Hyvä. Lämmin. Hellä.

Piispa Kaarlo Kallialan joulutervehdys

Turun arkkihiippakunnalle

>Tuore joulupuun lehvä<-lehdessä

jouluna 2011

"Olen lukuisia kertoja kuullut tarinan vanhasta mummosta, joka keskellä kesää aloitti seuroissa jouluvirren. Kun tätä ihmeteltiin, hän napautti:

 "Köyhä on se ihminen, jolla on joulu vain kerran vuodessa."

Hengellisesti viisas ja elämää nähnyt mummo oli ilman muuta oikeassa. Joulun merkitys on kertautuva ja jatkuva. Jumala on meidän puolellamme aina vain ja pysyy lähellä.

Joululaulu silti liioittelee. Vaikka onnesta autuaana saattaisikin huoata "oi, jospa ihmisellä ois joulu ainainen", siitä ei toki mitään tulisi. Joulu on jouluin, kun sitä odotetaan, kun se tulee ja kun se aika ajoin tekee ilmeiseksi, että maailman sydämessä kaikki on muuttunut.

Juhla on juhla juuri siksi, ettei se ole samaa kuin aina." (KK)

"Mutta siinä joululaulu kuvaa todellisuutta tarkasti ja teräväpiirtoisesti, että se nostaa joulun ainaisuuden perusteluksi mitä ihastuttavimman luonteenlaadun. Hyvän, lämpimän ja hellän.

Köyhä kun on sellainen ihminen, jonka elämässä todellistuu hyvyys, lämpö ja hellyys vain kerran vuodessa.

Tiedosti sen tai ei, joulun halutaan antavan kokemuksen elämän hyvyydestä, inhimillisestä lämmöstä ja itse Jumalan hellyydestä. Suuri halua ja sitäkin suurempi ponnistelu ei kuitenkaan auta. Niin kuin onni ylipäätään pakenee sitä, joka siihen liian suoraan tähtää, niin tämäkin auvo tulee - kun on tullakseen - vain sille kaikessa rauhassa jätettyyn tilaan." (KK)

"Sellaista tilaa, mielenkin, on kyllä itse annettavissa. Ottamalla tavaksi lukea jouluevankeliumi. Laulamalla niitä joululauluja, jotka tekevät juhlallisiksi ja hartaiksi. Jakamalla yhteisen jouluaterian. Lukemalla jalkalampun valossa hiljakseen kirjaa. Kävelemällä ulkona silloin, kun joulun rauha on jo laskeutunut. Käymällä joulukirkossa ja veisaamalla uudestaan sen jouluvirren, jota kotona jo evankeliumin jälkeen tapailtiin.

Hyvyys, lämpö ja hellyys ovat perinnehakuisia. Hälyä, televisiota, punakuonoisuutta ja kaikkinaista väkinäishauskaa ne karttavat. Ne ovat lahjaa - ne eivät ole lahjottavissa, tuotteistavissa eivätkä tehtävissä.

Maailman sydämessä kaikki on muuttunut. Siksi mielen pohjalla voi koko vuoden olla jouluna välkähtänyt hyvyys, lämpö ja hellyys."

(Kaarlo Kalliala)

Jouluhartaus II

Eero Huovinen:

"Lähdön aika"

(WSOY 2011)

"Joka vuosi Tuomiokirkon jouluhartaudessa lempivirteni, Enkeli taivaan, on veistattu alusta loppuun, mutta koskaan en ole siihen kyllästynyt. Martti Lutheria, virren isää, mukailleen voin sanoa, että tässä virressä on kaikki, mikä kristillisessä uskossa on olennaista. Yhä uudelleen ihmettelen tämän virren voimaa.

Säkeistöt kolmannesta yhdeksänteen ovat vuoropuhelua. Kolmannen säkeistön vuoropuhelu on kaikkein omituisin. Siinä ihminen puhuu omalle sielulleen ja laulaa sille: "Jo riennä, katso sieluni, ken seimessä nyt makaapi: hän on sun Herras, Kristukses, Jumalan poika, Jeesukses."(EH)

"Voiko ihminen puhua omalle sielulleen?

Sielusta pitää puhua varovasti, koska sitä - tai häntä - ei voi paikantaa tai todentaa. Silti sielu on syvästi totta, todellista ja merkityksellistä. Sielu on ihmisen sisin ja pyhin todellisuus, se "osa" tai "puoli" ihmisessä, joka salatulla tavalla kuuntelee suurimpia arvioituksia.

Sielu tunnistaa herkimmät tunnot, pelot ja toiveet. Sielullaan ihminen kuuntelee, mitä Jumala haluaa sanoa ja lahjoittaa. Vielä enemmän: sielu on se todellisuus, jonka Jumala luo ihmisen sisimpään. Puhe oman sielun kanssa on ihmisen tärkeintä puhetta.

Kun Luther kirjoitti virtensä, hän tiesi, että sielun silmillä voi nähdä sellaisia arvoituksia, joita ruumiin silmillä on vaikea tajuta. Luther on sielulle kohtelias ja pukee virren sanat kuin jännityskertomuksen muotoon. Askel askeleelta, vähitellen ja kuin arkaillen sielu lähestyy joulun salaisuutta." (EH)

"Enkeli taivaan-virren säkeistöt ovat siitä merkillisiä, että niissä yhdistyy ihmettely ja ilo, hämmästys ja kiitollisuus. Miten rikkain voi tulla köyhäksi? Miten korkein voi alentaa itsensä ja tulla halpoihin oloihin? Miten taivaan kuningas voi luopua vallastaan?

Ihmettelyä seuraa myös kehoitus: jos Jumala on tehnyt hyväksemme näin paljon, miksi emme seuraisi hänen esimerkkiään.

Enkeli taivaan-virsi on silläkin tavalla rikas, että se ymmärtää ihmistä eritoten silloin, kun sielun tuskat ja ahdistukset kasvavat ylivoimaisiksi. Vastasyntynyt kulkee kanssamme kaikki elämänmutkat ja laaksot. Vaikka joulu ja elämä olisivat surua ja kipua täynnä, kaiken keskellä voi veisata:

"Ah Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnoksi sydämein.

Mua älä hylkää tuskassa, vaan vahvista ain uskossa.

Ah, iloni jos sinuss' ois, en unohtaa sua koskaan vois.

Suo siihen apus armosta, niin kiitän aina riemulla."

Enkeli taivaan-virteen halusin päättää myös viimeisen jouluhartauteni. Sen verran itserakas rakkaasta joululahjastani olin, että pyysin kanttorilta laulun vielä kerran, alusta loppuun. Sillä pärjäämme huomiseen, ensi jouluun ja taivaaseen asti."

(Emerituspiispa Eero Huovinen)

Jouluhartaus

Eero Huovinen:

"Lähdön aika"

(WSOY 2011)

"Pidän viimeistä kertaa Tuomiokirkon perinteistä piispan jouluhartautta. Tavallisesti olen saarnannut samasta aiheesta, josta olen kirjoittanut joulukirjeen hiippakunnalle. Nyt on mielessäni se, mistä olen kiitollinen.

Aloitan kysymällä kirkkoväeltä: "Mikä on sinun elämäsi rakkain joululahja, sellainen, jonka vuosien jälkeenkin muistat?"

Lapsuudestani ei mikään yksittäinen joululahja nouse ylitse muiden. Kun oikein tiivistän muistia, mieleen palautuu sodan jälkeen Ruotsista saatu kookospähkinä, jota ihmeteltiin, halkaistiin ja maisteltiin. Jonakin vuonna sain vieteriveturin.

Myöhemmin tuntui oudolta, kun isä sanoi, ettei hänelle tarvitse hankkia mitään lahjaa. Minä, joka vielä toivoin, en voinut käsittää, ettei joku halua eikä odota mitään lahjaa." (EH)

"Iän myötä suhde joululahjoihin muuttui. Tavarat ja esineet jäävät, mutta rakkaiden kasvojen näkemistä odotti. Kasvojen lahja tuli entistä todemmaksi, kun omat lapset ja lapsenlapset viettivät ensimmäisiä joulujaan.

Jos kasvot ovat poissa, muutkin lahjat tuntuvat turhilta. Joulu vuonna 1954 oli kipeä, kun oma äiti oli kuollut, eíkä häntä enää voinut nähdä. Vähitellen aloin katsella äidin kasvoja sielun silmin. Näen ne toisella tavalla, yhtä aikaa hämärämmin ja kirkkaammin.

Kun Tuomiokirkossa katselin kirkkokansaa, kuvittelin, että väen joukossa on monia, jotka myös katselevat rakkaittensa kasvoja sisäisillä silmillään. Kasvot, jotka kerran olivat elävinä minua vastapäätä, ovat jääneet mielen verkkokalvolle, ja niistä voi edelleen olla kiitollinen.

Muistiin piirtyneet kasvot ovat joululahja, joka ei kulu eikä vanhene." (EH)

"Kerron siitä kasvojen joululahjasta, jonka 20 vuoden ajan olen Tuomiokirkossa saanut. Kaikki ne, jotka ovat tulleet tähän kirkkoon, ovat olleet minulle suuri lahja. Jokaista en kasvonpiirteiltä osaa tunnistaa, mutta jokaisella on omat kasvot. Jokainen on ainutlaatuinen persoona. Jokaista ajattelen Jumalan luomana ja Kristuksen lunastamana ihmisenä, autuaana Jumalan lapsena.


Jouluevankeliumissa enkeli sanoo, että ilo kuuluu "koko kansalle", kaikille, koko maailmalle. Enkeli tarkoittaa jokaista kirkon penkissä istuvaa. Kaikkia seinän vierellä seisovia. Kristus on koko maailman Vapahtaja, erotuksetta aivan kaikkien Vapahtaja."

(Eero Huovinen)

Jumalaan luottaen

Piispa Seppo Häkkisen >saarna<

Itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksessa

6.12-11

"Tänään itsenäisyyspäivänä kuulemme Jumalan sanat Jesajan kirjasta: ”Älkää säikähtäkö, älkää jääkö kauhun valtaan!”

Pelon, turvattomuuden ja epävarmuuden keskellä oleva kansa kuulee lupauksen. Kaikkivaltiaan Jumalan tiedossa ovat menneet ja tulevat. Hän hallitsee historian tapahtumia.

Ketään hänen kaltaistaan ei ole: ”Minä olen ensimmäinen ja minä olen viimeinen, ei ole muuta Jumalaa kuin minä.”

Hän on turvakallio, johon niin yksilö kuin yhteisö voivat luottaa." (SH)

"Juutalaiselta rabbilta kysyttiin kerran, miksi kukaan ei nykyään kohtaa Jumalaa, vaikka hän entisaikoina ilmaisi itsensä ihmisille. Rabbi vastasi: ”Nykyään ei ole ketään, joka kumartaa tarpeeksi syvään.”

Syvään kumartaminen uhkaa meiltä unohtua. Perimmältään on kysymys kumartamisesta Pyhän edessä, nöyrtymisestä kaikkivaltiaan Jumalan edessä.

Tunnistammeko tämän Jumalan, joka on läsnä niin yksityisen ihmisen elämänvaiheissa kuin maailman tapahtumissa? Tämä Jumala sanoo meille: ”Minä olen ensimmäinen ja minä olen viimeinen, ei ole muuta Jumalaa kuin minä.” (SH)

"Elämän valinnoissa, muutoksissa ja murroksissa, pelon ja epävarmuuden keskellä Jumala lupaa, ettei tarvitse hätäillä eikä pelätä. Jumalan läsnäoloon voi luottaa. Se on kaikille ihmisille annettu etuoikeus.

Kukaan ei ole vain oman järkensä ja voimansa varassa, vaan jokainen saa luottaa Jumalan läsnäoloon ja siunaukseen. Jumala on elämän, kansan ja koko maailman turvakallio.

Elämän haltuunotosta luopuminen ja Jumalaan turvaaminen ei merkitse, että ihminen lakkaa olemassa vastuussa elämästään. Ymmärrys, järki ja tahto ovat meillä käyttöä varten, Jumalan luomislahjoina. Itse meidän on tehtävä valintamme ja kannettava vastuumme.

Mutta samaan aikaan meillä on lupa luottaa Jumalan läsnäoloon kaikissa vaiheissa. Vastuun kantaminen elämästään ja ratkaisuistaan sekä aito usko ja luottamus Jumalaan kuuluvat yhteen. Näistä rakentuu ihmisen sisäinen turvallisuus."

(Piispa Seppo Häkkinen)