Rukouksessa on toivo

Marjaana Kanerva:

"Kasvojesi valoon-

mietteitä ja rukouksia vuoden varrelle"

(Kirjapaja 2009)

"Jossakin vaiheessa kävi niin, että elämäni perusta tuntui horjuvan samaan aikaan monilla tärkeillä alueilla. Terveyden, talouden ja ihmissuhteiden rakoillessa yhtäaikaisesti aloin liukua sielun hämärään, jota oli vaikea pitää loitolla. Vaikka olin tiennyt, että vastoinkäymiset voivat kohdata kenet hyvänsä, en oikeastaan ollut uskonut, että niin voisi tapahtua minullekin.

Ongelmat olivat senlaatuisia, että luonteelleni ominainen hihojen kääriminen ja asoiden reilaan paneminen ei tullut kysymykseenkään. Täytyi suostua ottamaan vastaan mitä tuleman piti. Piti nöyrtyä avuttomuuteen ja voimattomuuteen. Epävarmuuteen, kipuun ja pelkoon. Ja odottamiseen."

(Marjaana Kanerva)



"Oli vaikea löytää apua ahdistukseen, hankala syödä ja mahdoton nukkua. En halunnut puhua asioistani niiden ollessa akuutteja. Niinpä kohensin ryhtiä töihin mennessäni ja onnittelin itseäni selvitessäni työpäivästä murenematta.

En tuolloin saanut tukea jumalanpalveluksistakaan, koska en kyennyt menemään kirkkoon itsemättä valtoimenaan. Sama tapahtui, kun yritin kuunnella lohdutuksekseni musiikkia - elämäni yhtä suurta intohimia. Se, mitä minulle jäi, oli kuitenkinn rukous.

Rukous suorastaan pulppusi minusta. Käännyin Jumalan puoleen ensimmäiseksi aamulla,viimeiseksi illalla. Kävellessäni ja kotiaskareita tehdessäni rukoilin. Yöllä valvoessa rukoilin. Rukoilin omin sanoin ja valmiin rukouksin, rukoilin hiljaa ja ääneen. Luultavasti ymmärsin paremmin kuin milloinkaan ennen, mikä sisältö on kristittyjen perusrukouksella "Herra, armahda".

(Marjaana Kanerva)

"Oma rukoukseni auttoi minua pitkään. Ehkä voi jopa sanoa, että se piti minua koossa. Kun tuntui, että en oikein jaksa hengittää, koin, että Jumala hengitti rukouksessa minussa. Joskus sain levähtää, joskus tunsin ihmeellistä lohtua kaikkien vaikeuksienkin keskellä.

Mutta rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että oli vaiheita, jolloin olin antaa periksi. Tuntui, että kaikki, rukoukseni mukaan lukien, on turhaa - elämä onkin vain suurta vahingoniloista farssia ja minä itse siinä suurimman pellen roolissa.

Vaikeimpina aikoina lähelläni oli kuitenkin ihmisiä, jotka rukoilivat puolestani. Jotkust heistä myös kertoivat sen minulle. Kuulin, että minut oli kannettu laajemminkin esirukouksen piiriin. Tieto siitä merkitsi minulle tavattoman paljon.

Niin kuin usein elämässä, vähitellen hämärä alkoi väistyä. Jostakin virtasi hitaasti ja melkein huomaamattomasti uutta voimaa."

(Marjaana Kanerva)





"Rukous on aina ollut minulle tärkeää, mutta nykyisin se on entistäkin tärkeämpää. Se on rakasta sen vuoksi, mitä se on minulle antanut; miten se on kantanut ja lohduttanut minua, avannut uusia näköaloja ja muistuttanut siitä, mikä viime kädessä on merkityksellistä.

Rukous on arvokasta myös, koska se on osoittanut minulle, kuinka Jumalan rakkaus tavoittaa minut puolestani rukoilevien ja minulle hyvää tahtovien ihmisten kautta. Tiedän ja tunnen, kuinka rukouksessa saan jättäytyä Jumalan käsivarsille. Saan levätä hänessä, eheytyä ja uudistua hänessä ja hengittää hänessä. Joka päivä minuun virtailee hiljaa uutta uskoa, toivoa ja rakkautta."

(Marjaana Kanerva)

"Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala,

sinua kannattavat ikuiset käsivarret."

(5Moos 33:27)

Äänettömyys Jumalan edessä

Peter Halldorf:

"Koskematon maa -

nykyajan pyhiinvaeltajan matka juurilleen"

(Karas-Sana 1993)

"Hiljaisuus ja äänettömyys Jumalan kasvojen edessä on välttämätöntä, elimmepä missä rukoustraditiossa tahansa. Se on "rukouksen äiti", sisäisen elämän pohjapiirros. Se auttaa minua huomaamaan, että kaiken rukouksen perusta on lepo eikä taistelu. Hiljaisuudessa meille selviää, että todellinen rukous on se tila, missä ihmisen suorituspaine on pienimmillään. Sen pohjalle voi sitten rakentaa niiden rukousten avulla, joita toiset ovat rukoilleet tai joita itse spontaanisti muotoilemme.

Tai voimme vain olla vaiti, äänettömyydessä, tietäen, että se on yhtä suuressa määrin rukousta kuin rukouksen pukeminen tietoisesti sanoiksi. Rukous ei ala vasta silloin, kun avaamme suumme. Meidän ei tarvitse äänekkäillä rukouksillamme manata Jumalaa luoksemme; rukous on sitä, että pysymme sen Jumalan lähellä ja ulottuvilla, joka on aina elämässämme läsnä. Vasta silloin, kun molemmat ovat tavattavissa, todellinen ja syvempi kohtaaminen voi tapahtua."

(Peter Halldorf)

"Päivittäinen henkilökohtainen hartaus on luultavasti se alue, jolla nykypäivän kristinuskon kriisi on pahimmillaan. Tämä koskee paljolti myös niitä, joiden tulisi olla hengellisiä oppaita: pappeja ja saarnaajia. Almanakkamme ovat niin täynnä, että kätketty elämä Jumalassa saa jatkuvasti pokkuroida virallisille tehtävillemme; tämä näkyy ehkä siitäkin tosiasiasta, että meidän kristittyjen johtajien on paljon helpompi lähteä kursseille ja konferensseihin kuin retriitteihin tai kokouksiin, joissa kaikki muu saa väistyä ja seurustelu Jumalan kanssa tulla pääsiasiaksi.

Ja tässä - ei meidän saarnoissamme eikä uskonkappaleissamme - paljastuu todellinen näkemyksemme julkisen ja salaisen suhteesta. Luostarielämä rakentuu yksinkertaisen, mutta tästä päivästä täysin kadonneen ymmärryksen varaan: mitä enemmän suuntaudumme Jumalaan, sitä enemmän vaikutamme tähän maailmaan. Kirkon ajatuminen yhteiskunnan reuna-alueelle ei luultavasti johdu ideoiden tai ohjelmien puutteesta. Syytä on pikemminkin etsittävä hengellisen voiman puutteesta."

(Peter Halldorf)

"Miten sitten voisimme auttaa henkilökohtaiseen hartauselämäänsä pettyneitä kristittyjä? Kaikki epäonnistumisethan saavat meidät lukkiutumaan heti, kun asia tulee puheeksi. Muistutus siitä, että minun "pitäisi", huonontaa vain entuudestaankin kiusaantunutta omatuntoa. Niskaamme alkaa hengittää eräänlainen yhdestoista käsky: "Sinun on pidettävä henkilökohtainen hartaus joka päivä....." Ja vaarana on, että luomme lisää malleja ja kaavoja, joiden seurauksena on vain oikosulku.

Hiljaisesta rukouksesta voi tulla tie sellaisen jumalayhteyden uuteen löytämiseen, johon ei liity suorituspaineita, vaatimuksia tai odotuksia. Oleellista ei ole menetelmä, oleellista on löytää hiljaiselle rukoukselle tilaa.

Se voi tapahtua lukemattomin eri tavoin. Aikaisin aamulla, joskus päivän mittaan tai myöhään illalla. Kävelyllä, keittiön pöydän ääressä tai kotona paikassa, jonka erotan "rukousnurkkaukseksi". Kun Jeesus kehottaa meitä menemään sisälle huoneeseen rukoilemaan, hän käyttää kuvakieltä. "Huone" on kuva häiriöttömästä paikasta, jossa voin olla elämässäni aina läsnäolevan Jumalan tavattavissa."

(Peter Halldorf)

"Olemme kaikki ihmisinä erilaisia. Kaikki eivät elä samanlaisissa olosuhteissa. Kuljemme erilaisten vaiheiden ja ajanjaksojen läpi elämässämme. Lujuus ei tarkoita lukkiutumista tiettyyn muottiin, jonka emme voi kuvitellakaan muuttuvan. Elämän vaiheiden vaihtelu vaatii avoimuutta ja joustavuutta.

Löydä se henkilökohtaisen hartauden muoto, joka sopii juuri sinulle, ja yritä sitten pitää siitä kiinni niin pitkään kuin mahdollista. Aloita yksinkertaisesti, ei liian kunnianhimosesti eikä suurimuotoisesti. On paljon parempi harjaantua uskollisuuteen ja luotettavuuteen vähässä kuin laatia rukous-ja raamatunlukuohjelmia, jotka ensimmäisen innostuksen kuoltua tuntuvat vain kuristavan hengellistä elämääni kurkusta."

(Peter Halldorf)

"Menen sisälle huoneeseeni

ja suljen oven.

Vain minä ja sinä, Jumala,

ja hiljaisuus.

Maan ja taivaan

sydämenlyönnit

painautuvat toisiinsa."

(Niilo Rauhala)



 

 

 

Tulla minäksi

Tommy Hellsten:

"Ajan takaa -

kauemmas katsomisen taidosta"

(Kirjapaja 2011)

"Kirkkoisä Augustinus on sanonut, että Jumala, joka on sisällämme, ei ole minä mutta on enemmän kuin minä itse. Jeesus sanoo, että Jumala on meidän sisällämme tai, toisen käännöksen mukaan, meidän keskellämme. Nämä ovat kiehtovia lauseita.

Jos sisälläni on Jumala, joka on eri kuin minä mutta joka on enemmän kuin minä itse, silloin siitä seuraa, että todellinen minuuteni on sekä syvällä sisälläni että jotenkin Jumalan suunnassa. Jos tämä on totta, siitä puolestaan voi ajatella seuraavan, että voin saada yhteyden Jumalaan menemällä syvälle itseeni. Miten tällaiseen tulisi suhtautua?

Joko se on uskonnollista sanahelinää vailla todellisuuspohjaa tai sitten mysteereistä kaikkein kiehtovin. Jos kyse on pelkästä sanahelinästä, asiaan ei kannata uhrata aikaa. Mutta jos asiassa on jotain perää, siihen tulee suhtautua kuin maailman tärkeimpään asiaan."

(Tommy Hellsten)

""Oli aika, jolloin koin suurta ahdistusta. Olin kasvanut alkoholistikodissa ja kannoin nimetöntä ja kasvotonta tuskaa ja kipua sisälläni. Se johti minut uskonnolliseen etsintään. Minusta tuli uskovainen ja olin sitä tosissani. Mutta kun sisälläni oli niin paljon selvittämätöntä, uskonkokemus vähitellen suli pois ja minusta tuli jälleen "maailman lapsi".

Kuvittelin, että koska olin hylännyt Jumalan, Jumala myös hylkäsi minut. Pettymykseni oli syvä ja minusta tuli vähitellen kyynikko ja agnostikko. Aloin pitää kristinuskoa heppoisena maailmanselityksenä ja psykologisesti naiivina ajatusrakennelmana. Mutta hätäni oli kuitenkin suuri, eikä jättänyt minua rauhaan. Lähdin opiskelemaan teologiaa ja motiivinani oli hankkia tieteelliset välineet kristinuskon onttouden osoittamiseksi. Mutta kaiken kyynisyyteni alla eli yhä myös isoäidin iloisen ja terveen hengellisyyden vaikutus, eräänlainen lapsenusko."

(Tommy Hellsten)

"Vaikka kuvittelin, että Jumala oli minut hylännyt, niin ei ollut tapahtunut. Jumala oli suuressa viisaudessaan potkaissut minut pois sylistään ja sanonut, että ei poika, ei se näin yksinkertaista ole. Et sinä itseäsi pääse pakoon. Lähde tutustumaan itseesi ja kaikkeen siihen mitä kannat sisälläsi. Sitten hän lähetti minut matkaan ja minä lähdin.

Aloitin pitkän matkan omaan sisimpääni, kaikkeen siihen tuskaan ja kipuun, jota olin yrittänyt paeta. Lähdin paitsi matkalle minuuteeni myös matkalle menneisyyteeni. Yksilön minuus ja hänen menneisyytensä - ne ovat monin osin yksi ja sama asia.

Matkallani luovuin kaikesta uskonnollisesta. En enää vaivannut itseäni Jumalalla, vapautin itseni Jumalan ymmärtämisen taakasta. Kiinnostukseni kohteeksi tuli oma sisimpäni ja sinne sukelsin suurella antaumuksella. Osallistuin kursseille ja hoitoihin, matkustin koulutuksiin, aloin käydä itseapuryhmissä, hakeuduin terapiaan, kävin psykodraamakursseja. Hätäni oli kova, ja kun alkoi tuntumaan siltä, että apua todella voi olla saatavilla, avuntarpeeni vain kiihtyi ja syveni."

(Tommy Hellsten)

"Minusta tuli oma projektini. Muutaman vuoden ajan kaikkein tärkein asiani maailmassa oli oma prosessini. Helpotuksen tunteeni avun keskellä oli yhtä suuri kuin hätäni oli ollut. Olin useita kertoja hakenut apua uskonnosta ja aina pettynyt, mutta vihdoin koin saavani todellista apua muualta.

Pidin itseäni varsin vaikeana tapauksena, jopa toivottomana. Toivon herääminen kaltaiselleni toivottomalle tapaukselle oli niin suuri tapahtuma, että se jätti kaiken muun taakseen. Kuvainnollisesti myin kaiken ja omistin elämäni aarteen etsimiselle, jonka aavistin olevan kätkettynä jonnekin lähelleni.

Kun olin kulkenut tätä tietä joitakin vuosia, hengelliset asiat alkoivat avautua minulle uudella tavalla. Ne eivät enää olleet uskonnollista ihannepuhetta, vaan psykologisia totuuksia, jotka saatoin ymmärtää ja jotka tuntuivat merkityksellisiltä itseni ja elämäni kannalta. Hengellisyys oli elämässäni saanut psykologiset kasvot.

Tai ehkä voisin muotoilla niin, että aloin aavistaa sisälläni Jumalan kasvot, ja nuo kasvot olivat salaperäisellä tavalla yhteydessä omiini. Sitä mukaa kun itse sain kasvot, aloin aavistaa niiden takaa myös Jumalan kasvot. Tätäkö tarkoittaa, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi?"

(Tommy Hellsten)

"Oma identiteettini alkoi muodostua ja se muodostui sitä mukaa kuin avauduin rakkaudelle. Avauduin rakkaudelle, uskalsin olla avuton, tulla todeksi, tarvita toisia ihmisiä ja paljastua heikoksi. Persoonastani tuli rakkauden luomus, rakkauden muotoinen ja rakkauden synnyttämä. Siksi nykyisin sanonkin, että rakkaus luo ihmisen persoonaksi.

Ihminen ei uskalla suostua näkyväksi ja haavoittuvaksi, ellei hän koe saavansa jostain rakkautta. Rakkaus muodostaa turvan, jota tarvitaan, jotta uskallamme tulla näkyväksi heikkona, avuttomana, voimattomana ja keskeneräisenä. Rakkaus kutsuu meidät hellästi ja joskus lujasti haavoittuvaksi.

Ja näin ihmisestä tulee kuin Jumala: avuton ja haavoittuva. Päinvastoin kuin luullaan, Jumala ei luo maailmaa vallalla vaan rakkaudella. Jumalan kaikkivaltius ei ole suvereenia kaikkivaliutta, vaan rakkauden kaikkivaltiutta. Jos sisälläni on kaikkivaltias rakkauden Jumala, hän taatusti on kanssani silloin, kun olen heikko, voimaton ja ymmälläni."

(Tommy Hellsten)

"Kuljin siis vaistomaisesti oikeaa tietä, kun hylkäsin Jumalan. Enkä minä hyljännyt Jumalaa, vaan hylkäsin uskonnon, toisin sanoen oman käsitykseni Jumalasta. Voi ihmisen yksinkertaisuutta, kun hän kuvittelee voivansa astua rakkaudettomaan maailmankaikkeuteen. Sellaista ei yksinkertaisesti ole. Kaikki on rakkautta, rakkaus ei hylkää ja siihen voi astua sisään silmänräpäyksessä.

Rakkautta ei voi käskeä tai hallita, mutta sille voi avautua. Niin kauan kuin ihminen ei uskalla avata itseään rakkaudelle, hän jää kokemuksellisesti rakkauden ulkopuolelle, vaikka tosiaasiassa rakkaus on koko ajan jossain aivan lähellä. Ihminen on rakkauden ympäröimänä, hän ui siinä koko ajan. Jos hän epäilee rakkautta, hän on kuin kala, joka epäilee, voisiko tosiaan olla totta se, että maailmassa on valtameriä.

Uskonnon suhteen neutraaleja ihmisiä on paljon, mutta rakkauden suhteen kukaan ei ole agnostikko tai ateisti. Ja jos Jumala on rakkaus, silloin Jumalan suhteen neutraaleja ihmisiä ei ole."

(Tommy Hellsten)













Keinutuolitodellisuus

Tommy Hellsten:

"Ajan takaa -

kauemmas katsomisen taidosta"

(Kirjapaja 2011)

"Kun kalenterin pakkaa täysin täyteen, elämässä on liikaa asioita. Ja kun ihmisellä on elämässä liikaa asioita, hän ei itse enää mahdu mukaan. Ihminen tulee ajetuksi ulos omasta elämästään. Silloin hän ei enää itse johda asioita, vaan asiat johtavat häntä.

Tämä on minulle itsellenikin varsin tuttua. Kun aikoinaan asiat ajoivat minut ulos omasta elämästäni, kysyin itseltäni: "Mitä tarvitsen nyt, jotta tasapaino palautuisi?" Ymmärsin, että vastapainoksi kaikelle liialle tarvitsen tyhjää, sitä, että asioita ei ole lainkaan. Eikä yksikään hetki ole etukäteen varattu jonkin tietyn toimen suorittamiseen. Silloin kaikki aika on jälleen minun."

(Tommy Hellsten)

"Hakeuduin saaristoon pieneen mökkiin, vetäydyin yksinäisyyteen. Ensi töikseni istuuduin keinutuoliin ja kiikuin hiljaa, tunnista toiseen. Kun lopulta kaipasin vaihtelua, käänsin tuolin toiseen suuntaan ja jatkoin keinumista. Sitten menin ulos, vaeltelin rannoilla ja valokuvasin, tunnista ja päivästä toiseen. Jo viikko toimettomana, ilman että kukaan vaatii mitään, tekee ihmeitä. Kun palasin takaisin työni pariin, minusta tuntui kuin joku olisi käynyt vaivihkaa piirtämässä minulle ääriviivat. Sijaitsin itsessäni ja minulla oli vahva olo.

Mutta ei riitä, että silloin tällöin vetäytyy pois kaikesta. Jotain tuosta keinutuolitodellisuudesta täytyy saada siirrettyä arkeen. Jos aika on pakattu liian täyteen, se täytyy voida tehdä huokoisemmaksi. Ajan täytyy saada hengittää. Tekemisten välillä täytyy olla tyhjää tilaa. Emme ole koneita. Jokaisen tehtävän jälkeen tarvitsemme aikaa palautumiseen. Palautuminen on juuri sitä, että astumme takaisin itsemme keskukseen, omaan elämäämme. Kun täytämme kalenteriamme tuosta keskuksesta käsin, ymmärrämme, että sielun pitää mahtua mukaan."

(Tommy Hellsten)

"Sielu kaikkoaa sieltä, missä sille ei ole tilaa. Sielu rakastaa tyhjyyttä, hitautta, väljyyttä ja yksinkertaisuutta. Sielu on varsin viisas, mutta jos ihmisellä ei ole aikaa kuunnella sitä, seurauksena on sieluton elämän. Se johtaa liialliseen suorittamiseen ja elämän tyhjänpäiväistymiseen.

Kiireessä elävä ihminen kadottaa hitautensa. Hitaus, kuten levollisuus, on kiehtova sana. Molemmat pitävät sisällään suuria salaisuuksia. Levollinen ihminen arvostaa hitautta. Hitauteen kuuluu kyky olla läsnä. Sielu rakastaa hitautta. Sielulla ei koskaan voi olla kiire, sillä ei ole erityisesti menossa mihinkään. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sielu on jo perillä. Perillä tässä hetkessä.

(Tommy Hellsten)

 

"Mikä paradoksaalisinta, hidas ja levollinen ihminen on aina myös tehokas. Usein ajatellaan, että levollisuus on laiskuuttaa tai saamattomuutta. Se ei pidä paikkaansa, vaan on tämän tehokkuutta palvovan ajan luoma harha. Levollinen ihminen tekee vähemmän, mutta saa enemmän aikaan. Miksi?

Siksi, että hän tekee kaiken intensiivisestä läsnäolosta käsin. Hän tekee kaiken fokusoidummin. Hänelle ei ole tärkeää tehdä paljon asioita, vaan oikeita asioita. Levollinen ihminen on persoonana läsnä siinä mitä hän tekee ja se, mitä hän tekee, saa hänen persoonansa sävyn. Hänen tekemisensä on luovaa ja innovatiivista.

Ja mikä ihmeellisintä, vaikka hän on tehokas, hän ei kuluta itseään. Todellinen tehokkuus syntyy siis itse asiassa levollisuudesta ja hitaudesta. Sielu kiittää hitaudesta luovuudella."

(Tommy Hellsten)

Rukouksia hiljaisuudessa

Niilo Rauhala:

"Tähtiä taivaan nurmikolla"

(Kirjapaja 2011)

"Pyydän, että saisin rukoilla esirukoukseni

hiljaisuudessa           

niin kuin olisin oksa talvisessa metsässä

keskellä metsää."                        

              

(Niilo Rauhala)

"Tietoni on vajavaista, siksi annan tilaa

katseelle ja sydämelle, hiljaisuudelle.

Meri rakentuu auringoista ja tähdistä,

valon ja avaruuden syvyydestä, meri rakentuu

uskosta ja toivosta. Unohdan, että matka on lyhyt,

kun syvyys ja korkeus peittävät minut

ja ruohon kauneuden ja hiljaisuuden."

(Niilo Rauhala)

"Siitä syystä,

että monet ajattelevat toisin,

kuuntelen sydämeni ääntä."

(Niilo Rauhala)

"Yö yöltä

valo laulaa

pihlajan valkoisilla oksilla

kirkkaanpana

kuin jaksan uskoa."

(Niilo Rauhala)

"Jos maltat uskoa,

Jumalan silmät katsovat tämän aamun läpi.

Kaikki suuret asiat ovat vielä edessäpäin."

(Niilo Rauhala)

Latauspaikka

Raamatunlukijain liitto on avannut nettiin Latauspaikan niille, jotka haluavat hiljentyä netin äärellä.

Latauspaikalla voit pysähtyä hetkeksi miettimään muutamaa raamatunjaetta, rukoilemaan ja pohtimaan kristityn elämää. Päivittäin vaihtuvat tekstit vuodenaikakuvien ja taustamusiikin kanssa auttavat kiinnittämään ajatukset Jumalaan keskellä arkea. Sivustolla on myös mahdollisuus pitää henkilökohtaista matkapäiväkirjaa.

Latauspaikalle pääset kuvaa klikkaamalla

Sanan kirkko ja sanaton hiljaisuus

Heikki Kotilan artikkeli kirjassa

"Hiljaisuuden etsijöitä"

toim. Tertti Lappalainen

(WSOY 1998)

"Me suomalaiset olemme hiljaista kansaa. Olemme sydämeltämme korven ihmisiä, luonnon yhteyteen kasvaneita. Sauna on monelle hiljaisuuden paikka. Suomalaiselle metsä ei ole vain villi erämaa, vaan myös paikka, missä voi itkeä itkunsa ja löytää lohdutuksen suruunsa.

Vaikka hiljaisuudella on meissä suomalaisissa vankka sijansa, hiljentyminen ja hiljaisuuden etsimisestä on tullut asia, jota pohditaan eri tahoilla aktiivisesti. Hiljaisuutta ovat lähteneet ensimmäisinä etsimään ne, jotka kokevat olevansa väsyneitä ja stressantuneita.

Hiljaisuutta kohtaan tunnettu kiinnostus on kuitenkin myös ajan merkki. Syrjään vetäytyminen on tarpeen, jotta ihminen voisi hahmottaa yhä monimutkaisemmaksi ja epäselvemmäksi käyvää elämää. Hiljaisuus on matka kohti yksinkertaisuutta ja mutkattomuutta. Siksi se auttaa selvittämään, mikä on elämässä olennaista ja merkityksellistä, mikä taas pintakuohua. Hiljaisuus on oman, monta kertaa kadoksissa olevan minän löytämistä."

(Heikki Kotila)

"Hiljaisuuden viljelystä on tullut tärkeä osa seurakuntien työtä ja jumalanpalveluselämän tiedostettu ulottuvuus, suorastaan oma toimintamuotonsa. Hiljaisuudesta on tullut osa rukous-ja hartauselämää. Hiljaisuuden viljelyn tietoinen kehittäminen on kirkon vastaus tarpeeseen, joka syntyy virikkeitten paljoudesta ja kasvavista suorituspaineista. Tehokkuuden malli, joka pitää kiinni otteessaan niin työelämässä olevia kuin siitä ulos tipahtaneitakin, on kova ja epäinhimillinen. Ihmisen sisäiselle elämälle ja aidolle olemiselle ei jää tilaa.

Hiljaisuuden viljelyn hyvä sanoma on siinä, että hiljaisuuden kokemusten kautta ihminen voi oppia kuuntelemaan itseään, saada takaisin herkkyyttään, tuntea olevansa osa kokonaisuutta ja tajuta elämän oikeat mittasuhteet. Kun ihminen löytää kadotetun minänsä, hän löytää myös yhteenkuuluvuuden toisiin, oman paikkansa ja tehtävänsä. Hän löytää kutsumuksensa."

(Heikki Kotila)

"Luterilaisessa perinteessä on vanhastaan painotettu raamatuntutkistelun, rakentavan hengellisen kirjallisuuden lukemisen ja henkilökohtaisen rukouselämän tarpeellisuutta. Raamatunlukemisen, hartauskirjallisuuden ja rukouksen arvostamiseen on kätkeytytynyt hiljaisuuden ulottuvuus, jota ei aikaisemmin ole erityisemmin osattu tiedostaa tai alleviivata. Hiljaisuus on aina ollut keskeinen osa luterilaista hengellistä kilvoitusta, vaikkakin siitä on tietoisesti alettu puhua vasta viime vuosina.

Uudessa henkisessä tilanteessa vanhat hiljentymisen tavat eivät ehkä avaudu kovin helposti. Hiljentymisen muodot on opeteltava uudestaan. Luterilainen kirkko on kokenut viime vuosina monia uudistuksia, joiden perimmäisenä tarkoituksena on ollut kirkon hengellisen elämän uudistaminen ja syventäminen. Hiljaisuus, rukous, sielunhoito ja hengellinen ohjaus ovat nousseet keskustelussa esille. Ulospäin suuntautuvan aktiivisuuden rinnalle on noussut vahvasti sisäisen elämän ja hengellisen kilvoituksen korostus."

(Heikki Kotila)

"Raamatuntutkistelu tai muu hengellinen lukeminen ei välttämättä vaadi mitään erityistä tekniikkaa. Ihminen hakeutuu Jumalan sanan äärelle hengellisen janon ajamana.  Raamattua voidaan lukea historiallisena dokumenttina, joka kertoo Israelin kansan vaiheista ja alkuseurakunnan historiasta ja joka kuvaa juutalaisuuden ja kristinuskon  uskonnollisten näkemysten kehittymistä. Myös Raamatun jälkivaikutusta on syytä miettiä.

Kirkolle Raamattu on kuitenkin ensisijaisesti hengellinen kirja, jota olisi osattava lukea myös mietiskellen, sen uskonnolliseen sanomaan paneutuen. Kirkon opettajat puhuvat paljon hengellisen lukemisen perinteestä. Sen lähtökohtana on ihmisen ikuisena ongelmana oleva pyrkimys käpertyä vain omaan itseensä. Seurauksena on, että ihminen luisuu pois siltä tasolta, jolla hän näkee luomakunnan Jumalan valossa ja iankaikkisuuden näkökulmasta.

Hengellisen lukemisen tarkoituksena on palauttaa kohdalleen ihmisen oikea asenne Jumalaan. Mutta samalla sen tehtävänä on rohkaista ihmistä. Elämä saattaa vaikuttaa toivottomalta, tarkoituksettomalta, mielettömältä. Sellaisina hetkinä samaa tietä meitä ennen kulkeneet voivat jakaa kanssamme kokemuksensa Jumalan teistä, jotka kulkevat aivan toisin kuin me olemme kuvitelleet."

(Heikki Kotila)

"Hengellisen lukemisen tulisi olla lectio divina niin kuin vanhat isät sitä harjoittivat. Lectio Divina tarkoittaa hidasta, keskittynyttä lukemista, joka johtaa suoraa rukoukseen ja oikeastaan jo onkin rukousta.

Kirkon isät antoivat tällaiselle lukemiselle nimen meditatio sanan alkuperäisessä merkityksessä: se on samojen sanojen jatkuvaa toistamista hiljaa ja kärsivällisesti. Johannes Cassianus käyttää nimitystä volutatio cordis, sydämen keinuminen: sydän keinuu ylös ja alas kuin laiva, jota hengen tyrskyt kuljettavat, ja niin Jumalan sanat vyöryvät edestakaisin ihmisen mielessä saadakseen yhä enemmän sijaa.

Keskiajalla tätä luennehdittiin yllättävällä, mutta hyvin kuvaavalla ilmaisulla ruminari, sanan märehtiminen. Mieleeni tulee heti unelias lehmä, joka rauhallisesti ja lakkaamatta märehtii ruokaansa. Kuva on varsin valaiseva; se puhuu rauhasta, kokosydämisestä keskittymisestä, kärsivällisestä työstämisestä. Tällaisessa lukemisessa ei ole kyse jonkin uuden oppimisesta. Päinvastoin, asiat ovat jo vanhastaan tuttuja ja moneen kertaan kuultuja. On kyse siitä, että sydän omaksuu sen, mitä ymmärrys on omaksunut jo aiemmin."

(Heikki Kotila)





"Hengelliseen lukemiseen liittyy luontevasti rukouselämän painopisteen siirtyminen sanallisesta rukouksesta mietiskelevään rukoukseen. Rukouselämässä kasvaminen on köyhäksi tulemista, sanoista luopumista. Rukouspyyntöjen merkitys alkaa vähentyä. Olennaiseksi rukoilijalle tulee Jumalan edessä oleminen, avoimena ja sanoitta. Rukous alkaa näyttäytyä asennoitumisena. Se on luottamuksessa elämistä, Jumalassa olemista.

Kun ihminen saa kasvaa rukouksessa, hänelle käy yhä selvemmäksi, ettei rukous oikeastaan olekaan ihmisen omaa toimeliaisuutta, vaan Jumalan työtä. Jumala toimii ihmisessä. Ihminen vaikenee ja tyhjentyy omista suorituksistaan ja "edunvalvonnastaan". Puhuminen kääntyy vaikenemiseksi ja kuunteluksi. Rukous osoittautuu Jumalan omaksi työksi."

(Heikki Kotila)

 

 

 

Uskon askeleita

Mirja Sinkkonen: Uskon askeleita

kirjassa "Uskon, epäilen"

(toim. Tertti Lappalainen, WSOY 2004)

"Raamatussa sanotaan, että usko on lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan, mikä ei vielä näy. Tässä valossa oma uskonelämäni on ollut vuoristorataa luottamuksen ja epäluottamuksen välillä. Jumala on kuitenkin aina jäänyt henkiin, ollut jossakin, vaikka en olisi kokenutkaan saavani yhteyttä häneen.

Keski-ikäisenä voin nyt huomata, että uskon kasvu on myötäillyt muuta persoonallisuuteni kasvua ja muotoutunut elämänkokemuksen kautta varmaksi ja rauhalliseksi peruskallioksi, turvaksi. Vaan miten monta vuotta minulta onkaan mennyt sen tajuamiseen, ettei uskon vastakohta aina ole epäusko, vaan epäluottamus tai vielä useammin pelko." (Mirja Sinkkonen)

"Kirjat ovat olleet opettajiani monissa vaikeissa tilanteissa, kun olen ollut umpisolmussa itseni kanssa tai ristiriidassa toisten uskovien kanssa. Se, että uskaltaa olla oma itsensä, on hengellisenkin kamppailun perusasioita. Pitää uskaltaa olla oma itsensä siinä hengellisessä yhteisössä, jossa elää. Olisi paljon helpompaa olla ulkoapäin ohjautuva, kauko-ohjattu kristitty, joka omaksuu yhteisön tavat ja elää niiden mukaan, miettimättä. Olen halunnut rakentaa henkilökohtaista suhdetta Jumalaan enkä tyytyä yhteisiin mielipiteisiin ja näkemyksiin. Tästä on luonnollisesti seurannut pulmia.

Seurakunnassa me rakennumme yhteisestä uskosta ja yhteisestä rukouksesta. Itsetuntomme vahvistuu tästäkin yhteydestä. Minä yhdessä muiden kanssa olen enemmän kuin minä yksin. Olen mukana, sisäpuolella, enkä yksin ja ulkopuolella. Yhteyttähän me viime kädessä aina kaipaamme. Yhteys edellyttää kuitenkin jonkinlaista samuutta ja sitoutumista, samanlaista ajattelua, usein jopa samanlaista pukeutumista. Näihin muotteihin en ole aina kokenut mahtuvani.

Kun käännämme katseen rehellisesti itseemme, löydämme sen itsetunnon osan, jota voimme kutsua vaikka likatunkioksi. Tämän itsetunnon alueen kanssa jokainen meistä joutuu rämpimään. Lattiatason itsetunto ei lepää sen enempää suorituksisa kuin ryhmätunteessakaan. Siellä alhaalla on pelkkää kurjuutta, riittämättömyyttä ja surkeutta.

Vaan sielläkään et ole yksin. Paholainen on mielellään rinnallasi ja oikein valaisee kurjuuttasi; tuollaisenako sinä muka kelpaisit Kristukselle! Paholainen näyttää meille riittämättömyytemme ja peittää Jumalan kasvot. Hän on myös taitava naamioimaan äänensä Jumalan ääneksi ja me uskomme häntä.  Luulemme Paholaisen puhetta Jumalan puheeksi ja alamme suorittaa armahdusta monin eri tavoin. Pahimmassa tapauksessa tällaiseen kamppailuun mene koko elämä, sillä suorittamalla ei riittämättömyytemme malja koskaan täyty." (Mirja Sinkkonen)

"Aikuisiän luottamus on sitä, ettei oma riittämättömyys enää pelota. Oma mahtavuuden pöhö on laskeutunut ja on uskallusta olla omankokoinen ja keskeneräinen matkallaolija. Kasvussani toiset ihmiset ovat olleet suurena apuna. Tai oikeastaan koko elämä, elämänkokemus ja monet tarpeelliset virheet. Kun armahtaa itseään, vaatii muiltakin vähemmän.

Terapia-asiakkaani ovat opettaneet minulle ihmisten erilaisuutta. Terapiatyössä näkee sen, miten hengellinen rakentuu psyykkisen päälle. Vanhoihin leileihin ei voi laskea uutta viiniä. Elämänkokemus ja psyykkinen kasvu muokkaavat aina myös hengellisyyttämme raittiinpaan suuntaan. Siinä missä nuori on ehdoton ja mustavalkoinen, aikuinen näkee eri näkökulmia ja vaihtoehtoja. Aikuinen kykenee toimimaan joustavammin unohtamatta kuitenkaan sitä, että Jumalan laki aina suojelee elämää.

Ahdistuneena tai masentuneena kuva itsestä, toisesta ja Jumalasta vääristyy ja hukkuu toivottomuuteen. Masennus vie elämästä ilon ja antaa tilalle tyhjyyttä. Kun tunne-elämä masennuksen takia latistuu, latistuu yleensä myös hengellisyys. Silloin ei pysty kokemaan yhteyttä, ei lämpöä, ei turvallisuutta. Kun ei enää pysty kokemaan sitä, mikä tukee uskoa, katoaa tavallisesti myös luottamus. Jumala on muita varten ja vaikka hän on joskus minullekin ollut rakas, en nyt pysty häntä rakastamaan tai uskomaan hänen rakkauteensa.

Tässä taistelussa ei auta, vaikka korostamme, että Sana on tunteita tärkeämpi. Kyvyttömyys kokea on helvetti, jossa valkoinen muuttuu mustaksi ja jossa meitä piinaavat kaiken muun ikävän lisäksi valtavat itsesyytökset ja riittämättömyys. Ollaan siellä lattianraossa. Masennukseen liittyvä ahdistuneisuus tekee levottomaksi. Ei ole hyvä olla missään, on vaikea keskittyä, joskus jopa hengittäminen tuntuu työläältä. Moni on kokenut, miten hirvittävää masennuksen hengellinen pimeys voi olla. " (Mirja Sinkkonen)

"Toipuminen on eheytymistä, jossa opimme tervettä itseluottamusta, uutta luottamusta toisiin ihmisiin ja luottavaista suhdetta Jumalaan, lapseutta, joka uskaltaa olla avuton ja ottaa hyvää vastaan. Psyykkisen kasvun tie on pitkä, koko elämän mittainen. Kasvamme erillisyyteen, omaksi itseksemme ja vähitellen vapaudumme mielen vankilasta, siitä jossa aikuiset ovat isoja, mahtavia ja hallitsevia.

Aikuisuus on tervettä itsenäisyyttä, jossa entisestä voi ottaa arvokkaan ja jättää muun taakseen, antaa anteeksi ja ymmärtää. Aikuisuus on vastuullisuutta itsestä ja niistä, jotka on haltuumme uskottu, työstä, perheestä ja yhteisöstä. Tässä kaikessa tarvitsemme Taivaan Isän suojelusta, lohdutusta ja johdatusta. Mutta miten voin luottaa siihen, että se mitä tahdon, on Jumalan mielen mukaista tahtomista?

Raamattu lupaa, että hän itse on meissä ja vaikuttaa meissä tahtomista, jotta hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi. Jos ja kun näin on, voin olla Jumalan työtoveri, voin olla yhteydessä häneen ja elää lähellä rakkautta. Tämä rakkaus käy yli ymmärrykseni, sillä se toimii silloinkin, kun en sitä huomaa, en ymmärrä tai en pysty sitä kokemaan. Mikään ei siis lopulta voi erottaa minua Jumalan rakkaudesta." (Mirja Sinkkonen)

"Onneksi usko ja luja luottamus eivät nekään ole viime kädessä ihmesen tekoa, vaan ne annetaan levottomalle sielulle lahjana. Niitä oppii myös etsimään levähdyspaikaksi yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta. Ilman rauhaa on paha olla. Rauhaa on etsittävä ja iän myötä olen alkanut etsiä sitä yhä tietoisemmin. Minä tahdon, käännä kasvosi Herra!

Ja hän katsoo lempeästi minua, silloinkin ja erityisesti silloin, kun en tunnekokemukeni kanssa yllä samalle, itseäni armahtavalle tasolle. Ihme tapahtuu, löytyy rauha ja turvallisuus, löytyy lepo ja lupa olla olemassa omana itsenäni. Itse yrittämättä, itse suorittamatta. Se on armoa."

(Mirja Sinkkonen)

Aloita yksinkertaisesti

Anna-Mari Kaskinen - Voitto Huotari - Lauri Maarala

"Korkeimman kädessä

rukouksen matkaopas"

(Kirjapaja 2004)

"Rukoileminen ei ole vaikea asia. Silti meidän on vaikea päästä rukoilemisen alkuun. Ajattelemme, että meidän pitää tietää, mitä rukous on, ennen kuin alamme rukoilla. Kuvittelemme, että meidän pitää osata rukoilla oikein, jotta Jumala kuulisi meitä.

Varsinainen rukous kuitenkin alkaa siitä, että panemme kaikki taidot ja vaatimuksen syrjään ja alamme yksinkertaisesti rukoilla.

Niinpä kun haluat rukoilla, tärkeintä on, että aloitat: kaikki muu seuraa itsestään. Sinun ei tarvitse olla jotain muuta kuin olet."

(Korkeimman kädessä)

"Aloita  siinä, missä olet. Älä huolehdi, onko aika tai paikka oikea. Aloita huolenaiheistasi, yksinkertaisista pyynnöistä, kivustasi ja murheestasi. Puhu läheisistäsi tai ystävistäsi tai siitä, kuinka olet yksin.

Sano hiljaa sisimmässäsi: Tässä olen Jumala. Auta minua tässä asiassa. Anna minun tuntea sinut. En minä osaa rukoillakaan. Tässä minä kuitenkin olen ja hiljaa odotan, että jotain alkaisi tapahtua.

Tämä riittää. Kaikessa rukouksessa on lopulta kysymys yksinkertaisesti hiljaa olemisesta Jumalan edessä."
(Korkeimman kädessä)

"Aloita päiväsi hiljentymällä. Etsiydy huoneessasi rauhalliseen nurkkaan ja istuudu aloillesi. Tai lähde aamukävelylle ja hakeudu sen aikana paikkaan, jossa voit pysähtyä ja olla hetken aikaa yksin ja rauhoittua.

Ajattele, että Jumala on sinua yhtä lähellä kuin ilma, jota hengität. Se on täynnä Jumalan voimaa ja läsnäoloa. Anna kaiken levottomuutesi, huolesi ja ahdinkosi virrata itsestäsi ulos.

Anna edessä oleva päivä Jumalan käsiin. Huolesi ja kysymyksesi muuttavat muotoaan, kun lepäät Jumalan läsnäolossa. Ota vastaan edessä oleva päivä Hänen antamanaan.

Kun aloitat päiväsi näin hiljaisuudessa ja luot päivääsi hiljaisuuden seisakkeita, et enää ajelehdi elämässäsi. Ulkoiset paineet eivät hallitse sinua, vaan elämäsi alkaa ohjautua sisältä käsin.

Saat otteen elämästäsi ja suostut omaan elämääsi. Hiljaisuus alkaa kantaa sinua."
(Korkeiman kädessä)

Huokaus päivän päättyessä

Pitkä päivä on takana.

Kiitos kaiksesta, mitä sain tänään kokea.

Kiitos ihmisistä, joita kohtasin.

Kiitos asioista, jotka sain valmiiksi

ja niistä, jotka jäivät kesken.

Jätän kaiken sinun käsiisi ja rukoilen:

Ole minulle armollinen. Siunaa kätteni työ.

Anna virkistävä yön lepo

ja salli minun nousta levänneenä

uuteen päivään,

yhdessä sinun kanssasi.

(Anna-Mari Kaskinen)

Hyvä. Lämmin. Hellä.

Piispa Kaarlo Kallialan joulutervehdys

Turun arkkihiippakunnalle

>Tuore joulupuun lehvä<-lehdessä

jouluna 2011

"Olen lukuisia kertoja kuullut tarinan vanhasta mummosta, joka keskellä kesää aloitti seuroissa jouluvirren. Kun tätä ihmeteltiin, hän napautti:

 "Köyhä on se ihminen, jolla on joulu vain kerran vuodessa."

Hengellisesti viisas ja elämää nähnyt mummo oli ilman muuta oikeassa. Joulun merkitys on kertautuva ja jatkuva. Jumala on meidän puolellamme aina vain ja pysyy lähellä.

Joululaulu silti liioittelee. Vaikka onnesta autuaana saattaisikin huoata "oi, jospa ihmisellä ois joulu ainainen", siitä ei toki mitään tulisi. Joulu on jouluin, kun sitä odotetaan, kun se tulee ja kun se aika ajoin tekee ilmeiseksi, että maailman sydämessä kaikki on muuttunut.

Juhla on juhla juuri siksi, ettei se ole samaa kuin aina." (KK)

"Mutta siinä joululaulu kuvaa todellisuutta tarkasti ja teräväpiirtoisesti, että se nostaa joulun ainaisuuden perusteluksi mitä ihastuttavimman luonteenlaadun. Hyvän, lämpimän ja hellän.

Köyhä kun on sellainen ihminen, jonka elämässä todellistuu hyvyys, lämpö ja hellyys vain kerran vuodessa.

Tiedosti sen tai ei, joulun halutaan antavan kokemuksen elämän hyvyydestä, inhimillisestä lämmöstä ja itse Jumalan hellyydestä. Suuri halua ja sitäkin suurempi ponnistelu ei kuitenkaan auta. Niin kuin onni ylipäätään pakenee sitä, joka siihen liian suoraan tähtää, niin tämäkin auvo tulee - kun on tullakseen - vain sille kaikessa rauhassa jätettyyn tilaan." (KK)

"Sellaista tilaa, mielenkin, on kyllä itse annettavissa. Ottamalla tavaksi lukea jouluevankeliumi. Laulamalla niitä joululauluja, jotka tekevät juhlallisiksi ja hartaiksi. Jakamalla yhteisen jouluaterian. Lukemalla jalkalampun valossa hiljakseen kirjaa. Kävelemällä ulkona silloin, kun joulun rauha on jo laskeutunut. Käymällä joulukirkossa ja veisaamalla uudestaan sen jouluvirren, jota kotona jo evankeliumin jälkeen tapailtiin.

Hyvyys, lämpö ja hellyys ovat perinnehakuisia. Hälyä, televisiota, punakuonoisuutta ja kaikkinaista väkinäishauskaa ne karttavat. Ne ovat lahjaa - ne eivät ole lahjottavissa, tuotteistavissa eivätkä tehtävissä.

Maailman sydämessä kaikki on muuttunut. Siksi mielen pohjalla voi koko vuoden olla jouluna välkähtänyt hyvyys, lämpö ja hellyys."

(Kaarlo Kalliala)

Jouluhartaus II

Eero Huovinen:

"Lähdön aika"

(WSOY 2011)

"Joka vuosi Tuomiokirkon jouluhartaudessa lempivirteni, Enkeli taivaan, on veistattu alusta loppuun, mutta koskaan en ole siihen kyllästynyt. Martti Lutheria, virren isää, mukailleen voin sanoa, että tässä virressä on kaikki, mikä kristillisessä uskossa on olennaista. Yhä uudelleen ihmettelen tämän virren voimaa.

Säkeistöt kolmannesta yhdeksänteen ovat vuoropuhelua. Kolmannen säkeistön vuoropuhelu on kaikkein omituisin. Siinä ihminen puhuu omalle sielulleen ja laulaa sille: "Jo riennä, katso sieluni, ken seimessä nyt makaapi: hän on sun Herras, Kristukses, Jumalan poika, Jeesukses."(EH)

"Voiko ihminen puhua omalle sielulleen?

Sielusta pitää puhua varovasti, koska sitä - tai häntä - ei voi paikantaa tai todentaa. Silti sielu on syvästi totta, todellista ja merkityksellistä. Sielu on ihmisen sisin ja pyhin todellisuus, se "osa" tai "puoli" ihmisessä, joka salatulla tavalla kuuntelee suurimpia arvioituksia.

Sielu tunnistaa herkimmät tunnot, pelot ja toiveet. Sielullaan ihminen kuuntelee, mitä Jumala haluaa sanoa ja lahjoittaa. Vielä enemmän: sielu on se todellisuus, jonka Jumala luo ihmisen sisimpään. Puhe oman sielun kanssa on ihmisen tärkeintä puhetta.

Kun Luther kirjoitti virtensä, hän tiesi, että sielun silmillä voi nähdä sellaisia arvoituksia, joita ruumiin silmillä on vaikea tajuta. Luther on sielulle kohtelias ja pukee virren sanat kuin jännityskertomuksen muotoon. Askel askeleelta, vähitellen ja kuin arkaillen sielu lähestyy joulun salaisuutta." (EH)

"Enkeli taivaan-virren säkeistöt ovat siitä merkillisiä, että niissä yhdistyy ihmettely ja ilo, hämmästys ja kiitollisuus. Miten rikkain voi tulla köyhäksi? Miten korkein voi alentaa itsensä ja tulla halpoihin oloihin? Miten taivaan kuningas voi luopua vallastaan?

Ihmettelyä seuraa myös kehoitus: jos Jumala on tehnyt hyväksemme näin paljon, miksi emme seuraisi hänen esimerkkiään.

Enkeli taivaan-virsi on silläkin tavalla rikas, että se ymmärtää ihmistä eritoten silloin, kun sielun tuskat ja ahdistukset kasvavat ylivoimaisiksi. Vastasyntynyt kulkee kanssamme kaikki elämänmutkat ja laaksot. Vaikka joulu ja elämä olisivat surua ja kipua täynnä, kaiken keskellä voi veisata:

"Ah Herrani, mun Jeesuksein, tee asunnoksi sydämein.

Mua älä hylkää tuskassa, vaan vahvista ain uskossa.

Ah, iloni jos sinuss' ois, en unohtaa sua koskaan vois.

Suo siihen apus armosta, niin kiitän aina riemulla."

Enkeli taivaan-virteen halusin päättää myös viimeisen jouluhartauteni. Sen verran itserakas rakkaasta joululahjastani olin, että pyysin kanttorilta laulun vielä kerran, alusta loppuun. Sillä pärjäämme huomiseen, ensi jouluun ja taivaaseen asti."

(Emerituspiispa Eero Huovinen)