Rukous on avoin ovi

"Rukousten kirja

arkeen ja juhlaan"

Toim. Pirjo Kantala, Pekka Y. Hiltunen,

Jaana Räntilä, Olli Valtonen

(Kirjapaja 2012)

"Rukous on mahdollisuus, kuin avoin ovi tai ikkuna, jonka toisella puolella on joku. Sen vastakohta olisi, että ei olisi ketään kenen puoleen kääntyä. Olisi vain autiota yksinäisyyttä.

Rukouksen ei tarvitse olla monimutkainen tai sisältää tiettyjä asioita. Jumala ymmärtää ja kuulee yksinkertaiset sanat, ihmisten ja asioiden nimet, sanoit ne sitten ääneen, kuiskaten tai hiljaa mielessäsi lausuen.

Rukous on yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Kun alat rukoilla, huomaat vähitellen, että rukouksesta tulee osa olemistasi niin, että sinun ei tarvitse edes ajatella sitä. Rukous on enemmän olemista kuin suorittamista. Rukous ei ole jotakin, mitä teemme, vaan jotakin, mitä olemme. Rukous ei vaadi paljon yrittämistä, ei ponnistelua, ei tahdonvoimaa. Rukous on lepoa.

Raamattu puhuu siitä, miten Pyhä Henki rukoilee meidän henkemme kanssa. Me olemme huolissamme, miten rukoilisimme ja osaammeko rukoilla. Kuitenkin rukous jatkuu kaiken aikaa sisimmässämme. Meidän rukouksemme on yhteyden etsimistä tuohon sisäiseen rukoukseen. Kun hiljenen, alan kuulla ja tavoittaa sisäisen rukouksen äänen.

Kun alan rukoilla, kohtaan aina myös itseni, oman syvimmän minuuteni, tunteeni, haavoittuvuuteni, kaipaukseni. Rukous on sitä, että lakkaan olemasta jotakin muuta kuin mitä olen ja alan olla se, joka olen. Matka kohti Jumalaa on matka kohti omaa sisintä."

(Pirjo Kantala)

"Rukous on parhaimmillaan dialogi. Vuoropuhelu. Siinä luotu puhuu Luojalleen, ja Luoja puhuu luomalleen.  Ensin mainittu on selvä juttu. Mutta miten Jumala puhuu meille?

Rukoilla voi eri tavoin. Tässä kirjassa puhutaan rukouksen kolmesta tasosta vanhan kirkon opetuksen mukaan. Yksi niistä on oraatio eli äänen lausuttu rukous. Sanoitetut, ääneen lausutut rukoukset kuuluvat luovuttamattomasti kristilliseen elämään. Jeesus opetti opetuslapsilleen Isä meidän-rukouksen. Toki sen voi lausua hiljaa mielessään, mutta sen voima on myös rukouksen ääneen lausutuissa sanoissa. Kokeile vaikka.

Vanha kirkko opettaa, että sanojen lisäksi tarvitaan myös sisäiseksi muuttuvaa, sanoittamatonta rukousta. Sellaisia ovat meditaatio eli mietiskelevä rukous ja kontemplaatio eli hyväksyvä, katseleva rukous.

Mitä on meditatiivinen rukous? Se on ennen kaikkea etsimistä. Ihmisen henki pyrkii ymmärtämään, miksi ja miten asiat ovat kristillisessä elämässä, voidakseen vastata ja liittyä siihen, mitä Jumala vaatii. Meditoiva rukous on keskittymiskykyä vaativa laji. Siksi kannattaa ankkuroida johonkin apuneuvoon, joita kristillinen traditio tarjoaa runsaasti. Se voi olla jokin kirja, Raamattu, ikoni, kirkkovuoden teksti.

Meditaatio on aivokuoren toimintaa kun taas kontemplaatio laskeutuu jonnekin alemmas. Mietiskelevä rukous käyttää hyväkseen ajattelua, mielikuvistusta, tunteiden liikettä, kaipausta. Meditaatiossa luetun mietiskeleminen johtaa luetun soveltamiseen kohtaamalla se omassa itsessään. Meditaatiossa on Jumalan puheenvuoron paikka. "Etsikää niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan," Jeesus sanoo (Matt. 7:7) Hengelliset isät ovat tulkinneet tätä seuraavasti: "Lukiessanne etsikää ja mietiskellessänne te löydätte; rukoillessanne kolkuttakaa ja kontempaaltion kautta teille avataan."

(Olli Valtonen)

"Meditointini alkaa siten, että luen Raamattua. Usein se on kirkkovuoden sen viikon teksti, joskus jokin muu raamatunkohta. Sitten lasken kirjan kädestäni ja kyselen, mitä uutta tästä - usein läpikotaisin tutusta - tekstistä voisin löytää. Mietiskelevä rukous, meditaatio, on muuten jotain sellaista, jota suosittelen lämpimästi kaikille. Tuttu raamatunkohta, luulet ehkä olevasi selvillä jutusta. Mutta lue hitaasti ja kysy, mitä kohtia tällä kertaa nousee esiin.

Terapeutit kutsuvat sitä vapaaksi assosiaatioksi. Annat vain tajunnan nostaa esille juuri sillä kerralla asioita, jotka ensimmäisinä tulevat mieleesi. Ja myöhemmin huomaat, että ajatuksesi eivät olleetkaan täysin sattumanvaraisia, vaan että esiin nousevilla vapailla mielijohteilla oli oma tärkeä tehtävänsä. Henki itse liputtaa sanomattomin huokauksin vapaiden assosiaatioiden puolesta! Usein oivallus antaa odottaa eikä ilmesty ensimmäisellä lukukerralla. Se jää muhimaan."

(Olli Valtonen)

Päivän katselu psalmin 23 pohjalta

"Voit vahvistaa Jumalan rakkauden ymmärtämistä elämässäsi seuraavan meditaatioharjoituksen avulla:

Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä.

Tämän päivän olen kulkenut Hyvän Paimenen ohjauksessa. Mieleni vaeltaessa päivän tapahtumissa kysyn itseltäni, mikä on antanut minulle tänään elämää. Mikä on tuntunut hyvältä? Kun löydän ne hetket tai ihmiset tai asiat, kiitän niistä hiljaa mielessäni Hyvää Paimenta.

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.

Matkani jatkuu päivän halki. Olen kulkenut kenties myös pimeässä laaksossa. Olen tuntenut ehkä jossain kohtaa päivää itseni avuttomaksi, vihaiseksi tai surulliseksi ja kysyn itseltäni, mikä on syönyt elämääni tänään. Mikä ei ole tuntunut hyvältä? Kun pysähdyn niihin hetkiin, vastustan halua tuomita iseäni tai muita. Sen sijaan puhun mielessäni tunteistani ja kokemuksestani Paimenelle. Luotan hänen apuunsa ja anteeksiantamukseensa.

Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä.

Käännyn sitten mielessäni huomista kohti ja pyydän, että tulevanakin päivänä saisin olla Hyvän Paimenen laumassa. Kerron hänelle, mitä erityistä kaipaan huomista varten ja kuka ihminen tai asia on erityisellä tavalla mielessäni.

Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä, ja minun maljani on ylitsevuotavainen.

Lopuksi tunne, kuinka Hyvä Paimen voitelee pääni tuoksuvalla öljyllä, kun siunaan itseni Kolmiyhteisen Jumalan nimeen."

(Jaana Räntilä)

Ruumis on rukouksen maja

Teologi Lauri Maaralan haastattelu

Sana-lehti 16 /2013

toimittaja Janne Villa

>täältä<

"Jotkut ajattelevat uskon ja hengellisyyden kuuluvan ihmisen vain sielun alueelle, johonkin lihallisesta ruumiista erilliseen henkiseen ulottuvuuteen. Kuinka ruumis voisi olla liittymättä spiritualiteettiin! Kaikki se, mitä me koemme Jumalasta, tapahtuu tässä kehossa. Ei meillä ole muutakaan Jumalan kohtaamisen paikkaa.

Rukouksessa voimme tulla tietoiseksi Jumalan syvästä läsnäolosta ihan kaikessa. Hänen Henkensä puhuu meissä. Rukoilija voi avautua sille rukoukselle, joka on jo meneillään - koko luomakunnan huokaukselle. Jumala toivoo, että avaisin sydämeni ovet ja huomaisin hänen olevan siellä.

Meissä on Jumalan kokoinen aukko, jota mikään muu ei pysty täyttämään. Yritämme täyttää sitä aukkoa ja tarvettamme milloin milläkin, kunnes jossain vaiheessa elämää huomaamme, ettei kukaan toinen ihminen, guru tai tavara voi tarjota vastausta."

(Lauri Maarala / Janne Villa)

"Lauri Maarla pyrkii olemaan tietoinen ruumiillisuutensa yhteydestä Jumalan todellisuuteen, jotta hän osaisi olla hetkessä aidosti läsnä. Heti herätessään hän haluaa havahtua ja tulla tietoiseksi uudesta päivästä, jonka Jumala on antanut lahjaksi eikä hukattavaksi.

En ryntää ensimmäiseksi avaamaan Hesaria, vaan koetan tehdä jotain, joka avaa minut valppaaksi ja läsnä olevaksi juuri tälle päivälle. Asetun aloilleni, kenties avaan ikkunan ja hengitän raikasta ilmaa. Saatan aloittaa päivän myös aamuvenyttelyllä, johon liitän rukousta tai psalminjakeen.

Hengittäessäni annan virrata itsestäni ulos kaiken ahdistuksen, levottomuuden ja huolen. Sisään hengittäessäni ajattelen, että Pyhä Henki hengittää minussa rauhaa ja anteeksiantoa ja rukoilee minussa. "Isä, tässä olen!"

(Lauri Maarala / Janne Villa)

"Ruumis on herkin instrumenttimme. Se on kivun, kärsimyksen ja pahan helpoin saalis. Jokainen kantaa kehossaan kokemuksia, joiden ehdoilla täytyy edetä. Elämänhistoriamme ja -tarinamme on kirjoitettu ruumiiseemme; ilot, surut, loukkauksen ja väkivallanteot.

Kehomme aistimustan kautta me ajattelemme, uskomme, luotamme, haavoitumme ja haltioidumme. Kaikki, mitä ruumiillamme teemme, on jo rukousta, kun kaikessa siinä käännymme Jumalan puoleen. Olipa se sitten vaikka hiljaista huokausta tai kätten tekoja.

Kun rukoilen, rukoilen sellaisena kuin olen, mitä ruumiissani tunnen, mitä sielussani ikävöin, mitä hengessäni huokaan. En erota niitä toisistaan, otan mukaani kaiken. Ruumiissani olen yhteydessä kaikkeen siihen, mitä olen tehnyt, mitä ennen on ollut, kaikkiin teihin, joita olen kulkenut, kaikkiin elämänvalintoihin. Siellä on kaikki, mitä tahdon ja eniten toivon. Siinä kohtaan etsintäni, epäilyni ja totuudenjanoni.

Siellä jossakin syvällä sisimmässäni, toisilta piilossa, on salattu huone, jossa Jumala minut kohtaa ja jossa saan olla niin alaston ja paljas kuin ikinä voin. Missä muualla Jumala voisi minut kohdata kuin siinä tilassa, jonka hän itse on sisälleni luonut? Siellä muistan, mistä olen tullut, kenestä lähtöisin, kuka minua kaikessa odottaa ja mihin lähettää. Siellä pyydän, että minustakin löytyisi rukouksen maja ja Hengen asuinsija."

(Lauri Maarala / Janne Villa)

"Luonnossa kävellessä voi avautua Jumalan hiljaiselle äänelle. Kävelyn aikana voit hidastaa hetkeksi askeltesi rytmiä ja rukoilla mielessäsi sinulle tuttua rukousta. Voit toistaa kävelysi ja hengityksesi luontaisessa rytmissä jotain psalminjaetta.

Myös Jeesus-rukous sopii hyvin kävelyrukoukseksi. Voit rukoilla hiljaa mielessäsi hengittäessäsi sisään "Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika" ja uloshengittäessäsi "Armahda minua syntistä". Vie jonkin aikaa. että oppii tekemään tuon lyhyen rukouksen omien askelten ja oman hengityksen rytmissä, mutta pian se alkaa sujua. Vähän enemmän vie aikaa, että rukous alkaa toistua kuin itsestään ja laskeutuu syvemmälle mieleen.

Voit myös kuvitella, että Jeesus on kävelyllä kanssasi. Mitä tahtoisit sanoa hänelle? Ehkä pysähdyt kuuntelemaan, mitä asiaa hänellä on sinulle. Kun eroatte, mistä kiität häntä? Mitä haluat painaa mieleesi ja ottaa matkaoppaaksi?"

(Lauri Maarala / Janne Villa)

Kiirastorstain kevät

"Olen kulkenut talven läpi

ilahtumatta mistään

kuin puu, joka omalla paikallaan

on kantanut kaamoksen taakkaa.

Nyt on kiirastorstain kevät,

ruskeat oksat janoavat valoa;

tästä on hyvä lähteä liikkeelle,

rakkaus on syttynyt uudelleen.

Huominen on tarkoitettu kohtaamispaikaksi,

ristin alla huulet janoavat

lohdutuksen lähdevettä."

(Niilo Rauhala)

Anna aikaa hiljentymiselle

Anna-Maija Raittila:

"Niin kevyt on rakkaus -

ikkunoita luottavaiseen elämään"

Toimittanut Maaria Pätsi

(Kirjapaja 2012)

"Rukouselämä on hetkestä hetkeen yhä uudestaan tätä samaa: kohtaamista Jumalan kanssa. Minä multa saan täyttyä hänen rakkautensa vedestä.

Rukoushengityksemme on levon ja työn vuorottelua, uneen antautumisen ja uuteen päivään heräämisen vuorottelua. Tämä rytmi on kuin ihmeellinen puutarha, jossa eletään kesää, syksyä, talvea ja kevättä.

Rukous on lepäämistä Jumalan omissa lupauksissa. Sitä lepoa ei tarvitse häiritä edes pyynnöillä.

Anna aikaa hiljentymiselle. Ja hiljentyessäsi anna elävän, Kristukselta tulevan sanan kohota kuuluviin itsessäsi. Muuta se heti teoksi."

(Anna-Maija Raittila)

"Sinä itse olet oman hiljaisuutesi asunto. Sinä olet sen kasvupohja, ja nyt sinä haluat varjella tätä hentoa kasvua, kuin hauraana tuoksuvaa tainta.


Haluan olla mukana kantamassa hiljaisuutta, jossa sana on kätkössä ja odottaa täyttymistään. Hiljaa kuulostellen haluan olla virittämässä ilmapiiriä, jossa murros saa kasvutilaa. Murtumiselle, muuttumiselle, pyydän sydämessäni tilaa. Tule, Pyhä Henki Luoja!


Että voisi noudattaa Jumalan tahtoa, sitä on etsittävä joka askelella uudestaan. Se hukkuu käsistämme, se kiiruhtaa koko ajan edellämme, siksi sydämen on koko ajan oltava sulaa vahaa, katumuksen kyynelten pehmittämä.


Meidät on ikään kuin kylvetty maahan, mutta jos emme malta pysytellä paikoillamme riittävän kauan, ei kasvua tapahdu. On uskallettava jäädä paikalleen, luotettava siihen, että maa kätkee itseensä kaiken vitaalisuuden.


Kypsymisellä on selvä suunta. Mutta eteneminen, itse kypsyminen, on hidasta. Siihen tarvitaan myös routa ja pakkanen, kuivumisen ajat. Pitkät passiiviset vaiheet, joissa Jumalan oma Henki (Puolustaja, Pyhä Henki!) luo meihin väljyyttä, murentelee kaunoja, katkoo pelkojen kiinnikkeitä. Vie meitä hiljaa, niin hiljaa, kohti sovintoa."


(Anna-Maija Raittila)

"Meidän sydämemme aukevat vain sisältäpäin, ja miten pelokkaasti, epäröiden se tapahtuu! Kristus tietää, miten hauraita me olemme, miten vähästä säikähdämme. Siksi pieni rakokin riittää, pienessäkin liekissä hän on läsnä kokonaan. Hänen Pyhä Henkensä on lohduttaja, rohkaisija, kotiin saakka kantaja.


On kysymys antautumisesta. Antautumisesta hyvän Paimenen hoivaan, Jeesuksen rakastettavaksi. "Sinä valmistat minulle pöydän minun vihollisteni silmien eteen." Ei siksi, että hakisin rautaisannokseni ja syökyisin uusin voimin taistelemaan. Vaan siksi, että olen väsynyt. Että heittäisin taistelutamineeni pois.


Elämässäni on ollut johdonmukainen linja.
Kaikki tulee pelkistetymmäksi.
Jumalan rakkauden kaikkeen yltävä läsnäolo tulee todelliseksi,
myös ajatus siitä, mitä ei voi ymmärtää.
Kaikki aukeaa ajallaan, voi kulkea levollisesti."


(Anna-Maija Raittila)

Tie johtaa autiomaahan

Peter Halldorf:

"Koskematon maa -

nykyajan pyhiinvaeltajan matka juurilleen"

(Karas-Sana 1995)

"Me sekä kaipaamme että kaihdamme. Hiljaisuutta, vaikenemista, yksinäisyyttä. Taukoa, joka saattaa lähettää meidät löytöretkelle sielun tuntemattoman maiseman valtaville, laajoille alueille. 

Mutta mitä me oikeastaan pelkäämme? Jos olisi totta, että vähintään puolet todellisuudesta on näkymätöntä, järjelle käsittämätöntä ja vaikutusmahdollisuuksiemme ulkopuolella, täytyisi sen merkitä sitä, että ainakin puolet elämän tarkoituksesta jää meiltä löytämättä niin kauan kuin uskottelemme, ettei sitä olekaan. Vai saako itsemme todellisen kohtaamisen pelko meidät kavahtamaan sisään päin suuntautuvaa etsimistä?

Ajatella, jos näkisimme, että ihmisessä on syvyyksiä, joita yksikään kuolema maailmassa ei voi mitätöidä? Että itse ikuisuus odottaa kypsymistään omassa sydämessämme. Se voisi äkkiä merkitä, että meidän tehokkaan aikamme tärkeinpiä hetkiä ovat "hyödyttömät" tauot, jolloin suljemme vastaanottimemme tauottomia virikkeitä tarjoavan ympäristön lähetyksiltä ja hapuilemme kättä, jonka kosketuksesta olemme syntyneet. Tauot, jotka voivat täyttyä sellaisista elämyksistä, että meidät on huudahdettava: Minä uskon!"

(Peter Halldorf)

"Mutta mistä Jumala on löydettävissä? Mihin suuntaan käännymme, kun olemme maistaneet kaikkia ruokalajeja poppsykologioiden, terapioiden, vapaudenaatteiden, musiikkielämysten, ideologioiden, kulutuksen ja yhteiskuntakokeilujen notkuvasta voilepäpöydästä - emmekä vieläkään ole syvimmältämme kylläisiä?

Ehkä nyt on tullut aika työntää lapio syvemmälle ja etsiä monituhatvuotisen hengellisen historian juuria; kuunnella sisäisen elämän tienraivaajia. Näitä, joille Jumala oli suuri ja arvokas elinikäinen projekti. Ja jotka oppivat, että matkalla pyhään ei ole oikoteitä. Uudessa uskon ajassa heistä voi tulla tärkeimpiä tiennäyttäjiämme.

Nämä hengen pioneerit sekä kiehtovat että kauhistuttavat. He tarjoavat kaiken - ja vaativat kaiken. He viiltävät meidät irti siitä harhakuvitelmasta, että sisäisen elämän voisi sulloa yhtenä lisätoimintona elämän jo entuudestaan täyteen ohjelmaan. Mutta sitten he tarjoavat myös äärettömän paljon enemmän kuin ne hetkelliset sykähdykset, joita meille jakelee trenditietoiseksi elämyspajaksi muuttunut kirkko. He kehottavat kääntymiseen, joka voi lahjoittaa meille tämän päivän mitat ylittävän elämänhallinnan, sisäisen kasvun ja uskon."

(Peter Halldorf)

"Jos me luterilaisina ja vapaiden suuntien kristittyinä aloitamme siitä kohdasta, jossa seisomme, mutta kaivamme hieman totuttua syvemmälle, löydämme pian pinnan alta meidän ja sekä katolisten että ordotoksikirkon kristittyjen yhteisiä juuria. Hieman pinnan alapuolella juuremme ovat kietoutuneet yhteen. Täällä on siis hengellinen perintö, jonka voimme löytää ja josta voimme olla ylpeitä ja jonka voimme ennen kaikkea antaa rikastaa itseämme ja korjata suuntaamme etsiessämme syvempää elämää. Löydämme ihmisiä, joiden kopioita emme voi olla, koska heidän elämänsä ei ole toistettavissa, mutta joilta voimme saada ajatuksia, tukea ja rohkeutta elää eläämme yhtä antautuneesti ja aidosti tässä ajassa kuin he elivät oaa elämäänsä omassa ajassaan."

(Peter Haldorf)

"Heitä on ollut aina. Ihmisiä, jotka ovat rutiinin raiteista irrottautuen, ympäristön vihreää valoa odottamatta, lähteneet kaipuksen ajamina kulkemaan kohti Jumalaa. Näitä, jotka radikaalia vaihtoehtoa etsiessään ovat uhmanneet muotteja ja perinteitä ja jotka juuri siksi, että he eivät ole antaneet periksi, ovat löytäneet sen aidon helmen, jonka vuoksi he ovat kaiken uhranneet. He kaipasivat elämää, jonka Jumala on kokonaan vallannut ja heidän tiensä johti autiomaahan.

Autiomaahan, pois ihmisvilinästä, maailman hälyn ja vaatimusten ulottumattomiin, sinne ihmiset ovat aina menneet. On menty, jotta löytyisi tie tyhjyydestä tarkoitukseen, laidalta keskukseen. On menty janoisina etsimään lähdettä; levottomina ja harhailevina etsimään lepoa. Ja siellä, kaikkien rikkipuhuttujen sanojen kuulumattomissa, on pyhässä hiljaisuudessa löytynyt Sana. Sana, joka puhdistaa ja muuttaa. Kahden hänen kanssaan. joka pitää avaruutta kämmenellään, on löytynyt ainoa todella todellinen todellisuus."

(Peter Halldorf)

"Kain meni autiomaahan synteineen löytääkseen anteeksiannon, jos mahdollista. Jaakob meni sinne taistelemaan Jumalan kanssa ja löytämään oikean identiteettinsä; Kuka minä oikeastaan olen? Sinne meni Mooses työstämään pettymyksiään ja saamaan takaisin uskoaan siihe, jonka hän kuitenkin aavisti Jumalan tahdoksi. Erämaahan menivät Elia ja Jeremia ja monet muut profeetat. Sinne meni Johannes Kastaja, ja hänestä tuli tienraivaaja. Ja sinne meni heistä kaikista suurin: Ihmisen Poika.

Kuitenkin on kysyttävä itseltään, miten autiomaa, kaikista paikoista, voisi olla sopiva paikka sille, joka kaipaa syvempää, rikkaampaa ja todempaa elämää? Vastaus on ehkä yksinkertaisempi kuin luulemme.

Autiomaassa saamme sen, jonka maailma meiltä ryöstää. Saamme aikaa ajatella. Aikaa kuunnella. Aikaa rukoilla. Aikaa kasvaa. "

(Peter Halldorf)

Saat levätä

Anna-Maija Raittila:

"Niin kevyt on rakkaus -

ikkunoita luottavaiseen elämään"

Toimittanut Maaria Pätsi

(Kirjapaja 2012)

"Näyttää siltä, että paras sanoma, mikä ihmisiä nykyään koskettaa, on tämä: Sinun on lupa olla väsynyt. Sinun ei tarvitse jaksaa. Ainoa tehtäväsi on levätä. Ja usein ei mitään muuta tarvitsekaan sanoa. Luoja varjelkoon minua jatkamasta, että sitten jaksat taas, kun olet riittävästi levännyt! Ja jos käytämme sanaa tehtävä, se johtuu vain siitä, ettei väsynyt ihminen pysty reagoimaan muuten kuin suoritusten puitteissa. Hän tarvitsee käskyn lauetakseen.

Minulla on oppimestarina kissa, joka vyörähtelee vuoroin selälleen ja mahalleen, venyttelee pehmeänä raajojaan ja yhtäkkiä simahtaa uneen."

(Anna-Maija Raittila)

"Kuiskaan vielä nytkin, että saa. Saa tehdä tilaa väsymykselle, antaa tilaa päiväunille, riittävän pitkälle aamu-unelle, saa vaikka yhteisellä päätöksellä mennä jonain iltana varhain nukkumaan. Työpaikkallekin saa järjestää hämäriä siimeksiä, katveita yksinolloon, lempeitä pieluksi vaikka yhdelle kerrallaan.

Aika ajoin on hyvä aivan sananmukaisesti mennä "erämaahan": lepoon, johon mitkään arkitehtävien paineet eivät ulotu. Ja hiljaisuudessa pitäisi saada olla niin kauan, että se todella pääsee sisälle asti: että elämänilo omassa levollisessa rytmissään alkaa taas kummuta sisältäni. Että alan taas nähdä tehtäväni oikeissa suhteissaan, omien lahjojeni ja voimieni mittaisina. Että on taas helppo hyväksyä omat rajoituksetkin: sen paikan ääriviivat, johon juuri minut on kutsuttu tekemään työtä."

(Anna-Maija Raittila)

"Hiljaisuuden ensimmäinen lahja on, että siinä levätään.

Kuulosteva hiljaisuus voi vähä vähältä muuttua perusasenteeksi. Alamme viihtyä matalalla, ja tällainen suojaton, huomaamaton oleskelu vetää meitä omalla painollaan yksityisyydestä yhteyteen. Se ei ole sulautumista massaan, vaan herkistymistä kaikelle häviävänkin pienelle, mitä ympärillä on.

Polulla on pysähdyttävä. Keskellä arjen monenlaisia tilanteita on välillä aivan kuin kyyristyttävä yksin oloon, korva omaa sydäntä vasten. Hiljaisuus ei näet tule ulkopuolelta. Se odottaa sisällämme. Se odottaa, että avaisimme sille tilaa ja päästäisimme sen valaisemaan koko sitä maailmaan, jossa parhaillaan elämme.

Meidän ei tarvitse väsyttää itseämme jahtaamalla elämyksiä ja kuluttamalla niitä. Jumalan yltäkylläisyys laskeutuu köyhille ja tarvitseville."

(Anna-Maija Raittila)

Levollista Joulua!

Avaa portti

Wilfrid Stinissen:

"Tänään on Herran päivä"

(Karas-sana 1995)

"Jumala on keskellä ihmisten elämää. Hän on tullut ihmiseksi ja asettunut meidän elämämme mitättömyyteen. Voimme olla ehdottoman vakuuttuneita siitä, että elämällämme, joka tuntuu usein tragedialta, on Jumalan säätämä tarkoitus. Jumala ei ainoastaan katsele meitä hyväntahtoisesti, vaan on itse mukana maailman näytelmässä.

Jumala on tullut meidän luoksemme, ja siksi me voimme mennä hänen luokseen. Meidän elämämme on tarkoitettu olemaan hänen etsimistään. Heti kun lähdemme matkaa, hän itse tulee mukaamme ja ottaa matkamme johdettavakseen."

(Wilfrid Stinissen)

"Monet eivät tiedä, minne ovat matkalla. He istuvat junassa, joka kulkee eteenpäin, mutta eivät aavista, minne juna vie heitä. Sinä, joka olet oppinut tuntemaan Jumalan, sen sijaan tiedät olevasi matkalla hänen luokseen. Hän on toivoretkesi päämäärä.

Se, että Jumala johtaa matkaasi, peittyy useinmiten satunnaisten tapahtumien alle, mutta usko opettaa sinut tunnistamaan hänen rakastavan huolenpitonsa. Jos rehellisesti etsit Jumalaa kaikessa, löydät hänet kaikessa ja kaikki johdattaa sinua lähemmäs häntä. Tapahtumien merkityksen ratkaisee sinun asenteesi tapahtuvaan."

(Wilfrid Stinissen)

"Joulun suureen mysteeriin valmistautuminen olisi liian kevyttä, jos vain katsojana tarkastelisit ja ihailisit sitä, että Jumala saapuu maailmaan ihmisen  hahmossa. Olennaista on se, että annat Jumalan tulla luoksesi, että "avaat porttisi" hänelle, jolle laulamme nyt adventtina.

Jos tahdot päästä osalliseksi joulun suuresta ilosta, sinun on "tehtävä" jotakin. Ei suuria eikä sensaatiomaisia asioita. Riittää, kun osoitat hyvän tahtosi muovata elämäsi sen mysteerin mukaiseksi, jota joulu julistaa. Ehkä teet päätöksen omistaa joka päivä pienen ylimääräisen hetken rukoukselle tai osoittaa ystävällisyyttä jotakuta ympäristössäsi elävää ihmistä kohtaan, joka tuntuu sinusta vastenmieliseltä.

Huomaat pian, ettet pysty täysmittaisesti toteuttamaan edes näitä pieniä päätösiä. Mutta juuri siinä, että tiedostat miten voimaton olet, sinussa avutuu ovi, josta Vapahtaja voi astua sisälle. Niin kauan kuin et ole vielä luodannut voimattomuutesi syvyyttä, sinulla ei ole mitään Vapahtajan tarvetta, ja silloin olet teljetty Jeesuksen mukanaan tuoman suuren ilon ulkopuolelle. Jos sen sijaan olet tuskallisesti kokenut oman kyvyttömyytesi ja kaivannut apua, silloin olet avoin ja vastaanottavainen joulun vapauttavalle sanomalle."

(Wilfrid Stinissen)

Elämän arvaamattomuus

Piispa Seppo Häkkisen 

kirjoitus Kirkonkello-verkkoviestissä

31.8.2012

>täältä<

"Heinäkuun lopulla perheeni on palaamassa hääjuhlasta Pärnusta Tallinnaan. Kaksikerroksinen bussi on lähes täynnä sulhasen sukulaisia ja morsiusparin ystäviä. Tie on kapea ja mutkainen. Yhtäkkiä linja-autoamme vastaan tulee henkilöauto. Bussinkuljettaja ajaa aivan tien reunaan, joka pettää painavan auton alla. Linja-auto kaatuu kyljelleen ojaan, me ihmiset sen sisällä rojahdamme toistemme päälle, myös irtonaisia tavaroita tulee päällemme.

Pian selviää,ettei kukaan ole loukkaantunut auton alakerrassa. Pääsemme kipuamaan ylös bussin kyljelle kuljettajan ikkunan kautta ja sieltä maahan. Mutta miten on käynyt yläkerran matkustajien?

Huoli pienten lastenlastemme ja lasten kohtalosta kouraisee syvältä. Onneksi pian saan pikku-Danielin syliini, sitten Joonan ja Hillan, Alina tuleekin jo isänsä sylissä. Osa lapsistamme on lasinsirujen kuoruttamia ja pikkuhaavoilla, mutta kenellekään ei ole käynyt sen pahemmin. Järkytys sen sijaan on suuri ja lasten rauhoittuminen kestää aikansa.

Vasta vähitellen tajusimme, kuinka lähellä oli ollut suuronnettomuus. Kaikki ainekset siihen olivat olemassa. Mielessä pyöri ajatuksia siitä, miten perheellemme olisi saattanut käydä, olimmehan yhtä tytärtä ja vävyä lukuun ottamatta kaikki samassa bussissa. Nyt meillä oli varjelusta matkassa."

(Seppo Häkkinen)

"Elämä on loppujen lopuksi arvaamaton. Hetkessä kaikki voi olla toisin. Elämää ei voi pohjimmiltaan hallita, vaikka me usein niin kuvittelemme. Onnettomuus, sairaus, läheisen menetys, odottomattomat vaikeudet yllättävät.

Vastoinkäymisten ja onnettomuuksien kohdatessa elämänarvot pelkistyvät. Silloin paljastuu se, mikä on tärkeintä. Useinmiten juuri tavallisesta tulee tärkeää ja arvokasta: läheisistä ihmisistä, kodista, terveydestä, arjen rutiineista; siitä mitä yleensä ei ymmärrä arvostaa sen arkisuuden vuoksi.

Elämän yllätyksellisyyden keskellä tulee myös ilmi, kuka tai mikä on Jumalamme. Kirkkomme Katekismus väittää: "Jokainen etsii jotakin, johon voi kiinnittää toivonsa. Luulemme, että raha, valta tai kunnia suojaavat meitä. Rakennamme elämämme itsemme ja omien tekojemme varaan. Se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän Jumalamme."

Jokaisen ihmisen kiusaus on ottaa oma elämä hallintaana, ole itse itselleen jumala. Mutta riittääkö oma minä kaiken mitaksi? Riittävätkö omatekoiset jumalat? Katekismus jatkaa: "Omat jumalamme ovat kuitenkin toiveidemme ja unelmiemme heijastuksia. Ne eivät voi antaa, mitä lupaavat."

Ihminen ei ole ja elä vain omassa varassaan. Vastoinkäymisten kohdatessa ja elämän arvaamattomuuden keskellä Jumala kantaa."

(Seppo Häkkinen)

Ole läsnä itsellesi

Jussi Holopainen:

"Erämaan lähteillä"

Vaeltaja- hengellinen aikauskirja

2/2011 (linkki)

"Kutsun sinut matkalle.
Hiljennä vauhtia.
Hengitä pari kertaa syvään.
Tunne, kuinka kiire karisee vähitellen harteiltasi.
Olet läsnä itsellesi. Saat levätä.
Eteesi avautuu avara tila.
Alat kuulla sydämesi huokauksia ja hiljaista rukousta.



Valmistautuminen

Ennen mietiskelyä on tärkeää laskeutua hiljaisuuteen. Se ei tarkoita äänettömyyttä eikä ulkoisista ärsykkeistä vapaata tilaa. Hiljaisuus on sisälläsi. Siksi on syytä hiljentää vauhtia ja pysähtyä. Unohda muut ihmiset ympäriltäsi hetkeksi. Hengitä muutaman kerran syvään ja levollisesti. Tämä hetki on sinua varten. Hengität Jumalan läsnäolossa. Olet olemassa. Lepäät."

(Jussi Holopainen)

Sisäiseen vuoropuheluun

"Hiljentämällä vauhtia alat myös kuulla itseäsi paremmin. Ilman hiljaisuutta ihminen kadottaa aidon itsensä. Hiljaisuudessa voit löytää sen, mikä on hukassa.

Hyvä apuneuvo on kirjoittaminen. Sen avulla tulet paremmin tietoiseksi sisäisestä vuoropuhelusta, ajatuksistasi, tunteistasi ja kysymyksistäsi. Usein oman sydämen puhe on niin hiljaista ja varovaista, että se jää huomioimatta. Kirjoittaminen auttaa kuulemaan. Kun ajatuksia alkaa tulla mieleesi, kirjoita ne paperille. Jumala on läsnä sisäisessä vuoropuhelussasi.

Oletko valmis matkalle? Ellet ehdi keskittyä mietiskelyyn nyt, varaa siihen sopiva aika myöhemmin. Vaikka kirjoittaminen onkin avuksi, toki voit hiljentyä ilman sitäkin. Jos mielessäsi on häiritseviä asioita, puhu niistä Jumalalle.

Kuulostele näitä kysymyksiä ja sitä, miten sisimpäsi sinulle vastaa.

Missä asioissa sinä kaipaisit eniten rohkaisua ja tukea?
Millä elämän alueella olet menettänyt uskosi tulevaisuuteen?
Missä asiassa olet jäänyt yksi ja tukea vaille?
Minkä haasteen edessä tarvitset rohkaisua?
Missä kaipaisit Jumalan käden kosketusta?

Kuulostele jälleen ja kirjoita ylös.

Entä mitä hyvää ja kaunista olet kokenut?
Minkä sinua voimaannuttavan asian toivoisit vahvistuvan?
Mikä hento kasvun verso tarvitsee tukea ja varjelusta?

Pyydä lopuksi, että Jeesus laskee kätensä niiden asioiden ylle, joista olet hänelle puhunut tai kirjoittanut paperille."

(Jussi Holopainen)

Raamatun lukeminen

"Sisäinen keskustelu johdattaa sinut Raamatun lukemiseen asenteella: "Isä, puhu minulle, minä kuuntelen." Lähestyt Raamatun tekstiä omasta elämäntilanteestasi käsin. Luet sanaa koko olemuksellasi. Unohda siis selittämisen ja ymmärtämisen pakko. Paremminkin maistele suussasi jokaista sanaa. Voit myös nähdä lukemasi raamatunkohdan tapahtumana tai kuvana. Samaistumalla tekstin maailmaan astut sinne sisälle.

Lue teksti muutamaan kertaan läpi. Luota siihen, että sana puhuttelee omalla painollaan. Vähitellen teksti alkaa elää. Siitä nousee esiin jokin sana tai lause, joka tulee itsellesi merkitykselliseksi. Ehkä et vielä hahmota, miksi. Pysähdy kuitenkin lukemasi kohdan ääreen ja kirjoita se ylös tai alleviivaa se. Tällainen sanan lukeminen lämmittää sydämen ja johdattaa syvemmälle sanan mietiskelyyn.

Pysähdy nyt vain sen sanan tai niiden jakeiden ääreen, jotka alleviivasit ja jotka tulivat sinua kohti. Ota nuo muutamat sanat ja pureskele niitä rukoillen sydämessäsi: "Jeesus Vapahtaja, mitä haluat sanoa minulle?" Tästä mietiskelyn vaiheesta hengelliset äidit ja isät käyttävät nimitystä märehtiä (ruminari). Kyse on kuuntelevasta rukouksesta, jossa sana alkaa avautua ja puhutella. Kun mieleesi alkaa tulla varovaisiakin ajatuksia, kirjoita ne ylös.

Kuunteleva rukous vie sinut vuoropuheluun Jumaln kanssa. Jumalan puhuttelun kuuleminen saa sinut vastaamaan Hänelle. Kirjoita sitä mukaa, kun ajatuksia liikkuu mielessäsi. Mitä haluat sanoa Vapahtajalle? Mitä vastaat hänelle?

Ota mietiskelyn aiheena olleet sanat mukaasi tämän päivän matkalle."

(Jussi Holopainen)

Katseleminen

"Kun olet kirjoittanut kaiken haluamasi, kysy vielä, mihin suuntaan Jumala sinua kutsuu. Mitä lukemasi sana merkitsee oman elämäsi kannalta? Mitä tämän sanan lihaksi tuleminen voisi tarkoittaa?

Tällainen Raamatun sanan lukeminen ja mietiskely voi johtaa kontemplatiiviseen, katselevaan elämänasenteeseen. Siinä on kysymys näkymättömän näkemisestä. Jumalan sana ei vain kerro Jumalan valtakunnasta, vaan se tuo sen läsnä olevaksi. Sana ei vain kerro Kristuksesta, vaan sanassa Kristuksen rakkaus, lempeys, totuus ja armahtavaisuus ovat läsnä. Siksi mietiskelyssä Pyhä Henki voi avata sanan kautta kuvan tästä todellisuudesta. Rukoilija vain lepää ja hengittää Jumalan läsnäolossa. Tämä kokemus on vain rukoilijaa itseään varten. Sitä ei voi pukea sanoiksi.

Mutta miten tämä kaikki voi siirtyä kiihkeärytmisen elämän keskelle? Kestääkö se arjen paineet, työtehtävien suorittamisen, lasten itkut, kodinhoidon ruletin? Kestää! Itse asiassa juuri konkreettisten elämäntilanteiden keskellä mieleen painamasi ja mietiskelemäsi sana voi uudelleen pulpahtaa esiin. Näkyvän keskellä pilkahtaa näkymätön, arjen keskellä Pyhä. Mieleesi pulpahtanut sana saa sinut uudelleen hengittämään rukouksessa. Katselet ympärillä olevaa todellisuutta nyt eri silmin. Näet mahdottoman keskellä mahdollisen. Näet Kristuksen."

(Jussi Holopainen)

Rukous on yhteyttä

Surozin metropoliitta Anthony:

"Elävä rukous"

(Suomen Lähetysseura 1974)

"Rukous merkitsee minulle yhteyttä. Siksi esipuheena tälle rukousta käsittelevälle kirjalle haluaisin ilmaista varmuuteni sellaisen Jumalan todellisuudesta, jonka kanssa voi syntyä yhteys. Sitten pyytäisin lukijaa suhtautumaan Jumalaan kuin lähimmäiseen, persoonaan, ja pitämään tätä yhteyttä samanlaisena kuin suhdetta veljeen tai ystävään. Tämä on mielestäni olennaista.

Tiedämme ihmissuhteista, että rakkaus ja ystävyys on syviä silloin, kun voimme olla hiljaa jonkun kanssa. Jos siis haluamme palvella Jumalaa, meidän täytyy ennen kaikkea oppia tuntemaan itsemme onnellisiksi ollessamme hiljaa yhdessä hänen kanssaan. Tämä on helpompaa kuin aluksi saattaisimme luulla; tarvitaan vähän aikaa, luottamusta ja rohkeutta aloittaa.

Kerran Ars'in kirkkoherra kysyi vanhalta talonpojalta, miksi tämä istui monta tuntia kirkossa, näköjään edes rukoilematta. Talonpoika vastasi: "Minä katson Jumalaa, hän katsoo minua, ja me olemme onnellisia yhdessä."

(Surozin metropoliitta Anthony)

"Kun aamulla heräät, aivan ensiksi kiitä Jumalaa siitä, vaikka et olisikaan erityisen onnellinen alkavasta päivästä. "Tämä on se päivä, jonka Herra teki, iloitkaamme ja riemuitkaamme siitä." Tämän jälkeen anna itsellesi aikaa tajuta, mitä sanot, ja tarkoita todella sitä, syvästi vakuuttuneena eikä vain pinnallisen iloisesti. Nouse sitten, peseydy, siistiydy, tee mitä sinun pitääkin tehdä ja tule sitten jälleen Jumalan eteen. Tule Jumalan eteen vakuuttuneena kahdesta asiasta. Ensimmäinen niistä on, että olet Jumalan oma, ja toinen että tämä päivä on myös Jumalan oma. Se on ehdottoman uusi ja tuore. Sitä ei ole milloinkaan ennen ollut olemassa.

(Surozin metropoliitta Anthony)

"Feofan erakko sanoo: "Tietoisuus Jumalasta on sinussa yhtä selvä kuin hammassärky." Kun jollakin särkee hammasta, sitä ei voi ollenkaan unohtaa. Voi puhua, lukea, siivota, laulaa, tehdä mitä tahansa, mutta hammasta särkee jatkuvasti, eikä sitä voi paeta. Feofan sanoo, että samalla tavalla meidän pitää oppia tuntemaan kipu sydämessämme. En tarkoita sydäntä ruumiin elimenä vaan sisintämme. Tarkoitan sellaista kipua, joka on epätoivoista Jumalan kaipuuta, tunnetta, että olemme yksin emmekä tiedä, missä Jumala on, kun olemme menettäneet otteen rukoukseen.

Kun rukous on kuiva, meidän tulisi luopumisen sijaan osoittaa suurenpaa uskoa ja yhä jatkaa. Meidän tulisi sanoa Jumalalle: "Olen lopen uupunut, en voi todella rukoilla, ota, Herra, vastaan tämä yksitoikkoinen ääni ja rukouksen sanat ja auta minua." Pyhä Henki on aina läsnä siellä, missä on rukousta. Juuri Pyhä Henki tulee sopivaksi katsomassaan ajassa täyttämään uskollisen ja kärsivällisen rukouksen uuden elämän merkityksellä ja syvyydellä. Kun seisomme Jumalan edessä näinä lannistuksen hetkinä, meidän pitää rukoilla vakaumuksesta, jos emme voi rukoilla tunteesta, uskosta, jonka tiedämme omistavamme; älyllisesti, jos emme voi rukoilla palavalla sydämellä.

Tunne Jumalan poissaolosta voi olla hänen tahtonsa tulos; hän saattaa haluta meidän kaipaavan itseään ja oppivan, kuinka kallisarvoinen hänen läsnäolonsa on, panemalla meidät kokemuksesta tietämään, mitä täydellinen yksinäisyys tarkoittaa. Mutta usein kokemuksemme Jumalan poissaolosta aiheutuu siitä tosiasiasta, ettemme ole antaneet itsellemme tilaisuutta tiedostaa hänen läsnäoloaan."


(Surozin metropoliitta Anthony)

Kristuksen seuraajat

Peter Halldorf:

"Koskematon maa -

nykyajan pyhiinvaeltajan matka juurilleen"

(Karas-Sana 1995)

"Jumala, ihmisen ja koko luomakunnan korvaamaton Sinä, on se, jossa kaikki yhtyy: keskus ja kehä, päämäärä ja tarkoitus, Jumala ja ihminen, minä ja Sinä. Tämän oppi ymmärtämään ja tätä opetti yksi 1400-luvun suurista kristityista ajattelijoista, Nicolaus Cusanus. Tältä mieheltä voi paljon oppia se, joka etsii historian vesisuonia. Cusanus syntyi vuonna 1401 Saksassa ja aloitti koulunkäyntinsä "yhteisen elämän veljien" ylläpitämässä koulussa. Veljistö oli luostarimainen herätysliike, jonka piiristä syntyi myöhäiskeskiajan vaikutusvaltaisin kirkonsisäinen uudistusliike "devotio moderna". Koulun kuuluisin oppilas oli ollut 1300-luvun Tuomas Kempiläinen, jonka kirja "Kristuksen seuraamisesta" tiivistää devotio moderna-liikkeen sanoman: kristityn elämä, jossa henkilökohtainen antautuminen ja rakkaus Jeesukseen on keskipiste. Turhaan kutsumme itseämme kristityiksi, ellemme ole Kristuksen seuraajia. Tässä hengessä kasvatettiin Nicolaus Cusanus.

Custanus eli siinä Euroopan levottomuuden ja uudelleen orientoitumisen ajassa, jossa keskiaika taittui renesanssiksi. Tunnusomaista 1300- ja 1400- luvuille oli poliittinen ja hengellinen hajoaminen. Yhteiskunnat muuttuivat ja Euroopan sekularisoitumiseen johtanut kehitys alkoi. Humanismi astuu Euroopan näyttämölle ja unelma uudesta ja itsenäisemmästä ihmisestä saa ravintoa. Suvaitsevaisuus ja laajakatseisuus tulisivat holhouksen ja uskonnollisen hirmuvallan tilalle. Tälla aikakaudella käynnistyy se vapautumisprosessi, joka sekä hyvässä että pahassa murtautui lopullisesti esiin valistuksen ajassa 1700-luvulla: se kurssimuutos jumalallisesta inhimilliseen, jonka tuloksena Jumala tuli tarpeettomaksi ja Jumalan tehtävän viimeisenä auktoriteettinä otti suuruus nimeltä ihminen itse."

(Peter Halldorf)

"Kirkko ei hätätilastaan huolimatta osoittanut mitään muutoshakuisuuden merkkejä. Kirkollinen elämä oli harhaista ja kalkkiutunutta, ja Nicolaus Cusanus kuului niihin, jotka kärsivät tästä. Hänellä oli näky uudesta kirkosta ja seurakuntien hengellisen elämän uudistumisesta, ja siitä tuli hänen suuri elämäntehtävänsä. Strategia lähti siitä, että uudistustyön tuli tapahduttava sisältäpäin, jotta se voisi johtaa pysyviin muutoksiin. Uudistuksen oli lähdettävä ylhäältä, valtapyramidin huipulta, ja alettava itse paavista. Hänen ehdotuksensa ei kuitenkaan herättänyt vastakaikua kaikissa kirkon johdon leireissä, mikä tuskin ihmetyttää. Ei ole mitenkään uutta, että muutoskitka on vallanpitäjien keskuudessa suurin. Kirkon hengettömät johtajat eivät kyenneet tunnistamaan, että kaikki kirkkoon raahattu roju olisi karsittava ja että papistolle, joka moraaliohjauksen puutteessa suureksi osaksi eli kuin paatunut huijarijoukko, olisi tehtävä jotain. Tämän kyvyttömyyden seurauksena oli, että Eurooppa vääjäämättä kypsyi sille mullistavalle hengelliselle vallankumoukselle, jonka sotapäällikkönä oli Luther ja joka seurasi 1500-luvulla."

(Peter Halldorf)

"Mutta myös 1400-luvun turmeltuneessa kirkossa oli koko ajan ihmisiä, jotka säilyttivät syvän ja aidon jumalanpelon. Ja jotka eivät koskaan lakanneet toivomasta muutosta; ei kapinan ja taistelun vaan sisäisen uudistumisen avulla. Kätkössä he elivät ahkeraa elämää, he huokasivat Jumalan puoleen ja rukoilivat kärsivällisesti sen kirkon puolesta, jonka tila tuotti heille suurta tuskaa. Nicolaus Cusanus oli tämän joukon eturintamassa. Hän oli harvoja, jotka sisältä päin arvostelivat monia kirkkoon kotiutuneita kasvannaisia. Anekauppa, kaikenkarvaiset taikauskoiset käsitykset, virkojen myyminen ja monet muut pahat tavat rehoittivat kuin rikkaruohot kunnianhimoisten pikkupaavien keskuudessa, jotka saattoivat turvautua mitä häpeällisimpiin menetelmiin toteuttaakseen unelmansa pullistua sammakosta häräksi. Cusanus teki määrätietoista kitkemistyötään tässä puutarhassa. Hän saarnasi parannusta ja kääntymista ja kehotti ihmisiä etsimään Jumalaa rukouksessa ja antautumisessa.

Oppinut Cusanus ei ollut vain teoreetikko ja peloton ja itsenäinen ajattelija, joka renesanssin hengessä räjäytteli kivettyneitä ajatusratoja. Hän oli mies, joka rakasti Jumalaa. Rukouksen ja antaumuksen esikuva, valmis itse tekemään käytännössä sen, mihin toisia kehotti. Oman roolinsa hän näki julistajana, hän tahtoi olla evankeliumin tulkki. Evankeliumi on suhde ja Cusanuksen mielestä syvien suhteiden jännittävyys on siinä, että niissä riittää aina tutkittavaa. Siksi hänestä tuli yksi tien ihmisistä. Tässä hän seuraa 1300-luvun suuren mystikon jälkiä, kirkollisen sensuurin vainoaman Mestari Eckartin, miehen, jonka "jatkuvan vaelluksen maailmankuvasta" Cusanuksella oli rohkeutta ammentaa inspiraatiota."

(Peter Halldorf)

"Kiusaus hamuilla nimilappuja, liimata ihmisiin ja ryhmiin etiketit, lisääntyy epävarmuuden ja kriisin aikoina. Meidän Herramme laidunmaillakin on kaikkina aikoina käytetty nimilappuja ja kannettu kylttejä. Fundamentalisti vai universalisti? Konservatiivi vai liberaali? Evankelikaali vai radikaali? Herätyshenkinen vai liberaaliteologi? Etiketit ovat siunaukseksi lääkepurkeille, mutta ihmisiin liimattuna kirous. Ne toimivat kontrollimenetelmänä. Sulkea sisään ja sulkea ulos. Kuuluuko hän heihin vai meihin? Koodisanoina, joita emme ole koskaan sisäistäneet, ne tuudittavat meidät uskomaan, että olemme oikealla hyllyllä. Ja että toiset eivät ole.

Joskus tapaamme ihmisiä, jotka eivät kotiudu yksinkertaisiin aitauksiin. Kiistelemme siitä, mitä nimityksiä heihin olisi liimattava, mutta emme onnistu pääsemään yksimielisyyteen. Heitä ei kerta kaikkiaan voi sijoittaa aitojen taakse eikä ahtaisiin häkkeihin. Kenties siksi, että he ovat sekä että eikä joko tai. He liikkuvat poikittain, eivät sovi käypiin malleihin, heille on mahdotonta panna suitsia suuhun. Mestari Eckart oli tällainen, samoin Nikolaus Cusanus.

Cusanus viipyi Jumalan olemuksessa, hänen suuruudessaan ja vertaamattomuudessaan. Ihmisen päämäärä oli hänen mielestään päästä Jumalan luokse, olevaisen perustaan, ainoaan todelliseen todellisuuteen. Jumalan suuruus ja korkeus merkitsee, että mitä enemmän häntä etsimme ja opimme tuntemaan, sitä selvemmin ymmärrämme, miten vähän hänestä tiedämme. Cusanus tiivistää tämän paradoksin lempi-ilmaukseensa docta ignorantia, joka tarkoittaa suunnilleen "valistunut tietämättömyys", "oppinut oppimattomuus". Sillä hän haluaa sanoa, että todella oppineita ovat ne, jotka ovat ymmärtäneet tietämättömyytensä.

Kun luulemme, että hallitsemme totuuden, petämme itsemme ja paljastamme vain oman tietämättömyytemme ja ylpeytemme. Meidän osamme on elää jännitteessä ymmärtämämme ja ei vielä ymmärtämämme välissä. Se, mitä emme ymmärrä, ei tarvitse johtaa hellitämiseen. Se voi päinvastoin johtaa vielä suurempaan luottamukseen. Missä tietomme törmää omaan rajaansa, siellä Jumalan Henki voi valaista meidät niin, että aavistamme enemmän leveydestä ja pituudesta ja korkeudesta ja syvyydestä. Tässä 1400-luvun Cusanus on saman perinteen lapsia kuin 400-luvun Augustinut, joka määritteli kristinuskon olemuksen sanoilla "etsiä löytääkseen ja löytää jatkaakseen etsimistä".

(Peter Hallforf)

Rukoushuokauksia

Wilfrid Stinissen:

"Rukoushuokauksia"

(Kirjapaja 2012)

"Rukous on vuoropuhelua Jumalan kanssa" - Klemens Aleksandrialainen kirjoitti näin jo 100-luvulla, ja olen sitä mieltä, että kaikista yrityksistä määritellä rukouksen olemusta hänen yrityksensä on paras.

Jumala ja ihminen keskustelevat rukouksessa keskenään. Olennaista rukouksessa on "vuoropuhelun" luonne. Silloin kun rukous tuntuu epätyydyttävältä ja ikävältä syynä voi olla se, että vuoropuhelusta on tullut yksinpuhelua. Puhumme mutta emme kuuntele.

Jumala puhuu monin eri tavoin ja lausuu erilaisia asioita. Hän ei ilmaise itseään vaikeaselkoisesti tai epämääräisesti vaan erittäin konkreettisesti inhimillisellä kielellä.

Jumala lausuu sanansa sinulle henkilökohtaisesti syntymäsi hetkellä. Ensimmäinen vastauksesi on tiedostamaton. Kun Jumala sanoo: "Herää elämään!" sinä vastaat hänelle syntymällä ihmiseksi.

Sitten vähitellen, sitä mukaa kuin kypsyt ihmisenä, voit vastata Jumala tietoisesti. Vastaat Jumalan luovaan sanaan vapaaehtoisesti ja iloiten, ottamalla vastaan olemassaolosi ja kiittämällä siitä. Jumala kutsuu sinua, kuten hän kutsui Samuelia, ja sinä vastaat riemuiten: "Puhu, palvelijasi kuulee." (1Samuelin kirja 3:10)

(Wilfrid Stinissen)

"Uudessa testamentissa kuulemme Jeesuksen puhuvan meille, ei vain salaperäisten herätteiden ja virikkeiden avulla, vaan ihmillisin sanoin, joita emme voi ymmärtää väärin. Näemme kuinka Jeesus kuuntelee, kun ihmiset puhuvat hänelle. Uudesta testamentista löydämme sanat, jotka Jeesus puhuu Isälleen, ja voimme yhtyä niihin: voimme yhdessä Jeesuksen kanssa puhua Isälle.

Meidän ei tule valittaa, että emme kuule Jumalan puhutta tai että emme tiedä, mitä meidän pitää sanoa hänelle. Jumala itse panee sanat suuhumme. Nämä Raamatun sanat ovat erityisen latautuneita. Ne ovat joko Jeesuksen itsensä lausumia tai kun on kysymys ihmisten puheesta Jeesukselle, ne on kirjattu muistiin Pyhän Hengen innoittamina. Ne ulottuvat ikuisuuteen. Ne ovat Raamatussa, jotta käyttäisimme niitä. Meidän ei tarvitse löytää uusia sanoja eikä ajatella uusia ajatuksia.

Pöytä on katettu ja ruoka tarjolla. Ottakaa ja syökää! Sinun ei tule vain lukea ja kuulla Jumalan sanaa, vaan sinun tulee nauttia se, syödä se. Kun syömme, syötyä tulee myös sulattaa. Samoin sinun tulee antaa itsellesi tilaisuus sulattaa Jumalan sana. Et ehkä pysty sulattamaan Raamatun sanaa heti yhdellä kertaa, mutta voit toistaa sitä rukoushetkien aikana ja päivän kuluessa voit täyttää vapaat hetkesi mietiskelyllä."

(Wilfrid Stinissen)

"Pureskelemalla Jumalan sanaa kasvat lakkaamattomaan rukoukseen. Meitä kehoitetaan pureskelemaan ruokamme huolellisesti. Tiedämme, että ruoka maistuu paremmalta, kun suomme itsellemme aikaa sen syömiseen. Sama pätee Raamatun sanaan: mitä enemmän sitä "märehdimme", sitä herkullisemmalta se maistuu. Märehtimisen ansiosta alat "alat nähdä ja maistaa Herran hyvyyttä" (Psalmi 34:9) Avautuessasi Sanalle otat vastaan Kristuksen.

Jos sinulla on luottavainen suhde Jumalan saan, voit kuunnella myös hänen hiljaisuuttaan. Raamatun rukoussana johdattaa hyvin helposti kontemplaatioon, sisäiseen katseluun. Sanat vievät sinut hiljaisuuden valtamereen. Jumala on suurempi kuin inhimilliset sanat pystyvät ilmaisemaan. Hiljaisuudessa sanat voivat vajota Jumalan äärettömyyteen."

(Wilfrid Stinissen)