Hiljaisen viikon keskiviikko

Juhani Rekola: "Ruusumaanantaista pääsiäisaamuun"

"Pilatus kutsuu kokoon ylipapit, hallitusmiehet ja kansan. Hän ehdottaa Jeesuksen vapauttamista.

On kaksi tuomittua, Jeesus sekä hänen lisäkseen Barabbas, jota syytetään kapinasta ja murhasta. Vaali tapahtuu näiden kahden välillä.

Mitä olisi tapahtunut, jos se olisi tapahtunut, mikä ei tapahtunut? Mitä olisi seurannut, jos suurena historiallisena ratkaisuhetkenä olisikin valittu juuri päinvastoin kuin tehtiin?

Entä omassa elämässäni? Jos olisin vuosia, vuosikymmeniä sitten tärkeässä tienhaarassa seistessäni lähtenytkin toiselle tielle? Emme koskaan tiedä, mitä käyttämättömän vaihtoehdon valinta olisi tuonut mukanaan.

Barabbas vapautetaan. Hän sai ensimmäisenä ihmisenä kokea, miten Jeesuksen kuolema tekee ihmisen vapaaksi.

Jeesus tuomitaan. Tie ristille alkaa.

Simon Kyreneläinen saa kantaa osan matkaa Jeesuksen ristiä.

Mielivallalle Jeesus on alttiiksi annettu, kun häntä käytetään aseena toisia ihmisiä vastaan. Näin tapahtuu, kun pakotetaan joku kantamaan Jeesuksen ristiä. Yritetään ulkopuolella olevat sitoa tiettyihin käyttäytymismuotoihin ja kristilliseen moraaliin.

Jeesus on annettu alttiiksi mielivallalle, kun hän on jaettuna täällä meidän keskellämme. Loputon määrä erilaisia oppeja, opetuksia, näkemyksiä, maailmankatsomuksia kulkee hänen nimissään.

Jostain syystä hän jätti meille niin avoimen evankeliumin, että se voidaan ymmärtää eri tavoin, vaikka eräät kyllä sanovatkin, että Jumalan sana on selvä ja yksiselitteinen.

Jostain syystä Jeesus saattoi sanoa saman totuuden sekä hyvin ahtaasti: "Joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan" sekä sanomattoman avarasti: "Sillä joka ei ole meitä vastaan, se on meidän puolellamme."

Jeesuksen seuraaja saa myös kokea tämän mielivallan. Hänet ymmärretään väärin ja tahdotaan ymmärtää väärin. Hän saa tuntea olevansa eristetty silloin, kun hän tarvitsisi yhteyttä, ja hänen on pakko kulkea joukon mukana, kun hän haluaisi olla yksin.

Jos hän yrittää taistella totuuden puolesta, sanotaan, että häneltä puuttuu kristillinen rakkaus. Jos hän yrittää yrittää ymmärtää ja rakastaa, sanotaan, että hänelle ei ole selvää linjaa. 

Jos hän erehtyy - ja hän erehtyy usein - nähdään vain tuo erehtyminen, eikä sitä anneta anteeksi. 

Mitä syvemmälle hän menee, sitä vähemmän häntä suvaitaan.

Mielivallan maailma on se maailma, jossa me elämme. Jumala ei ole täällä maailmassa yrittääkseen auttaa muutamia ja jättääkseen toiset apua vaille. Kärsivänä hän on täällä meidän kaikkien keskellä.

Kärsiessämme saamme kokea ja tuntea, että hän kärsii mukanamme ja me hänen mukanaan.

(Juhani Rekola)

Hiljaisen viikon tiistai

Juhani Rekola: "Ruusumaanantaista pääsiäisaamuun"

"Uuden aamun valjetessa Jeesus viedään ylimmäisen papin talosta tuomittavaksi. Sitä ennen häntä on piesty ja pilkattu.

Odottaisimme, että Jeesus antaisi selvän ja kirkkaan todistuksen kaikkien tuomareiden ja oikeusistuimien edessä. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Hän on profeetan kuvaamana äänetön lammas keritsijäin edessä.

Jeesus sai myös itse kokea epämääräisyyttä ja äänettömyyttä ihmisten puolelta, lähimpienkin. Viholliset huusivat, ystävät olivat ääneti.

Äänettömyyttä Jeesus sai kokea myös Jumalan taholta. Vielä Getsemanessa enkeli vahvisti häntä. Sitten enkelit poistuivat. Alkoi Jumalan vaikeneminen.

Ristiltä kuuluvaan tuskan ja epätoivon huutoon ei tule mitään vastausta. Taivas on suljettu. Hiljainen viikko on siten hiljaa olevan, äänettömän Jumalan viikko.

Me kaikki elämme vaikenemisen maailmassa. Aivan samassa maailmassa elää hän, joka uskoo ja hän, joka kieltää. Maailmankuva on parhaimmillaankin vaikeneva kuva.

Ken uskoo Jumalaan, elää myös epäselvässä, hämärässä maailmassa. Alkaessaan uskoa hän ei ole siirtynyt suinkaan selvään ja kirkkaaseen olotilaan. Päinvastoin hän on ennen säästynyt ongelmilta, jotka nyt alkavat polttaa ja johin ei tule vastausta.

On paljon sellaista, mitä emme vähääkään käsitä. Koko maailmanhistoria kaikkine mielettömyyksineen on täysin käsittämätön. Emme näe siinä Jumalan työtä ja Jumalan johdatusta. Emme havaitse, että hyvä saa palkkansa ja paha rangaistuksensa.

Vaikeasti käsitettävä on myös henkilökohtainen usko ja elämä. Emme useinkaan koe mitään Jumalan johdatusta. Rukouksiamme ei kuulla.

Joku sanoo, että on Jumalan suurta rakkautta, että meidän kaikkia rukouksiamme ei kuulla. Kuitenkin me odotamme toisenlaista rakkautta.

Hämärässä, epäselvässä ja mielestämme äänettömän Jumalan maailmassa me elämme. Kuinka toivommekaan, että Jumala ilmaisisi itsensä niin selvästi, ettei olisi yhtään kieltäjää, ei yhtään epäilijää.

Kuinka toivommekaan, että, kuten profeetta rukoilee,  Jumala itse halkaisisi taivaat ja astuisi alas. Niin ei tapahdu.

On niin pimeää, että emme näe häntä selvästi. On niin paljon valoa, että emme kykene häntä kieltämään.

Tämä vaikenemisen maailma on meidän maailmamme. Tässä maailmassa me elämme ja tässä maailmassa me kuolemme. Emme voi pakottaa Jumalaa ilmestymään ja puuttumaan tämän maailman asioihin sillä tavalla kuin toivoisimme, emmekä puhumaan meille ja muille haluamallamme tavalla.

Tässä maailmassa Jeesus kärsi ja kuoli. Siinä mekin kärsimme ja kuolemme."

(Juhani Rekola)

Hiljaisen viikon maanantai

Juhani Rekola: "Ruusumaanantaista pääsiäisaamuun"

"Kutsun hiljaisen viikon maanantaita ruusumaanantaiksi.Tätä nimeä on käytetty joskus siitä päivästä, joka edeltää paastonajan aloittavaa laskiaistiistaita. Nimi ruusumaanantai sopii kuitenkin vielä paremmin ristintien alkamispäivään.

Ruusut kukkivat Vapahtajan kärsimisen teillä. Ruusut, hehkuvanpunaiset, kuvaavat verta ja kärsimystä, uhria ja rakkautta. Ne kuihtuvat kuitenkin. Jäljelle jäävät oksat, okaat ja piikit. Niistä punotaan ja väännetään orjantappurakruunu. Näin ruusut hehkuvat ja haavoittavat.

Monta kertaa Jeesus oli puhunut opetuslapsilleen siitä, että Ihmisen Pojan pitää kärsiä ja kuolla. Alkukielessä sana "pitää" on korostettu ja kaikuu kuin vasaran iskuna. Ihmisen pojan pitää kärsiä ja kuolla. Jostain syystä se on ainoa mahdollisuus.

Jeesus oli ihminen. Tämä on koko Uuden testamentin sanoma. Vaikea on ollut uskoa sitä, ja vaikea on ollut pitää siitä kiinni. Tavallisena ihmisenä hän eli, tavallisena ihmisenä kuoli, eikä suinkaan taivaallisena olentona inhimillisessä valepuvussa.

Hän oli tavallinen ihminen. Tosin hän teki ihmeitä, mutta oli joskus kykenemätön niitä tekemään. Hiljaisella viikolla käyvät ihmeet vähiin.

Hyvin inhimillinen on Raamatun sana maljasta, jonka Jeesus tahtoo Jumalan ottavan häneltä pois. Sen jälkeen hän puhuu omasta tahdostaan ja Jumalan tahdosta.

Kaksi tahtoa vastakkain: ihmisen tahto ja Jumalan tahto. Jeesus ei sano, että hän muuttaa tahtoaan, vaan hän alistuu siihen, että Jumalan tahto saa tapahtua.

Koko hiljaisen viikon ajaksi jäävät nämä kaksi tahtoa vastakkain."

(Juhani Rekola)

Kärsivä Kristus

Anna-Maija Raittila: "Hiljaisuuden kirja"

"Hän kasvoi Herran edessä kuin vähäinen verso, kuin vesa kuivasta maasta... Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois.... Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme." (Jes 53)

"Hän tuli keskelle erämaatamme, kasvamaan yhdessä meidän kanssamme kituliaasti kuin juuri kuivasta maasta.

Me katselimme häntä kuin olentoa, joka ei osaa elää normaalia elämää.

Katselimme häntä kuin epäonnistunutta kansalaista, joka ei parane, johon ei kannata satsata, joka olisi parasta eristää toisten yhteydestä, että toiset menestyisivät ja Jumala voisi näitä toisia siunata.

Jeesus, kärsivä Herran palvelija, ei yrittänyt toteuttaa itseään eikä antaa näyttöjä.

Me katsoimme häneen kuin omaan epäonnistumiseemme.

Hän kantoi meidän itsekeskeisyytemme, sen, että katsomme itseemme emmekä Jumalaan.

(Anna-Maija Raittila)

Miten sielusi voi?

Pauliina Kainulainen: "Missä sielu lepää"

" Ihmisen sisin olemus on pitkään haluttu selittää muulla tavoin kuin viittaamalla sieluun. Maailmankaikkeus nähdään sieluttomana ja koneen kaltaisena. 

Jotkut ajattelevat, että taju tuonpuolleisuudestakin on vain aivokemiaa. Mihin siinä sielulle on käyttöä?

Olemmeko sairastuneet siksi, että emme ymmärrä sielun ja sielussa asuvan hengen merkitystä?

Ilmastonmuutos ja muut isot ympäristöongelmat eivät ole ympäristön ongelma. Ne ovat ihmisen ongelma.

Ilmastonmuutos on oire perustavanlaatuisesta moraalisesta ja hengellisestä häiriötilasta. Kun ihmisen henki ja sielu voivat huonosti, se säteilee myös hänen ympäristöönsä.

Ihmisen sisimmässä on pohjaton kaipaus, mutta kun hänen sielunsa on häiriintynyt, hän ei kykene näkemään, mikä voisi tyynnyttää janon. Hän arvelee, että  ostamalla ja kuluttamalla löytyvät tyydytys ja onni.

Mutta pohjattoman kaipauksen voi täyttää vain pohjaton elämänvoimanlähde, Jumala.

Tarvitsemme siis sielunhoitoa sekä yksittäiset ihmiset että koko yhteiskuntamme. 

On aika arvostaa sielua. Sielussa asuu yhteys elämänvoiman lähteeseen. Sieluun juurtuu toivo paremmasta tulevaisuudesta.

Mikä tervehdyttää sielua?

Sielua hoitaa yhteys luontoon ja vuodenaikojen kiertoon.

Sielu elää kauneudesta. 

Ihmisessä kauneinta on hänen armahtavaisuutensa. Ihmisten välisen kohtaamisen hetkessä on kauneutta ja pyhyyttä, joka tekee hyvää sielulle.

Sieluaan voi lepuuttaa myös jumalanpalveluksessa, vaikkei siellä kaikkea ymmärtäisikään.

Sielua hoitaa hitauden kulttuuri. Se on vastarintaa tehokkuuskulttuurille.  

Koetan keksiä yhden asian, jonka voin jättää tekemättä tänään. Ja toisen, jonka voin tehdä hitaasti ja rauhassa.

(Pauliina Kainulainen)

Jumalan valoa

"Kaiken läpi loistat.

Herra, valollasi kosketa nyt kasvojani.

Kukka seisoo hiljaa, lehdet liikahtavat,
auringossa aukevat.

Hoida näin, sinuun päin,
totuudellisuuteen,

yksinkertaisuuteen."

(Anna-Maija Raittila, virsi 194:5)

Tunnustan syntini

"Herra, minä tunnustan sinun totuutesi valossa,
että olen tehnyt syntiä ajatuksin ja sanoin,
teoin ja laiminlyönnein.

Minun tulisi rakasta sinua,
Jumalani ja Vapahtajani, yli kaiken,
mutta olen rakastanut itseäni enemmän kuin sinua.

Sinä olet antanut minulle lähimmäisen,
että rakastaisin häntä niin kuin itseäni.
Olen kuitenkin ollut itsekäs
ja käteni on ollut hidas auttamaan.

Sen tähden käyn eteesi
ja tunnustan syntini ja syyllisyyteni.

Tuomitse minut, Jumala,
mutta älä hylkää minua.

Minulla ei ole muuta pakopaikkaa
kuin sinun sanomaton laupeutesi."


"Sillä niin kuin taivas on korkea maan yllä,
niin Herran armo on suuri niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meidän syntimme."
(Psa 103:11-12)


"Kun Jumala antaa meille synnit anteeksi, niitä ei enää muistella. Niihin ei enää palata.

Koska taivas ei ole maassa eikä itä lännessä, ei niitä syntejäkään ole enää olemassa.

Jumalan anteeksiantamus Kristuksessa on muuta kuin ihmisen haparoiva yritys osoittaa armahtavaa mieltä.

Jumalan ei tarvitse enää muistella anteeksiannettuja syntejä.

Hänellä on varaa antaa synnit anteeksi yhä uudestaan, peittää synnit armon mereen ja antaa uusi alku.

Jeesuksen kuolema ristillä riittää Isälle.
Riittäähän se siis sinullekin.

Usko rohkeasti itsellesi nämä sanat: Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän on siirtänyt sinun syntisi."

(Juha Vähäsarja: "Joka päivä Jumalan kämmenellä")

Rukoushuokauksia

Heikki Kotila: "Pieni rukouskirja"

"Lyhyet rukoushuokaukset ovat rukouksen muoto, jonka jo varhaiset erämaaisät omaksuivat.

He oppivat, että lyhyiden psalmijakeiden tai rukouslauseiden toistaminen on tehokas tapa kiinnittää mieli rukoukseen.

Rukoushuokauksia voi toistaa myös arkisen työn keskellä. Tavoitteena on sisäinen hiljaisuus ja Jumalan läsnäolossa lepääminen.

Jumala, ole minulle syntiselle armollinen (Luuk 18:13)

Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä! (Jeesuksen rukous, vrt Mark 10:47-48, Matt 15:22, Matt 20:30)

Herra, sinuun minä turvaan. Älä milloinkaan hylkää minua. (Psa 31:2)

Herra, anna meille vahvempi usko. (Luuk 17:5)

Minun Herrani ja Jumalani! (Joh 20:28)

(Heikki Kotila)

Marian päivänä

Anna-Maija Raittila: "Kuuntelen kanssasi, Maria"

"Koetan kuunnella kanssasi, Maria-äiti, kun seisot ristin juurella ja katsot lapsesi kuolemaa. Miekka on lävistänyt sydämesi!

Mutta yhä sinussa lepattaa valveilla ensimmäinen vastauksesi Jumalalle: "Tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan." 

Tuota lupauksen sanaa tahdon seurata kanssasi - Isän uutta luovaa sanaa oman aikani murrosten keskellä. Haluan olla mukana kantamassa hiljaisuutta, jossa sana on kätkössä ja odottaa täyttymistään. 

Hiljaa kuulostellen haluan olla virittämässä ilmapiiriä, jossa murros saa kasvutilaa. Murtumiselle, muuttumiselle pyydän sydämessäni tilaa.
Tule, Pyhä Henki Luoja!

Ja ajattelen kaikkia niitä äitejä, jotka halki historian ovat asettuneet kuulolle oman aikansa ihmisten puolesta. Rukoushiljaisuus on tehnyt heidät avoimiksi. Ja avoimmuus on tehnyt heidät rohkeiksi erottamaan uutta siinä, mitä he ovat kuunnellessaan havainneet.

Tuohon uuteen he ovat luottaneet koko sydämensä energiat ja koko olemassaolonsa he ovat avanneet kasvukamaraksi Pyhän Hengen kylvölle.

Näiden äitien nöyryys voi rohkaista meitäkin, kun me omasta ajasta etsimme ylösnousemuksen merkkjä sitoutuaksemme elävään Jumalaan.

Kuuntelemme kanssasi, Maria. Sinäkään et pystynyt hallitsemaan sitä mitä sinussa ja ympärilläsi tapahtui. Mutta sinä kuuntelit ja kätkit kaiken sydämeesi.

Ja mitä ikinä Jumala loi, kaikelle vastasit kyllä."

(Anna-Maija Raittila)

Viipymistä Jumalan seurassa

Sheila Cassidy: "Pyhiivaeltajan rukous"

"Rukous on viipymistä Jumalan seurassa" (Klemens Aleksandrialainen)

"Vanhan katekismuksen määritelmän mukaan rukous on mielen ja sydämen ylentämistä Jumalan puoleen. Tämä määritelmä on erittäin hyvä kahdessa mielessä.

Ensinnäkin rukous on tahdon asia; me päätämme suunnata tai ylentää sydämemme ja ajatuksemme Jumalaan. Rukous ei synny noin vain, kun olemme sopivassa mielentilassa, vaan se on meidän tietoista kääntymistämme Jumalan puoleen, jota emme voi nähdä.

Toinen tärkeä seikka on se, että rukous ei koske vain järkeämme vaan myös sydäntämme. Rukous ei ole sitä, että ajattelemme Jumalaa - se on sitä, että olemme yhteydessä häneen, puhumme hänelle ja kuuntelemme häntä.

Jos ajattelemme, että rukous on yhteyttä Jumalan kanssa, meidän kannattaa miettiä, millä tavoin pidämme yhteyttä toisiin ihmisiin. Silloin huomaamme, että kyseessä on kaksisuuntainen toiminta.

Ihmiset viestivät keskenään puhumalla, kuuntelemalla, kirjoittamalla, lukemalla, koskettamalla, ilmein, elein, musiikin ja muiden taidemuotojen välityksellä, tekemällä työtä ja olemalla yhdessä hiljaa.

Yhteytemme Jumalaan toimii samantapaisin keinoin kuin ihmisten välinen yhteydenpito.

Suurin osa rukousta on sitä, että puhumme Jumalalle, joskus omin sanoin, joskus toisen laatiman rukouksen avulla. Ja niin kuin mihin tahansa viestintään,  rukoukseen kuuluu myös kuunteleminen.

Kun puhumme Jumalan "kuuntelemisesta", tarkoitamme sisimmän olemuksemme virittämistä "kuulemaan" Jumalan sanaa. Jumalan sanalla en tarkoita vain Raamatun tekstiä, vaan kaikkea sitä, minkä välityksellä Jumala on ilmoittanut itsensä ihmisille.

Jumala puhuu meille Raamatussa, elämämme tapahtumien välityksellä, kohtaamiemme ihmisten, historian, luonnon - kaiken mahdollisen välityksellä. 

Meidän on opittava kuulemaan hänen äänensä sielumme hiljaisuudessa ja arkisen elämämme tavallisissa tapahtumissa. Meidän on opittava kuuntelemaan eri tavoin ja eri tilanteissa: niin hiljaisuudessa kuin melunkin keskellä.

Ehkä monet ihmiset eivät osaa rukoilla siksi, että he eivät osaa enää kuunnella. Meidän on opittava uudestaan hiljaa olemisen taito ja sen myötä kuuntelemisen taito."

(Sheila Cassidy)

 

Tyhjin käsin

Piispa Eero Huovinen: "Avoin taivas"

"Jumalan edessä ihminen ajattelee kuin luonnostaan, että hänen kuuluu ja pitää tehdä, jotta kulkisi oikeaa tietä. Velvollisuudet ja suorituspaineet tulevat ensimmäisinä mieleen. Jumalalle tekee mieli näyttää ja tehdä parhaansa.

Jeesuksen seuraamisen tie ei kuitenkaan ole tekemisen eikä näyttämisen tie. 

Päinvastoin: Jeesuksen tie on luopumisen ja tyhjentymisen tie, Jumalan edessä ei esitellä suorituksia eikä näytetä taitoja. Jeesuksen seuraamisen tie on itsensä kieltämisen tie ja itsensä kadottamisen tie. Tällä tiellä ihminen ei anna mitään.

Jeesuksen ja Jumalan edessä ei tehdä, vaan ollaan.

Vanhat kristityt ovat sanoneet, että usko on kuin tyhjä käsi. Jumalan luokse mennään tyhjin käsin. Jumalan luokse mentäessä ei katsota peiliin, vaan Jumalaa silmiin.

Mennä tyhjin käsin Jumalan luo - se ei ole ihmiselle helppo asia. Itse asiassa tyhjin käsin oleminen on yksi kaikkein vaikeimpia asioita. Ihminen haluaa aina olla jotakin, näyttää ja osoittaa. Pelkkä oleminen on itsensä kieltämistä ja oman minän kadottamista. Ihmisen tulee luottaa yksin Jumalan armoon.

Jeesuksen seuraamisen tie ei ole Jumalan ja ihmisen yhteistyön tie, vaan se on yksinomaisesti armon tie. Ihminen ei tee mitään, Jumala tekee kaiken. Jumala tekee, ihminen kiittää.

(Eero Huovinen)

Hengellinen lukeminen

Peter Halldorf:

"Näin avautuu paasto"

"Lukemalla hengellistä kirjallisuutta saamme paaston aikana osan elämän leivästä.

Lukeminen on kuuntelevaa lukua, erityisesti Raamatun sanan. Mitä sanottavaa Jumalalla minulle on?

Hengellinen kirjallisuus ei siis pyri lisäämään tietoa, vaan muuttamaan sydäntä. Tämä lukemisen laji on rukouksen sukulainen ja muuttuu usein - huomaamatta - rukoukseksi.

Harjoitteleminen rukoilemaa Raamatun sanoin yksi varmimmista keinoista ystävystyä Raamatun kanssa. Emme silloin lue löytääksemme perusteita uskollemme vaan siksi, mitä lukeminen tekee meille.

Sopiva paastoajan tavoite voi olla kokonaisen raamatunkirjan lukeminen läpi hitaasti ja järjestyksessä.

Toinen tapa voi olla Raamatun lukeminen jonkilaisen raamatunlukusuunnitelman mukaisesti. Se auttaa minua kääntämään korvani mielekkäällä tavalla Jumalan puoleen paaston aikana.

Lukemistoa on hyvä täydentää yhdellä (yksi riittää) muulla hengellisellä kirjalla, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, mutta johon sinulle ei ole ollut aikaa.

Lue hitaasti, lyhyitä katkelmia kerrallaan, niin että sanat voivat syöpyä sydämeesi."

(Peter Halldorf)

Paastoa rukoillen

 

Peter Halldorf:
"Näin avautuu paasto"

"Paaston aikana luovumme jostakin hyvästä saadaksemme jotakin vielä parempaa. Harjoittelemme tietynasteista pidättyvyyttä suhteessa puhumiseen ja ruokaan voidaksemme kiinnittää enemmän huomiota siihen, mikä herättää kaipuun Jumalan ja hänen lahjojensa puoleen.

Siksi paastonaika ei tarkoita vain sitä, että vähennämme tiettyjä asioita, vaan pikemminkin sitä, että innokkaammin käytämme hyväksemme niitä konkreettisia apuneuvoja, jotka tuovat sieluumme kauneutta. Näihin "työkaluihin" kuuluu ennen kaikkea rukous.

Paastonaika haastaa meitä elvyttämään rukoukset, jotka ovat elämässämme nukahtaneet; pitämään yllä päivittäistä rukousrytmiä, pidentämään hiljaisia hetkiä ja osallistumaan säännöllisemmin seurakunnan rukoushetkiin ja jumalanpalveluksiin. Tässäkin on kuitenkin vältettävä liiallista kunnianhimoa. Opettelemme rukoilemaan, joten meidän täytyy tyytyä siihen, että "käymme koulua". 

Harjoitteluun kuuluu, että olemme paikalla. Se on rukouksen suurin salaisuus. Meidän ei koskaan tarvitse huutaa Jumalaa luoksemme eikä suostutella häntä rukouksillamme. Näkymätön on aina läsnä. Meille läsnäolo aiheuttaa vaikeuksia. Ajatukset eivät tahdo asettua harharetkiltään.

Paastokaudet kutsuvat meitä etsiytymään siihen häiriöttömään paikkaan, missa opimme tavaamaan sanat: "Maailmassa olemme vain Jumala ja minä."

Ainoastaan Jumala on elämässämme ehdoton välttämättömyys, sanoo Simone Weil.

Ainoastaan hänessä sielumme löytää rauhan, syvimmän oikeutuksensa, opettaa Psalmien kirja. 

Paastomme on hyvin konkreettinen tapa myöntää tämä oivallus."

(Peter Hallforf)

Optimistisen profeetan ajatuksia

 Eero Huovinen:
"Avoin taivas"
(WSOY 2008)

"Vanhan testamentin profeetta Jeremia antaa synkän tilannearvion omasta ajastaan:

"Palatkaa takaisin, te luopuneet lapset!" sanoo Herra. "Minä otan teidät jälleen omikseni. Minä kokoan teidät kaikki ja tuon Siioniin - vaikka teitä olisi vain yksi joka kaupungissa ja kaksi joka kansan keskellä. Minä annan teille mieleni mukaiset paimenet, ja he johtavat teitä viisaasti ja taitavasti." (Jer 3:14-15.)

Onko meillä aihetta näin pessimistiseen arvioon oman aikamme ja oman kirkkomme tilasta?

Ainakin julkisuudessa väitetään, että tyytymättömyys kirkon tilaan tuntuu kasvavan.

Kriisitilanteessa ihmisellä on kiusaus reagoida kahdella eri tavalla, joko masentua tai syyttää muita.

Jos asiat eivät mene toivotulla tavalla, apeus ja alakuloisuus voivat olla lähellä.

Taitaa olla yleistymässä tapa, että syy kirkon huonosta tilasta siirretään niihin kirkon jäseniin ja piireihin, jotka ajattelevat toisella tavalla kuin minä tai me.

Kiusaus tehdä parannusta naapurin synneistä on koko ajan läsnä.

Miten usein itse kukin lankeamme ajattelemaan, että asiat olisivat paremmalla tolalla, jos vain muut ja nuo toiset parantaisivat tapansa ja noudattaisivat sitä, mitä minä pidän oikeana.

Avoin ja kriittinen keskustelu on sekä tarpeen että välttämätöntä. Miten osaisimme antaa keskinäiselle vuoropuhelulle riittävän ison ja toisia kunnioittavan tilan?

Miten osaisimme muistaa sen, että kun puhumme toisista ihmisistä ja kristityistä, puhumme yhden ja saman Kristus-ruumiin jäsenistä, siis aivan kuin oman ruumiimme jäsenistä?

Ehkä tarvitsisimme kirkossakin vähän enemmän tahtoa pysyä yhdessä, vähän enemmän taitoa kuunnella toisiamme, vähän enemmän sen muistamista, mikä meille lopulta on yhteistä, vähän enemmän sen ajattelemista, mitä varten me kirkkona lopulta olemme olemassa.

"Sellainen ihminen, joka rakastaa enemmän unelmaansa kirkosta kuin sitä kirkkoa, jonka keskellä hän elää, voi tuhota molemmat - vaikka hänen persoonalliset tarkoituksensa olisivat kuinka kunnialliset, vakavat ja uhrautuvat tahansa."
(Dietrich Bonhoeffer)

Merkillistä profeetta Jeremian sanoissa on se syvä optimismi, jolla hän huonosti toimineelle kansalle puhuu.

Jeremian optimismi perustuu siihen, että hän tietää, millainen Jumala hänen kansallaan on.

Pessimistin ja optimistin todellinen ero on siinä, mihin he katsovat. 

Pessimisti katsoo ihmisiin ja siihen kaikkeen outoon, mitä me olemme saaneet aikaiseksi.

Optimisti kääntää katseensa Jumalaan ja siihen hyvään, mitä hän on saanut ja saa aikaiseksi.

Ehkäpä kirkollakin voi olla toivoa, varsinkin jos maltamme kuunnella optimistisen profeetan lupauksia."

(Eero Huovinen)

Avain yhteyteen

David Bordonin kirjasta "Paavalin rukoukset"

"Jumala, jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat, antakoon teidän olla keskenänne yksimielisiä Kristuksen Jeesuksen tahdon mukaisesti. Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät." (Room 15:5,7)

"Kristuksen ruumis eli seurakunta toimii kuin suuri kone, jossa jokaisella osalla on oma tehtävänsä. Kun kukin jäsen toimii kutsumuksensa mukaisesti, koko ruumis voi rakentua rakkaudessa.

Monet ovat kadottaneet tämän käsityksen yhteydestä ja yhteentoimivuudesta pyrkiessään asettamaan itsensä tai oman ryhmänsä muiden yläpuolelle.

Avain yhteyteen ei ole se, että olisimme vähemmän eri mieltä asioista tai edes enemmän samaa mieltä, vaan se, että kukin meistä tietää, kuka hän on Kristuksessa ja käyttäytyy sen mukaisesti.

Mitä enemmän Jeesuksen kaltaisia olemme, sitä vahvempi yhteys meillä on keskenämme.

Ei meistä tarvitse tulla toistemme kopioita, saman muotin mukaisesti puhuvia ja käyttäytyviä.

Sen sijaan meidän on vaellettava aidossa yhteydessä niin, että kukin Kristuksen ruumiin jäsen toimii mahdollisimman tehokkaasti pään eli Kristuksen ohjaamana.

Erimielisyydet ovat luultavasti suurin syy siihen, miksi Kristuksen ruumis eli seurakunta ei ole niin tehokas kuin Jumala haluaisi sen olevan. Erimielisyys saa alkunsa itsekkyydestä, mutta yksimielisyys alkaa etsimällä Jeesuksen Kristuksen tahtoa elämässämme.

Yhdessä elämisen salaisuus on siinä, että me ajattelemme toistemme parasta ja vaellamme kärsivällisyydessä."

(David Bordon)

Silmuja

"Kaikki lähtee silmusta.

Ilman silmua, joka kerran on puhjennut,

ei puuta olisi lainkaan.

Ilman näitä tuhansia silmuja, jotka niin hellinä

puhkeavat kovien oksien kainalosta,

mikään ei jatkuisi.

Silmu ei pane vastaan edes sormellenne,

kuka tahansa voi kynnellään saada silmun irti puusta;

silmun, joka varttuneena olisi reiden paksuinen;

sillä on helpompaa, sanoo Jumala,

murskata raunioiksi kuin laskea perustaa,

ja helpompi on surmata kuin synnyttää;

ja helpompi antaa kuolema kuin antaa elämä.

Kaikki elämä syntyy hellyydestä.

Hento silmu on tehty syntymää varten

ja sen tehtävänä on synnyttää."

(Charles Péguy)

Jumalan kohtaaminen

Marjaana Kanervan ja Pertti Revon kirjasta:

"Arjen hiljainen hetki"

"Jumalan kohtaaminen voi tapahtua missä ja milloin vain - Hänen löytämiseensä ei ole valmista kaavaa.

Elämän syvissä tunnoissa, rakkauden ja kiitollisuuden täyttämänä, voi riemullisesti kokea Jumalan täydellistä rakkautta.

Paradoksaalista kyllä, myös pimeyden ympäröimänä, tyhjyyden keskellä voi tajuta ja tuntea Jumalan olemassaolon, jollei muuna niin kaipuuna ja Hänen läsnäolonsa ikävänä.

Jumalan kokemisessa ei välttämättä tarvitse tapahtua mitään epätavallista. Jumala löytää meidät. Hän elää ja toimii meissä, koskettaa meitä, on lähellä.

On helppo unohtaa, että Jumala on läsnä tavallisessa elämässä. Kristus syntyi tavallisen elämän keskelle. Hän on lähellä oman elämämme arjessa.

Jos haluat nähdä Jumalan, katso lähimmäisesi kasvoja.

Jos haluat kuulla Häntä, kuuntele lapsen itkua, 

ihmiselämää, tuulen kohinaa.

Jos haluat tuntea Hänet, ojenna kätesi 

ja pidä kiinni jostakin ihmisestä.

Hiljennä, tunne ja aisti, kuinka lähellä Hän on sinua."

(Marjaana Kanerva ja Pertti Repo)

Sisin raollaan

"Jumalani, 

anna sisimpäni olla edes raollaan,

kun sinä hetkestä hetkeen

lähetätä minulle

ikuisuutesi pisaran.

Anna minun aueta,

kun Henkesi lehauttaa minulle

lohdutuksen,

väläyttää tehtäviini rohkaisun.

Tule perille minuun,

sinä ylistyksen Henki!"

(Anna-Maija Raittila)

Tasapainoilua

Anna-Maija Raittila: "Hiljaisuuden kirja"

"Mitä mahtavat olla Jumalan silmissä ne "omat työt", joiden tekemiseen ei tahdo olla aikaa ainakaan keski-ikään ehtineellä, perheen tai työyhteisön moninaiseen vastuuseen sidotulla ihmisellä?
Teenkö väärin itseäni kohtaan, kun päästän aikani ja voimani kulumaan lukemattomissa juoksevissa, yhteisissä tehtävissä?

Ja toisinpäin: teenkö väärin yhteisiä ponnisteluja kohtaan, jos livahdan sen piiristä kuin lomalle, jollekin ikioman ilmaisutapani tai leponi saarekkeelle?

Omien ja yhteisten tehtävien jännite tuo usein mieleeni Martan ja Marian. 

Aistin usein omissa hartioissani Martan pidätetyn nääntymyksen, omassa keuhkoputkessani köhii hänen ilmoille pääsemätön kysymyksensä: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä että...?"

Ja jo tämä aistimus, Martan ristiriidan tiedostaminen saa minut huomaamaan: minussahan ovat ne molemmat, minussa elää sekä Martta että Maria.

Mitä Jeesus tarkoitti sanoessaan, että "vain yksi on tarpeen"? 

Mikä on tarpeellista? Onko se sitä mikä jää jäljelle sisimpääni aamujen hiljaisuuden kuuntelusta, kun kiireisten tehtävien lista lyhynee ja usein hajoaa käsistäni kokonaan?

Herra Jeesus, sinä elinvoimani ainoa lähde.

Ota pois jännitys Martan ja Marian välillä minussa.

Pidä minut koossa syvän rakkautesi läsnäololla.

Aseta tyyneen tasapainoon

aktiivinen ja passiivinen puoleni.

Kiinnitä sinuun, sinun kaunetesi

katselemiseen Maria minussa.

Aseta Martan alttius minussa yhä uudestaan

oman hyvän tahtosi suuntaan."

(Anna-Maija Raittila)

Hiljainen puhuttelu

Owe Wikströmin kirjasta "Pyhyyden kaipuu"

"Ei hiljaisuus ole pelkkää äänen puuttumista eikä yksinkertaista lepoa. Päinvastoin, vähitellen nousee pintaan vaimea, mutta tuntuva levottomuus. Aluksi ajattelemme, miten ihanaa onkaan levätä, saada kerrankin aikaa ajatella omaa itseä, kuunnella hiljaisuutta.

Mutta varsin pian tulevat myös mustat ajatukset ja kohtaamme sisällämme jäytävän levottomuuden.

Pitkä hiljaisuuden jakso tuo pintaan asioita, joita alituisesti painamme pinnan alle; kuolemanpelkomme, syvän yksinäisyyden tunteemme kiireisen elämän keskellä, tiedon siitä, että kaikki ihana on ohimenevää, että kaikki on lainaa. Tämä hiljaisuuden puhe tekee kipeää.

Mutta sittenkin se on Augustinuksen mukaan merkki siitä, että syvällä sydämessämme joku kolkuttaa.Se, minkä koemme kaipauksena, on muistutus siitä, että olemme kotoisin jostakin aivan muualta.
"Jumalan edessä mieleni hiljenee."

Syvässä hiljaisuudessa kuulemme hiljaisen puhuttelun. Juuri nämä vaivoin kuuluvat muistutukset menevät meiltä ohi, jollemme laske sanomalehteä kädestämme, sulje kirjaa, sammuta televisiota.Tarvitsemme tiedotusvälinepaastoa, pidättäytymistä kaikesta maailman melusta.

Tässä hiljaisuudessa me näemme Jumalan käden, aluksi pelkkänä kaipauksen kohteena, mutta vähitellen se alkaa hahmottua selvästi. Kaipauksen kokeminen ja sille avautuminen on taivaan taivaan portti.

Hengellinen neuvo on yksinkertainen: sulje televisio, sulje puhelin ja istu hetki aivan hiljaa.

Hiljaisuudessa on lepo, mutta siellä on myös levottomuus, salaperäinen jano. Sen tunteminen on ensimmäinen askel takaisin sekä itsesi että Jumalan luokse.

Muistamme jälleen Augustinuksen rukouksen: "Muista, Herra, että janoni sinun puoleesi on sinun omaa työtäsi."

Tämä on tarpeellista hiljaisuutta."

(Owe Wikström)

Läpinäkyvää elämää

Anna-Maija Raittila: "Hiljaisuuden kirja"

"Paaston tarkoitus ei ole niukentaa elämää, vaan pelkistää sitä yksinkertaisemmaksi, läpinäkyväksi.

Suuren paaston "seitsemän vapaata viikkoa" pitkin kevättalvea voivat totuuttaa meitä tarkkaamaan jatkuvasti asenteitamme: löysyys ja lörpöttely ei enää viihdytä meitä, aamiaispöydän hyvää hiljaisuutta ei tee mieli enää rikkoa päivittelemällä maailman pahuutta tai puhumalla ihmisistä pahaa.

Mieli kevenee, aistit puhdistuvat. Se, mitä syömme, maistuu paremmalta, lähenevän kevään tuoksut ja värit, ihan hennot vivahteetkin virkistävät.

Erityisesti toivon paaston aikoina, että sisäiset aistini herkityisivät. Pyydän, että Jumalan Henki hidastaisi askeliani, jarruttaisi tarmoani, koskettaisi minua niinä silmänräpäyksinä, joina olen murentamaisillani jonkun lähelleni sattuneen hauraan olennon. 

Että erottaisin milloin on vain kuunneltava, jätettävä asiallinen tarkastelukulma, päästettävä vahvat argumentit raukenemaan.

Niin, eikö usein juuri näissä yllättäin annetuissa kivun kohtaamisissa opita sitä, miten "järki laskeutuu sydämen tasolle" ?

Noin keveän hiljaisuuden hetkinä meissä itsessämmekin tapahtuu jotain. Jos emme sammuta ja mykistä toista, omassakin sydämessä jokin liikahtaa. Odotus terästyy, kuulostamme sitä mikä on vasta tulossa.

Pyhä Henki, Leuto Henki, anna minulle rohkeutta antautua hellyytesi valtaan. 

Luo elämääni rakoja, hetken lehahduksen pituisia. Riittävän pitkiä, että Sinun ikuisuutesi ehtisi lentää hiljaisuutena sisälle minuun."

(Anna-Maija Raittila)

Levähtelyhuokosia

Anna-Maija Raittila: "Hiljaisuuden kirja"

"Aamunhiljaisuus. Päivä edessäni on vielä tyhjä valkoinen lehti.

Sytytän kynttilän. Kukan terälehdet hehkuvat läpikuultavina.

Psalmit ovat edessäni auki. "Herra, minun Jumalani, sinä olet tehnyt suuria tekoja, sinä ajattelet meidän parastamme...." (Psa 40:6)

Tämä on yksinkertaista kumartumista lähteelle, ilon ja rauhan silmäkkeelle, josta siemaisen hiljaisuutta puolen tunnin verran ja samalla saan päivääni voiman ja suunnan.

En edes yritä lähestyä aamun sanaa järjelläni, en hallita sitä millään tavalla. Annan tiedostavan mieleni aivan kuin valua hiljalleen alaspäin, kohti sydämen pohjaa. Näin asetun aloilleni sanan alle.

Ja on kuin sisältäni alkaisi kohota jotakin, palata ylös päin, herättämään tahtoani. Päivän "valkea lehti" saa otsikon, hakematta ja ponnistelematta alkaa hahmottua arvojärjestys, edessä olevien tehtävien tärkeysjärjestys.

Aamu sanan lähteellä tuo päiväni rytmiin väljyyttä ja samalla rytmiä. Tahti hidastuu, se on totta. Minulta katoaa halu tehdä suunnitelmia, joiden ehdottomasti pitäisi toteutua.

Päivään aukeilee ennalta arvaamattomia rakoja, levähtelyhuokosia."

(Anna-Maija Raittila)

Pyhä haikeus

Owe Wikströmin kirjasta "Pyhyyden kaipuu"

"Elämällä on kaihoisa pohjasävy, joka toisinaan puhkeaa kukkaan. Sen voi tulkita yleiseksi nostalgiaksi, menneiden aikojen haikailuksi.

Kirkko puhuu siitä, miten tämä ulkoinen haikeus kertoo toisesta, paljon syvemmästä surusta. Se voi vallata meidät elämän kaikkein hienoimpina, meitä syvimmin koskettavina hetkinä. Ehkä silloin, kun kuulemme lasten laulavan "Jo joutui armas aika",  kurkkuamme kuristaa ja pyhät kyyneleet pyrkivät silmiin.

Ulkoinen haikeus - aika kuluu nopeasti, lapset varttuvat, - avaa meissä väylän vielä syvemmälle alakuloisuudelle. Silloin tällöin tämä alakuloisuus on hyvinkin selvä. Koemme sanomatonta kodittomuuden tunnetta, pohjatonta levottomuutta elämän kiitäessä ohi. Mistä tämä johtuu?

Pyhä perinne sanoo, että ihmisellä on ollut alkukotinsa, mutta hän on kadottanut sekä tiedon että muiston siitä. Hän harhailee ympäriinsä eikä voi luopua toivosta, että olisi olemassa jotankin muuta, oikea koti, luja pohja, joka kestäisi ajan kuluessa ja olemassaolon hauraudessa.

Pyhän haikeuden kääntöpuoli on pyhä ilo. Se vakuuttaa meille, että kaikki ei ole ohimenevää, valoa ei sammuteta hiljalleen köyhtyvän elämämme yltä eikä kaikki lopulta katoa; on olemassa luottamus ja vuorenvarma toivo sen luona, jota sanomme Jumalaksi.

Tämä Tutkimaton Toinen ei ole tyytynyt jättämään meitä haikeutemme ja aavistelujemme varaan, vaan on ilmoittanut meille itsensä ikuisuuden ja salaisen ilon lähteenä - me kohtaamme hänet Kristuksessa. Kodittomuuden kääntöpuolella on koti, haikeuteen sisältyy väkevä, mutta hiljainen ilo.

"Taas niityt vihannoivat ja laiho laaksossa. Puut metsän huminoivat taas lehtiverhossa. Se meille muistuttaapi hyvyyttäs Jumala, ihmeitäs julistaapi se vuosi vuodelta." 

Pyhä haikeus riipaisevan kauniissa kesäniityssä. Samalla se antaa esimakua kuihtumattomasta elämästä silloinkin, kun niityt eivät vihannoi."

(Owe Wikström)

Ristin muotoinen elämä

Sheila Cassidyn kirjasta "Pyhiinvaeltajan rukous"

"Ajattelen usein, että elämämme muistuttaa ristiä.

Pystypuu kuvaa ihmisen suhdetta Jumalaan, ihmisen vastausta käskyistä ensimmäiseen ja suurimpaan: "Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi." Pystypuu muodostaa siis rukouselämämme.

Vaakapuu kuvaa ihmisen suhdetta muihin ihmisiin, hänen vastaustaan toiseen käskyyn, joka on ensimmäisen vertainen:

"Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi."

Kenties vaikeinta kristitylle on selvittää, miten nämä hänen elämänsä ulottuvuudet olisivat keskenään tasapainossa. 

Eräässä mielessä emme voikaan ratkaista tätä ongelmaa, sillä mitä enemmän rukoilemme, sitä enemmmän rukousta huomaamme tarvitsevamme ja mitä enemmän annamme itsestämme toisille, 

sitä selvemmin näemme, että meidän tehtävämme on palvella.

Minua itseäni on auttanut ristinpuun rakenteen ajatteleminen.

Jos ristin pystypuu on hento, ei vaakapuukaan voi olla kovin paksu. Jos lisäämme vaakapuun painoa, toisin sanoen jos yritämme kannattaa heikon rukouselämän varassa yhä raskaampaa huolenpidon ja vastuun taakkaa, ristimme pysyy pystyssä jonkin aikaa, mutta ennen pitkään kuorma käy liian raskaaksi ja risti kaatuu.

Näin ajattelen käyvän monille sellaisille ihmisille, jotka jonkin aikaa tekevät suuria tekoja, mutta uupuvat lopulta, koska toimivat oman voimansa varassa.

Mutta jos ristimme pystypuu on vahva eli jos rukouksella on elämässämme vankkumaton ja luja sija, huomaamme, että pystymme kannattamaan paksua ja raskasta vaakapuuta. Toisin sanoen jaksamme kantaa joka päivä veljemme ja sisaremme kivun ja kärsimyksen.

Tuota kuormaa emme silloin kanna itse vaan Jumala tekee sen."

(Sheila Cassidy)