Keinutuolitodellisuus

Tommy Hellsten:

"Ajan takaa -

kauemmas katsomisen taidosta"

(Kirjapaja 2011)

"Kun kalenterin pakkaa täysin täyteen, elämässä on liikaa asioita. Ja kun ihmisellä on elämässä liikaa asioita, hän ei itse enää mahdu mukaan. Ihminen tulee ajetuksi ulos omasta elämästään. Silloin hän ei enää itse johda asioita, vaan asiat johtavat häntä.

Tämä on minulle itsellenikin varsin tuttua. Kun aikoinaan asiat ajoivat minut ulos omasta elämästäni, kysyin itseltäni: "Mitä tarvitsen nyt, jotta tasapaino palautuisi?" Ymmärsin, että vastapainoksi kaikelle liialle tarvitsen tyhjää, sitä, että asioita ei ole lainkaan. Eikä yksikään hetki ole etukäteen varattu jonkin tietyn toimen suorittamiseen. Silloin kaikki aika on jälleen minun."

(Tommy Hellsten)

"Hakeuduin saaristoon pieneen mökkiin, vetäydyin yksinäisyyteen. Ensi töikseni istuuduin keinutuoliin ja kiikuin hiljaa, tunnista toiseen. Kun lopulta kaipasin vaihtelua, käänsin tuolin toiseen suuntaan ja jatkoin keinumista. Sitten menin ulos, vaeltelin rannoilla ja valokuvasin, tunnista ja päivästä toiseen. Jo viikko toimettomana, ilman että kukaan vaatii mitään, tekee ihmeitä. Kun palasin takaisin työni pariin, minusta tuntui kuin joku olisi käynyt vaivihkaa piirtämässä minulle ääriviivat. Sijaitsin itsessäni ja minulla oli vahva olo.

Mutta ei riitä, että silloin tällöin vetäytyy pois kaikesta. Jotain tuosta keinutuolitodellisuudesta täytyy saada siirrettyä arkeen. Jos aika on pakattu liian täyteen, se täytyy voida tehdä huokoisemmaksi. Ajan täytyy saada hengittää. Tekemisten välillä täytyy olla tyhjää tilaa. Emme ole koneita. Jokaisen tehtävän jälkeen tarvitsemme aikaa palautumiseen. Palautuminen on juuri sitä, että astumme takaisin itsemme keskukseen, omaan elämäämme. Kun täytämme kalenteriamme tuosta keskuksesta käsin, ymmärrämme, että sielun pitää mahtua mukaan."

(Tommy Hellsten)

"Sielu kaikkoaa sieltä, missä sille ei ole tilaa. Sielu rakastaa tyhjyyttä, hitautta, väljyyttä ja yksinkertaisuutta. Sielu on varsin viisas, mutta jos ihmisellä ei ole aikaa kuunnella sitä, seurauksena on sieluton elämän. Se johtaa liialliseen suorittamiseen ja elämän tyhjänpäiväistymiseen.

Kiireessä elävä ihminen kadottaa hitautensa. Hitaus, kuten levollisuus, on kiehtova sana. Molemmat pitävät sisällään suuria salaisuuksia. Levollinen ihminen arvostaa hitautta. Hitauteen kuuluu kyky olla läsnä. Sielu rakastaa hitautta. Sielulla ei koskaan voi olla kiire, sillä ei ole erityisesti menossa mihinkään. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sielu on jo perillä. Perillä tässä hetkessä.

(Tommy Hellsten)

 

"Mikä paradoksaalisinta, hidas ja levollinen ihminen on aina myös tehokas. Usein ajatellaan, että levollisuus on laiskuuttaa tai saamattomuutta. Se ei pidä paikkaansa, vaan on tämän tehokkuutta palvovan ajan luoma harha. Levollinen ihminen tekee vähemmän, mutta saa enemmän aikaan. Miksi?

Siksi, että hän tekee kaiken intensiivisestä läsnäolosta käsin. Hän tekee kaiken fokusoidummin. Hänelle ei ole tärkeää tehdä paljon asioita, vaan oikeita asioita. Levollinen ihminen on persoonana läsnä siinä mitä hän tekee ja se, mitä hän tekee, saa hänen persoonansa sävyn. Hänen tekemisensä on luovaa ja innovatiivista.

Ja mikä ihmeellisintä, vaikka hän on tehokas, hän ei kuluta itseään. Todellinen tehokkuus syntyy siis itse asiassa levollisuudesta ja hitaudesta. Sielu kiittää hitaudesta luovuudella."

(Tommy Hellsten)

Rukouksia hiljaisuudessa

Niilo Rauhala:

"Tähtiä taivaan nurmikolla"

(Kirjapaja 2011)

"Pyydän, että saisin rukoilla esirukoukseni

hiljaisuudessa           

niin kuin olisin oksa talvisessa metsässä

keskellä metsää."                        

              

(Niilo Rauhala)

"Tietoni on vajavaista, siksi annan tilaa

katseelle ja sydämelle, hiljaisuudelle.

Meri rakentuu auringoista ja tähdistä,

valon ja avaruuden syvyydestä, meri rakentuu

uskosta ja toivosta. Unohdan, että matka on lyhyt,

kun syvyys ja korkeus peittävät minut

ja ruohon kauneuden ja hiljaisuuden."

(Niilo Rauhala)

"Siitä syystä,

että monet ajattelevat toisin,

kuuntelen sydämeni ääntä."

(Niilo Rauhala)

"Yö yöltä

valo laulaa

pihlajan valkoisilla oksilla

kirkkaanpana

kuin jaksan uskoa."

(Niilo Rauhala)

"Jos maltat uskoa,

Jumalan silmät katsovat tämän aamun läpi.

Kaikki suuret asiat ovat vielä edessäpäin."

(Niilo Rauhala)

Sanan kirkko ja sanaton hiljaisuus

Heikki Kotilan artikkeli kirjassa

"Hiljaisuuden etsijöitä"

toim. Tertti Lappalainen

(WSOY 1998)

"Me suomalaiset olemme hiljaista kansaa. Olemme sydämeltämme korven ihmisiä, luonnon yhteyteen kasvaneita. Sauna on monelle hiljaisuuden paikka. Suomalaiselle metsä ei ole vain villi erämaa, vaan myös paikka, missä voi itkeä itkunsa ja löytää lohdutuksen suruunsa.

Vaikka hiljaisuudella on meissä suomalaisissa vankka sijansa, hiljentyminen ja hiljaisuuden etsimisestä on tullut asia, jota pohditaan eri tahoilla aktiivisesti. Hiljaisuutta ovat lähteneet ensimmäisinä etsimään ne, jotka kokevat olevansa väsyneitä ja stressantuneita.

Hiljaisuutta kohtaan tunnettu kiinnostus on kuitenkin myös ajan merkki. Syrjään vetäytyminen on tarpeen, jotta ihminen voisi hahmottaa yhä monimutkaisemmaksi ja epäselvemmäksi käyvää elämää. Hiljaisuus on matka kohti yksinkertaisuutta ja mutkattomuutta. Siksi se auttaa selvittämään, mikä on elämässä olennaista ja merkityksellistä, mikä taas pintakuohua. Hiljaisuus on oman, monta kertaa kadoksissa olevan minän löytämistä."

(Heikki Kotila)

"Hiljaisuuden viljelystä on tullut tärkeä osa seurakuntien työtä ja jumalanpalveluselämän tiedostettu ulottuvuus, suorastaan oma toimintamuotonsa. Hiljaisuudesta on tullut osa rukous-ja hartauselämää. Hiljaisuuden viljelyn tietoinen kehittäminen on kirkon vastaus tarpeeseen, joka syntyy virikkeitten paljoudesta ja kasvavista suorituspaineista. Tehokkuuden malli, joka pitää kiinni otteessaan niin työelämässä olevia kuin siitä ulos tipahtaneitakin, on kova ja epäinhimillinen. Ihmisen sisäiselle elämälle ja aidolle olemiselle ei jää tilaa.

Hiljaisuuden viljelyn hyvä sanoma on siinä, että hiljaisuuden kokemusten kautta ihminen voi oppia kuuntelemaan itseään, saada takaisin herkkyyttään, tuntea olevansa osa kokonaisuutta ja tajuta elämän oikeat mittasuhteet. Kun ihminen löytää kadotetun minänsä, hän löytää myös yhteenkuuluvuuden toisiin, oman paikkansa ja tehtävänsä. Hän löytää kutsumuksensa."

(Heikki Kotila)

"Luterilaisessa perinteessä on vanhastaan painotettu raamatuntutkistelun, rakentavan hengellisen kirjallisuuden lukemisen ja henkilökohtaisen rukouselämän tarpeellisuutta. Raamatunlukemisen, hartauskirjallisuuden ja rukouksen arvostamiseen on kätkeytytynyt hiljaisuuden ulottuvuus, jota ei aikaisemmin ole erityisemmin osattu tiedostaa tai alleviivata. Hiljaisuus on aina ollut keskeinen osa luterilaista hengellistä kilvoitusta, vaikkakin siitä on tietoisesti alettu puhua vasta viime vuosina.

Uudessa henkisessä tilanteessa vanhat hiljentymisen tavat eivät ehkä avaudu kovin helposti. Hiljentymisen muodot on opeteltava uudestaan. Luterilainen kirkko on kokenut viime vuosina monia uudistuksia, joiden perimmäisenä tarkoituksena on ollut kirkon hengellisen elämän uudistaminen ja syventäminen. Hiljaisuus, rukous, sielunhoito ja hengellinen ohjaus ovat nousseet keskustelussa esille. Ulospäin suuntautuvan aktiivisuuden rinnalle on noussut vahvasti sisäisen elämän ja hengellisen kilvoituksen korostus."

(Heikki Kotila)

"Raamatuntutkistelu tai muu hengellinen lukeminen ei välttämättä vaadi mitään erityistä tekniikkaa. Ihminen hakeutuu Jumalan sanan äärelle hengellisen janon ajamana.  Raamattua voidaan lukea historiallisena dokumenttina, joka kertoo Israelin kansan vaiheista ja alkuseurakunnan historiasta ja joka kuvaa juutalaisuuden ja kristinuskon  uskonnollisten näkemysten kehittymistä. Myös Raamatun jälkivaikutusta on syytä miettiä.

Kirkolle Raamattu on kuitenkin ensisijaisesti hengellinen kirja, jota olisi osattava lukea myös mietiskellen, sen uskonnolliseen sanomaan paneutuen. Kirkon opettajat puhuvat paljon hengellisen lukemisen perinteestä. Sen lähtökohtana on ihmisen ikuisena ongelmana oleva pyrkimys käpertyä vain omaan itseensä. Seurauksena on, että ihminen luisuu pois siltä tasolta, jolla hän näkee luomakunnan Jumalan valossa ja iankaikkisuuden näkökulmasta.

Hengellisen lukemisen tarkoituksena on palauttaa kohdalleen ihmisen oikea asenne Jumalaan. Mutta samalla sen tehtävänä on rohkaista ihmistä. Elämä saattaa vaikuttaa toivottomalta, tarkoituksettomalta, mielettömältä. Sellaisina hetkinä samaa tietä meitä ennen kulkeneet voivat jakaa kanssamme kokemuksensa Jumalan teistä, jotka kulkevat aivan toisin kuin me olemme kuvitelleet."

(Heikki Kotila)

"Hengellisen lukemisen tulisi olla lectio divina niin kuin vanhat isät sitä harjoittivat. Lectio Divina tarkoittaa hidasta, keskittynyttä lukemista, joka johtaa suoraa rukoukseen ja oikeastaan jo onkin rukousta.

Kirkon isät antoivat tällaiselle lukemiselle nimen meditatio sanan alkuperäisessä merkityksessä: se on samojen sanojen jatkuvaa toistamista hiljaa ja kärsivällisesti. Johannes Cassianus käyttää nimitystä volutatio cordis, sydämen keinuminen: sydän keinuu ylös ja alas kuin laiva, jota hengen tyrskyt kuljettavat, ja niin Jumalan sanat vyöryvät edestakaisin ihmisen mielessä saadakseen yhä enemmän sijaa.

Keskiajalla tätä luennehdittiin yllättävällä, mutta hyvin kuvaavalla ilmaisulla ruminari, sanan märehtiminen. Mieleeni tulee heti unelias lehmä, joka rauhallisesti ja lakkaamatta märehtii ruokaansa. Kuva on varsin valaiseva; se puhuu rauhasta, kokosydämisestä keskittymisestä, kärsivällisestä työstämisestä. Tällaisessa lukemisessa ei ole kyse jonkin uuden oppimisesta. Päinvastoin, asiat ovat jo vanhastaan tuttuja ja moneen kertaan kuultuja. On kyse siitä, että sydän omaksuu sen, mitä ymmärrys on omaksunut jo aiemmin."

(Heikki Kotila)





"Hengelliseen lukemiseen liittyy luontevasti rukouselämän painopisteen siirtyminen sanallisesta rukouksesta mietiskelevään rukoukseen. Rukouselämässä kasvaminen on köyhäksi tulemista, sanoista luopumista. Rukouspyyntöjen merkitys alkaa vähentyä. Olennaiseksi rukoilijalle tulee Jumalan edessä oleminen, avoimena ja sanoitta. Rukous alkaa näyttäytyä asennoitumisena. Se on luottamuksessa elämistä, Jumalassa olemista.

Kun ihminen saa kasvaa rukouksessa, hänelle käy yhä selvemmäksi, ettei rukous oikeastaan olekaan ihmisen omaa toimeliaisuutta, vaan Jumalan työtä. Jumala toimii ihmisessä. Ihminen vaikenee ja tyhjentyy omista suorituksistaan ja "edunvalvonnastaan". Puhuminen kääntyy vaikenemiseksi ja kuunteluksi. Rukous osoittautuu Jumalan omaksi työksi."

(Heikki Kotila)

 

 

 

Uskon askeleita

Mirja Sinkkonen: Uskon askeleita

kirjassa "Uskon, epäilen"

(toim. Tertti Lappalainen, WSOY 2004)

"Raamatussa sanotaan, että usko on lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan, mikä ei vielä näy. Tässä valossa oma uskonelämäni on ollut vuoristorataa luottamuksen ja epäluottamuksen välillä. Jumala on kuitenkin aina jäänyt henkiin, ollut jossakin, vaikka en olisi kokenutkaan saavani yhteyttä häneen.

Keski-ikäisenä voin nyt huomata, että uskon kasvu on myötäillyt muuta persoonallisuuteni kasvua ja muotoutunut elämänkokemuksen kautta varmaksi ja rauhalliseksi peruskallioksi, turvaksi. Vaan miten monta vuotta minulta onkaan mennyt sen tajuamiseen, ettei uskon vastakohta aina ole epäusko, vaan epäluottamus tai vielä useammin pelko." (Mirja Sinkkonen)

"Kirjat ovat olleet opettajiani monissa vaikeissa tilanteissa, kun olen ollut umpisolmussa itseni kanssa tai ristiriidassa toisten uskovien kanssa. Se, että uskaltaa olla oma itsensä, on hengellisenkin kamppailun perusasioita. Pitää uskaltaa olla oma itsensä siinä hengellisessä yhteisössä, jossa elää. Olisi paljon helpompaa olla ulkoapäin ohjautuva, kauko-ohjattu kristitty, joka omaksuu yhteisön tavat ja elää niiden mukaan, miettimättä. Olen halunnut rakentaa henkilökohtaista suhdetta Jumalaan enkä tyytyä yhteisiin mielipiteisiin ja näkemyksiin. Tästä on luonnollisesti seurannut pulmia.

Seurakunnassa me rakennumme yhteisestä uskosta ja yhteisestä rukouksesta. Itsetuntomme vahvistuu tästäkin yhteydestä. Minä yhdessä muiden kanssa olen enemmän kuin minä yksin. Olen mukana, sisäpuolella, enkä yksin ja ulkopuolella. Yhteyttähän me viime kädessä aina kaipaamme. Yhteys edellyttää kuitenkin jonkinlaista samuutta ja sitoutumista, samanlaista ajattelua, usein jopa samanlaista pukeutumista. Näihin muotteihin en ole aina kokenut mahtuvani.

Kun käännämme katseen rehellisesti itseemme, löydämme sen itsetunnon osan, jota voimme kutsua vaikka likatunkioksi. Tämän itsetunnon alueen kanssa jokainen meistä joutuu rämpimään. Lattiatason itsetunto ei lepää sen enempää suorituksisa kuin ryhmätunteessakaan. Siellä alhaalla on pelkkää kurjuutta, riittämättömyyttä ja surkeutta.

Vaan sielläkään et ole yksin. Paholainen on mielellään rinnallasi ja oikein valaisee kurjuuttasi; tuollaisenako sinä muka kelpaisit Kristukselle! Paholainen näyttää meille riittämättömyytemme ja peittää Jumalan kasvot. Hän on myös taitava naamioimaan äänensä Jumalan ääneksi ja me uskomme häntä.  Luulemme Paholaisen puhetta Jumalan puheeksi ja alamme suorittaa armahdusta monin eri tavoin. Pahimmassa tapauksessa tällaiseen kamppailuun mene koko elämä, sillä suorittamalla ei riittämättömyytemme malja koskaan täyty." (Mirja Sinkkonen)

"Aikuisiän luottamus on sitä, ettei oma riittämättömyys enää pelota. Oma mahtavuuden pöhö on laskeutunut ja on uskallusta olla omankokoinen ja keskeneräinen matkallaolija. Kasvussani toiset ihmiset ovat olleet suurena apuna. Tai oikeastaan koko elämä, elämänkokemus ja monet tarpeelliset virheet. Kun armahtaa itseään, vaatii muiltakin vähemmän.

Terapia-asiakkaani ovat opettaneet minulle ihmisten erilaisuutta. Terapiatyössä näkee sen, miten hengellinen rakentuu psyykkisen päälle. Vanhoihin leileihin ei voi laskea uutta viiniä. Elämänkokemus ja psyykkinen kasvu muokkaavat aina myös hengellisyyttämme raittiinpaan suuntaan. Siinä missä nuori on ehdoton ja mustavalkoinen, aikuinen näkee eri näkökulmia ja vaihtoehtoja. Aikuinen kykenee toimimaan joustavammin unohtamatta kuitenkaan sitä, että Jumalan laki aina suojelee elämää.

Ahdistuneena tai masentuneena kuva itsestä, toisesta ja Jumalasta vääristyy ja hukkuu toivottomuuteen. Masennus vie elämästä ilon ja antaa tilalle tyhjyyttä. Kun tunne-elämä masennuksen takia latistuu, latistuu yleensä myös hengellisyys. Silloin ei pysty kokemaan yhteyttä, ei lämpöä, ei turvallisuutta. Kun ei enää pysty kokemaan sitä, mikä tukee uskoa, katoaa tavallisesti myös luottamus. Jumala on muita varten ja vaikka hän on joskus minullekin ollut rakas, en nyt pysty häntä rakastamaan tai uskomaan hänen rakkauteensa.

Tässä taistelussa ei auta, vaikka korostamme, että Sana on tunteita tärkeämpi. Kyvyttömyys kokea on helvetti, jossa valkoinen muuttuu mustaksi ja jossa meitä piinaavat kaiken muun ikävän lisäksi valtavat itsesyytökset ja riittämättömyys. Ollaan siellä lattianraossa. Masennukseen liittyvä ahdistuneisuus tekee levottomaksi. Ei ole hyvä olla missään, on vaikea keskittyä, joskus jopa hengittäminen tuntuu työläältä. Moni on kokenut, miten hirvittävää masennuksen hengellinen pimeys voi olla. " (Mirja Sinkkonen)

"Toipuminen on eheytymistä, jossa opimme tervettä itseluottamusta, uutta luottamusta toisiin ihmisiin ja luottavaista suhdetta Jumalaan, lapseutta, joka uskaltaa olla avuton ja ottaa hyvää vastaan. Psyykkisen kasvun tie on pitkä, koko elämän mittainen. Kasvamme erillisyyteen, omaksi itseksemme ja vähitellen vapaudumme mielen vankilasta, siitä jossa aikuiset ovat isoja, mahtavia ja hallitsevia.

Aikuisuus on tervettä itsenäisyyttä, jossa entisestä voi ottaa arvokkaan ja jättää muun taakseen, antaa anteeksi ja ymmärtää. Aikuisuus on vastuullisuutta itsestä ja niistä, jotka on haltuumme uskottu, työstä, perheestä ja yhteisöstä. Tässä kaikessa tarvitsemme Taivaan Isän suojelusta, lohdutusta ja johdatusta. Mutta miten voin luottaa siihen, että se mitä tahdon, on Jumalan mielen mukaista tahtomista?

Raamattu lupaa, että hän itse on meissä ja vaikuttaa meissä tahtomista, jotta hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi. Jos ja kun näin on, voin olla Jumalan työtoveri, voin olla yhteydessä häneen ja elää lähellä rakkautta. Tämä rakkaus käy yli ymmärrykseni, sillä se toimii silloinkin, kun en sitä huomaa, en ymmärrä tai en pysty sitä kokemaan. Mikään ei siis lopulta voi erottaa minua Jumalan rakkaudesta." (Mirja Sinkkonen)

"Onneksi usko ja luja luottamus eivät nekään ole viime kädessä ihmesen tekoa, vaan ne annetaan levottomalle sielulle lahjana. Niitä oppii myös etsimään levähdyspaikaksi yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta. Ilman rauhaa on paha olla. Rauhaa on etsittävä ja iän myötä olen alkanut etsiä sitä yhä tietoisemmin. Minä tahdon, käännä kasvosi Herra!

Ja hän katsoo lempeästi minua, silloinkin ja erityisesti silloin, kun en tunnekokemukeni kanssa yllä samalle, itseäni armahtavalle tasolle. Ihme tapahtuu, löytyy rauha ja turvallisuus, löytyy lepo ja lupa olla olemassa omana itsenäni. Itse yrittämättä, itse suorittamatta. Se on armoa."

(Mirja Sinkkonen)

Aloita yksinkertaisesti

Anna-Mari Kaskinen - Voitto Huotari - Lauri Maarala

"Korkeimman kädessä

rukouksen matkaopas"

(Kirjapaja 2004)

"Rukoileminen ei ole vaikea asia. Silti meidän on vaikea päästä rukoilemisen alkuun. Ajattelemme, että meidän pitää tietää, mitä rukous on, ennen kuin alamme rukoilla. Kuvittelemme, että meidän pitää osata rukoilla oikein, jotta Jumala kuulisi meitä.

Varsinainen rukous kuitenkin alkaa siitä, että panemme kaikki taidot ja vaatimuksen syrjään ja alamme yksinkertaisesti rukoilla.

Niinpä kun haluat rukoilla, tärkeintä on, että aloitat: kaikki muu seuraa itsestään. Sinun ei tarvitse olla jotain muuta kuin olet."

(Korkeimman kädessä)

"Aloita  siinä, missä olet. Älä huolehdi, onko aika tai paikka oikea. Aloita huolenaiheistasi, yksinkertaisista pyynnöistä, kivustasi ja murheestasi. Puhu läheisistäsi tai ystävistäsi tai siitä, kuinka olet yksin.

Sano hiljaa sisimmässäsi: Tässä olen Jumala. Auta minua tässä asiassa. Anna minun tuntea sinut. En minä osaa rukoillakaan. Tässä minä kuitenkin olen ja hiljaa odotan, että jotain alkaisi tapahtua.

Tämä riittää. Kaikessa rukouksessa on lopulta kysymys yksinkertaisesti hiljaa olemisesta Jumalan edessä."
(Korkeimman kädessä)

"Aloita päiväsi hiljentymällä. Etsiydy huoneessasi rauhalliseen nurkkaan ja istuudu aloillesi. Tai lähde aamukävelylle ja hakeudu sen aikana paikkaan, jossa voit pysähtyä ja olla hetken aikaa yksin ja rauhoittua.

Ajattele, että Jumala on sinua yhtä lähellä kuin ilma, jota hengität. Se on täynnä Jumalan voimaa ja läsnäoloa. Anna kaiken levottomuutesi, huolesi ja ahdinkosi virrata itsestäsi ulos.

Anna edessä oleva päivä Jumalan käsiin. Huolesi ja kysymyksesi muuttavat muotoaan, kun lepäät Jumalan läsnäolossa. Ota vastaan edessä oleva päivä Hänen antamanaan.

Kun aloitat päiväsi näin hiljaisuudessa ja luot päivääsi hiljaisuuden seisakkeita, et enää ajelehdi elämässäsi. Ulkoiset paineet eivät hallitse sinua, vaan elämäsi alkaa ohjautua sisältä käsin.

Saat otteen elämästäsi ja suostut omaan elämääsi. Hiljaisuus alkaa kantaa sinua."
(Korkeiman kädessä)

Huokaus päivän päättyessä

Pitkä päivä on takana.

Kiitos kaiksesta, mitä sain tänään kokea.

Kiitos ihmisistä, joita kohtasin.

Kiitos asioista, jotka sain valmiiksi

ja niistä, jotka jäivät kesken.

Jätän kaiken sinun käsiisi ja rukoilen:

Ole minulle armollinen. Siunaa kätteni työ.

Anna virkistävä yön lepo

ja salli minun nousta levänneenä

uuteen päivään,

yhdessä sinun kanssasi.

(Anna-Mari Kaskinen)

Hyvä. Lämmin. Hellä.

Piispa Kaarlo Kallialan joulutervehdys

Turun arkkihiippakunnalle

>Tuore joulupuun lehvä<-lehdessä

jouluna 2011

"Olen lukuisia kertoja kuullut tarinan vanhasta mummosta, joka keskellä kesää aloitti seuroissa jouluvirren. Kun tätä ihmeteltiin, hän napautti:

 "Köyhä on se ihminen, jolla on joulu vain kerran vuodessa."

Hengellisesti viisas ja elämää nähnyt mummo oli ilman muuta oikeassa. Joulun merkitys on kertautuva ja jatkuva. Jumala on meidän puolellamme aina vain ja pysyy lähellä.

Joululaulu silti liioittelee. Vaikka onnesta autuaana saattaisikin huoata "oi, jospa ihmisellä ois joulu ainainen", siitä ei toki mitään tulisi. Joulu on jouluin, kun sitä odotetaan, kun se tulee ja kun se aika ajoin tekee ilmeiseksi, että maailman sydämessä kaikki on muuttunut.

Juhla on juhla juuri siksi, ettei se ole samaa kuin aina." (KK)

"Mutta siinä joululaulu kuvaa todellisuutta tarkasti ja teräväpiirtoisesti, että se nostaa joulun ainaisuuden perusteluksi mitä ihastuttavimman luonteenlaadun. Hyvän, lämpimän ja hellän.

Köyhä kun on sellainen ihminen, jonka elämässä todellistuu hyvyys, lämpö ja hellyys vain kerran vuodessa.

Tiedosti sen tai ei, joulun halutaan antavan kokemuksen elämän hyvyydestä, inhimillisestä lämmöstä ja itse Jumalan hellyydestä. Suuri halua ja sitäkin suurempi ponnistelu ei kuitenkaan auta. Niin kuin onni ylipäätään pakenee sitä, joka siihen liian suoraan tähtää, niin tämäkin auvo tulee - kun on tullakseen - vain sille kaikessa rauhassa jätettyyn tilaan." (KK)

"Sellaista tilaa, mielenkin, on kyllä itse annettavissa. Ottamalla tavaksi lukea jouluevankeliumi. Laulamalla niitä joululauluja, jotka tekevät juhlallisiksi ja hartaiksi. Jakamalla yhteisen jouluaterian. Lukemalla jalkalampun valossa hiljakseen kirjaa. Kävelemällä ulkona silloin, kun joulun rauha on jo laskeutunut. Käymällä joulukirkossa ja veisaamalla uudestaan sen jouluvirren, jota kotona jo evankeliumin jälkeen tapailtiin.

Hyvyys, lämpö ja hellyys ovat perinnehakuisia. Hälyä, televisiota, punakuonoisuutta ja kaikkinaista väkinäishauskaa ne karttavat. Ne ovat lahjaa - ne eivät ole lahjottavissa, tuotteistavissa eivätkä tehtävissä.

Maailman sydämessä kaikki on muuttunut. Siksi mielen pohjalla voi koko vuoden olla jouluna välkähtänyt hyvyys, lämpö ja hellyys."

(Kaarlo Kalliala)

Jouluhartaus II

Eero Huovinen:

"Lähdön aika"

(WSOY 2011)

"Joka vuosi Tuomiokirkon jouluhartaudessa lempivirteni, Enkeli taivaan, on veistattu alusta loppuun, mutta koskaan en ole siihen kyllästynyt. Martti Lutheria, virren isää, mukailleen voin sanoa, että tässä virressä on kaikki, mikä kristillisessä uskossa on olennaista. Yhä uudelleen ihmettelen tämän virren voimaa.

Säkeistöt kolmannesta yhdeksänteen ovat vuoropuhelua. Kolmannen säkeistön vuoropuhelu on kaikkein omituisin. Siinä ihminen puhuu omalle sielulleen ja laulaa sille: "Jo riennä, katso sieluni, ken seimessä nyt makaapi: hän on sun Herras, Kristukses, Jumalan poika, Jeesukses."(EH)

"Voiko ihminen puhua omalle sielulleen?

Sielusta pitää puhua varovasti, koska sitä - tai häntä - ei voi paikantaa tai todentaa. Silti sielu on syvästi totta, todellista ja merkityksellistä. Sielu on ihmisen sisin ja pyhin todellisuus, se "osa" tai "puoli" ihmisessä, joka salatulla tavalla kuuntelee suurimpia arvioituksia.

Sielu tunnistaa herkimmät tunnot, pelot ja toiveet. Sielullaan ihminen kuuntelee, mitä Jumala haluaa sanoa ja lahjoittaa. Vielä enemmän: sielu on se todellisuus, jonka Jumala luo ihmisen sisimpään. Puhe oman sielun kanssa on ihmisen tärkeintä puhetta.

Kun Luther kirjoitti virtensä, hän tiesi, että sielun silmillä voi nähdä sellaisia arvoituksia, joita ruumiin silmillä on vaikea tajuta. Luther on sielulle kohtelias ja pukee virren sanat kuin jännityskertomuksen muotoon. Askel askeleelta, vähitellen ja kuin arkaillen sielu lähestyy joulun salaisuutta." (EH)

"Enkeli taivaan-virren säkeistöt ovat siitä merkillisiä, että niissä yhdistyy ihmettely ja ilo, hämmästys ja kiitollisuus. Miten rikkain voi tulla köyhäksi? Miten korkein voi alentaa itsensä ja tulla halpoihin oloihin? Miten taivaan kuningas voi luopua vallastaan?

Ihmettelyä seuraa myös kehoitus: jos Jumala on tehnyt hyväksemme näin paljon, miksi emme seuraisi hänen esimerkkiään.

Enkeli taivaan-virsi on silläkin tavalla rikas, että se ymmärtää ihmistä eritoten silloin, kun sielun tuskat ja ahdistukset kasvavat ylivoimaisiksi. Vastasyntynyt kulkee kanssamme kaikki elämänmutkat ja laaksot. Vaikka joulu ja elämä olisivat surua ja kipua täynnä, kaiken keskellä voi veisata:

"Ah Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnoksi sydämein.

Mua älä hylkää tuskassa, vaan vahvista ain uskossa.

Ah, iloni jos sinuss' ois, en unohtaa sua koskaan vois.

Suo siihen apus armosta, niin kiitän aina riemulla."

Enkeli taivaan-virteen halusin päättää myös viimeisen jouluhartauteni. Sen verran itserakas rakkaasta joululahjastani olin, että pyysin kanttorilta laulun vielä kerran, alusta loppuun. Sillä pärjäämme huomiseen, ensi jouluun ja taivaaseen asti."

(Emerituspiispa Eero Huovinen)

Jouluhartaus

Eero Huovinen:

"Lähdön aika"

(WSOY 2011)

"Pidän viimeistä kertaa Tuomiokirkon perinteistä piispan jouluhartautta. Tavallisesti olen saarnannut samasta aiheesta, josta olen kirjoittanut joulukirjeen hiippakunnalle. Nyt on mielessäni se, mistä olen kiitollinen.

Aloitan kysymällä kirkkoväeltä: "Mikä on sinun elämäsi rakkain joululahja, sellainen, jonka vuosien jälkeenkin muistat?"

Lapsuudestani ei mikään yksittäinen joululahja nouse ylitse muiden. Kun oikein tiivistän muistia, mieleen palautuu sodan jälkeen Ruotsista saatu kookospähkinä, jota ihmeteltiin, halkaistiin ja maisteltiin. Jonakin vuonna sain vieteriveturin.

Myöhemmin tuntui oudolta, kun isä sanoi, ettei hänelle tarvitse hankkia mitään lahjaa. Minä, joka vielä toivoin, en voinut käsittää, ettei joku halua eikä odota mitään lahjaa." (EH)

"Iän myötä suhde joululahjoihin muuttui. Tavarat ja esineet jäävät, mutta rakkaiden kasvojen näkemistä odotti. Kasvojen lahja tuli entistä todemmaksi, kun omat lapset ja lapsenlapset viettivät ensimmäisiä joulujaan.

Jos kasvot ovat poissa, muutkin lahjat tuntuvat turhilta. Joulu vuonna 1954 oli kipeä, kun oma äiti oli kuollut, eíkä häntä enää voinut nähdä. Vähitellen aloin katsella äidin kasvoja sielun silmin. Näen ne toisella tavalla, yhtä aikaa hämärämmin ja kirkkaammin.

Kun Tuomiokirkossa katselin kirkkokansaa, kuvittelin, että väen joukossa on monia, jotka myös katselevat rakkaittensa kasvoja sisäisillä silmillään. Kasvot, jotka kerran olivat elävinä minua vastapäätä, ovat jääneet mielen verkkokalvolle, ja niistä voi edelleen olla kiitollinen.

Muistiin piirtyneet kasvot ovat joululahja, joka ei kulu eikä vanhene." (EH)

"Kerron siitä kasvojen joululahjasta, jonka 20 vuoden ajan olen Tuomiokirkossa saanut. Kaikki ne, jotka ovat tulleet tähän kirkkoon, ovat olleet minulle suuri lahja. Jokaista en kasvonpiirteiltä osaa tunnistaa, mutta jokaisella on omat kasvot. Jokainen on ainutlaatuinen persoona. Jokaista ajattelen Jumalan luomana ja Kristuksen lunastamana ihmisenä, autuaana Jumalan lapsena.


Jouluevankeliumissa enkeli sanoo, että ilo kuuluu "koko kansalle", kaikille, koko maailmalle. Enkeli tarkoittaa jokaista kirkon penkissä istuvaa. Kaikkia seinän vierellä seisovia. Kristus on koko maailman Vapahtaja, erotuksetta aivan kaikkien Vapahtaja."

(Eero Huovinen)

Jumalaan luottaen

Piispa Seppo Häkkisen >saarna<

Itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksessa

6.12-11

"Tänään itsenäisyyspäivänä kuulemme Jumalan sanat Jesajan kirjasta: ”Älkää säikähtäkö, älkää jääkö kauhun valtaan!”

Pelon, turvattomuuden ja epävarmuuden keskellä oleva kansa kuulee lupauksen. Kaikkivaltiaan Jumalan tiedossa ovat menneet ja tulevat. Hän hallitsee historian tapahtumia.

Ketään hänen kaltaistaan ei ole: ”Minä olen ensimmäinen ja minä olen viimeinen, ei ole muuta Jumalaa kuin minä.”

Hän on turvakallio, johon niin yksilö kuin yhteisö voivat luottaa." (SH)

"Juutalaiselta rabbilta kysyttiin kerran, miksi kukaan ei nykyään kohtaa Jumalaa, vaikka hän entisaikoina ilmaisi itsensä ihmisille. Rabbi vastasi: ”Nykyään ei ole ketään, joka kumartaa tarpeeksi syvään.”

Syvään kumartaminen uhkaa meiltä unohtua. Perimmältään on kysymys kumartamisesta Pyhän edessä, nöyrtymisestä kaikkivaltiaan Jumalan edessä.

Tunnistammeko tämän Jumalan, joka on läsnä niin yksityisen ihmisen elämänvaiheissa kuin maailman tapahtumissa? Tämä Jumala sanoo meille: ”Minä olen ensimmäinen ja minä olen viimeinen, ei ole muuta Jumalaa kuin minä.” (SH)

"Elämän valinnoissa, muutoksissa ja murroksissa, pelon ja epävarmuuden keskellä Jumala lupaa, ettei tarvitse hätäillä eikä pelätä. Jumalan läsnäoloon voi luottaa. Se on kaikille ihmisille annettu etuoikeus.

Kukaan ei ole vain oman järkensä ja voimansa varassa, vaan jokainen saa luottaa Jumalan läsnäoloon ja siunaukseen. Jumala on elämän, kansan ja koko maailman turvakallio.

Elämän haltuunotosta luopuminen ja Jumalaan turvaaminen ei merkitse, että ihminen lakkaa olemassa vastuussa elämästään. Ymmärrys, järki ja tahto ovat meillä käyttöä varten, Jumalan luomislahjoina. Itse meidän on tehtävä valintamme ja kannettava vastuumme.

Mutta samaan aikaan meillä on lupa luottaa Jumalan läsnäoloon kaikissa vaiheissa. Vastuun kantaminen elämästään ja ratkaisuistaan sekä aito usko ja luottamus Jumalaan kuuluvat yhteen. Näistä rakentuu ihmisen sisäinen turvallisuus."

(Piispa Seppo Häkkinen)

Adventti kutsuu odottamaan

Jaakko Heinimäki

kolumni "Odottavan aika"

Kotiliesi-lehti 22/2011

"Odottaminen on taitolaji. Ja se taito on häviämässä. Jollemme kiinnitä odottamiseen, malttamiseen ja kärsivällisyyteen erityistä huomiota, kadotamme kykymme olla tekemättä asioita nopeimmalla mahdollisella tavalla.

Adventti on hyvä esimerkki odottamisen vaikeudesta. Varsinaisesti adventti merkitsee joulun odottamista, öiden laskemista ja hiljaista valmistautumista suureen juhlaan. Mutta emme odota joulua, me vietämme pikkujoulua, laulamme joululaulut ja syömme jouluherkut viikkokausia ennen joulua niin, että olemme jo kyllästyneet ja kaipaamme vaihtelua." (JH)

"Vexi Salmen sanoittamasta joululaulusta "Sydämeeni joulun teen" on tullut klassikko häkellyttävän nopeasti. Väitän, että laulu puhuttelee suomalaisia erityisesti sanoillaan. Niissä välittyy kaipaus jonkinlaiseen aitoon ja oikeaan jouluun, sydämen jouluun.

Jouluvalmisteluista olennaisin on siis sydämen valmistaminen. Leipomiset ja siivoamiset voivat mainiosti toimia sydämen valmistamisen välineenä, mutta ne ovat sittenkin vain välineitä." (JH)

"Entä jos tänä adventtina opettelisi odottamista ja varaisi vaikka joka päivä kymmenen minuuttia pienelle adventtimietiskelylle? Säännöllisesti, joka päivä, tietyllä kellonlyömällä.

Istuisi alas, syttyttäisi kynttilän ja olisi kymmenen minuuttia hiljaa.

Jos kymmenen minuuttia tuntuu kohtuuttoman pitkältä ajalta olla tekemättä mitään järkevää, voi aloittaa kolmella minuutilla ja listä sitten aikaa, jos siltä tuntuu.

Eikä kynttiläkään ole välttämätön. Istuisi vain ja hengittäisi keskittyneesti ja rauhallisesti sisään ja ulos.

Siinä hengitellessään voisi vaikka sanoa, hengityksen tahtiin "Tervetuloa - joulun lapsi", ja antaa tuon ajatuksen elää sielun pohjalla omaa elämäänsä."

(Jaakko Heinimäki)

Sitoutuminen

Kaija Maria Junkkari:

Sielukas nainen

( Kirjapaja 2011)

"Kypsä hengellinen elämä näkyy arjessa; sitä eletään päivittäin. Siihen kuuluu rehellinen itsetutkistelu, itsetuntemuksen lisääntyminen ja terve itseluottamus. 

Ne eivät kuitenkaan synny vain omaa minuutta vahvistamalla, vaan ihminen joutuu käymään sisäistä kamppailua hänessä asuvan valheminän ja todellisen minän välillä.

Kristinuskoon liittyy näkemys omalle itsekkyydelle kuolemisesta, jotta Kristus voisi tulla ihmisessä entistä näkyvämmäksi. 

Kristinuskossa niin kuin muissakin uskonnoissa on pitkälti kysymys radikaalille muutokselle antautumisesta ja sitoutumisesta. Se on metanoia, ihmisessä tapahtuvan sisäisen muutoksen syvenemisestä Jeesusta seuratessa." 

(K M J)

"Sitoutuminen merkitsee sitä, että kun tehdään valinta, valitaan koko uskonto. Mielestäni hengellisen tien tosissaan ottava etsijä ei voi väistää sitä, että jossain vaiheessa hän joutuu tekemään valinnan siitä, mikä on hänen syvin sitoutumisensa. 

Sitoutuminen, rajat ja pitkän, paljon koetellun tradition tuomat rakenteet tukevat hengellistä kasvua ja tuovat elämään  vapautta ja levollisuutta. Ihmisen pieni tarina yhdistyy Jumalan suureen tarinaan.

Sitoutumisen korostaminen lienee aika lailla vastoin yleistä trendiä, jonka  mukaan jokainen valinta tekee elämän ahtaammaksi ja vähemmän vapaaksi. 

Säilyykö suurin vapaus silloin, kun ei tehdä valintoja ollenkaan?" (K M J)

"Ehyt sitoutuminen ei tarkoita samaa kuin se, että olisi jo päässyt perille, vaan että on löytänyt ja valinnut tien, jota haluaa kulkea. Ensimmäisiä kristittyjä kutsuttiin "sen tien kulkijoiksi." 

Sitoutuminen ei tarkoita tien kulkemista silmät ummessa auktoriteettia sokeasti kuunnellen vaan päin vastoin: tietoisuus, moraalinen herkkyys, älyllisyys ja terve järki kuuluvat aikuiseen hengellisyyteen. 

Kypsä sitoutuminen ei tarkoita epäluuloisuutta muita uskontoja tai yleensä toisinajattelevia kohtaan. Kun on valinnut oman tiensä, tutustunut ja sitoutunut siihen, on vapaampi kohtaamaan ja arvostamaan myös muiden teiden kulkijoita."

(Kaija Maria Junkkari)

Älä pelkää

san & säv & laulu

LauraMaria Virtanen

Hiljaisuudessa

Niilo Rauhalan ajatuksia hiljaisuudesta

Terttu Lappalaisen toimittamassa kirjassa

"Hiljaisuutta etsimässä"

(WSOY 1998)

"Minun hiljaisuuteni on avara huone ilman seiniä. 

En ole erakko, enkä halua vetäytyä pitkiksi ajoiksi yksinäisyyden rauhaan. Hiljaisuuden huone on pikemminkin sisäinen tila: kuunteleva, katseleva ja tunnusteleva hiljaisuus ja avaruus.

Runoilijana tunnen olevani yksinäinen ihminen ja haluan olla. Ehkä tämä on runoilija elämäntaakka ja samalla vapaus: olla yksinäinen, tähyillä yksin ja kokea yksin. 

Runoissani olen avoin ja paljastan maailmaani toisille tai raotan sitä. Joillekin se avautuu, joillekin ei. Runo ei selitä kaikkea valmiiksi, se kutsuu löytöretkelle."

(Niilo Rauhala)

""Luonto ja hiljaisuus kuuluvat yhteen. Kuuntelen luontoa korvin ja sydämin, katselen ja tarkkailen sen ääriviivoja ja yksityiskohtia.

Olen itsekin luonnon elävä kudos ja koen kipeästi, että myös minua riisutaan ja minä lakastun.

Hiljaisuudessa oleminen kysyy rohkeutta, koska on nähtävä itsensä sellaisena kuin on - myös riisuttana ja raadollisena, mutta myös Jumalan hyvien silmien valossa ja vapaudessa."

(Niilo Rauhala)

"Vanhenemisen hiljaisuudessa elää rinnakkain täyden päivän ja keskeneräisyyden tunne. Jotakin sellaista jää kesken, mitä olisi halunnut vielä jatkaa.

Vanhenemisen hiljaisuus kuvastelee peilin lailla mennyttä ja vielä odotettavissa olevaa aikaa. Rajallisuuden viiva näkyy silmien edessä yhä vahvempana.

Siihen on tyytyminen, mutta ilman kipua tuskin kukaan voi luopua siitä, mitä on saanut elämältä lahjaksi."

(Niilo Rauhala)

"Hiljaisuus rakentaa ja hoitaa mieltä, jotta me kärsivät ihmiset kestäisimme paremmin käsillä olevat ja tulevat hetket. Hiljaisuu luo tilaa kivun ympärille ja uuden päivän varalle, mutta joskus hiljaisuus voi tuntua myös pakahduttavalta vankilalta, jos ei pääse enää pois.

Hiljaisuuden hetkiin tunkeutuu vastaamattomia kysymyksiä ja pelkoa, kapinankin kuohuja, mutta siihen heijastuu myös seestymisen iltavaloa.

Hiljaisuus avaa muistojen tien ja nostaa esiin sen, mikä on jättänyt syvimmän jäljen omaan elämään.

Silloin kun oma tieni on kääntyvä luopumisen suurta hiljaisuutta kohti, toivon nostavani katseen sinne, mikä on vielä näkemättä ja kohtaamatta.

Hiljaisuuttani eheyttää ja valaisee anteeksiantamuksen rauha, rauha Jumalan kanssa.

Armahdettuna minun turvani on ristin mies, syntisten Vapahtaja."

(Niilo Rauhala)

"Aamulla hiljaiselle kadulla

kuulen selvästi omien askelteni äänen.

Syysaamuna kuuraisella oksalla

lintu kuulee laulunsa kaukaa."

(Niilo Rauhala)