Vielä on toivoa

 Eero Huovinen:
"Avoin taivas"
(WSOY 2008)

"Vanhan testamentin profeetta Jeremia antaa synkän tilannearvion omasta ajastaan:

"Palatkaa takaisin, te luopuneet lapset!" sanoo Herra. "Minä otan teidät jälleen omikseni. Minä kokoan teidät kaikki ja tuon Siioniin - vaikka teitä olisi vain yksi joka kaupungissa ja kaksi joka kansan keskellä. Minä annan teille mieleni mukaiset paimenet, ja he johtavat teitä viisaasti ja taitavasti." (Jer 3:14-15.)

Onko meillä aihetta näin pessimistiseen arvioon oman aikamme ja oman kirkkomme tilasta?

Ainakin julkisuudessa väitetään, että tyytymättömyys kirkon tilaan tuntuu kasvavan.

Kriisitilanteessa ihmisellä on kiusaus reagoida kahdella eri tavalla, joko masentua tai syyttää muita.

Jos asiat eivät mene toivotulla tavalla, apeus ja alakuloisuus voivat olla lähellä.

Taitaa olla yleistymässä tapa, että syy kirkon huonosta tilasta siirretään niihin kirkon jäseniin ja piireihin, jotka ajattelevat toisella tavalla kuin minä tai me.

Kiusaus tehdä parannusta naapurin synneistä on koko ajan läsnä.

Miten usein itse kukin lankeamme ajattelemaan, että asiat olisivat paremmalla tolalla, jos vain muut ja nuo toiset parantaisivat tapansa ja noudattaisivat sitä, mitä minä pidän oikeana." (EH)

"Avoin ja kriittinen keskustelu on sekä tarpeen että välttämätöntä. Miten osaisimme antaa keskinäiselle vuoropuhelulle riittävän ison ja toisia kunnioittavan tilan?

Miten osaisimme muistaa sen, että kun puhumme toisista ihmisistä ja kristityistä, puhumme yhden ja saman Kristus-ruumiin jäsenistä, siis aivan kuin oman ruumiimme jäsenistä?

Ehkä tarvitsisimme kirkossakin vähän enemmän tahtoa pysyä yhdessä, vähän enemmän taitoa kuunnella toisiamme, vähän enemmän sen muistamista, mikä meille lopulta on yhteistä, vähän enemmän sen ajattelemista, mitä varten me kirkkona lopulta olemme olemassa." (EH)

"Merkillistä profeetta Jeremian sanoissa on se syvä optimismi, jolla hän huonosti toimineelle kansalle puhuu.

Jeremian optimismi perustuu siihen, että hän tietää, millainen Jumala hänen kansallaan on.

Pessimistin ja optimistin todellinen ero on siinä, mihin he katsovat. 

Pessimisti katsoo ihmisiin ja siihen kaikkeen outoon, mitä me olemme saaneet aikaiseksi.

Optimisti kääntää katseensa Jumalaan ja siihen hyvään, mitä hän on saanut ja saa aikaiseksi.

Ehkäpä kirkollakin voi olla toivoa, varsinkin jos maltamme kuunnella optimistisen profeetan lupauksia."
 

(Eero Huovinen)

"Minun ajatukseni ovat rauhan
eivätkä tuhon ajatuksia:
minä annan teille
tulevaisuuden ja toivon."
(Jer 29:11)

Kirkko on tulisija

Gunnel Vallquist /

Peter Halldorfin kirjassa 

"Koskematon maa"

(Karas-Sana 1995)

" Kristus on tullut sytyttämään tulen,

sen tulen, joka on rakkaus.

Rakkaus asuu meissä,
sillä me olemme Pyhän Hengen temppeli.

Olla kristitty: antautua kulutettavaksi, 

tulla polttopuuksi.

Kirkko on tulisija.

Muuta merkitystä sillä ei ole.

Kirkko voi sytyttää maailman vain, 

jos me - sen jäsenet - olemme polttopuita.

Jos maailma ei pala,

se merkitsee, että me olemme

raskaita, kovia, jäisiä.

Herra, anna minun palaa.

Anna tulen tarttua minuun

ja minusta toisiin."

(Gunnel Vallquist)

Ilman rakkautta ei ole paastoa

 

Munkki Serafim:

"Tie ylösnousemukseen

- Suuren paaston ja pääsiäisen

sanoma"

(Kirjapaja 2006)

"Jumalallinen elämä on rakkautta. Ilman rakkautta ei ole paastoakaan. Tämä on ollut kirkon usko alusta alkaen. Riivaajatkin kykenevät olemaan syömättä ja juomatta, mutta rakkautta ne kammoavat ja nöyryyttä pakenevat.

 

 

Jos vertaamme suurta paastoa teatteriin, niin ruumiin paasto muodostaa pelkät kulissit näytelmälle, jonka käsikirjoituksena on rakkaus, ohjaajana nöyryys ja pääosan esittäjänä rukous. Basileios Suuri joutui toteamaan eräälle seurakuntalaiselleen: "Sinä et syö lihaa, mutta nielet veljesi elävältä."

(Munkki Serafim)

"Jos paastoaja halveksii lähimmäistään ja pitää itseään arvokkaampana, hänen paastonsa edustaa juuri sellaista uskonnollisuutta, jota vastaan Jeesus puhui koko julkisen toimintansa ajan.

Paastoreseptien tarkkailun sijasta onkin huolehdittava ennen muuta siitä, että korvat paastoavat pahantahtoisten juorujen kuuntelemisesta, suu niiden levittämisestä, silmät himoja ruokkivien asioiden katselemisesta, jalat väärään suuntaan vievistä askelista.

Se, mitä minä olen, ei ole irrotettavissa siitä, miten minä olen suhteessa toisiin.

Miksi näin syvimmiltään on? Eikö uskonto voisi olla vain jonkinlainen mietiskelytekniikka yksilön valaisemiseksi ilman että siihen sisältyisi sosiaalista vastuuta?

Josef Ratzinger, nykyinen paavi Benedictus XVI on todennut: "Jos olisi vain Jumala ja joukko yksilöitä, kristinusko olisi tarpeeton." Jumala ja yksilö voivat näet olla suhteessa keskenään, eikä siihen sinänsä tarvita uskontoa.

Kristinuskon tarvitaan eräästä toisesta syystä, jonka Ratzinger muotoilee kärkevästi: "Sellaista asiaa kuin ´pelkkä yksilö´ ei ole olemassakaan."

(Munkki Serafim)

"Kristinusko ei ole vain yksilön ja Jumalan välisen suhteen abstraktio. Kirkko ei ole vain joukko jumalasuhteella varustettuja irrallisia yksilöitä. Kristinusko on yhteisöllisyyttä, elämää kirkkoyhteisössä. Tämä ei tarkoita vain ihmisten tapaamista ja sosiaalista vuorovaikutusta, vaan elämä itsessään on yhteistä.

Kirkon keskustelukerhot ja kahvihetket eivät luo yhteyttä kristittyjen välille vaan ainoastaan realisoivat sen yhteyden, joka Jumalan perheessä on jo olemassa.Tuon yhteyden syvin ulottuvuus muodostuu sakramentaalisessa elämässä, erityisesti pyhässä ehtoollisessa, joka yhdistää meidät Kristukseen ja Kristuksessa toisiimme.

Hengellinen elämä itsessään ylittää yksilön. Hengellinen elämä on yhteistä elämää, joka virtaa syvällä sisällämme. Kirkko on monessakin mielessä paljon enemmän kuin jäsentensä summa. Kristittynä oleminen on yhteisössä olemista, ja tämä yhteisö ylittää ajan ja paikan rajat. Kirkko on kaikkien kaikkialla olevien, menneiden ja nykyisten kilvoittelijoiden avointa yhteenkuuluvuutta ja salaista yhteyttä.

Siksi kirkko on mystisesti Kristuksen ruumis."

(Munkki Serafim)

"Ilman rakkautta ei voi olla uskontoakaan. Kristinusko on syvimmiltään rakkautta, ja rakkautta ei voi olla yksin. Rakkautta ei voi myöskään rajata, sillä rakkauden olemukseen ei kuulu poissulkeminen, ja siksi hengellisen rakkauden  yhteys ei voi jäädä pelkästään yksilön ja Jumalan väliseksi.

Jumala tahtoo meidän olevan itsenäisiä, mutta ei erillisiä. Kristuksen rakkaus on alentuvaa ja kärsivää rakkautta maailman uudistumiseksi. Hän tuli maailmaan ollakseen olemassa toisia varten, ja niin myös kristittynä oleminen merkitsee olemista toisia varten. Tämä kaikki on sitä sanomaa, jonka kirkko tahtoo jakaa ennen yhteisen suuren paastomme alkamista."

(Munkki Serafim)