamatunkohta. Sitten lasken kirjan kädestäni ja kyselen, mitä uutta tästä - usein läpikotaisin tutusta - tekstistä voisin löytää. Mietiskelevä rukous, meditaatio, on muuten jotain sellaista, jota suosittelen lämpimästi kaikille. Tuttu raamatunkohta, luulet ehkä olevasi selvillä jutusta. Mutta lue hitaasti ja kysy, mitä kohtia tällä kertaa nousee esiin.

Terapeutit kutsuvat sitä vapaaksi assosiaatioksi. Annat vain tajunnan nostaa esille juuri sillä kerralla asioita, jotka ensimmäisinä tulevat mieleesi. Ja myöhemmin huomaat, että ajatuksesi eivät olleetkaan täysin sattumanvaraisia, vaan että esiin nousevilla vapailla mielijohteilla oli oma tärkeä tehtävänsä. Henki itse liputtaa sanomattomin huokauksin vapaiden assosiaatioiden puolesta! Usein oivallus antaa odottaa eikä ilmesty ensimmäisellä lukukerralla. Se jää muhimaan."

(Olli Valtonen)

Päivän katselu psalmin 23 pohjalta

"Voit vahvistaa Jumalan rakkauden ymmärtämistä elämässäsi seuraavan meditaatioharjoituksen avulla:

Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä.

Tämän päivän olen kulkenut Hyvän Paimenen ohjauksessa. Mieleni vaeltaessa päivän tapahtumissa kysyn itseltäni, mikä on antanut minulle tänään elämää. Mikä on tuntunut hyvältä? Kun löydän ne hetket tai ihmiset tai asiat, kiitän niistä hiljaa mielessäni Hyvää Paimenta.

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.

Matkani jatkuu päivän halki. Olen kulkenut kenties myös pimeässä laaksossa. Olen tuntenut ehkä jossain kohtaa päivää itseni avuttomaksi, vihaiseksi tai surulliseksi ja kysyn itseltäni, mikä on syönyt elämääni tänään. Mikä ei ole tuntunut hyvältä? Kun pysähdyn niihin hetkiin, vastustan halua tuomita iseäni tai muita. Sen sijaan puhun mielessäni tunteistani ja kokemuksestani Paimenelle. Luotan hänen apuunsa ja anteeksiantamukseensa.

Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä.

Käännyn sitten mielessäni huomista kohti ja pyydän, että tulevanakin päivänä saisin olla Hyvän Paimenen laumassa. Kerron hänelle, mitä erityistä kaipaan huomista varten ja kuka ihminen tai asia on erityisellä tavalla mielessäni.

Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä, ja minun maljani on ylitsevuotavainen.

Lopuksi tunne, kuinka Hyvä Paimen voitelee pääni tuoksuvalla öljyllä, kun siunaan itseni Kolmiyhteisen Jumalan nimeen."

(Jaana Räntilä)

Ruumis on rukouksen maja

Teologi Lauri Maaralan haastattelu

Sana-lehti 16 /2013

toimittaja Janne Villa

>täältä<

"Jotkut ajattelevat uskon ja hengellisyyden kuuluvan ihmisen vain sielun alueelle, johonkin lihallisesta ruumiista erilliseen henkiseen ulottuvuuteen. Kuinka ruumis voisi olla liittymättä spiritualiteettiin! Kaikki se, mitä me koemme Jumalasta, tapahtuu tässä kehossa. Ei meillä ole muutakaan Jumalan kohtaamisen paikkaa.

Rukouksessa voimme tulla tietoiseksi Jumalan syvästä läsnäolosta ihan kaikessa. Hänen Henkensä puhuu meissä. Rukoilija voi avautua sille rukoukselle, joka on jo meneillään - koko luomakunnan huokaukselle. Jumala toivoo, että avaisin sydämeni ovet ja huomaisin hänen olevan siellä.

Meissä on Jumalan kokoinen aukko, jota mikään muu ei pysty täyttämään. Yritämme täyttää sitä aukkoa ja tarvettamme milloin milläkin, kunnes jossain vaiheessa elämää huomaamme, ettei kukaan toinen ihminen, guru tai tavara voi tarjota vastausta."

(Lauri Maarala / Janne Villa)

"Lauri Maarla pyrkii olemaan tietoinen ruumiillisuutensa yhteydestä Jumalan todellisuuteen, jotta hän osaisi olla hetkessä aidosti läsnä. Heti herätessään hän haluaa havahtua ja tulla tietoiseksi uudesta päivästä, jonka Jumala on antanut lahjaksi eikä hukattavaksi.

En ryntää ensimmäiseksi avaamaan Hesaria, vaan koetan tehdä jotain, joka avaa minut valppaaksi ja läsnä olevaksi juuri tälle päivälle. Asetun aloilleni, kenties avaan ikkunan ja hengitän raikasta ilmaa. Saatan aloittaa päivän myös aamuvenyttelyllä, johon liitän rukousta tai psalminjakeen.

Hengittäessäni annan virrata itsestäni ulos kaiken ahdistuksen, levottomuuden ja huolen. Sisään hengittäessäni ajattelen, että Pyhä Henki hengittää minussa rauhaa ja anteeksiantoa ja rukoilee minussa. "Isä, tässä olen!"

(Lauri Maarala / Janne Villa)

"Ruumis on herkin instrumenttimme. Se on kivun, kärsimyksen ja pahan helpoin saalis. Jokainen kantaa kehossaan kokemuksia, joiden ehdoilla täytyy edetä. Elämänhistoriamme ja -tarinamme on kirjoitettu ruumiiseemme; ilot, surut, loukkauksen ja väkivallanteot.

Kehomme aistimustan kautta me ajattelemme, uskomme, luotamme, haavoitumme ja haltioidumme. Kaikki, mitä ruumiillamme teemme, on jo rukousta, kun kaikessa siinä käännymme Jumalan puoleen. Olipa se sitten vaikka hiljaista huokausta tai kätten tekoja.

Kun rukoilen, rukoilen sellaisena kuin olen, mitä ruumiissani tunnen, mitä sielussani ikävöin, mitä hengessäni huokaan. En erota niitä toisistaan, otan mukaani kaiken. Ruumiissani olen yhteydessä kaikkeen siihen, mitä olen tehnyt, mitä ennen on ollut, kaikkiin teihin, joita olen kulkenut, kaikkiin elämänvalintoihin. Siellä on kaikki, mitä tahdon ja eniten toivon. Siinä kohtaan etsintäni, epäilyni ja totuudenjanoni.

Siellä jossakin syvällä sisimmässäni, toisilta piilossa, on salattu huone, jossa Jumala minut kohtaa ja jossa saan olla niin alaston ja paljas kuin ikinä voin. Missä muualla Jumala voisi minut kohdata kuin siinä tilassa, jonka hän itse on sisälleni luonut? Siellä muistan, mistä olen tullut, kenestä lähtöisin, kuka minua kaikessa odottaa ja mihin lähettää. Siellä pyydän, että minustakin löytyisi rukouksen maja ja Hengen asuinsija."

(Lauri Maarala / Janne Villa)

"Luonnossa kävellessä voi avautua Jumalan hiljaiselle äänelle. Kävelyn aikana voit hidastaa hetkeksi askeltesi rytmiä ja rukoilla mielessäsi sinulle tuttua rukousta. Voit toistaa kävelysi ja hengityksesi luontaisessa rytmissä jotain psalminjaetta.

Myös Jeesus-rukous sopii hyvin kävelyrukoukseksi. Voit rukoilla hiljaa mielessäsi hengittäessäsi sisään "Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika" ja uloshengittäessäsi "Armahda minua syntistä". Vie jonkin aikaa. että oppii tekemään tuon lyhyen rukouksen omien askelten ja oman hengityksen rytmissä, mutta pian se alkaa sujua. Vähän enemmän vie aikaa, että rukous alkaa toistua kuin itsestään ja laskeutuu syvemmälle mieleen.

Voit myös kuvitella, että Jeesus on kävelyllä kanssasi. Mitä tahtoisit sanoa hänelle? Ehkä pysähdyt kuuntelemaan, mitä asiaa hänellä on sinulle. Kun eroatte, mistä kiität häntä? Mitä haluat painaa mieleesi ja ottaa matkaoppaaksi?"

(Lauri Maarala / Janne Villa)