Armollinen Jumala

Jukka Paarma: "Ihmisen huuto"

(Kirjapaja 2009)

"Miten löytäisin armollisen Jumalan?

Martti Lutheria ei tämä kysymys jättänyt rauhaan. Oikeastaan koko hänen elämänuransa ohjautui vastauksen etsimisestä tähän kysymykseen.

Löytääkseen etsimänsä, hän päätti omistautua Jumalan palvelemiseen luostarissa. Hän rukoili, tutki Raamattua, harjoitti askeesia kaikkein ankarimmalla tavalla. Turhaan.

Lutheria vaivasi syyllisyys, syvä synnintunto. Kun hän rehellisesti tutki elämäänsä ja omaa itseään, hän ei päässyt irti epätoivosta. Jos päällepäin ei näkynytkään moitittavia tekoja, omien motiivien tutkiminen paljasti itsekkyyden.

Monille on hyvin tuttua, kuinka Luther lopulta löysi etsimänsä, armollisen Jumalan. Hänellä oli viisas sielunhoitaja, joka opasti.

Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun jakeet 16 ja 17 todistivat Lutherille, ettei ihminen kestä Jumalan edessä oman hurskautensa perusteella, vaan yksin armosta, jonka hän saa uskomalla Jeesukseen Kristukseen.

Syyllisyydestä vapautti vain syntien anteeksiantamus. Sen kokeminen vapautti Lutherin myös lakihenkisestä kristillisyydestä, moralismista ja oman itsen tarkkailusta.

Se vapautti hänet näkemään elämän hyvät ja onnelliset puolet ja sen lahjat.

Hän oppi nauttimaan elämän iloista."

(Jukka Paarma)

Arjen ulottumattomiin

Anna-Maija Raittila: "Kumarrun ilon lähteelle"

""Aika ajoin on hyvä aivan sananmukaisesti mennä "erämaahan", lepoon, johon mitkään arkitehtävien paineet eivät ulotu.

Ja hiljaisuudessa pitäisi saada olla niin kauan että se todella pääsee sisälle asti; että elämänilo omassa levollisessa rytmissään alkaa taas kummuta sisältäni.

Että alan taas nähdä tehtäväni oikeissa suhteissaan, omien lahjojeni ja voimieni mittaisina. Että on taas helppo hyväksyä omat rajoituksenikin; sen paikan ääriviivat, johon juuri minut on kutsuttu tekemään työtä.

Ja kun palaa arkeen, tekee mieli jotenkin raivata hiljaisuudelle tilaa keskellä niitä paineita, jotka siellä odottavat. Aluksi siihen tarvitaan itsekuria, että tulisi tavaksi joka päivä "kävellä hiljaa lähteelle".

Mutta kun sen tavan on saanut, kulkee hiljaisuuden erämaa sisällämme mitä teemmekin, minne joudummekin; kevyt hengähdys vain, sanaton rukous vain - ja uupuneita hartioitamme koskettaa Ilon siipi."

(Anna-Maija Raittila)

Kantaako tie?

Matleena Pinolan kirjasta "Luottamuksen kultalanka"
(Suomen Lähetysseura, 2002)

"Niihin aikoihin, kun minut vihittiin papiksi, koin tärkeäksi ajatella kutsumusta tienä, joka kantaa. Kutsumus kannattelee ja sen varassa voi kulkea turvallisesti. Vaalin sisimmässäni ajatusta kutsumuksen kehdosta, jossa saan levätä Jumalan varassa.

Jonkin ajan kuluttua jouduin kysymään, kantaako tie todella. Minussa todettiin rintasyöpä (v.1996) ja edessä olivat leikkaus ja raskaat hoidot.

Viikko leikkauksen jälkeen kirjoitin päiväkirjaani: "Joka ilta on yhtä vaikeaa kohdata tämä oma rujous. Eihän tällaista Jumalan luomistyön tuhoamista saisi tapahtua! En pysty hyväksymään tätä tuntematta vihaa. En vain tiedä, mihin osoittaisin tunteeni. Jumala kyllä pystyy ottamaan vastaan vihani ja suruni, mutta...."

Pitkän sairaloman aikana olin syrjässä työstä, sivuraiteella, matkalla eri junassa kuin muut. Sydän sykki edelleen, mutta kipupisteet tulivat esiin ajatellessani itseäni naisena ja jaksamistani työyhteisössä.

Luin psalmeja ja sain niistä päivittäin lohdutusta ja rohkaisua sairauteni kriisipolulla.

Olen hiljalleen kohdannut nämä kivut ja opetellut elämään varjostavan epävarmuuden kanssa. Onneksi lähelläni on ollut ihmisiä, joille olen saanut purkaa vihaani, suruani ja epävarmuuttani. Olen mielestäni päässyt eteenpäin ja koen kulkevani samassa junassa kuin toiset.

Luottamus ja kutsumus liittyvät nyt entistä tiukemmin yhteen. Epävarmuuden ja luottamuksen raja on häilyvä enkä halua kieltää sitä, että molemmat tunteet tulevat aina olemaan osa elämääni."

(Matleena Pinola)

Rukouksen koti

Matleena Pinolan kirjasta "Luottamuksen kultalanka"

"Psalmien rukouslauluissa soi elämän monivivahteinen sinfonia. Niissä purkautuvat sielun syvyyksistä ihmisen huudot, upeana ylistyksenä tai maahan painetun, loppuun väsyneen ihmisen valituksina.

Psalmirukoukset rohkaisevat meitä elämään tässä kivun ja ilon, pimeyden ja toivon, ihmisen syntisyyden ja Jumalan pyhyyden välisessä jännitteessä.

Rukouslauluissa soi yksityisen ihmisen ja yhteisön elämän sävel. Niitä on käytetty läpi vuosisatojen sekä yksityisessä hartaudenharjoituksessa että yhteisöllisessä jumalanpalveluksessa.

Psalmirukouksen olivat myös Jeesuksen rukouksia. Käyttäessään vanhoja rukoustekstejä hän asettui Isän eteen yhtenä meistä.

Sisimmässäni on Jumalan kohtaamisen paikka, jota voin nimittää vaikkapa rukouksen kodiksi tai rukousalttariksi. Rukouksen kodin alttarilla Jumala kumartuu puoleeni ja on läsnä minulle.

Millaisessa rukouksen kodissa viihdyn parhaiten? Olenko kotonani seurakunnan yhteisessä rukouksessa? Tuntuuko minusta luontevalta rukoilla yhtessä toisten kanssa, tuoda rukousalttarille myös lähimmäisen taakat?

Vai ovatko sanani vähentyneet, huokaukset lisääntyneet ja hiljainen rukous saanut enemmän tilaa?

Mitä kuulen hiljaisuudessa? Kuulenko ehkä oman itkuni? Pääsenkö suruni lähteille? Nostaako hiljaisuus esiin syvälle haudatun ikävän Jumalan luo?

Hiljaisuudessa voi kuulla myös toisen ihmisen huudon. Kuuntelenko? Kuulenko?

Missä ovat elämäni lähteet silloin, kun kuljen pimeässä? Mistä löydän avun silloin, kun voimat ovat vähissä?

(Matleena Pinola)

Jumala, minun Jumalani. sinua minua odotan.

Sieluni janoaa sinua,

ruumiini ikävöi sinua

ja uupuu autiomaassa ilman vettä.

(Psa 63:2)

Kutsumuksen kehto

Matleena Pinola: "Luottamuksen kultalanka"

"Jeesus tunsi ihmisten odotukset. Miten helppo hänen olisi ollutkaan valita tie, jota kansan suosio olisi reunustanut.

Mutta hän valitsi toisen tien. Hän vetäytyi vuorelle, valitsi hiljaisuuden, rukouksen.

Ehkä Jeesuksen piti yhä uudestaan ja uudestaan kuunnella Isänsä ääntä ja varmistua siitä, mikä oli hänen todellinen identiteettinsä ja kutsumuksensa. Hiljaisten hetkien jälkeen hän saattoi taas kohdata ihmisten odotukset ja monenlaisen hädän.

Kosketus omaan kutsumukseen on vaarassa kadota, ellen pysähdy kaikessa rauhassa miettimään sitä aika ajoin.

Kuka minä olen? Mikä on minun syvin olemukseni, identiteettini? Mikä on kutsumukseni ja tehtäväni juuri tässä elämäni vaiheessa?

Oman kutsumuksen kyseleminen ei kuulu vain elämänkaaremme alkuvaiheisiin. Kutsumus kasvaa ja voi muuttuakin, se voi laajeta uusin suuntiin. Se voi myös pelkistyä ja yksinkertaistua.

Jossain elämäni vaiheessa maistelin mielessäni sanoja "kutsumuksen kehto". Ajattelen, että kutsumuksen kehto on sisimmässäni, siinä, missä olen ilman sanoja ja selityksiä, ilman rooleja ja työtehtäviä, yksin, vain Jumalani edessä.

Etsin hiljaisuutta, jossa voin kuunnella Jumalan ääntä ja oman sisimpäni ääntä. Joskus tällaisena ohikiitävän lyhyenä hiljaisena hetkenä voin tavoittaa kiitollisen, jollakin tavalla hartaan ja pyhän tunteen.

Tunteen siitä, että Jumala on kutsunut minut nimeltä. Minulla on oma kutsumukseni, jota ei ole kenelläkään toisella. Tällä kutsumuksella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ovatko tehtäväni suuria tai pieniä, tärkeitä tai vähäisiä.

Syvällä sisimmässäni on lepotila, jossa ei tarvitse suorittaa eikä ponnistella. Siinä on kehto, joka rauhoittaa ja ruokkii kutsumusta. Tarvitsen tällaista sydämen hoitoa voidakseni elää omaa arkipäivääni.

Voisiko tästä kutsumuksen kehdosta, itsensä ja Jumalan kohtaamisen tilasta, löytyä voimia myös siihen hiljaisuuteen, joka vain laskeutuu elämän ylle? Elämäntilanteissa, joissa on elettävä ikään kuin sivussa arkisesta menosta, elämän erämaassa, yksin.

Jeesus on edellä kulkija tässäkin. Ei ole olemassa niin elotonta erämaata, hylättyä sivuraidetta tai ehdotonta yksinäisyyttä, jossa Jumala ei olisi läsnä."

(Matleena Pinola)

Erämaa kaupungissa

Matleena Pinola: "Luottamuksen kultalanka"

"Löysin kirjan, jonka nimi on "Erämaa kaupungissa". Kirjoittaja on italialainen Carlo Carretto, kymmenen vuotta Saharan erämaassa elänyt munkki ja Spellon rukous-ja mietiskelykeskuksen perustaja.

Löysin kirjasta apua oman arkeni pohdintoihin.

En voi mennä erämaahan. En voi paeta oman elämäni arkea, johon kuuluu suuri perhe ja kokopäiväinen työ. Joskus ehkä voisin vetäytyä joksikin aikaa yksinäisyyteen, osallistua esimerkiksi hiljaisuuden retriittin.

Mutta entä se arjen todellisuus, joka alkaa joka ikisenä tavallisena arkiaamuna? Tuntuu vaikealta hiljentyä tavallisen arjen keskellä ja kuitenkin sitä kaipaan.
Mitä tietä minun on kuljettava?

Erämaa kaupungissa. Olisiko se mahdollista?

Olisiko minun mahdollista luoda oman kiireisen, monenlaisten paineiden ja kysymysten täyttämän arkeni keskellä erämaa, hiljentymispaikka, jossa voin kokea Jumalan läsnäolon, jossa voin rukoilla, saada hengellistä hoitoa ja ravintoa elämääni?

Onko tässä arkipäivän usein puristavassa ahtaudessa mahdollista kokea erämaan avaruutta, tilaa hengittää? Tässä ja nyt?

Caretto vastaa näihin kysymyksiin kirjallaan, jonka ydinajatus on: Voit löytää erämaan, rukoushiljaisuuden, missä tahansa, myös kaupungissa.

Erämaa ei tarkoita ihmisten poissaoloa, vaan Jumalan läsnäoloa.

On luotava erämaa omaan elämään. Siihen tarvitaan vain rakkautta, uudenlaista sydämen asennetta elämään.

Sitä, että näen suuren perheeni Jumalan lahjana, joka tarvitsee minua ja jota minä tarvitsen. Myös sitä, että en vierasta sitä elämää, jonka keskellä nyt elän.

Olen Jumalan hoidossa uupuneenakin, rikkinäisenä, repaleisena.

Yhteys Jumalaa on mahdollista kaikkialla, missä tahansa elän ja liikun. Se ei ole sidottu aikaan eikä paikkaan.

Jumala kohtaa meidät oman arkemme keskellä, juuri niissä olosuhteissa, joissa elämme. Voimme luoda siihen oman erämaamme, hiljaisen tilan, jossa olemme vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa.

Jumala synnyttää myös halun hoitaa tätä tilaa niin, että se alkaa kukkia. Rukous, Jumalan sana, ehtoollinen, seurakuntayhteys ovat välineitä, joiden avulla voimme hoitaa erämaatamme. Ne ovat jokaisen ulottuvilla.

Ilman niitä me kuihdumme."

(Matleena Pinola)

Hiljaisuudessa

 
Matleena Pinola: "Luottamuksen kultalanka"

"Hengelliseen matkaamme kuluu vaiheita, jolloin Jumala vaikenee ja on hiljaa.

Emme tunne hänen johtadatustaan ja läsnäoloaan.
On hämärää ja epäselvää, kysymyksiä, joihin ei saa vastauksia.

Tai ympärillä on hälyä, jonka keskeltä emme erota Jumalan ääntä.

Jeesus ei ristillä saanut vastausta tuskalliseen huutoonsa: "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?"

Riittäisikö tämä myös minulle? Miksi minun pitäisi saada vastaukset kaikkiin elämän käsittämättömiin asioihin?

On suurta salatun Jumalan viisautta ja armoa, että hän vaientaa kysymyksemme ja panee odottamaan, olemaan hiljaa.

Hiljaisuudessa voi kasvaa luottamus siihen, että Jumala on mukana elämän erämaassa, sivuraiteella, pimeinä päivinä.

Ei meille ole annettu muuta tietä kuljettavaksi. Hiljaisuutta ei tarvitse pelätä."

(Matleena Pinola)

Kylvä runsaasti

Juha Vähäsarja: "Joka päivä Jumalan kämmenellä"

" Muistakaa tämä: joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää." (2 Kor 9:6)

"Jos kylvää vihaa, saa osakseen vihaa.
Jos kyvää pelkoa, joutuu itse pelkäämään.
Jos kylvää epärehellisyyttä, joutuu itse sen kohteeksi.
Jos kylvää epäluottamusta, saa osakseen kunniattomuuden.

Kylväjän pelto on kylvön kaltainen. Mitä enemmän kylvetään rikkaruohoja ja valhevehnää, sitä varmemmin sato on väärä ja piloilla.

Jos kylvät rakkautta, saat osaksesi enemmän
kuin koskaan pystyt antamaan.
Jos luotat, sinuun luotetaan.
Jos jaat uskosi, tulee läheisesi siunatuksi.
Jos huolehdit muista, saat itse suojan.
Jos otat luoksesi hylätyn, tulet itsekin löydetyksi.

Omastaan luopuvan sato on satakertainen ja hänen peltonsa saa kukoistaa vuodesta toiseen.

Mitä enemmän kylvetään hyvää siementä, sitä siunatumpi sato ja rikkaampi pellon omistaja."

(Juha Vähäsarja)

Vehnänjyvän tielle

Wifrid Stinissen:"Tänään on Herran päivä"

""Jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon." (Joh 15:13)

"Tämä on avainlause, se on kuin evankeliumin tiivistelmä. Näitä sanoja pidetään usein yleispätevänä lakina. Sen, joka tahtoo tuottaa hedelmää, on myös oltava valmis kuolemaan. Sellainen, joka ajattelee vain itseään, jää vain yhdeksi jyväksi.

Mutta Jeesuksen sanat vehnänjyvästä ovat kuitenkin paljon enenmmän kuin pelkkä yleispätevä laki.

Jeesus puhuu näissä sanoissa itsestään. Hän on tosi vehnänjyvä, joka kuolemallaan tuottaa runsaan sadon.

Jeesus ei sano: jos olisitte hiukan anteliaampia ja uhrivalmiimpia, kantaisitte enemmän hedelmää ja etenisitte nopeammin omalla tiellänne.

Ei, hän pyytää ettemme lainkaan huolehtisi omasta tiestämme, vaan sen sijaan lähtisimme päättäväisesti hänen tielleen.

Evankeliumissa ei ole kysymys siitä, millä tavoin saisimme itsemme hiukan paremmiksi. Siinä on kysymys siitä, että pysyttelemme tiiviisti Jeesuksessa kiinni.

Kuolemme hänen kuolemaansa elääksemme hänen elämäänsä."

(Wilfrid Stinissen)

"Herra.

Sinä pyydät minuakin

vehnänjyvän teille.

"Joka tahtoo tallentaa

elämänsä itsellään,

kadottaa sen...."

Tässä olen.

Kylvä minut.

Sirottele minut.

Opeta minulle

oikeaa elämäni säilyttämistä.

Yhteisen elämäni enentämistä toisille.

Ei katkeraa raadantaa.

Ei sulkeutumista.

Vaan siemenesi hajoamista

sinun tahtosi tavalla."

(Anna-Maija Raittila)

Pääsiäisaamu

Juhani Rekola: "Ruusumaanantaista pääsiäisaamuun"

Joukko naisia on hiljaisen lauantain jälkeen saapunut anivarhain Jeesuksen haudalle. He kokevat yllätyksen, hauta on avattu ja tyhjä.

He näkevät enkelinäyn ja heille sanotaan, että he etsivät Jeesuta kokonaan väärästä paikasta, sillä hänhän oli sanonut, että hän kärsii, kuolee ja nousee ylös.

"Muistakaa", sanovat enkelit. Naiset tottelivat ja muistavat. He lähtevät kertomaan Jeesuksen ylösnousemuksesta jo ennen kuin ovat hänet kohdanneetkaan.

Näin koittaa pääsiäisaamu. Näin lähtee liikkeelle sanoma Ylösnousseesta. Näin alkaa kristillinen kirkkohistoria.

Jonkun Augustinuksen, Franciscuksen, Lutherin kokemus, usko, todistus, palautuu lopulta näiden hätääntyneiden naisten pääsiäisaamun varhaiseen kokemukseen.

Jumala herätti Jeesuksen kuolleista. Nyt hän saa nauttia elämän maljan.

Kärsimyksestä Jeesus puhuu Getsemanessa. Siunauksen maljasta hän puhuu asettaessaan ehtoollisen yläsalissa ja ojentaessaan opetuslapsilleen viinimaljan.

Toinen on yrttitarhan, toinen yläsalin malja. Kuitenkin sama on malja, koska emme voi niitä erottaa toisistaan.

Ruusumaanantaina alkoivat ruusut kukkia Jeesuksen kärsimisen tiellä. Ne kuihtuivat. Jäljelle jäivät vain okaat. Jäljelle jäi orjantappurakruunu. Siitä Jeesus teki ikuisen ja katoamattoman kunnian kruunun.

Nyt Jeesukselle ojennetaan elämän maljan. Jeesus, jonka me kohtaamme, ojentaa elämän maljan meille jo nyt. Meidän ei tarvitse jäädä odottamaan, vaan saamme jo nyt tyhjentää maljan pohjaa myöten.

Elämän malja on ylitsevuotavainen malja. Tämä on ihmeellinen vertaus ylösnousemususkosta. Sitä ei ole tarpeen tulkita, sen voi vain elää ja kokea todeksi.

Tämä kuva ei puhu lähinnä maljasta, eikä se puhu lähinnä viinistä. Siinä on kysymys kuohuvasta tapahtumasta, jossa rajat särkyvät ja kaikki reunat ja muurit osoittautuivat liian mataliksi.

Jotain tällaista on ylösnousemususko. Siinä elävä voi vain sanoa psalminkirjoittajan mukana: "Minun maljani on ylitsevuotavainen."

(Juhani Rekola)


"Mietin, millaista on olla malja, joka valuu yli ja yli,
eikä koskaan tyhjene?" (Jarkko Laine)

Hiljaisen viikon lauantai

Juhani Rekola: "Ruusumaanantaista pääsiäisaamuun"

"Jeesus haudataan, kun sapatti on juuri alkamassa. Joosef Arimatialainen laskee hänen runnellun ruumiinsa hautaan. Yhtä köyhänä kuin Jeesus tuli maailmaan, yhtä köyhänä hän lähtee maailmasta.

Pääsiäislauantaina seurakunta on  todella nollapisteessä. Kaikki on hävinnyt: toiveet, näyt, odotukset. Kannattajat ovat hajalla. Mestari on tuonelassa.

Jos meistä tämän päivän kristityistä tuntuu, että nykyisessä kirkossa ja kristikunnassa tilanne on epätoivoinen, saamme muistaa, että vielä toivottomampi se oli ensimmäisenä pääsiäislauantaina.

Jumala tuntuu olevan kuollut. Kuitenkaan taivaan Jumala, Jeesuksen Isä, ei ole kuollut, vaikka hän onkin hirivttävällä ja pelottavalla tavalla äänetön. Tuska on jäljellä pitkäperjantain jälkeen niin maan päällä kuin taivaassa.

Tämän tuskan kuva on Pièta, äiti, joka pitää sylissään kuollutta, raadeltua poikaansa, joka on otettu ristiltä. Jos se on inhimillisen kärsimyksen, niin se on myös taivaallisen kärsimyksen kuva. Jumala kärsii, vaikka joskus on opetettu, että Jumala itse ei voi kärsiä.

Ristiltä Jeesus lohduttaa äitiään ja huutaa avuksi isää, kuten moni onneton lapsi on avukseen huutanut. Hän ei saa vastausta.

Ehkä tämä on uhri yli uhrin: hylätyn huuto ristillä ja sitä seuraava Jumalan, Isän, äänettämyys.

Jeesus haudattiin. Niin myös meidät lasketaan kerran hautaan. Hauta kuuluu välttämättömyyden maailmaan. Tässä maailmassa me kuolemme. Tässä maailmassa meidät haudataan. Edessämme on pitkä pääsiäislauantai. Tai ehkä se on lyhyt. Tai ehkä se on ajaton.

Jollei hautaan loista pääsiäisaamun valo, ei sinne mikään muukaan valo voi hohtaa. Silloin loppu on hiljaisuutta ja mielettömyyttä. Jos loppu on mieletön, on sitä myös alku, on myös kaikki niiden välillä. Koko elämä.

Silloin on pimeys meidän ympärillämme tihentynyt läpitunkemattomaksi."

(Juhani Rekola)

Pitkäperjantai-iltana

"Sinä auringon pimetessä

yksin ristille hyljätty Jeesus,

huudan sinua oman pimeyteni pohjalta!

Ota haltuusi minussa myllertävät

vieraat voimat,

paina rintaasi vasten

nämä kylmyyden voimat,

keräile syliisi

minun hajalle peloteltu henkeni,

tämä vihan valtaan suostunut sydän!"

(Anna-Maija Raittila)

Pitkäperjantai-iltana 2.4 meren äärellä

Pitkäperjantai

Juhani Rekola: "Ruusumaanantaista pääsiäisaamuun"

"Jeesus ristiinnaulitaan ja kuolee pitkänäperjantaina.

Risti on kristinuskon tunnus. Saatamme kuvitella, että Jeesus valitsi ristin uuden uskon sopivaksi tunnukseksi. Hän ei kuitenkaan keksinyt ristiä. Risti oli jo ennen häntä.

Risti on kai tämän elämän selvin kuvio, niin yksinkertainen, että lapsi muodostaa sen ensimmäisenä saatuaan pari tikkua käteensä tai kynän ja paperin.

Risti on tämän elämän kuvio. Me odotamme ja toivomme suoria viivoja, mutta meidän suurimmatkin viivamme leikkaavat lopulta toisensa.

Mitä tapahtui Jeesuksen ristillä? Verho tuntui peittävän kaiken, vaikka Jeesuksen kuoleman hetkellä temppelin esirippu repeääkin keskeltä kahtia. Samalla hetkellä alkaa pimeys, jota on kestävä hamaan yhdeksänteen hetkeen. Yhäti tuntuu yhdeksäs hetki olevan edessä ja pimeys vallitseva.

Jeesus kantoi maailman synnin. Vaikka emme hyväksyisikään synti-sanaa, on jokaisen pakko tunnustaa, että meidän ihmisten kohdalla on mennyt jotain perusteellisesti vikaan. Tämä vikaantuminen on juuri synti.

Kaikki maailman synti painaa ristillä Jeesusta. Apostoli sanookin, että Jumala teki Jeesuksen meidän tähtemme synniksi.

Meille tapahtuu juuri päinvastoin kuin Jeesukselle hänen oikeudenkäynnissään: Jeesus, viaton tuomitaan kuolemaan; meidät, vialliset, armahdetaan elämään.

Siksi ei ole niin mahdotonta ja pelottavaa syntiä, ettei sitä voitaisi sopia ja saada anteeksi, kun se asetetaan yhteyteen Jeesuksen ristin kanssa.

Jeesus kamppaili toivottoman taistelun elämää tuhoavien tuomiovaltojen kanssa. Ne voittavat myös meidät, ja kuitenkin voimme voittaa ne, kun saamme asettaa ne Jeesuksen ristintaistelun yhteyteen.

"Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni." Ne ovat Luukkaan mukaan Jeesuksen viimeiset sanat ristillä.

Jeesus huusi viimeiset sanansa suurella äänellä. Tämäkin huuto kaikuu hiljaisella viikolla. Jeesus huusi keskellä pimeyttä. Sitä huutoa seurasi kuolema. Hän ei säästynyt kuoleman huudolta. Emme säästy mekään.

Vaikka emme voikaan täysin käsittää sitä, mitä kerran ristillä tapahtui, emme sitä selvin sanoin tulkita, me saamme - ja meidän on pakko - nähdä se tapahtumana, josta emme pääse milloinkaan irti.

Risti on meille joko siunauksen tai kirouksen merkki. Jeesuksen risti on meidän kaikkien kohtalo joko tuomioksi tai armoksi."

(Juhani Rekola)

Kiirastorstai

Juhani Rekola: "Ruusumaanantaista pääsiäisaamuun"

"Kiirastorstain teksti katkaisee etenevän kärsimysevankeliumin ja siirtää meidät hetkiin ennen Getsemanea. Jeesus asettaa ehtoollisen yläsalissa tarjoten opetuslapsilleen leivän ja viinimaljan.

Näin keskeytyy ristin tien kuvaus, ja kärsimyksen, vaikenemisen ja mielivallan maljojen rinnalle nousee uusi malja, siunauksen malja.

Maljasta Jeesus puhuu Jumalalle Getsemanessa:..."ota tämä malja minulta pois." Maljasta hän sanoo yläsalissa opetuslapsilleen:"Ottakaa tämä ja jakakaa keskenänne."

Toinen malja on yläsalin, ja toinen on yrttitarhan malja. Toinen on siunauksen, ja toinen kärsimyksen malja. Kuitenkin sama malja, koska emme voi niitä erottaa toisistaan. Yhdessä ne muodostavat elämän ylitsevuotavaisen maljan.

Kärsimyksestä on puhuttu hiljaisen viikon ensimmäisellä puoliskolla. Kärsimystä emme saa hyväksyä. Meidät on pantu taistelemaan sitä vastaan. Ristiä emme saa hyväksyä omalla kohdalla ja vielä vähemmän toisen kohdalla.

Mutta siinä kärsimys on. Siinä risti on. Tässä maailmassa me elämmme ja tässä maailmassa me kuolemme. Emme voi ehkä muuttaa sitä, mikä olisi muutettava.

Niin meidän on hyväksyttävä se, mitä emme saisi hyväksyä. On löydettävä oikea asenne siihen, mikä näyttää olevan pakollista ja välttämätöntä.

Emme ollenkaan usko, että kärsimys tulee Jumalalta.

Sanovat, että Jumala lähettää meille vastoinkäymisiä koetellakseen meidän uskoamme. Kyllä hän varmasti tuntee meidän uskomme voiman ja voimattomuuden ilman että hänen täytyy sitä koetella.

Tai luvataan, että Jumala ei pane kovempaa taakkaa kin mitä ihminen jaksaa kantaa. Kuitenkin näemme monen nääntyvän aivan liian raskaan taakan alle.

Ja luvataan, että niin kuin on päivä, niin on voimakin oleva. Kuitenkin monen voima loppuu jo paljon ennen illan tuloa.

Kärsimystä Jumala ei lähetä. Se kuuluu tämän elämän käsittämättömiin ja vääristyneisiin kasvoihin. On löydettävä oikea asenne siihen, mikä on välttämätöntä.

On nautittava kärsimyksen maljasta siunauksen maljana. Siunaus on täten kätkettyä, etsittyä ja löydettyä. Siunaus usein kätkeytyy onnettomuuteen, pimeyteen ja hätään. Ei ole niin mustaa onnettomuuden luolaa, ettei se voisi valjeta siunauksen pyhätöksi.

Jeesus sanoo maljasta:"Ottakaa tämä ja jakakaa keskenänne." Se pätee jo kärsimyksen maljaan. Se on otettava. Se kulkee kädestä käteen, ja monet kädet sitä ojentavat nautittavaksemme.

Mutta voimme nauttia sen myös siunauksen maljana, ja siitä Jeesus lähinnä puhuukin:"Ottakaa tämä ja jakakaa keskenänne."

Ehtoollispöydässä olen aina tämän maljan ääressä. Minulta riisutaan menneisyyden taakkoja ja minulle julistetaan vapautusta tulevaisuuden peloista."

(Juhani Rekola)