Dorothee Sölle:
"Jumala tarvitsee meitä kaikkia"
kirjassa
"Anne Fried ystävien silmin"
(Kirjapaja 1998)
"Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi"-lauseen perinteistä tulkintaa on jo vuosia pidetty irrelevanttina.
Paljon tärkeämpi kuin käskyn liiankin tuttu imperatiivi tuntuu olevan sen edellytys: "niin kuin itseäsi".
Eikö itsensä rakastaminen ole edellytys kaikille ihmissuhteille? Eikö pidäkin ensin arvostaa itseään, jotta voisi arvostaa vierasta? Eikö meiltä puutukin juuri itserakkautta, eikö pahin puutteemme ole kyvyttömyys hyväksyä oma itsemme? Miksi emme osaa pitää itseämme kauniina, hemmotella itseämme, antaa omia heikkouksiamme anteeksi ja luottaa omiin kykyihimme? Parantaa voi vain se, joka itse on parantunut....
Kuka voisi epäillä tällaisten väitteiden todenperäisyyttä?
Sisäinen työskentely on nykyisissä vaihtoehtoliikkeissä ehdottomasti tärkeämmällä sijalla kuin ulkoinen työ muiden hyväksi. Vasta kun sisäinen työ on suoritettu, kun on oppinut pitämään itseään hyvänä, kauniina, jumalan veroisena, vasta sitten voi ryhtyä pohdiskelemaan ulkoisen osallistumisen mahdollisuutta.
Minne ovat kadonneet unelmat taistelun ja mietiskelyn yhteisyydestä? Miksi niin monet naisliikkeen, rauhanliikkeen, ympäristöliikkeen aktivistit ovat langenneet narsismin pauloihin?
Miten sisäinen ja ulkoinen voisivat jälleen yhdistyä, miten se, joka meitä kantaa ja ravitsee, voisi ilmetä ja näkyä myös toiminnassa, jopa strategiassa?
Meiltä puuttuu elämänmuotoja, jotka todella yhdistävät yhdeksi sisäisen ja ulkoisen, meiltä puuttuu käsitys siitä, mitä "ora et labora - rukoile ja tee työtä", voisi meille nykyään tarkoittaa.
Uskonnollisten tapojen ja viisauksien pelastussaarekkeet olisivat nyt yhtä tarpeellisia kuin ne olivat Rooman valtakunnan romahdettua.
Silloinkin syntyi ryhmiä, luostareita, veljeskuntia, jotka hylkäsivät entisen elämäntyylin, lakkasivat palvomasta rahaa ja valtaa.
Tällaista henkisyyttä me kaipaamme, se olisi sekä mystistä että vallankumouksellista.
Meidän aikamme mystiikka ei ole kyllin näkyvää. Olemme jättäneet henkisyyden "psykokulttuurille", ikään kuin se voisi kasvaa vain heidän kasvihuoneissaan.
Olemme eristäneet profeettojen perinteen ja pitäneet sen erillään ainakin protestanttisuuden piirissä aina kovin pelätystä ja harhaoppiseksi leimatusta mystiikan traditiosta.
Emme tiedä, ettei uskontoa voi olla ilman mystistä alkusuhdetta, jotta vailla uskonto tuottaa vain irvikuvia ja valtamekanismeja.
On syytä ihmetellä, miksei meillä nykyisin ole sellaista kristillistä kulttuuria, joka selvästi ja varmasti kertoo yksityiselle ihmiselle, miten suuresti Jumala tarvitsee häntä.
Miksei meillä ole keskinäistä Jumalan-rakkauden kieltä, vaan pelkkää haalistunutta puhetta Jumalasta, joka rakastaa meitä, on minulle läheinen, ei millään muotoa vaadi meiltä mitään?
Vaatiihan lähimmäisyyteen velvoittava käsky ensin meiltä jotain tyystin mystistä ja selittämätöntä, todellisuuteen sovittamatonta, jotakin sellaista mitä tuskin olemme edes ajatelleet - nimittäin että rakastamme Jumalaa yli kaiken.
Miten se on mahdollista? Kuka tekee niin? Kuka jättää tekemättä, kuka laiminlyö sen käskyn? Miten se ilmenee, miten sen voi nähdä ja kuulla?"
(Dorothee Sölle)
